”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa vaan teoin ja totuudessa”, kehottaa apostoli Johannes (1. Joh. 3:18). Meille ihmisille ominaista se, että olemme, kuten C.S. Lewis kiteyttää, ”puoliksi eläimiä, puoliksi henkiä”. Se näkyy siten, että henkisinä olentoina kaipaamme ääretöntä ja täydellistä, mutta ruumiillisina ja aistivina olentoina takerrumme usein näkyvään ja äärelliseen etsien täyttymystä siitä. Yrittäessämme ratkaista tätä ristiriitaa (joka johtuu lankeemuksesta, ei siitä, että meidän ruumiillisuutemme olisi sinänsä paha) yksi keino, johon mielellämme turvaudumme, on se, että puhumme kauniita, mutta emme ala oikein koskaan elää sanojemme mukaan, ainakaan täydellä kapasiteetillamme.

Se on laiha kompromissi, jossa voimme pitää itseämme ”hyvinä ihmisinä” hienojen ajatustemme ja mielipiteidemme perusteella. Toisaalta myös eläimellinen puolemme saa mitä haluaa, kun sitä ei viedä epämukavuusalueelleen. Kompromissi on kuitenkin nimenomaan laiha, koska jäämme ilman sitä todellista iloa, joka tulee siitä, kun ihminen antaa itsensä kokonaan rakkaudelle ja totuudelle. Usein se johtaa lopulta myös sisäiseen levottomuuteen ja katkeruuteen.

Paasto, jota nyt elämme, on nimenomaan aikaa, jonka tarkoitus siirtää meidän ideamme ja puheemme käytännön ja ruumiillisen todellisuuden tasolle: syö vähemmän ja yksinkertaisemmin ja lahjoita rahat tarvitseville. Sen sijaan, että katsot koko ajan Netflixiä, soita jollekin yksinäiselle vanhukselle. Sen sijaan, että puhut kauniita globaalista oikeudenmukaisuudesta, pyydä anteeksi ja anna anteeksi läheisillesi jne. Tällöin yleensä huomaa nopeasti, kuinka kaukana on omista ideoistaan ja ihanteistaan, kuinka paljon itsessä on vastarintaa rakkauden elämää kohtaan kauniista sanoista huolimatta. Mutta se on erittäin terveellistä: se opettaa nöyryyttä ja ymmärrystä muita kohtaan. Ja koska, isä Thomas Mertonin sanoin, ”nöyryys yksin tuo vapauden”, paasto voi olla myös erittäin iloista ja valoisaa aikaa!

Lannistumisen vaara

Yllättävän nopeasti, kun ideoitaan alkaa elää todeksi, on vaarana kuitenkin myös hengellinen lannistuminen, jopa epäusko. Kuule pian viettelevän äänen sanovan sisällään: onko tässä mitään järkeä, onko tämä edes totta, otatko homman liian vakavasti, hankaloitatko elämääsi turhaan. Tällöin kannattaa selventää itselleen ja palauttaa mieleen, mistä koko jutussa on kysymys. Kuka Jeesus on, mitä kristinusko on ytimeltään, miksi paastoan?

Avuksi siihen sopii kaksi luonnon tarjoamaa kuvaa: aurinko ja musta aukko. Tradition mukaanhan näkyvä luonto toistaa ja heijastaa yliluonnollisen todellisuuden logiikkaa, koska molempia kannattelee olemassaolossa Kristus-Logos.

Aurinko – kuva siitä, millaiseksi meidät on tarkoitettu

Kuten tiedämme, aurinko, ”päivän tähti”, tuottaa meille valoa ja lämpöä. Siten – suoremmin tai epäsuoremmin – kaikki elämä maapallolla on riippuvaista auringosta. Sen ytimessä käynnissä olevasta fuusioreaktiosta johtuen aurinko ei väsy antamaan, vaan jakaa valoa ja lämpöä ympärilleen loputtomasti, ja kuten Jeesus Vuorisaarnassa huomauttaa ”niin hyville kuin pahoille” (Matt. 5:45). Sen ansiosta kukat kukkivat, ruoho viheriöi, linnut laulavat ja vilja kypsyy. Rannalla kesäpäivänä makoillessa aurinko tuntuu kauniilta ja lempeältä, mutta samalla se on majesteettisen pelottava. Se on massaltaan 333 400 kertaa maata vastaava tulipallo, jota edes täältä käsin ei kannata katsoa paljain silmin.

Jo Raamatussa aurinko tunnistetaan kuvaksi Jumalasta (esim. Ps. 84:11 ja Mal. 4:2). Jumala on vielä aurinkoa äärettömästi suuremmassa määrin hyvyyden, kauneuden ja rakkauden reaktori, joka loistaa olemassaolon ytimessä ja jonka voimanlähteenä on Pyhän Kolminaisuuden persoonien ”fuusioreaktio”. Kuten uusplatonismi opetti – aivan oikein – Jumala on ääretön ja sanoilla tavoittamaton olemassaolon täyteys, josta ajallinen ja rajallinen luotu todellisuus virtaa ja säteilee ulos. Kuten aurinko, vielä suuremmassa määrin Jumala on yhtä aikaa lempeän hellä ja majesteettisen pelottava sekä äärettömän antelias itsensä lahjoittavassa rakkaudessaan. Rukouksen päämääränä oleva kontemplaatio eli ”sisäinen katseleminen” on sitä, että opimme näkemään Jumalan ja totumme joka hetki katselemaan häntä.

Mikä vielä ihmeellisempää, Raamatun (esim. Ps. 37:5-6; vrt. Dan. 12:3; Matt. 13:43) ja tradition mukaan myös meistä kristityistä voi tulla hengellisiä ja moraalisia ”aurinkoja” Jumalassa: voimme alkaa loistaa ympärillemme yhä enemmän hyvyyttä, totuutta, rauhaa ja rakkautta. Sen seurauksena lähellämme on hyvä olla, ja elämä alkaa kukoistaa ympärillämme: ihmiset vapautuvat ja rentoutuvat, pystyvät avautumaan ja olemaan omia itsejään, pystyvät olemaan luovia ja tekemään hyviä ja kauniita asioita.

Se mahdollista, koska hyvyyden aurinko, Kristus, on jo meissä, meidän sisimmässämme, sielumme pohjassa, syvimmässä intimiteetissämme, jossa olemme täysin paljaita, rehellisiä ja teeskentelemättömiä. Kristus ei pääse loistamaan meistä, koska hänen kasvonsa ovat useimmissa meissä enemmän tai vähemmän synnin lian – himojen, itsekeskeisyyden, valheellisuuden – peitossa. Sisin on kuitenkin mahdollista kaivaa vähitellen esille rukouksen, kääntymyksen, sakramenttien vastaanottamisen ja muun muassa juuri paaston avulla. Innostavana esimerkkinä siitä ovat monet pyhät – idän kirkossa esimerkiksi pyhä Serafim Sarovilainen, lännessä vaikkapa Ristin Johannes – jotka ovat hetkittäin suorastaan näkyvällä tavalla loistaneet valoa. Se on tietysti vain pieni näkyvä ilmaus siitä, miten pyhät ihmiset loistavat nöyryyden, rakkauden ja totuuden valoa, minkä olen itsekin kokenut heitä kohdatessani.

Musta aukko – kuva langenneesta ihmisestä

Toinen ”luonnon kirjan” tarjoama kuva, ja varoittava sellainen, on musta aukko. Kuten tunnettua, musta aukko on eräänlainen ”antiaurinko”, auringon vastakohta. Musta aukko syntyy, kun riittävän suuren auringon ytimessä loppuu vety, fuusioreaktion tarvitsema polttoaine. Se muuttuu ”punaiseksi jättiläiseksi” niellen ja polttaen kaiken ympäriltään ja lopulta romahtaen mustaksi aukoksi. Puhutteleva kuva ylpeydestä ja sitä väistämättä seuraavasta lankeemuksesta, vai mitä?

Mustaksi aukoksi romahtavan auringon ydin tiivistyy singulariteetiksi, äärimmäisen tiheäksi pisteeksi, jonka tilavuus on lähellä nollaa ja joka imee kaiken itseensä, jopa valon. Niinpä siinä missä aurinko loistaa valoa ja lämpöä, musta aukko imee kaiken itseensä eikä tule koskaan kylläiseksi. Siinä, missä aurinko saa kaiken kukoistamaan, musta aukko tuottaa ympärilleen tuhoa ja kuolemaa.

Jollemme halua olla aurinkoja, on vaara, että päädymme mustiksi aukoiksi: teemme kaiken itsellemme ja imemme elämää ympäriltämme tulematta koskaan kylläiseksi. Kaiken tekemisemme motiivi on haluta jotain itsellemme: huomiota, kehuja, rahaa, valtaa, nautintoja, kunniaa jne. Olemme kykenemättömiä rakastamaan, minkä seurauksena lähellämme on paha olla ja ihmiset kärsivät ympärillämme.

Asiaa ei pidä tietenkään dramatisoida liikaa. Useimmat meistä lienevät jotain mustan aukon ja auringon väliltä: teemme asioita jossain määrin rakkaudesta, jossain määrin itsekkäin motiivein, mikä on inhimillistä. Emme ole täydellisiä muttemme erityisen pahojakaan.

Samalla lienee hyvä tiedostaa, ettei mustaksi aukoksi päätyminen edellytä hirveän ”näyttävää” pahuutta. Imeäkseen elämän ympäriltään ei tarvitse olla diktaattori, sarjamurhaaja tai saalistava pedofiili. Riittää ehkä, että on katkera äiti, joka valittaa lapsilleen kaikesta eikä koskaan sano heille positiivista sanaa. Tai isä, joka keskittyy vain uraansa eikä koskaan huomioi perhettään. Tai nuori, joka ei välitä aidosti kenestäkään ja jolle elämässä merkitsevät vain ulkonäkö, vaatteet ja sometykkäykset. Tai rahanhimon riivaama yrittäjä, jolle työntekijät ovat vain välineitä ja jonka yrityksessä vallitsee siksi pelon ja epätoivon ilmapiiri. Tai farisealainen kristitty, joka päältäpäin on hurskas ja oikeaoppinen, mutta pohjimmiltaan hänelle on tärkeintä vain pitää itseään muita parempana ja moittia ja paheksua muita. Elämä voi olla päältäpäin normaalia ja kunniallista ja kylvää samalla myrkkyä ympärilleen.

Ennen kaikkea kyse ilosta

Ennen kaikkea meidän kannattanee muistaa, että ”auringoksi tulemisessa” kyse on ilosta ja todelliseksi itseksemme tulemisesta. Siksi ei kannata kieltää sitä itseltään. Kristinusko on ytimeltään ilon uskonto, se on C.S. Lewisia lainaten, ”ilon yllättämäksi” tulemista. Kun olemme ”mustia aukkoja” kärsimme loputtomasta nälästä. Etsimme elämää sitä löytämättä. Kun olemme ”aurinkoja” Jumalassa eli kun kykenemme rakastamaan, löydämme todellisen itsemme ja myös todellisen ilon.

Se taas johtuu siitä, että mustana aukkona eläminen on ponnistelua ja suorittamista, aurinkona ei, vaikka maailma näkee ja ehkä joskus myös me näemme sen päinvastoin. Auringon ”esiin kaivamisessa” synnin lian alta tarvitaan toki hiukan ponnistelua – vaikkapa sitä, että rukoilemme, lähdemme messuun tai pidämme kiinni paastopäätöksistämme, vaikka ei niin mieli tekisi – mutta lopulta kyse on vain siitä, että päästämme irti ja sallimme Jumalan loistaa ja rakastaa meidän kauttamme.