messu

Sunnuntaivelvollisuuden ongelma

EETU MANNINEN

Nyt aion tarttua aiheeseen, joka saattaa vaikuttaa monista tämän blogin ei-katolisista lukijoista mitättömältä, huvittavalta, pikkumaiselta, tai (eikä välttämättä ihan suotta) lakihenkiseltä – nimittäin sunnuntaivelvollisuuteen, jota teroitetaan myös katolisen kirkon nykyisessä katekismuksessa (KKK 2180-2183).

Katolisen kirkon katekismus, Helsinki: KATT, 2005.

Sunnuntaivelvollisuus tarkoittaa, että jokainen katolilainen on velvoitettu osallistumaan messuun jokaisena sunnuntaina ja velvoittavana juhlapyhänä (Suomessa joulu, Neitsyt Marian juhla uudenvuodenpäivänä, loppiainen ja helatorstai), ja mikäli tätä velvollisuutta tietoisesti rikkoo, syyllistyy kuolemansyntiin. Jos siis tahallaan jättää messun välistä, joutuu helvettiin, jos tätä syntiä ei kadu ja saa siitä sakramentaalista synninpäästöä!

Asia ei ole mikään pikkujuttu, sillä se on monelle katolilaiselle jatkuvan tuskailun aihe: oliko nyt tarpeeksi hyvä syy olla menemättä messuun? Tulikohan tehtyä kuolemansynti? Pitääkö mennä ripille?

Kirjoitan tästä aiheesta katolilaisena, jolle sunnuntaivelvollisuus ei ole koskaan ollut mikään ongelma, mutta joka tuntee monta ihmistä, jotka toisinaan kipuilevat tämän asian kanssa. Tässä artikkelissa ei siis ole sitä omakohtaisen ahdistuksen tuottamaa syvää rintaääntä, jonka varmasti moni on kokenut, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös tapaani käsitellä tätä aihetta. Tarkoitukseni on käsitellä sunnuntaivelvollisuutta kriittisesti mutta rakentavasti, uskoen katolisen opetuksen mukaisesti, että ytimessään tämä velvollisuus kumpuaa luontevasti kirkon ikiaikaisesta uskon talletuksesta. (lisää…)

Kauneus uuden evankelioinnin välineenä

EETU MANNINEN

Pariisin Notre Damen katedraalin palo järkytti hiljattain koko maailmaa. Keskiajalta peräisin oleva kirkko on maailman merkittävimpiä rakennuksia, ja sille koituneet tuhot ovat saaneet monet maallistuneetkin ihmiset vaatimaan sen kunnostamista entiseen loistoonsa. Katedraalin merkityksestä ihmisille kertoo myös se, että sen kunnostamiseen lahjoitettiin niin Ranskasta kuin muualtakin maailmasta 800 miljoonaa euroa alle vuorokaudessa.

Notre Damen palo. Kuva: Wikipedia

Vaikka tämän vanhan ja kauniin kirkon palo on tietenkin järkyttävä tapaus, liittyy siihen mielestäni myös positiivinen aspekti: se kertoo, että ihmiset välittävät – jos eivät kirkosta ja sen sanomasta, niin ainakin sen heille lahjoittamasta kulttuuriperinnöstä.

Tämä toi mieleeni aiemmin lukemani mielenkiintoisen Keski-Saksaa koskevan jutun, jonka mukaan ihmiset, joilla ei ole mitään suhdetta kirkkoon tai kristinuskoon, ovat nousseet protestoimaan tyhjillään seisovien kirkkojen sulkemista ja ryhtyneet kunnostamaan rappeutuneita kirkkorakennuksia talkoovoimin. Artikkelissa haastateltu uskontososiologian professori Detlef Pollack Münsterin yliopistosta toteaa asiasta seuraavasti:

On hämmästyttävää, että kirkkoon kuulumattomat tukevat kirkkojen kunnostamista. Hyvin monet heistä ovat mukana erilaisissa kirkollisissa tukiyhdistyksissä. Kristillinen perinne vaikuttaa siis itäisessä Saksassa edelleen, vaikka kiinnostus kristinuskon sanomaan onkin häviävän pientä.

Mielestäni tämä kiinnostava ilmiö voi myös auttaa meitä eteenpäin. Kristillisen perinteen kauneus voi nimittäin toimia ikkunana kristinuskon varsinaisen sisällön vielä suurempaan kauneuteen. (lisää…)

Pyhä messu, uuden liiton uhri

TUOMAS NYYSSÖLÄ

Se, mitä viimeisellä aterialla tapahtui, on avain katolisen messun ymmärtämiseen. Ja viimeisen aterian tekee ymmärrettäväksi risti. Tässä artikkelissa pyrin osoittamaan, millä tavalla nämä kolme kuuluvat yhteen.

Dieric Bouts: Viimeinen ehtoollinen, 1464–1468

Exoduksessa pääsiäisen alku kuvataan seuraavin Mooseksen sanoin: ”Menkää ja ottakaa lammas kutakin perhekuntaanne kohti ja teurastakaa pääsiäislammas – sillä Herra kulkee rankaisemassa egyptiläisiä, mutta kun Herra näkee veren ovenpäällisessä ja molemmissa pihtipielissä, menee hän sen oven ohi eikä salli tuhoojan tulla teidän taloihinne teitä vitsauksella lyömään. Noudattakaa tätä; se olkoon ikuinen säädös sinulle ja lapsillesi” (2. Moos. 12:21;23-24, 1933)

Nykyäänkin juutalaiset viettävät pääsiäistä Egyptistä vapautumisen muistoksi, tosin ilman karitsan teurastamista – uhraaminen päättyi, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin vuonna 70 jKr.

Jeesuksen aikaan temppeli oli vielä toiminnassa ja pääsiäislampaan uhraaminen tapahtui siellä. Muualla uhraamista ei saanut suorittaa. Varsinainen pääsiäisateria nautittiin sitten kotona. Jeesuksen viimeinen ateria opetuslasten kanssa oli tällainen ateria. ”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ’Minne tahdot meidän valmistavan sinulle pääsiäisaterian?’” (Matt. 26:17)

Jeesus viettää juutalaista pääsiäistä uudella tavalla – antaen kirkolleen pyhän messun. (lisää…)

Temppeli, messu ja ”koko maailmankaikkeutta koskeva jumalanpalvelus”

JUHO SANKAMO

James Tissot, Salomo pyhittää temppelin (n. 1896–1902)

”Jos emme tunne Israelia, emme tunne Jeesusta. Jos emme tunne Tooraa ja temppeliä, liittoa ja profeettoja, emme tunne Jeesusta… Katolinen messu jää käsittämättömäksi ilman temppeliä, ilman juutalaista jumalanpalvelusta…”

Näin totesi Robert Barron, yksi USA:n tunnetuimmista katolisista piispoista, taannoin eräässä haastattelussa. N. T. Wright, maailmankuulu Raamatun tutkija ja anglikaanikirkon emerituspiispa, oli tänä vuonna pääpuhujana Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa. Luennossaan hän sanoi, että länsimaalainen raamatuntutkimus ei ole ymmärtänyt tarpeeksi temppelin merkitystä. Wrightin mukaan temppeli oli taivas maan päällä. Se oli Jumalan läsnäolon paikka. Temppeli oli syntien sovituksen paikka.

Juuri temppelinsä kautta juutalaisuus oli varsin ”sakramentaalinen uskonto”. Temppelistä virtasivat pelastuksen lähteet. Israel uskoi Jumalan asuvan kansansa keskellä – temppelissään, Sanassaan, Hengessään, palvelijassaan, Messiaassaan. Usko inkarnaation todellisuuteen, Jumalan lihaksi tuloon, syntyy luonnollisesti juutalaisuuden pohjalta. Jumala haluaa olla meitä todella lähellä. (lisää…)

Kutsu pyhyyteen: pieni opas

OSKARI JUURIKKALA

Mikä on kristinuskon ydin? Mikä on tärkeintä? Usein mietin näitä kysymyksiä jutellessani erilaisten ihmisten kanssa. Tykkään pitkistä ja syvällisistä pohdinnoista, mutta ymmärrän ettei useimmilla ihmisillä ole niihin aikaa ja mahdollisuutta. Tarvitaan myös selkeitä suuntaviivoja, jotka auttavat ohjaamaan arjen valinnoissa. Kristillistä elämää ei voi ulkoistaa, eikä maallistunut yhteiskunta tarjoa opastusta.

Kokosin hiljattain muutamia ajatuksia parin sivun tiivistelmään siitä, mikä on kristillisessä elämässä tärkeintä. Se on ohessa. Kommentoi mieluusti, jos siitä on sinulle apua. Jaa sitä muillekin, jos uskot sen opastavan heitä.

(lisää…)

Broken: Särkyneiden rikkinäinen sielunpaimen

EETU MANNINEN

Tänä syksynä Yle näytti TV1-kanavalla BBC:n tuottaman brittiläisen TV-sarjan Broken (suom. Särkynyt enkeli), joka kertoo katolisesta papista isä Michael Kerriganista (Sean Bean), joka kohtaa seurakunnassaan hyvin vaikeita elämäntilanteita ja kärsii itsekin lapsuutensa traumaattisista kokemuksista.

Broken (2017)

Broken kuvaa visuaalisesti kauniisti seurakuntalaistensa hyvinvoinnille omistautuneen papin raskasta raatamista. Sarjan on käsikirjoittanut yhteiskunnallisesta otteestaan tunnettu Jimmy McGovern, ja isä Kerriganin lauman jäsenten maalliset ongelmat kuvastavatkin usein sikäläisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Sielunhoitotyön lisäksi sarjassa esitetään toistuvasti päähenkilöä viettämässä messua, ja sarjan syvällisin hengellinen pointtikin liittyy juuri eukaristian konsekroimiseen.

Messun viettämisen runsas kuvaaminen asettaa tunnelmallisen kirkon ja siellä vietetyn kauniin liturgian voimakkaaseen kontrastiin ympäröivän todellisuuden ja sen kurjuuden kanssa, mikä on mielestäni yksi sarjan suurimmista taiteellisista ansioista (toki myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia). Brokenin toinen kantava teema ja ansio on, että se muistuttaa siitä, että myös papit ovat ihmisiä, jotka voivat joutua kantamaan kovaakin henkistä taakkaa.

Kuitenkin sarjan isoimpana miinuksena on, että se epäonnistuu uskottavana kuvauksena katolisen papin sielunmaisemasta. Vaikka isä Kerrigan aidosti välittää seurakuntalaisistaan ja tekee uutterasti kirkollista työtään, hänen ajatuksensa ja asenteensa eivät usein ole kovinkaan katolisia. Ongelmatilanteissa katoliset opit ja periaatteet joutuvat nimittäin poikkeuksetta nopeasti väistymään. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!) (lisää…)

Top 5: rukous ja hartaus

OSKARI JUURIKKALA

Kesällä käy helposti niin, että loman ja rentoutumisen lomassa myös rukous ja hartauselämä lopahtavat. Asian tulisi olla toisin päin. Kesällä on enemmän rauhaa, jolloin on helpompi omistaa aikaa Jumalalle. Myös luonnon kukinto ja kauneus kutsuvat ylistämään kaiken Luojaa.

Erilaisia rukouksia löytyy esimerkiksi Katolisen kirkon sivuilta. Tässä muutamia vinkkejä helposta haastavampaan.

Albrecht Dürerin (1471-1528) Rukoilevat kädet

1. Kiittäminen. Kiitollisuus avaa sydämen Jumalan lahjoille. Se kutsuu Pyhää Henkeä luokseen. Kiitollisuus on asenne, mutta se on myös tekoja. Monia meistä on kotona kasvatettu kiitollisuuteen pienin muistutuksin esimerkiksi aterian päätyttyä: ”Miten sanotaan?” – ”Kiitos.” Samalla tavoin voimme yrittää usein muistaa kiittää Jumalaa mitä monenlaisimmista asioista. Nukkumaanmenon hetki on erityisen sopiva ajankohta. Toisaalta kiitollisuutta on hyvä harjoittaa päivän muinakin hetkinä, koska joka hetkellä on oma korostuksensa. Heti aamulla herätessäni voin väsymyksestäni huolimatta sanoa esimerkiksi: kiitos että olen elossa; kiitos valosta, kiitos lintujen laulusta; kiitos siitä että olen Sinun.

2. Angelus eli Herran enkeli. Perinteinen keskipäivän rukous. Angelus muistuttaa meitä lihaksi tulleen Jumalan ihmeestä. Se kehottaa meitä kiitollisuuteen ja kannustaa meitä vastaamaan anteliaasti Jumalan kutsuun. (Eetu Manninen on kirjoittanut Angelus-rukouksesta syvällisen kommentaarin Neitsyt Marian näkökulmasta: osa 1 ja osa 2.) Vinkki: jos rukousta on vaikea muistaa keskipäivällä, ohjelmoi muistutus kännykkään tai rukoile se vapaasti muuhun aikaan. (lisää…)