kirkkohistoria

Lestadiolaisuuden Summa theologiae: passioita, perkeleitä ja totista kääntymystä

JOONA KORTENIEMI

Kuvahaun tulos: laestadius hulluinhuonelainen
Lars Levi Laestadius, Hulluinhuonelainen (Akateeminen kustannusliike, 1968)

Kuten blogistikollega Emil totesi edellisessä kirjoituksessaan, tänä vuonna tulee täyteen 160 vuotta ”Lapin profeetan” ja ”Pohjolan pasuunan” Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuolemasta. Itse asiassa hänen kuolinpäivänsä oli eilen, 21. helmikuuta.  Kuten Emil niin ikään totesi, rovastin merkkivuosi voisi olla hyvä sauma yrittää ymmärtää lestadiolaisuutta julkisuudessa runsaasti nähdyn päivittelyn ja kauhistelun sijaan. Sen selvittämiseksi on tosiaan hyvä aloittaa liikkeen perustajasta, Laestadiuksesta.

Emil esitteli kirjoituksessaan rovastin elämää, minä esittelen hänen ajatteluaan. Teen sen analysoimalla hänen teologis-filosofista pääteostaan Hulluinhuonelainen: silmäys armonjärjestykseen (Dårhusjonet: En blick i nådens ordning), joka tosin julkaistiin postuumisti kokonaisuudessaan vasta vuonna 1964.

Lukijasta voi ehkä tuntua yllättävältä, että Laestadius on jättänyt jälkeensä teologis-filosofisen teoksen. Emilin referaatin perusteella – muun muassa rovastin karkean kielenkäytön vuoksi – hän saattoi vaikuttaa niukin naukin pappisseminaarin läpäisseeltä maaseutupapilta. Ja maaseutupappi hän tietysti olikin, hyvin köyhästä taustasta. Myös pappina ollessaan Laestadius samaistui voimakkaasti maaseudun köyhään ja oppimattomaan rahvaaseen peittelemättä halveksuntaansa ”maailmallista” sivistyneistöä ja kirkollis-yhteiskunnallista eliittiä kohtaan.

Laestadius oli kuitenkin monitahoinen persoona: herätysjulistajan ohella hän oli tiedemies, joka ansioistaan kasvitieteilijänä sekä saamelaisten mytologian kerääjänä sai kansainvälisen tason tunnustuksen, Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon (ks. 1 ja 2). Myös teologian ja filosofian alueella hän oli seurakuntapapiksi poikkeuksellisen oppinut.

(lisää…)

Pyhä Lars Levi Laestadius? 160 vuotta lestadiolaisuuden isän kuolemasta

EMIL ANTON

Lars Levi Laestadius: Huutavan ääni korvessa

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

(lisää…)

Tulessa koeteltu kirkko – tuhat vuotta kristinuskoa

OSKARI JUURIKKALA

Kuuntelen paljon äänikirjoja. Löysin tämän antoisan harrastuksen viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen siitä onkin tullut muoti-ilmiö. Olin silloin Espanjan Valenciassa tuoreen papin pastoraaliharjoittelussa, ja kokeilin muun muassa kävelymatkojen aikana kuunnella Charles Dickensin David Copperfieldiä, jonka löysin erinomaisena ääniversiona ilmaispalvelu Librivoxista. Sen jälkeen olenkin kuunnellut useita kymmeniä kirjoja, sekä fiktiota että faktaa, sekä maallista että hengellistä.

Jos Dickensin klassikkoteos veti voimalla mukaansa, niin sitä teki myös viime syksynä aloittamani Tried by Fire: The Story of Christianity’s First Thousand Years (2016). Siinä missä Copperfield on ilmeisesti osittain omaelämäkerrallista fiktiota, William Bennettin Tried by Fire on vetävään narratiiviin puettua historiaa.

Aihepiiri eli varhaisen kirkon historia on minulle ennestään varsin tuttu, mutta opin silti paljon uutta. Kirjan aloittaessani ihmettelin sitä, että sen kirjoittaja oli todellakin William Bennett, tuo poliittisesti aktiivinen yleisintellektuelli ja kirjailija, joka tunnetaan paremmin kirjoistaan The Book of Virtues ja The Moral Compass: Stories for a Life’s Journey. Tarinan edetessä yllätyin siitä, miten hyvin hän on taustatyönsä tehnyt, ja paikoitellen en voinut kuin nostaa hattua huomatessani, miten taitavasti hän osasi tähdentää teologisia nyansseja.

Yllättävää oli sekin, etten kirjaa kuunnellessani osannut painotusten ja tulkintojen perusteella suoraan päätellä, onko kirjailija katolilainen, protestantti vai kenties jopa ortodoksi. (Myöhemmin luin netistä, että hän on katolilainen.) Voin siis lämpimästi suositella teosta jokaiselle, joka haluaa tiiviin yleiskatsauksen kirkon ensimmäiseen vuosituhanteen.

Tässä kirjaesittelyssä en yritä tiivistää teoksen koko laajuutta, vaan otan esille kaksi teemaa, jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin ennenkin: kirkon monenlaiset koettelemukset sekä koulutuksen haasteen. Lopuksi vedän näistä teemoista käytännöllisen johtopäätöksen.

(lisää…)

Luterilaisten(kin) Neitsyt Maria

EMIL ANTON

”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuuntelen kuoron laulua: ’Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.’ — Voinko minäkin yhtyä sydämestäni tämän hymnin sanoihin? — Kuulen kirkollisessa toimituksessa tai messussa laulettavan Ave Marian latinaksi. Onko se erehdys luterilaisessa tilaisuudessa tai vain kaunis hengellinen laulu, jonka sanoja ei pidä ajatella? Ihailen Naantalin kirkon alttarilla olevan keskiaikaisen alttarikaapin kauneutta taivaan kuningattaren kruunauksesta. Onko se siinä väärässä paikassa tai ehkä vain historiallisesta tai taiteellisesta syystä?”

Tällaisilla erinomaisilla kysymyksillä vantaalainen luterilainen pappi Risto Pottonen aloittaa erinomaisen kirjansa Luterilainen Neitsyt Maria (BoD 2020), joka on varmasti tämän vuoden parhaita suomenkielisiä teologiakirjoja. Harva tekee Suomessa hyvää konstruktiivista (rakentavaa, positiivista) teologiaa, mutta tässä kirjassa sitä tehdään esimerkillisesti ja todella tärkeästä aiheesta. Katolinen Maria-hartaus on nimittäin – äskettäin saamani sähköpostikyselyn sanoin – ”punainen vaate” monille protestanteille. (lisää…)

Marco Polo, Bagdadin patriarkat ja uusi kirja

EMIL ANTON

Koskaan ei ole ollut ainoatakaan ihmistä, ei kristittyä, ei saraseenia, ei tartaria eikä pakanaakaan, joka olisi tutkinut niin laajalti maailmaa kuin teki Venetsian kaupungin jalo ja kuuluisa porvari, herra Marco Polo, herra Nicolo Polon poika. (Marco Polon matkat, s. 352)

Marco Polo

1300-luvun alun venetsialaisilla oli aika lailla työstämistä maailman kuuluisimman matkakirjan sisällön kanssa. Aasian tuntemattoman maailman avautuminen oli tuon ajan eurooppalaisille yhtä shokeeraava paradigmanmuutos kuin parisataa vuotta myöhemmin tapahtunut Amerikan ja sen sivilisaatioiden (asteekkien ja mayojen) löytyminen. Suomeksi WSOY:n jo vuonna 1957 julkaisema (2. painos 2002) Marco Polon matkat on edelleen mielenkiintoista luettavaa.

Yksi erikoinen yksityiskohta, josta (luonnollisesti katolinen) Marco Polo lukijoilleen raportoi, koski nykyään Jemenille kuuluvan, Somalian lähellä sijaitsevan Sokotran saaren asukkaita. Heistä Polo kirjoitti:

He ovat kastettuja kristittyjä ja heidän päämiehenään on arkkipiispa. Tällä ei ole mitään tekemistä Rooman paavin kanssa, vaan hänen esimiehensä on Baudacin kaupungissa asuva patriarkka (catolic), joka asettaa arkkipiispan virkaan tai vahvistaa hänen vaalinsa, jos kansa itse hänet valitsee. (s. 301)

Kristittyjä Arabianmerellä? ”Baudacin” kaupungissa asuva patriarkka, jolla ei ole tekemistä paavin kanssa? Kyllä: Marco Polo oli saanut tietää lännessä lähes täysin tuntemattomasta idän kirkosta, jonka patriarkka eli katolikos (catolic) asui Bagdadissa, islamilaisen abbasidikalifaatin ja nykyisen Irakin pääkaupungissa. Marco Polosta huolimatta suuri osa läntisestä kristikunnasta ei edelleenkään tiedä tästä kirkosta, enkä oikeastaan tiennyt minäkään vielä joitain vuosia sitten, vaikka isoäitini pikkuserkku oli sen patriarkka. (lisää…)

Kaarlo Arffman: Miten Suomi luterilaistettiin?

OSKARI JUURIKKALA

Runsas viikko sitten opiskelijakoti Tavasttähti kutsui emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin puhumaan reformaatiosta. Otsikokseen legendaarinen luterilaisuuden asiantuntija valitsi Miten Turun hiippakunta luterilaistettiin? Jaamme videolle tallennetun luennon tämän viikon hapatuksena.

(lisää…)

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Pimeä aika – vai oliko sittenkään?

EETU MANNINEN

Pimeä aikaSain joululahjaksi Jaakko Tahkokallion mainion kirjan Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus, 2019). Kirjan alaotsikon mukaisesti kirjoittaja murtaa kymmenen myyttiä keskiajasta osoittaen ihailtavaa historian ja jopa teologian tuntemusta.

Tuore teos on saanut positiivisia kirja-arvioita/esittelyitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Myönteisen arvion teoksesta esitti myös Helsingin Sanomat, jonka ainakaan itse en olisi odottanut kehuvan keskiajasta ja myös sen ajan katolisesta kirkosta varsin myönteisen kuvan antavaa teosta. Kehut eivät ole tuulesta temmattuja. Kyseessä on nimittäin paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut.

Tahkokallion käsittelemät myytit ovat: 1) Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan, 2) Kirkko hallitsi ihmisten elämää, 3) Keskiaika hävitti antiikin perinnön, 4) Kirkko esti luonnontieteen kehityksen, 5) Ihmiset uskoivat, että maa on litteä, 6) Kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa, 7) Keskiaika oli julmuuden aikakausi, 8) Keskiajalla poltettiin noitia, 9) Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia, 10) Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritareiden rynnököintiä.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että kuva pimeästä keskiajasta on renessanssin ja etenkin valistuksen ja 1800-luvun oppineiden kehittelemä myytti, jolla he halusivat alleviivata oman aikansa ja omien aatesuuntaustensa paremmuutta heitä edeltäneisiin vuosisatoihin ja niinä vallinneeseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin nähden. (lisää…)

Pappien selibaatin apostolinen alkuperä

OSKARI JUURIKKALA

Miksi katolisen kirkon papit ovat pääsääntöisesti naimattomia? Miten käytäntö sopii yhteen Raamatun ja alkukirkon käytäntöjen kanssa? Kirjoitin aiheesta ensin otsikoilla ”Pappien selibaatin raamatulliset juuret”, missä käsittelin Jeesuksen opetuksen ja esimerkin muutosta vanhaan liittoon verrattuna. Jatko-osassa ”Onko seksuaalisuus ja avioliitto saastaista?” pohdittiin naimattomuuden teologiaa.

Tässä osassa otan pöydälle kysymyksen koskien apostolien ja alkukirkon aviollisia käytäntöjä. Esitän, että pappien selibaatilla voidaan jopa väittää olevan apostolinen alkuperä. Kirjoituksen puolivälissä ilmenee tarkemmin, mitä tällä tarkoitan.

christ-ordaining-the-apostles-39549-gallery

Harry Anderson, Christ Ordaining the Twelve Apostles

Väitteeni on rohkea, mutta tavoitteeni vaatimaton. En yritä vakuuttaa ainakaan protestanttista lukijaa siitä, että katolinen käytäntö olisi paras mahdollinen ja joka suhteessa oikea. Haluan kuitenkin tuoda keskusteluun näkökohtia ja taustatietoja, jotka auttavat ymmärtämään vähän paremmin, miksi katolinen kirkko on omaksunut käytäntönsä – ja miksi se niin jääräpäisesti siinä pysyy vaikeuksista huolimatta.

Jos lukija tämän luettuaan pitää katolista perinnettä edes jossain määrin käsityskyvyn tavoitettavana, olen onnistunut. Voit mieluusti kommentoida, miten hyvin onnistuin sinun kanssasi! (lisää…)