Artikkelit

Tuomas Akvinolaisen viisi tietä

EETU MANNINEN

Joos van Wassenhove: Tuomas Akvinolainen, 1475

Olen käsitellyt tällä blogilla jo Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistuksia. Nyt on vuorossa ainakin nimeltä hyvin kuuluisat Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut viisi tietä, eli hänen viisi argumenttiaan Jumalan olemassaolon todistamiseksi. Tuomas esittää tiensä suurteoksensa Summa Theologiae alussa (ST I,2,3), ja esimerkiksi Augustinuksen epäsystemaattisesta tyylistä huomattavasti poiketen latoo argumenttinsa tiskiin napakasti ja siistissä järjestyksessä.

Tuomaan argumentit ovat saaneet modernina aikana osakseen paljon kritiikkiä. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että ne nojaavat pitkälti aristoteeliseen metafysiikkaan ja terminologiaan. Tässä piileekin mielestäni viiden tien suurin haaste, ainakin nykyihmisen näkökulmasta katsottuna: kuinka esittää ne ymmärrettävästi niiden monessa mielessä vanhentuneesta terminologiasta huolimatta?

Mielestäni tämä on vaivan arvoista, sillä Tuomaan jumalatodistukset ovat ydinpointeiltaan oikein hyviä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Lisäksi ne tarjoavat meille kiehtovan näkymän klassisen teismin jumalakuvaan, joka on mielestäni monessa suhteessa kiehtovampi ja ongelmattomampi kuin monien nykyfilosofien suosima antropomorfinen ideaaliolio. (lisää…)

Mainokset

Älä väheksy suojelusenkeliäsi

JUHO SANKAMO

”Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut…” Näin lukee Danielin kirjassa, 12:1. Kristityt ovat aina kunnioittaneet arkkienkeli Mikaelia hyvin paljon. Jo 300- ja 400-luvuilla Roomassa oli monia Mikaelin kirkkoja. Eräs 500-luvulla rakennettu kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 29. päivänä, ja ilmeisesti sen vuoksi tuosta päivämäärästä muodostui vuotuinen enkeli Mikaelin päivä. 800-luvulle tultaessa tämä juhlapäivä oli levinnyt jo laajasti katoliseen kirkkoon.

Kuvahaun tulos haulle lachish reliefs british museum

Lakisin seinäreliefi Niniven palatsista. Nykyinen sijainti: British Museum, Lontoo.

British Museumissa on toista kymmentä metriä pitkä kiviseinäreliefi Assyriasta, Niniven palatsista. Tuo reliefi kuvaa sitä, kuinka Assyrian kuningas Sanherib valloitti Juudan toiseksi suurimman kaupungin, Lakisin vuonna 701 eKr. Historioitsijat tietävät, että Assyria valloitti Lähi-itää juuri tuona aikana.

Aiemmin, 730- ja 720 -luvuilla Assyria oli tuhonnut Israelin (eli pohjoisvaltakunnan), ja ajanut sen pakkosiirtolaisuuteen. Nyt, vuonna 701, Assyria aloitti uuden valloitusretken länttä kohti. Historioitsija ovat sitä mieltä, että erityisesti Juudan kuningas, Hiskia, oli provosoimassa Assyrian suurhyökkäystä, koska Hiskia masinoi lännen kuningaskuntien kanssa kapinaa Assyriaa vastaan. He eivät maksaneet Assyrialle vasalliveroja. Hiskia ”nousi kapinaan Assyrian kuningasta vastaan eikä tunnustanut tämän ylivaltaa.” (2. Kun. 18:7.)

Tästä raivostuneena Assyrian armeija lähti hyökkäykseen. Se marssi Foinikian rantaviivaa pitkin kohti Juudaa. Assyria jyräsi alleen kaupunkeja, kuten Sidonin, Tyroksen, Joppan, Ekronin, Lakisin. Hyökkäysrintama lähestyi armottomalla vauhdilla kohti Jerusalemia. Nyt Assyria oli tullut laittamaan nuo lännen kuninkaat kuriin. Kaupunkeja paloi, kansaa vietiin pakkosiirtolaisuuteen, ihmisiä tapettiin. Lakisin seinäreliefi kuvaa karmivalla tavalla Assyrian toimintaa, ja rautakauden piirityssodankäyntiä.

Assyrian tarkoitus oli Jerusalemin, tuon kapinallisen kaupungin, tuhoaminen. Sen kuningas eli Hiskia teloitettaisiin, tai ainakin laitettaisiin vaihtoon, niin että tilalle saataisiin yhteistyökykyinen sätkynukkehallitus. Ihme ja kumma, Assyria ei kuitenkaan valloittanut Jerusalemia, vaan tyytyi Lakisin tuhoamiseen.

Mistä tämä johtui? Kaikki historialliset lähteet kertovat meille, että jokin hyvin epätavallinen tapahtuma sai assyrialaiset lopettamaan hyökkäyksensä. Raamatun selitys on yksinkertainen: Jumala lähetti enkelin pelastamaan kansansa. (lisää…)

Pappien selibaatin apostolinen alkuperä

OSKARI JUURIKKALA

Miksi katolisen kirkon papit ovat pääsääntöisesti naimattomia? Miten käytäntö sopii yhteen Raamatun ja alkukirkon käytäntöjen kanssa? Kirjoitin aiheesta ensin otsikoilla ”Pappien selibaatin raamatulliset juuret”, missä käsittelin Jeesuksen opetuksen ja esimerkin muutosta vanhaan liittoon verrattuna. Jatko-osassa ”Onko seksuaalisuus ja avioliitto saastaista?” pohdittiin naimattomuuden teologiaa.

Tässä osassa otan pöydälle kysymyksen koskien apostolien ja alkukirkon aviollisia käytäntöjä. Esitän, että pappien selibaatilla voidaan jopa väittää olevan apostolinen alkuperä. Kirjoituksen puolivälissä ilmenee tarkemmin, mitä tällä tarkoitan.

christ-ordaining-the-apostles-39549-gallery

Harry Anderson, Christ Ordaining the Twelve Apostles

Väitteeni on rohkea, mutta tavoitteeni vaatimaton. En yritä vakuuttaa ainakaan protestanttista lukijaa siitä, että katolinen käytäntö olisi paras mahdollinen ja joka suhteessa oikea. Haluan kuitenkin tuoda keskusteluun näkökohtia ja taustatietoja, jotka auttavat ymmärtämään vähän paremmin, miksi katolinen kirkko on omaksunut käytäntönsä – ja miksi se niin jääräpäisesti siinä pysyy vaikeuksista huolimatta.

Jos lukija tämän luettuaan pitää katolista perinnettä edes jossain määrin käsityskyvyn tavoitettavana, olen onnistunut. Voit mieluusti kommentoida, miten hyvin onnistuin sinun kanssasi! (lisää…)

Anselmin ontologinen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Anselm 1800-lukulaisessa lasimaalauksessa

Nyt pääsemme käsittelemään jumalatodistusta, joka on kenties yksi historian kiistanalaisimmista argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta, nimittäin ontologiseen argumenttiin. Tämä argumentti on klassisessa muodossaan peräisin Anselm Canterburylaiselta (1034–1109), joka tunnetaan sen lisäksi myös vaikutusvaltaisesta sovitusteoriastaan. Anselmin jumalatodistus löytyy hänen teoksestaan Proslogion, jossa hän muotoilee argumenttinsa seuraavasti:

Mehän uskomme, että sinä olet jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella. […] Niinpä tyhmänkin on myönnettävä, että jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella, on hänen ymmärryksessään, sillä hän ymmärtää kuulemansa sanat, ja kaikki, mitä ymmärretään, on olemassa ymmärryksessä. Mutta varmastikaan se, mitä suurempaa ei voida ajatella, ei voi olla olemassa yksinomaan ymmärryksessä. Sillä jos se olisi yksin ymmärryksessä voitaisiin ajatella myös, että se voisi olla olemassa todellisuudessakin, ja tällainen oleminen olisi suurempaa. Jos siis se, mitä suurempaa ei voida ajatella, olisi olemassa vain ymmärryksessä, silloin se (mitä suurempaa ei voida ajatella) olisi jotakin, jota suurempaa voidaan ajatella. Mutta tämä on mahdottomuus. Näin ei siis voi olla epäilystäkään siitä, että jotain, jota suurempaa ei voida ajatella, on olemassa sekä ymmärryksessä että todellisuudessa. (Proslogion, luku II)

Jotkut pitivät Anselmin jumalatodistusta toimimattomana jo silloin kun se alun perin esitettiin, kun taas moni on pitänyt ja pitää sitä yhä kiinnostavana argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Onko argumentti uskottava? Voiko sitä edelleen käyttää perusteltaessa Jumalan olemassaoloa? (lisää…)

Onko seksuaalisuus ja avioliitto saastaista? Naimattomuuden teologia

OSKARI JUURIKKALA

Vajaa vuosi sitten julkaisin tekstin ”Pappien selibaatin raamatulliset juuret – osa I: VT ja Jeesus”. Siinä esitin, että katolisen pappisselibaatin juuret ovat ennen kaikkea Jeesuksen esimerkissä ja opetuksessa. En siinä perustellut katolisen kirkon käytäntöä tarkemmin, vaan avasin sen teologista taustaa. Olen luvannut jatko-osaa, jossa analysoidaan kysymystä apostolien ja varhaisen kirkon käytännöistä.

Jatko-osa on nurkan takana, sitä ennen kommentoin yleisempää kysymystä, joka ilmeni aiemman kirjoituksen lukuisissa kommenteissa. Eräs lukija ilmaisi asian niin, että katolinen ”selibaatin ihannointi (…) tuntuu implisiittisesti pitävän avioliittoa jotenkin saastaisena”. Ajatus hämmensi minua ensialkuun. Olen katolisessa kirkossa ja teologiassa tottunut saarnoihin ja kirjoihin, joissa avioliitosta puhutaan mitä yleivimmin sanoin. Voit kuunnella aiheesta myös podcastini, rukousmietiskelyn ”Avioliitto, pyhyyden tie”.

Katolinen opetus voidaan kiteyttää sanomalla: avioliitto pyhä, naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden vielä pyhempi. (lisää…)

”Sokeat ja rammat” Jumalan valtakunnan portilla

JUHO SANKAMO

”Sokeat ja rammat” ovat Raamatun kielenkäytössä vahvasti ladattuja käsitteitä. Käsitteiden takana on tietysti oikeita ihmisiä suruineen, iloineen ja toiveineen. Usein tämä ihmisryhmä rajattiin ulos pyhimmistä piireistä, ja erityisesti suosituissa messiastoiveissa ”sokeat ja rammat” jäisivät voittoisan kuninkaan jalkoihin hänen kiitäessä sankareidensa kanssa kohti voittoja. Yllättäen kuitenkin nämä sokeat ja rammat näyttelevät aika tärkeää osaa Jeesuksen missiossa.

Palma il Giovane: Jeesus parantaa ramman, 1592

Jeesus kertoi vertauksen ateriasta Jumalan valtakunnassa. Isäntä kutsui sinne aluksi hienoja vieraita, mutta kun he eivät halunneet tulla, hän käski hakea kaikenlaisia laitapuolen kulkijoita: ”Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.” (Luuk. 14:21.)

Oli yllättävää, että juuri sokeita ja rampoja kutsuttiin Jumalan valtakuntaan. Jeesuksen aikana Israelissa, Kuolleenmeren rannalla, vaikutti superultraortodoksinen juutalainen lahko, jota kutsutaan Qumranin yhteisöksi. Tämä yhteisö eristäytyi odottamaan Messiaan saapumista.

Yhteisö varjeli omaa puhtauttaan ja pyhyyttään erottautuen selvästi kaikista syntisistä. Kenelläkään ei-juutalaisella ei ollut näiden ”Valon lasten” yhteisöön mitään asiaa. He kutsuivat myös muita juutalaisia, jotka eivät kuuluneet heidän lahkoonsa, Belielin lapsiksi – eli perkeleen penikoiksi.

Erityisen mielenkiintoisesti tämä yhteisö kielsi ”sokeilta ja rammoilta” pääsyn heidän pyhään joukkoonsa. He siis uskoivat olevansa ”uuden liiton” seurakunta, uusi Israel ja jopa uusi temppeli. Tähän valtavan pyhään joukkoon ei ”sokeilla ja rammoilla” olisi sisäänpääsyä. (lisää…)

Augustinuksen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Kuten viime vuonna näihin aikoihin esittelemäni kokoomateos Philosophers Who Believe osoittaa, teismi on kokenut renessanssin filosofien keskuudessa 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Viime aikoina on esiintynyt myös pyrkimyksiä palauttaa modernilla ajalla pitkään paitsiossa ollut ja filosofien kritiikin kohteena ollut klassinen teismi kunniaan (ks. esim. taannoisen TA-katsaukseni Brian Daviesin antiteodikeaa käsittelevä osio).

Pieter-Jozef Verhaghen (1728–1811): Augustinus ja Tuomas Akvinolainen

Tässä ilmapiirissä myös kiinnostus pitkään karsastettuja ”jumalatodistuksia” kohtaan on herännyt. Nyt aloitankin tällä blogilla sarjan, jossa käyn läpi näitä eri aikoina esitettyjä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja pohdin niiden arvoa kristinuskon puolustamiselle myös meidän ajassamme.

Katolisen dogman mukaan Jumalan olemassaolon osoittaminen järjellisin argumentein nimittäin ainakin pitäisi olla ihan mahdollista. Vatikaanin I kirkolliskokous (1869–1870) uhkaa jopa anateemalla (!) sitä, joka sanoo, ”ettei ainoata tosi Jumalaa […] voi oppia varmuudella tietämään luontokappaleiden kautta ihmisjärjen luonnollisen valon avulla” (Dei Filius, kaanon II,1).

Länsimaisen filosofian historiassa on esitetty monenlaisia jumalatodistuksia, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut ”viisi tietä”, Anselm Canterburylaisen (1034–1109) ontologinen jumalatodistus, Gottfried Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja moni muu.

Harvempi kuitenkaan muistaa, että myös varhaisen kirkon suurmiehellä Augustinuksella (354–430) on oma jumalatodistuksensa. Hänen argumenttinsa paitsioon jääminen johtunee siitä, että se ei, rehellisesti sanottuna, ainakaan ensisilmäyksellä näytä kovinkaan kummoiselta. Lisäksi Augustinus ei ilmaise sitä lyhyellä ja näpäkällä syllogismilla, vaan se tulee esille pitkän ja poukkoilevan dialogin kuluessa. Tämän keskustelun päätteeksi hän summaa argumenttinsa seuraavasti: (lisää…)