Artikkelit

Marco Polo, Bagdadin patriarkat ja uusi kirja

EMIL ANTON

Koskaan ei ole ollut ainoatakaan ihmistä, ei kristittyä, ei saraseenia, ei tartaria eikä pakanaakaan, joka olisi tutkinut niin laajalti maailmaa kuin teki Venetsian kaupungin jalo ja kuuluisa porvari, herra Marco Polo, herra Nicolo Polon poika. (Marco Polon matkat, s. 352)

Marco Polo

1300-luvun alun venetsialaisilla oli aika lailla työstämistä maailman kuuluisimman matkakirjan sisällön kanssa. Aasian tuntemattoman maailman avautuminen oli tuon ajan eurooppalaisille yhtä shokeeraava paradigmanmuutos kuin parisataa vuotta myöhemmin tapahtunut Amerikan ja sen sivilisaatioiden (asteekkien ja mayojen) löytyminen. Suomeksi WSOY:n jo vuonna 1957 julkaisema (2. painos 2002) Marco Polon matkat on edelleen mielenkiintoista luettavaa.

Yksi erikoinen yksityiskohta, josta (luonnollisesti katolinen) Marco Polo lukijoilleen raportoi, koski nykyään Jemenille kuuluvan, Somalian lähellä sijaitsevan Sokotran saaren asukkaita. Heistä Polo kirjoitti:

He ovat kastettuja kristittyjä ja heidän päämiehenään on arkkipiispa. Tällä ei ole mitään tekemistä Rooman paavin kanssa, vaan hänen esimiehensä on Baudacin kaupungissa asuva patriarkka (catolic), joka asettaa arkkipiispan virkaan tai vahvistaa hänen vaalinsa, jos kansa itse hänet valitsee. (s. 301)

Kristittyjä Arabianmerellä? ”Baudacin” kaupungissa asuva patriarkka, jolla ei ole tekemistä paavin kanssa? Kyllä: Marco Polo oli saanut tietää lännessä lähes täysin tuntemattomasta idän kirkosta, jonka patriarkka eli katolikos (catolic) asui Bagdadissa, islamilaisen abbasidikalifaatin ja nykyisen Irakin pääkaupungissa. Marco Polosta huolimatta suuri osa läntisestä kristikunnasta ei edelleenkään tiedä tästä kirkosta, enkä oikeastaan tiennyt minäkään vielä joitain vuosia sitten, vaikka isoäitini serkku oli sen patriarkka. (lisää…)

Miten ymmärtää vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia?

JOONA KORTENIEMI

Suviseurat. Kuva: Wikipedia

Kirkko ja kaupunki – lehti julkaisi toukokuun alussa artikkelin, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden (vl) ikuisuusaiheita, hoitokokouksia ja seurakuntaoppia.  Se herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita: liikutti, ärsytti, kyllästytti ja nauratti. Rikostutkija Tuomas Pelkosen idea hoitokokoushiihdosta tuntui kauniilta ja liikuttavalta: hän oli kirjaimellisesti valmis kärsimään omissa nahoissaan hoitokokousten uhrien tuntemaa kipua ja tuskaa. Tietyllä tapaa varsin katolinen idea: oma rasitus tarjotaan ikään kuin uhrina, mortifikaationa, toisten puolesta.

Artikkeli toisaalta ärsytti ja kyllästytti, koska se tuntui kiertävän sitä samaa rataa, jota vl-liikettä koskeva kirkollinen keskustelu on kiertänyt viimeiset 60 jollei jopa viimeiset 120 vuotta. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen viestintäpäällikkö Olli Lohen kiemurtelu toimittaja Topias Haikalan kynsissä myös nauratti, kaikella ystävyydellä.

Toki myös ymmärrän aihepiirin pyörittelyn tarpeellisuuden. Evankelis-luterilaisen kirkon ja vl-liikkeen suhde on monella tapaa eriskummallinen. Kuten teologian tohtori Kari Kuula totesi pari vuotta sitten samaiseen lehteen kirjoittamassaan kolumnissa:

Vl-liike kun on uniikki ilmiö. Maailmassa ei ole koskaan ollut vastaavaa itsensä ainoaksi pelastuvien joukoksi määrittelevää yhteisöä, joka samalla toimii näin saumattomasti äitikirkon helmassa. Muu maailma ei kuitenkaan tiedä vl-liikkeestä. Se on pysynyt kielimuurin takana piilossa Suomen luterilaisen kirkon lehtolapsena. Mainio aihe kansainvälisellä kielellä kirjoittavalle tutkijalle.

Ongelma vain on se, kuten totesin, että käsittelyssä ei tunnuta päästävän eteenpäin vaan se kiertää kehää. Lähes kaikki artikkelit toistavat samaa kaavaa: Toimittajat voivottelevat ja päivittelevät, miten tilanne voikin olla se, että kirkon piirissä on yhteisö, joka opettaa näin kauheita. Sen jälkeen SRK kiistää, että liikkeen opetuksessa olisi mitään ongelmaa ja vetäytyy oman ”kaanaankielensä” suojiin. Lopuksi katse kääntyy evl-kirkon piispoihin, jotka yrittävät rauhoitella tilannetta sanomalla jotain diplomaattista kieli keskellä suuta (arkkipiispa Tapio Luoma oli tällä kertaa poikkeuksellisen suorapuheinen, mistä pisteet hänelle). Sen jälkeen kaikki palaa ennalleen toistuakseen taas jonkin ajan päästä samanlaisena.

Kaipaisin sitä, että vl-seurakuntaoppia koskevassa keskustelussa mentäisiin syvemmälle liikkeen ekklesiologian teologisiin perusteisiin ja tapaan tulkita Raamattua. Se mahdollistaisi vl-seurakuntaopin tutkimisen totuuskysymyksenä: kuinka uskottava ja perusteltu se on Raamatun ja kristillisen tradition valossa. Tämä siksi, koska totuudestahan (tietysti veritas in caritate eli totuus rakkaudessa) kristinuskossa on pohjimmiltaan kysymys: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32).

Osin juuri tästä syystä päätin yrittää jatkotutkimuksen tekemistä nimenomaan kyseisestä aihepiiristä. Sen valmistuminen on kuitenkin vielä hamassa tulevaisuudessa ja Jumalan sallimuksen takana. Ehkä voinkin jo tässä vaiheessa hiukan avittaa, jotta keskustelussa päästäisiin eteenpäin. (lisää…)

Benedictus XVI ja protestantit – eli kuinka Ratzinger voi parantaa reformaation aikaiset haavat

EMIL ANTON 

Sain keväällä pienen apurahan, jonka turvin pääsin aloittamaan post-doc -tutkimustani teemalla ”Ratzinger ja Luther”, alaotsikkona ”katolis-luterilaisen ykseyden dogmaattiset esteet”. Kyseisen apurahan voimin olen pystynyt omistamaan tämän projektin aloittamiselle heinä- ja elokuun, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä onkin sopiva hetki jakaa aiheesta joitain ajatuksia.

Ensimmäinen huomio on se, etten suinkaan ole ainoa, joka on hoksannut tämän aiheen potentiaalin. Viime vuonna Pohjois-Amerikassa ilmestyi kaksikin kirjaa, joissa protestanttiset ja katoliset teologit yhdessä arvioivat Joseph Ratzingerin / Benedictus XVI:n teologiaa ja sitä, kuinka se voi auttaa purkamaan katolilaisten ja protestanttien välisiä jännitteitä.

Kyseiset kirjat ovat The Theology of Benedict XVI: A Protestant Appreciation (Lexham Press) ja Joseph Ratzinger and the Healing of the Reformation-Era Divisions (Emmaus Academic). Projektini ensimmäinen tavoite olikin lukea nämä kirjat ja kirjoittaa niistä akateemiset esittelyt tai kirja-arviot. Ilokseni nämä englanninkieliset tekstini (jotka ovat luettavissa academia.edussa) on hyväksytty julkaistavaksi Nova et Vetera -lehdessä, jonka toinen päätoimittaja Matthew Levering on mukana molemmissa kirjoissa.

Tässä blogikirjoituksessa aion tiivistää suomeksi joitain yo. kirjojen ja kirja-arvioideni pointteja. Sitä ennen haluaisin kuitenkin hieman avata sitä, miksi juuri Ratzinger/Benedictus – mediamaineeltaan änkyräkonservatiivi (ks. Ratzinger-kauhuelokuva Kaksi paavia!) – on niin lupaava ja mielenkiintoinen tutkimuskohde juuri katolis-luterilaisen dialogin kannalta. (lisää…)

Katolisuus ja sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio

EETU MANNINEN

Red Rose (Socialism).svg

Sosialistisen internationaalin logo. Kuva: Wikipedia

Taannoisessa kirjoituksessaan kanssablogisti Juho Sankamo viittasi katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Otan tästä kopin ja ryhdyn pohtimaan katolisen opin yhteyttä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin ja sosiaalidemokratiaan.

Itse olen nimittäin tottunut suhtautumaan niihin pitkälti positiivisesti, ja ulkomaisiin kollegoihini tutustuessani olen huomannut, kuinka syvällä tämä tausta minussa elääkään. Toisaalta moni konservatiivinen kristitty, etenkin jos mennään Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle, tuntuu pitävän ”vasemmistolaisuutta” ja ”sosialismia”, jonka piiriin myös pohjoismainen sosiaalidemokratia on luettavissa, selkeästi kielteisinä ja kristinuskon vastaisina asioina.

Voiko siis katolilainen kannattaa hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa? Asian selvittämiseksi tutustuin kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä peräisin olevasta opetuksesta paljastui mielenkiintoinen, monitahoinen, kehittyvä, mutta peruslähestymistavaltaan yhtenäinen päälinja. (lisää…)

MIKÄ ON IHMINEN? OSA III (3/3): ELÄKEPOMMI

JUHO SANKAMO

Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja

Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja, Helsinki: KATT, 2017

Mikä on ihminen -sarjani III osassa olen aiemmin kirjoittanut väestöpommista ja seksipommista, ja nyt on vuorossa eläkeläispommi. Aihe on tietysti aika maallinen, ja voi kysyä, miten se sopii blogiin, joka käsittelee katolista uskoa ja teologiaa. Katolinen kirkko on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut ihmisen sielun ikuisesta pelastuksesta. Kuitenkin ihminen on myös ruumiillinen. Kirkko kantaa huolta myös ihmisten ruumiillisesta hyvinvoinnista:

Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:15–16.)

Katolisella kirkolla on jopa oma yhteiskunnallinen opetuksensa, joka tähtää ihmisen hyvään. Katolinen kirkko korostaa, että valtion tulee valvoa lain ja oikeudenmukaisuuden noudattamista, mutta valtion valta ei saa ulottua liian pitkälle. Kirkon opin puitteissa on kehitetty ns. lähivastuun periaate (subsidiaarisuusperiaate): ”Hallitseva yhteisö ei saa puuttua sille alisteisen yhteisön sisäiseen elämään niin, että sitä estetään käyttämästä omaa asiantuntemustaan.” (Katolisen kirkon katekismus, § 1883.)

Tämä lähivastuun periaate tarkoittaa, että lähimmäisten tulee huolehtia toisistaan. Yksilöllä on vastuuta. Kirkko korostaa myös perheen merkitystä. Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, että ”yksilön samoin kuin maallisen ja kristillisen yhteiskunnan menes­tyminen riippuu kiinteästi suotuisista avioliitto- ja perheoloista.” (Gaudium et Spes, 47.) (lisää…)

Pihkala, kaste ja kristillinen kasvatus

EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta. (lisää…)

Katolinen vartti Radio Deillä!

JUHO SANKAMO

Kesälomat on lusittu ja arkinen aherrus alkaa! Oma kesäni meni lapsia paimentaessa, mustikoita keräillessä, suppilautaillessa ja vähän pianoa soitellen. Mutta nyt vähän hapatushenkisiä uutisia!

Radio Deillä alkaa sunnuntaina 9.8. klo 17:30 juontamani Katolinen vartti -niminen ohjelma. Siinä haastattelen suomalaisia katolisen kirkon jäseniä. Näitä keskusteluja voi kuunnella joka sunnuntai aina vuoden 2020 loppuun asti Radio Dein taajuuksilla.

Tämä on oikeastaan varsin historiallista. Radio Deillä ei ole koskaan ollut näin pitkäjaksoista katolista ohjelmaa (eikä tietysti millään muullakaan suomalaisella radiokanavalla). Nyt saadaan katolilaisten ääniä kuuluviin myös Suomen kristillisessä radiossa. Vartin mittaisissa keskusteluissa tulemme kuulemaan niin pappeja kuin maallikkojakin.

Ensimmäisessä jaksossa sunnuntaina 9.8. keskustelen isä Tuomas Nyyssölän kanssa siitä, mitä tarkoittaa tuo termi katolinen. Tämän jälkeen, 16.8., Miikka Nummenpää, suurperheen isä ja lääkäri, tulee keskustelemaan kanssani perheen merkityksestä. Sunnuntaina 23.8. keskustelen kirjailija Lemmikki Louhimiehen kanssa ruusukosta. Elokuun viimeisenä sunnuntaina saapuu jälleen isä Tuomas Nyyssölä studioon keskustelemaan pyhimmästä sakramentistamme, eukaristiasta. Syksyn ja talven aikana tulemme keskustelemaan muun muassa ripistä, pyhimyksistä, neitsyt Mariasta, sakramenteista, katolisesta taiteesta ja paavista. Vieraiden joukossa on varmasti myös tämän blogin muita kirjoittajia. 

Katolinen yllätys ja syntymisen tila

Juutalainen filosofiteologi Abraham Heschel kirjoitti, että ihminen on loppuun asti yllätys. Hän on persoona, joka on jatkuvassa syntymisen tilassa. Status nascendi. Tämän vuoksi ihmisen elämäkertaa ei voida kirjoittaa ennakolta. Ihminen ei ole kone, joka voidaan ohjelmoida. Ihminen on, niin kuin Psalmissa 139 sanotaan, ihme, suuri ihme.

Katolisessa vartissa kuulemme kristittyjä, jotka ovat elämässään kokeneet suuria yllätyksiä. En olisi osannut arvata 15 vuotta sitten, että tulen liittymään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Itselleni katoliseen uskoon ja kirkkoon tutustuminen on ollut ja on jatkuva seikkailu. Kuten kirkkoherramme Turussa sanoo: Kirkon voi oikeastaan nähdä oikein vain sisäpuolelta käsin. Kirkon ikkunoiden lasimaalausten kuviot näyttäytyvät oikeassa valossa ja ymmärrettävinä, kun niitä katsotaan sisältä päin.

On oikeastaan hyvin mielenkiintoista nähdä, minkälainen tulevaisuus katolisella kirkolla tulee olemaan Suomessa. Meitä on lukumääräisesti vähän. Olemme, kirjaimellisesti, erittäin kirjava seurakunta. Syntyminen jatkuu taivaaseen asti. Marttyyrien kuolinpäivää kutsutaan usein heidän taivaalliseksi syntymäpäiväkseen.

Johannes kirjoittaa näin: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.) Syntymä- ja kasvuprosessi on vielä pahasti kesken. Ei se mitään haittaa. Hengellisessä kodissa on hyvä kasvaa. Minulla on niin valtavasti nähtävää ja kuultavaa – koko kirkon ihmeellinen ja rikas aarreaitta.

Tavoitteenani on, että voisimme edes vähän valaista tätä ihmeellistä aarretta Katolisessa vartissa. Elämä on yllätys, joka aukeaa vain elämällä.

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 2 – Käytännön neuvoja

OSKARI JUURIKKALA

Eilen julkaisin artikkelin, jossa käsittelin omantunnon vaivoja. Tarkoitan sillä tässä taipumusta huolestua näennäisen pienistä asioista niin paljon, että kokee usein suurta rauhattomuutta ja epävarmuutta sielunsa tilasta. Ensimmäisessä osassa selitin, että taipumus toistuviin omantunnon vaivoihin voi johtua monista tekijöistä, kuten tunneherkkyydestä, mielivaltaisesta Jumalakuvasta tai hyväksytyksi tulemisen epävarmuudesta lapsuudessa.

Huomautin kuitenkin, että nämä ovat vain altistavia tekijöitä. Omantunnonvaivaisuus on ytimeltään eräänlainen kiusaus. Näin ollen se ei ole peräisin Jumalasta, joka on rauhan Jumala ja joka haluaa sielulle iloa ja rauhaa. Taipumusta toistuviin omantunnon vaivoihin on siis syytä vastustaa. Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja se vie aikaa. Mitä siis tehdä käytännössä, jos omatunto jatkuvasti vaivaa? Annan nyt muutamia tarkempia neuvoja katolisesta perinteestä käsin.

Ensimmäinen on: älä jää yksin. Kysy neuvoa. Puhua asiasta rohkeasti. Älä pelkää sanoa ääneen, että sinulla tuntuu olevan taipumusta omantunnon vaivoihin. Kun juttelet asiasta hyvän ja kokeneen papin kanssa (tai viisaan ja kokeneen maallikon kanssa), huomaat pian, että ongelma lievittyy.

On tärkeää, että luotat kyseiseen henkilöön. Enkä tarkoita vain sitä, että pidät häntä luotettavana. Tarkoitan, että teet niin kuin hän opastaa. Eli luotat aktiivisesti.

Tämä on tärkeää. Omantunnon vaivoista kärsivän ihminen pitää oppia luottamaan Jumalan armon ja opastuksen ulkoisiin merkkeihin. Sinun tulee luottaa, vaikka omat epäilykset ja tuntemukset sanoisivat muuta.

Pappi saattaa esimerkiksi sanoa, että se, mistä kerroit, ei ole vakava synti. Yksi yleisimpiä haasteita on juuri se, että omantunnonvaivainen ihminen näkee ja kokee kuolemansyntiä myös siellä, missä sitä ei ole. (lisää…)

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 1

OSKARI JUURIKKALA

Pietro Rotari (1707–1762): La Penitente

Kuukausi sitten Joona Korteniemi julkaisi kiehtovan ja keskustelua herättäneen pohdiskelunsa Kaksi vuotta katolilaisena. Lukuisten kommenttien joukossa oli puhetta siitä, miten tulisi toimia omantunnon vaivojen kanssa. Siinä pohdittiin erityisesti joidenkin kokemusta siitä, voiko katolinen moraaliopetus ja sakramenttielämä aiheuttaa tietyissä ihmisissä jatkuvaa epävarmuutta siitä, onko niin sanotusti armon tilassa vai ei. Keskustelu tarjosi useita hyviä ajatuksia. Halusin kuitenkin palata asiaan rauhassa ja systemaattisemmin. 

Omantunnon vaivojen ongelma on tunnettu sekä pastoraalisessa teologiassa että kirkon historiassa. Olen myös itse vuosia sitten kärsinyt ongelmasta jonkin verran. Toki tunnen ihmisiä, joille asia on vakavampi kuin mitä se minulle oli. Tässä kirjoituksessa analysoin omantunnon vaivoja sekä oman kokemukseni että yleisen katolisen teologian valossa. Annan myös neuvoja, joita katolinen moraaliteologia ja pastoraalinen perinne asiaan tarjoaa. 

On kuitenkin syytä muistaa, että asiaan liittyvät kokemukset voivat olla monenlaisia. Omantunnon vaivat voivat johtua eri syistä ja ilmetä eri tavoin. Ehkä juuri siksi katolisessa perinteessä kysymys on pyritty etupäässä ohjaamaan henkilökohtaisen sielunhoidon alueelle. Jos sinulla on tällaisia vaivoja, kannustan sinua jutun lukemisen lisäksi puhumaan asiasta rohkeasti kokeneen papin kanssa. Asiassa ei ole mitään hävettävää ja siihen on mahdollista saada apua.  (lisää…)