Artikkelit

(PYHÄ?) PAAVO RUOTSALAINEN: HERÄNNÄISYYDEN ISÄ

EMIL ANTON

Aapeli Saarisalo: Erämaan vaeltaja

Aiemmin tänä keväänä olen esitellyt täällä lestadiolaisuuden ja evankelisuuden isät, L.L. Laestadiuksen ja F.G. Hedbergin, ja nyt on vihdoin tullut herännäisyyden eli körttiläisyyden isähahmon, Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) vuoro. Ei kahta ilman kolmatta! Eikä viimeisin ole vähäisin, sillä Ruotsalainen sijoittui vuoden 2004 Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijalle 59. jättäen taakseen mm. Topeliuksen, Svinhufvudin ja Aki Kaurismäen. (Laestadius sijoittui heti Ruotsalaisen jälkeen sijalle 60., vaikkei hän oikeastaan ollut edes suomalainen vaan ruotsalais-saamelainen.)

Olen lukenut tätä kirjoitusta varten lähemmäs tuhat sivua Paavo Ruotsalaisesta, ennen kaikkea kaksi todella erinomaista elämäkertaa hänestä, Aapeli Saarisalon Erämaan vaeltaja – Paavo Ruotsalainen (WSOY 1969) ja Tapani Ruokasen Ukko-Paavo: Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi (Otava 2002). Molempia kirjoja suosittelen laajasti ja lämpimästi. Lisäksi luin Olavi Tarvaisen lyhyen tutkielman Paavo Ruotsalainen luterilaisen kristillisyyden edustajana (1944) sekä soveltuvia osia Juha Siltalan omalla tavallaan mielenkiintoisesta psykohistoriallisesta teoksesta Suomalainen ahdistus: Huoli sielun pelastumisesta (Otava 1992). Aiemmin olen lukenut myös Paavo Ruotsalaisen kirjeet.

Paavon perintö elää. Sitä vaalii Herättäjä-yhdistys järjestämällä vuosittain Herättäjäjuhlat (tänä vuonna verkossa ja pihoilla) ja julkaisemalla Henki-lehteä (ent. Hengellinen Kuukauslehti). Seuroissa veisataan Siionin virsiä ja Nilsiän Aholansaaressa sijaitsee Paavon pirtti, jonkinlainen herännäisten pyhiinvaelluskohde. Nämä perusasiat herännäisyydestä tiesin etukäteen – vuonna 2017 liityin jopa ekumeenisessa hengessä hetkeksi Herättäjä-yhdistykseen ja tilasin lehden. Paavon elämästä sen sijaan tiesin vähemmän: kuuluisan kohtaamisen seppä Högmanin kanssa (”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”), nousun ”kahden hiippakunnan piispaksi”, eron Hedbergistä, en paljon muuta.

Nyt opin valtavasti lisää kaikenlaista mielenkiintoista tästä miehestä, josta Lönnrot sanoi: ”Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia.”

(lisää…)

”Paavin teologi” ja Jumalan laupeus – osa 2: Helvettiopin puolustus

EETU MANNINEN

Paholainen keskiaikaisessa kuvituksessa. Kuva: Wikipedia

Eilen julkaisemassani arviossa Walter Kasperin kirjasta Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life lupasin käsitellä tärkeää kysymystä Jumalan laupeudesta ja helvetistä. Aihe on tullut viime aikoina esille suurelle yleisölle helposti lähestyttävällä tavalla myös Suomen teologisella kentällä (ks. hyviä puheenvuoroja esim. täältä ja täältä).

Tässä yhteydessä myös varhaiskristillinen harhaoppi apokatastasiksesta, jonka mukaan Jumala lopulta saattaa pelastavaan yhteyteensä kaikki ihmiset, on saanut osakseen kiinnostusta ja sympatiaa samalla kun perinteinen helvettioppi on kohdannut kovasanaista kritiikkiä (ks. esim. täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä).

Tässä Kasperin kirjan arvion kakkososassa lähestyn kysymystä ensin referoimalla hänen esitystään, minkä jälkeen nostan asiasta esiin omia ajatuksiani ja peilaan niitä edellä linkittämiini lähteisiin. Kasperin apokatastasis-opin kritiikki ei nimittäin mielestäni ole niin terävää eikä mene niin syvälle siihen liittyvän argumentaation perusteisiin kuin olisin toivonut.

Olen myös sitä mieltä, että vaikka helvetistä on olemassa paljon hyvää teologiaa, sitä tarvitaan myös lisää. Uskaltaisin nimittäin väittää, että helvettiopin epämuodikkuus johtuu pitkälti pikemminkin niistä mieli- ja kielikuvista, joita siihen liitetään kuin sen varsinaisesta opillisesta sisällöstä. Käykäämme siis pidemmittä puheitta kiinni tähän tulikivenkatkuiseen pihviin!

(lisää…)

Fariseukset ennen ja tänään

JOONA KORTENIEMI

Evankeliumeja lukeva ei voi välttyä huomiolta, että Jeesuksen julkisessa toiminnassa eräs hyvin keskeinen juonne on konflikti fariseusten kanssa. Lähes kaikkea Jeesukseen toimintaa ympäröi fariseusten kriittinen, paheksuva huomio. Aina välillä jännite puhkeaa näkyviin tiukkoina sananvaihtoina. Jos näin, ymmärtääksemme kuka Jeesus oli ja on, lienee tärkeää ymmärtää keitä fariseukset olivat – ja ovat.

Vaikka farisealaisuus oli osa Jeesuksen ajan juutalaisuutta, aihe on relevantti vielä tänäkin päivänä. Esimerkiksi paavi Franciscus on toistuvasti muistuttanut siitä, että farisealaisuus on jatkuva vaara aidolle hengelliselle elämälle (ks. esim. täältä ja täältä).

James Tissot: Jeesuksen puhe fariseuksia vastaan. Kuva: Wikipedia.

Pohdin tässä kirjoituksessa farisealaisuuden luonnetta historiallisesti, teologisesti ja hengellisesti. Vaikka olen teologi, en ole Uuden testamentin eksegeetti. Analyysi ei siis välttämättä ota huomioon kaikkia uusimman tutkimuksen löytöjä. Pohtiessani farisealaisuutta nykypäivänä saatan tehdä hiukan suoraviivaisia yleistyksiä. Pyrin olemaan kuitenkin niiden suhteen tasapuolinen, joten toivon, ettei kukaan niistä turhaan loukkaannu.

(lisää…)

Päivi Räsänen, seksuaalivähemmistöt ja oikeusvaltio

OSKARI JUURIKKALA

Vapun alla tuli julki, että valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen aikoo sittenkin viedä eteenpäin syytteen Päivi Räsästä (kd) vastaan. Räsästä syytetään lopulta jopa kolmesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samalla on nostettu syyte Suomen Luther-säätiön asiamiestä, Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaania Juhana Pohjolaa vastaan, sillä yksi Räsäsen kirjoituksista on julkaistu Luther-säätiön kotisivuilla vuonna 2004. (Räsänen ja Pohjola keskustelevat syytteistä tällä videolla.)

Päivi Räsänen

Helsingin Sanomat kiteyttää syytteet uutisessaan toteamalla, että ”Räsänen muun muassa luonnehtii tekstissään pysyviä homosuhteita vahingollisiksi. Hän myös muun muassa väittää, että homous ei ole ’terve seksuaalisuuden variaatio’.” Toinen syyte tuli Twitterissä julkaistusta mielipiteestä, jossa Pride2019-tapahtuman yhteydessä Räsänen kritisoi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöstä olla mukana tapahtumassa, koska homoseksuaalisuus on ”häpeä ja synti”.

Syytepäätös on herättänyt monenlaisia reaktioita. Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Tapani Ruokanen tviittasi:

Puolustan sanan- ja uskonnonvapautta varsinkin jos olen eri mieltä lausujan kanssa. Raamatun siteeraaminen kuuluu sekä uskonnonvapauteen että sananvapauteen. Päivi Räsäsen syytteet vievät oikeuslaitosta kohti keskiaikaa. Sivistymätöntä moukkamaisuutta, häpeällistä ja tolkutonta.

Helsingin ev-lut piispa Teemu Laajasalo totesi tviitissään, että ”uskonnon- ja sananvapauden kannalta tämä huolestuttaa. Päivi Räsänen on mielestäni väärässä, mutta sivistysmaassa vääristä ajatuksista ja sanoista rankaisemisen kynnys pitää olla todella korkea.”

(lisää…)

F. G. Hedberg: evankelisen liikkeen isä

EMIL ANTON

Seppo Suokunaan Hedberg- elämäkerta (2011)

Kun evankelisen liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) kuoli, hänen hautajaisiinsa pienessä Kemiössä (nyk. Kemiönsaari) osallistui jopa 4000 henkilöä. Vuonna 1873 perustetun Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) piirissä Hedbergiä luonnehdittiin sellaisilla arvonimillä kuin ”Suomen Paavali”, ”Suomen Luther” ja ”Suomen kirkon mainioin mies”. Lähempänä meidän aikaamme TL Sakari Korpinen on kutsunut Hedbergiä ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi papiksi.

”Emme palvo pyhimyksiä vaan kunnioitamme heitä”, kuuluu tavallinen katolinen vastaus yleiseen väärinkäsitykseen. Jokseenkin samassa hengessä SLEY:n johtaviin pappeihin kuulunut Johannes Bäck totesi Hedbergin kuoleman jälkeen: ”Me emme jumaloi Hedbergiä. Mutta Jeesuksen kiitokseksi me julkitunnustamme, mitä Jeesus on Fredrik Gabriel Hedbergin kautta tehnyt Suomen Siionille.”

Olen tällä blogilla käsitellyt viidennen herätysliikkeen isiä Urho Muromasta alkaen ja viimeksi lestadiolaisuuden isää Lars Levi Laestadiusta. Nyt on vihdoin evankelisen liikkeen isän, ”Kemiön patriarkan”, F. G. Hedbergin vuoro. Taustaksi olen lukenut hänestä noin tuhat sivua: W. A. Schmidtin (1961) ja Seppo Suokunnaan (2011) kirjoittamat elämäkerrat sekä seuraavat Hedbergin suomeksi julkaistut teokset: Uskonoppi autuuteen, Ihmeellinen pyhä kaste, Ainoa autuuden tie ja Hedbergin testamentti.

(lisää…)

Sovinnon avain kulttuurisotaan: suopeuden periaate

JOONA KORTENIEMI

Poliittinen kartta. Kuva: Wikipedia

Niin sanottu kulttuurisota (Culture War) raivoaa kiihkeänä länsimaissa. Viime vuosina se on rantautunut yhä vahvemmin myös Suomeen. Kuten tunnettua, kamppailun osapuolia ovat – yleistäen – vasemmistoliberaali ”edistyksellisyys” sekä arvokonservatiivinen ”kansallismielisyys”.

”Edistyksellinen” woke-liikehdintä suhtautuu yleensä positiivisesti maahanmuuttoon, ympäristöarvoihin ja Euroopan unionin kaltaisiin ylikansallisiin instituutioihin. Samalla se kritisoi perinteistä avioliittoa, seksuaalimoraalia, binaarista sukupuolijakoa, kansallisvaltioita sekä länsimaisen kulttuurin kristillistä perintöä nähden ne ”alistavina valtarakenteina”. Konservatiivit tai kansallismieliset puolestaan suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttoon, ympäristöaktivismiin ja ylikansallisiin instituutioihin mutta positiivisesti kansallisvaltioon, perinteisiin perhearvoihin, seksuaalimoraaliin ja sukupuolijakoon.

Kulttuurisodan ensiksi mainitun osapuolen filosofiset juuret palautuvat pitkälti läntiseen marxilaisuuteen sekä siitä ammentaneeseen uudempaan (kolmannen ja nykyisin jo neljännen aallon) feminismiin. Usein mukana on myös postmodernia eksistentialismia, perinteisempää sosialismia tai anarkismia. Jälkimmäisen juuret ovat puolestaan Yhdysvalloissa 1980-luvulla päätään nostaneessa uuskonservatiivisessa liikehdinnässä sekoitettuna monenlaisilla nationalistisilla, traditionalistisilla ja reaktionaarisilla virtauksilla.

(lisää…)

Jatkuvan suorittamisen uskonto?

EETU MANNINEN

Varhaiskristillinen kuva Jeesuksesta hyvänä paimenena. Kuva: Wikipedia

Katolisen uskon mukaan ihmisen elämä on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa. Ihmisellä tulisi olla pyrkimys kehittää itseään Pyhän Hengen avulla kohti yhä suurempaa Kristuksen kaltaisuutta. Saarnoissa kuulee tyypillisesti tämän kokonaisvision mukaisia kehotuksen sanoja. Tälläkin blogilla on julkaistu juttuja ”hengellisestä fitneksestä”, ”treenistä” ja itsensä kehittämisestä. Tämä on itsestään selvä lähtökohta myös Raamatussa: esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa:

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. (1. Tess. 4:1–3.)

Tähän kuitenkin liittyy kääntöpuoli: ihminen ei ole koskaan niin hyvä, että hän ei voisi enää kasvaa pyhyydessä. Ihminen ei voi myöskään tyystin lopettaa matkaansa tai suhtautua siihen välinpitämättömästi ilman, että hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Kulttuurissamme, jota enenevässä määrin on tullut määrittämään suorittaminen ja kilpailu, tämä saattaa kuitenkin tuntua hyvinkin ahdistavalta. Kun kerran elämä jo muutenkin tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, jotta pysyisi nyky-yhteiskunnan menossa mukana, eikö uskon pitäisi olla vastakohta tälle kaikelle? Eikö hetkeäkään saisi vain olla ja levähtää?

Tähän vastaan: ehdottomasti kyllä! Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Kristinuskoon olennaisesti liittyvän pyhittymisen vaatimuksen ja parannussaarnan lisäksi täytyy siis korostaa ja pitää esillä myös toista puolta, joka kenties paradoksaalisesti on myös olennainen osa kristinuskoa: sinä olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle myös syntisenä, keskeneräisenä, vajavaisena ja omine vikoinesi.

(lisää…)

Mooses syntien sovittajana?

JUHO SANKAMO

John Everett Millais: Victory O Lord!, 1871. Kuva: Wikipedia

Kristinuskon ytimessä on usko siihen, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” – niin kuin on kirjoitettu. (1. Kor. 15:3.) Jos tämän uskon juuret ulottuvat Vanhan testamentin kirjoituksiin, kuten Paavali antaa ymmärtää, tulee kysyä, mihin kirjoituksiin hän viittaa. Itse asiassa jo Jeesus sanoo, että hänen oma kuolemansa ja ylösnousemuksensa tapahtui juuri niin kuin oli ennalta tiedetty Mooseksen laissa, profeetoissa ja kirjoituksissa eli koko Vanhassa testamentissa.

Olen viime aikoina syventynyt tähän kysymykseen. Aiheen tiimoilta on mielenkiintoisesti kirjoittanut mm. tohtori Daniel Frankel. Hän argumentoi aika vakuuttavasti, että 5. Mooseksen kirjasta löytyy traditio, jonka mukaan Mooses nimenomaan nähdään kansansa syntien sovittajana. (Frankel, 2014, ”The Death of Moses as a Sacrifice of Atonement for the Sins of Israel: A Hidden Biblical Tradition” – The Actuality of Sacrifice. Past and Present. Brill.)

Usein ajatellaan, että käsitys vanhurskaasta ihmisestä, joka kuolee toisten syntien puolesta, on juuri kristillinen erikoisuus, kristillisen pelastustalouden ainutlaatuinen helmi. Moni ajattelee, että tällainen uskomus on vieras Vanhalle testamentille ja varhaiselle juutalaisuudelle. Asia ei kuitenkaan ole niin. Viides Mooseksen kirja, Toora, on juutalaisuuden pyhin kirja. Ja jos väitetään, että nimenomaan sieltä voisi löytyä esikuva syntejä sovittavasta Herran palvelijasta, niin se on jo jotain.

(lisää…)

Katolinen pelastuskäsitys yhtenä kuvana

EETU MANNINEN

Blogikollega Emil kertoi kerran koulutehtävästä, jossa piti esittää katolinen pelastuskäsitys kuvallisesti. Joku opiskelija oli piirtänyt nuolet, jotka johtavat kuolemasta taivaaseen, kiirastuleen ja helvettiin. Ajatus vaikutti hauskalta ja ajattelin tarttua siihen. Olen nimittäin pitänyt piirtämisestä lapsesta asti ja teen sitä edelleen huvikseni silloin tällöin. Joskus kuva voi nimittäin kuuluisan sanonnan mukaisesti kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Julkaisen tämän päivän blogipostauksena tämän kuvan ja avaan sen sanallisesti.

(lisää…)