Artikkelit

Matka mormonismin maailmaan – ja takaisin

EMIL ANTON

Tänään ajattelin kertoa teille mormonismista ja suositella ystäväni Kim Östmanin erinomaista tietokirjaa Mormonit: Historia, oppi ja elämä (Gaudeamus 2019). Teos on jo saanut osakseen paljon huomiota: siitä ovat kirjoittaneet ainakin HS, Aamulehti (myös muut paikallislehdet), K&K, Kotimaa24, Verkkouutiset ja Agricola, ja Yleltä voi kuunnella aiheesta radiokeskustelun. Kannan nyt oman katolisen korteni kekoon ja osallistun keskusteluun astetta henkilökohtaisemmin.

Tutustuin elämäni ensimmäisiin mormoneihin (”myöhempien aikojen pyhiin”, lyh. MAP) lähes 15 vuotta sitten, alle parikymppisenä sivarina, ja olin sittemmin aika paljonkin tekemisissä heidän kanssaan. Pelasin lähetyssaarnaajien kanssa tennistä, kävin mormonipiispan luona kylässä ja luin jopa mormoniapostoli James E. Talmagen klassikkoa Jesus the Christ. Kävin Espoossa sijaitsevassa ”Helsingin temppelissä” avoimien ovien päivänä ja Neitsytpolun seurakuntakeskuksessa jonkinlaisessa nuorten aikuisten outreach-illassa. Tiedän siis mormonismista vähän keskivertokansalaista enemmän. (lisää…)

Kaksi erilaista Betlehemiä

JUHO SANKAMO

Muistan nuoruudestani, kun erästä tyyppiä kutsuttiin sanalla umpiuskovainen. Se ei ole mikään imarteleva todistus evankeliumin vapauttavasta voimasta. Tuolla umpiuskovaisella taisi olla niin sanotusti pipo kireällä tai nuttura tiukassa. Katoliset teologit määrittelivät joskus keskiajalla, että ihminen on ainutlaatuisen avoin olento. Hänen ei pidä elää suljetussa kuplassa, vaan hänen tulee olla avoin: muistoissaan hän leijailee menneisyyteen, toiveissaan taas tulevaisuuteen.

Federico Barocci: Jeesuksen syntymä, n. 1597

Mielikuvitus johdattaa hänet minne vain. Uskossaan hän on jäsen Kristuksen ruumiissa, hän on Jumalan lapsi. Rakkaudessaan hän auttaa onnettomia ja itkee itkevien kanssa.

Betlehemissä oli kuvainnollisesti kaksi taloa. Toinen oli suljettu, toinen oli avoin. Evankelista Luukas kertoo, että pyhälle perheelle ei ollut sijaa majatalossa (Luuk. 2:7). Niinpä neitsyt Maria peitteli vauvansa seimeen, joka ilmeisesti löytyi jostain paimenten luolasta. Varhainen perimätieto kertoo pyhän perheen yöpyneen juuri luolassa. Sinne saattoivat raavaat paimenet tulla katsomaan vastasyntynyttä Herraa ja Messiasta. Tuo Jeesuksen syntymäpaikka, luola, on valtavan kaunis paikka.

Luukas kertoo, kuinka taivas aukeni ja enkeli ilmoitti paimenille öisellä kedolla: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2.) Taivas aukeni ja suuri enkelien sotajoukko ylisti Jumalaa. Paimenet saivat kuulla ja nähdä tämän. Paimenet saivat juosta tuonne vaatimattomaan paikkaan tervehtimään suurinta ihmettä. (lisää…)

Kuka on Jeesus Kristus? Dogmihistoriallinen johdatus seimen lapsen salaisuuteen

EMIL ANTON

Kävin muutamassa kauniissa joulukonsertissa. Niissä laulettiin Jeesuksesta. Tuli ihmeellinen olo. Se ei oikein sopinut yhteen sen todellisuuden ja ilmapiirin kanssa, jossa Suomessa noin muuten eletään. ”Sisäpiiriläisenä” tykkäsin konserteista paljon, mutta samalla mietin kasvavan ”ulkopuolisten” joukon tuntemuksia. Jospa laulujen kauneus herättäisi joissakuissa kiinnostuksen sitä tyyppiä kohtaan, josta niistä lauletaan?

”Kuka on Jeesus Kristus” ei ole tänä päivänä kovin mielenkiintoinen kysymys. Sitä pidetään ehkä uskonkysymyksenä, josta saa ajatella mitä lystää ja johon ei ole mitään yleispätevää oikeaa vastausta. Voivoi, mistä jäädäänkään paitsi. Kysymys on itse asiassa yksi maailman mielenkiintoisimmista. Kristillisessä kirkossa Euroopassa, Afrikassa ja Lähi-idässä ei juuri muusta väännettykään noin kolmeensataan vuoteen 300-600-luvuilla. Valitettavasti kristikunta myös hajosi tuolloin pysyvästi kolmeen osaan tämän takia (se siitä ”jakamattomasta kirkosta” vuoteen 1054 asti…).

Asiaa on siis mietitty perusteellisesti pitkin vuosisatoja, ja historiasta on paljon opittavaa. Toki viime aikoina on nähty myös kolme modernin historiallisen Jeesus-tutkimuksen aaltoa. Yksi varmaan aika yleinen moderni mielipide on sellainen, että Jeesus oli ihan hyvä lähimmäisenrakkauden opettaja, mutta tuskin mikään Jumala tai Jumalan poika, joka olisi syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista. Tällä näkemyksellä suostutaan Jeesuksen historiallisuuteen (josta kirjoitin vuosi sitten) ja ”hyvätyyppiyteen” muttei yliluonnollisuuteen.

Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että oikeastaan kukaan Jeesuksen aikalainen ei ajatellut Jeesuksesta näin. Se ei ollut osa hänen välitöntä ”vaikutushistoriaansa”. Sen sijaan reaktioita oli lähinnä kaksi: jumalanpilkkaaja, väärä Messias, tai sitten Jumalan poika, Messias. Nämä olivat vaihtoehdot. Jos emme halua valita ensimmäistä, niin valitsemme sitten toisen. Mutta tämäkään vastaus ei ole yksiselitteinen. Mitä ihmettä tarkoittaa ”Jumalan poika”? Jumalan siittämä ihminen? Jumalan pojakseen ”adoptoima” ihminen? Vai onko tämä vain mytologista kieltä? Ja jos ei, niin mitä sitten? (lisää…)

Kosmologinen argumentti

EETU MANNINEN

Tänä syksynä olen käynyt tällä blogilla läpi kasan erilaisia jumalatodistuksia: Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistukset, sekä Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) viisi tietä. Nyt päätän tämän sarjan kosmologiseen argumenttiin, joka pyrkii osoittamaan Jumalan olemassaolon maailmankaikkeuden olemassaolosta käsin.

William Lane Craig: Valveilla, Helsinki: Uusi Tie, 2012

Itse asiassa tunnettuja kosmologisia argumentteja on ainakin kaksi: Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja niin sanottu kalām-kosmologinen argumentti. Leibnizin argumentti perustuu välttämättömän ja kontingentin väliseen eroon, kuten moni muukin jumalatodistussarjassani aiemmin käsittelemä argumentti (erityisesti Tuomaan kolmas tie). Tämän vuoksi en ryhdy esittelemään sitä tämän seikkaperäisemmin.

Toinen syy kalām-kosmologiseen argumenttiin keskittymiselleni on, että se on mielestäni kenties toimivin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta ja vaatii siksi perusteellisen esittelyn. Tämä argumentti on ollut paljon esillä Jumalan olemassaoloa koskevissa julkisissa debateissa. Argumenttia on tehnyt tunnetuksi erityisesti William Lane Craig, joka on erikoistunut siihen filosofian väitöskirjassaan 1970-luvulla.

Esityksessäni seuraankin pitkälti Craigin esitystä, joka löytyy kansantajuisessa ja helposti lähestyttävässä muodossa hänen suomeksikin julkaistussa teoksessaan On Guard (suom. Valveilla). Kalām-kosmologinen argumentti kuuluu seuraavasti:

Kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy.
Maailmankaikkeus on saanut alkunsa.
Siksi maailmankaikkeudella on alkusyy. (lisää…)

Ratzinger, uskonnot ja Eurooppa

EMIL ANTON

Reilu viikko sitten puolustin Helsingin yliopistossa väitöskirjaani Ratzinger and the Religions Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI:n) uskontoteologiasta. Vastaväittäjänä oli jesuiittaprofessori James Corkery, joka antoi myös hienon haastattelun K&K:lle (kannattaa lukea – sivuaa myös tämän artikkelin aiheita).

Itse väitöstilaisuus meni hyvin, mutta yksi tutun tuttu jätti tulematta, koska väitös käsitteli kuulemma niin ”kamalaa paavia”. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun paavia on pidetty kauhiana – katso vaikka tämä vanha karonkkaseuroissani jesuiitan kunniaksi laulettu virsi).

Ajattelen tietysti kyseisen henkilön tehneen kamalan virheen ja missanneen mahdollisuutensa huomata, ettei Benedictus XVI ollut lainkaan niin kauhea, kuin tiedotusvälineet usein antoivat ymmärtää. (Ratzingeria useasti haastatellut journalisti Peter Seewald on kertonut, että saksalaisen lehden toimituksessa heitettiin tietoisesti roskiin kaikki kuvat, joissa Ratzinger näytti mukavalta.)

Tämänpäiväisessä blogissa jaan muutaman ajatuksen väitösluennostani (lectio praecursoria) sekä bonuksena jotain Ratzingerin Eurooppaa käsittelevistä kirjoista, jotka ovat odottaneet hyllyssäni pitkään edes jonkinlaista blogiesittelyä. Aihe on ajankohtainen, kun Suomi on tällä hetkellä EU:n puheenjohtajana. Lisäksi lienee selvää, että uskontodialogi ja Eurooppa liittyvät meidän päivinämme yhä tiiviimmin toisiinsa. (lisää…)

Pyhän Haudan kirkko, ylösnousemuksen ja pelastuksen paikka

JUHO SANKAMO

Pyhän Haudan kirkko, Jerusalem. Kuvassa näkyy Edicule – ”Pieni talo”, jossa on Jeesuksen hauta, ylösnousemuksen paikka.

Pyhän Haudan kirkko Jerusalemin vanhan kaupungin sokkeloisten kujien keskellä on monien kristittyjen mielestä maailman pyhin paikka; paikka, jossa Jeesus Kristus ristiinnaulittiin, ja jossa hän nousi kuolleista. Kirkon ovella on isohko kivilaatta, jolle Jeesuksen ruumis laskettiin. Uskovaiset yleensä polvistuvat tuon kiven eteen ja tekevät ristinmerkin. Monet uskovat tuovat mukanaan rukousliinan, jolla he pyyhkivät tuota kiveä. Haluavat saada Jeesuksesta tällaisen kosketuksen. Jotenkin tuossa kirkossa on hyvin harras tunnelma.

Nuorena herätyskristittynä, ja myöhemmin luterilaisena pappina ja väitöskirjaopiskelijana, vierailin Pyhän Haudan kirkossa. Se henki tietysti hyvin erilaista palvontaa ja liturgiaa, kuin se, mihin herätyskristittynä olin tottunut. Minulla oli jotenkin epäluuloinen suhtautuminen tällaisiin vanhoihin kirkollisiin monumentteihin. Oikeastaan ”löysin” Pyhän Haudan kirkon omia polkujani.

Lukiessani Jerusalemin arkeologiaa törmäsin aina välillä tutkimuksiin Golgatan sijainnista. Yllätyin suuresti, kun professori Dan Bahat, joka on Jerusalemin arkeologian maestro, oli suorastaan varma siitä, että Pyhän Haudan kirkko merkitsee todella Jeesuksen kalliohaudan ja Golgatan paikan. Huomasin, että monet muutkin ovat samalla kannalla. Nostan tässä esiin muutamia syitä, miksi näin ajatellaan. On muuten huomionarvoinen asia, että kun saavut Pyhän Haudan kirkolle, et kohtaa ovella mitään infolehtisiä, joissa todistellaan paikan aitoutta. Tänne ei ole tultu todistelemaan, vaan rukoilemaan. Mutta nyt siis todistellaan. Onhan sekin tärkeää. (lisää…)

Tuomas Akvinolaisen viisi tietä

EETU MANNINEN

Joos van Wassenhove: Tuomas Akvinolainen, 1475

Olen käsitellyt tällä blogilla jo Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistuksia. Nyt on vuorossa ainakin nimeltä hyvin kuuluisat Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut viisi tietä, eli hänen viisi argumenttiaan Jumalan olemassaolon todistamiseksi. Tuomas esittää tiensä suurteoksensa Summa Theologiae alussa (ST I,2,3), ja esimerkiksi Augustinuksen epäsystemaattisesta tyylistä huomattavasti poiketen latoo argumenttinsa tiskiin napakasti ja siistissä järjestyksessä.

Tuomaan argumentit ovat saaneet modernina aikana osakseen paljon kritiikkiä. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että ne nojaavat pitkälti aristoteeliseen metafysiikkaan ja terminologiaan. Tässä piileekin mielestäni viiden tien suurin haaste, ainakin nykyihmisen näkökulmasta katsottuna: kuinka esittää ne ymmärrettävästi niiden monessa mielessä vanhentuneesta terminologiasta huolimatta?

Mielestäni tämä on vaivan arvoista, sillä Tuomaan jumalatodistukset ovat ydinpointeiltaan oikein hyviä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Lisäksi ne tarjoavat meille kiehtovan näkymän klassisen teismin jumalakuvaan, joka on mielestäni monessa suhteessa kiehtovampi ja ongelmattomampi kuin monien nykyfilosofien suosima antropomorfinen ideaaliolio. (lisää…)