OSKARI JUURIKKALA

Pidin hiljattain kaksi luentoa Suomen teologisella instituutilla (STI) katolisen teologian isoista linjoista. Luennot ovat katsottavissa alempana olevista linkeistä. Niiden alapuolelta voit myös selata luentokalvoja tai ladata ne itsellesi.

Avaan tässä hieman luentojen taustaa ja tavoitteita. Katolinen kirkko on valtava, yli miljardin jäsenen organisaatio. Akateemisen teologian piirissä katolinen teologia on huikean kiinnostavaa ja monipuolista. Suomessa kuitenkin harva yliopistoteologikaan tietää siitä enempää kuin jäävuoren huipun, ja mielikuvat saattavat olla todellisuudesta vuosikymmeniä ellei vuosisatoja jäljessä.

Väite ei ole pelkkää liioittelua. Esimerkiksi ortodoksiteologien kirjoissa ja keskusteluissa usein viljelty käsitys on, että katoliset teologit ovat äärirationalistisia tomisteja. Tämä piti paikkansa noin sata vuotta sitten, minkä jälkeen tomismi lähes katosi kartalta muutamaksi vuosikymmeneksi. Se on tosin saanut uudelleen tuulta purjeisiin viime aikoina, kuitenkin vähemmän rationalistisessa kaavussa. Vanha vaikutelma on silti jäänyt elämään.

Vanhentuneet ja pintapuoliset mielikuvat ovat ymmärrettäviä, ja me syyllistymme niihin puolin ja toisin. On vaikea tutustua toisen tunnustuksen tai perinteen kirjallisuuteen, kun omankin kanssa voi olla pärjäämisen rajoilla. Lisäksi voi tuntua vaikelta lähteä liikkeelle, kun ei tiedä mistä aloittaa. Ketkä ovat kärkipään nimiä? Millaisia suuntauksia on ilmassa? Millaisista kysymyksistä etupäässä väitellään?

Teologian iso kuva

Nämä luennot pyrkivät helpottamaan kokonaiskuvan hahmottamista. Kovin pitkälle yksityiskohtiin ei päästä, mutta ne auttavat ymmärtämään kokonaiskuvan pääpiirteet. Olen korostanut suuria kaaria ja niihin sisältyviä jännitteitä.

Ensimmäisessä luennossa avaan ensin laajalla pensselillä katolisen teologian suuria tekijöitä, kuten keskiajalla syntyneitä sääntökuntia. Niillä sattuu olemaan tiettyjä perinteisiä painotuksia, jotka heijastuvat yhä teologisen kirjallisuuden isoon kuvaan. Esimerkiksi dominikaanit (jotka tunnistaa heti OP-päätteestä) ovat lähes aina tomisteja eli Tuomas Akvinolaisen seuraajia, kun taas jesuiitat (SJ) ovat opillisuuden rajoja koettelevia innovaattoreita. Näitä tendenssejä ei tule pitää rautasina sääntöinä, mutta ne auttavat sijoittamaan yksittäisiä nimiä ja ilmiöitä laajempaan kehikkoon.

Toiseksi kerron 1800-luvun kahdesta johtavasta nimestä (Johann Adam Möhler ja pyhä John Henry Newman), minkä jälkeen valotan vuosisadan loppupuolen metoditaistelua. Tämä kiista, ”uusskolastiikan” ja ”modernismin” välinen taistelu, johti lopulta rakentavampaan teologiaan ns. ressourcement eli ”paluu juurille” -liikkeen myötä. Ressourcementina tunnettu teologian uudistuminen näkyi etenkin Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa eli ”Vatikaani II:ssa”, jolla oli mullistava vaikutus niin kirkolliseen elämään kuin teologiaankin.

Konsiilin vaikutus ei ollut joka suhteessa hyvä ja tasapainoinen. Sen mainingeissa onkin ollut aimo annos myrskyä ja kiistaa, joita kuvailen ensimmäisen luennon loppupuolella. Luennon viimeisessä jaksossa hahmotellaan katolisen dogmatiikan perusrakennetta tänä päivänä, tärkeimpiä ns. paavillisia yliopistoja Roomassa, yhdysvaltalaisen katolisen teologian nousua, ja tomismin uutta aaltoa.

Hajoaako katolinen kirkko?

Toinen luento käsittelee STI:n toiveesta kysymystä katolisen kirkon nykytilasta ja jännitteistä otsikolla Hajoaako katolinen kirkko? Taustamotiivina ovat muun muassa viime aikojen uutiset kirkon tilasta Saksassa ja niin sanotusta synodaalisesta tiestä. Luennossa asetan nämä ilmiöt laajempaan kontekstiin Vatikaani II:n jälkeisen kirkon ja etenkin saksalaisen teologian tilassa.

Saksalaisen teologian tarkasteleminen on sikälikin tärkeää, että suomalaisessa yliopistoteologiassa on perinteisesti seurattu Saksaa läheltä. Tästä on voinut aiheutua eräänlainen näköharha. Itselleni on tullut yllätyksenä, että Seppo Teinosen ja kumppanien vaikutuksesta moni nuorikin suomalaisteologi ajattelee Karl Rahnerin ja Hans Küngin olevan aikamme katolisen teologian johtonimiä. Todellisuudessa heidän perintönsä on jäänyt pitkälti historiaan – ainakin Saksan ulkopuolella. Sen sijaan saksalaiseen kirkolliseen elämään he ovat jättäneet syvän jäljen, jonka tunteminen auttaa ymmärtämään tämän päivän kirkollispoliittisia uutisia.

Näin yleisluontoinen ja suuria linjoja maalaileva luentokokonaisuus sisältää varmasti epätarkkuuksia. Yhdestä selvästä faktavirheestä tulin tietoiseksi luennon jälkeen: kakkosluennon keskustelussa mainittu video paavi Benedictus XVI:n vierailusta Saksaan vuonna 2011 on jonkin sortin valeuutinen (asiasta tarkemmin esimerkiksi tässä artikkelissa). Kyseiset piispat eivät kieltäytyneet kättelemästä paavia, vaan hän oli jo tervehtinyt heitä aiemmin.

Tämä ei valitettavasti muuta sitä käsitystä, että paavi Benedictus on teologina ollut kaikkea muuta kuin tervetullut ja arvostettu hahmo viime aikojen saksalaisessa keskustelussa, mutta faktavirhe on yhtä lailla syytä korjata. Videon laajamittainen levinneisyys sosiaalisessa mediassa kertoo osaltaan ikävää tarinaa siitä ideologisesta polarisaatiosta ja jopa likaisesta vaikutelmasodasta, jota katolisen kirkon piirissä ilmenee.

Luento päättyy pohdiskeluun Vatikaanin ja paavi Franciscuksen näkökulmasta. Oma tulkintani painottaa sitä, että mediassa näkyvä polarisaatio ei anna oikeaa kokonaiskuvaa katolisen kirkon tilasta ja teologisesta keskustelusta. Sisältä katsottuna kirkossa on monin tavoin hyvä olla, ja teologinen tuotanto on monipuolista, rikasta ja pääosin varsin laadukasta. Hapatuksen lukijat ja luentojen katsojat ovat luonnollisesti tervetulleita esittämään omia näkemyksiään kirkon tilasta ja tulevaisuudesta blogin kommenttiosiossa.