EMIL ANTON

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

Salaiset paheet ja suloinen avioliitto

Lars Levi Laestadius syntyi Ruotsin Arjeplogissa tasan vuonna 1800 (helppo muistaa) ”kylmässä ja kurjassa mökissä”. Omaelämäkerta ei juuri kerro lapsuudesta, vaan siirtyy melkein heti käsittelemään yllättävänkin avoimesti nuoruuden himoja ja paheita. 17–21-vuotiaana Laestadius oli rakastunut erääseen tyttöön, mutta ”vaikka vietti toista sukupuolta kohtaan oli sekä varhain että korkealle kehittynyt – – ei se kuitenkaan koskaan saattanut häntä pitemmälle kuin peuhakoimiseen ja n. s. vuodeyhteyteen, ilman mitään säädytöntä tekoa”.

Vuodeyhteys ei siis sisältänyt seksiä, vaikka tämä ”kuulustaa uskomattomalta Tukholman huorapukeille, jotka pitävät mahdottomana, että kaksi nuorta henkilöä kumpaakin sukupuolta saattavat maata siivosti yhdessä”. Tämä ulkoinen siveys johtui kuitenkin Laestadiuksen mukaan ”kunnianperkeleestä” eli siitä, että ”huorana olemista” pidettiin maaseudulla häpeänä. 19-vuotiaana Laestadius kertookin alkaneensa harjoittaa pahetta ”paljon alhaisemmalla ja häpeällisemmällä tavalla” ja yrittäneensä vieläpä ”peittää häpeänsä raamatunlauseilla”.

Tässä Laestadius siteeraa 1800-luvulla yleisesti raamatulliseksi luultua lausetta ”parempi on vuodattaa siemenensä porttoon kuin maahan” (jota ei oikeasti ole Raamatussa) ja sanoo yhden päättelevän, ”ettei siemenensä vuodattaminen porttoon ole mikään synti”, ja toisen, ”että silloinkin on ollut tapana vuodattaa siemenensä maahan”. Kaikesta päätellen Laestadius puhuu tässä omalla kohdallaan itsetyydytyksestä, sillä aiemmin hän on kieltänyt tehneensä huorin ja myöhemmin hän kirjoittaa, että ihmiset pitivät häntä hyveiden esikuvana, vaikka hän ”salaa harjoitti mitä riettaimpia paheita”.

Tämä on aika paljon myönnetty ja aika avoimesti sanottu 1850-lukulaiselta kuuluisalta herätysliikejohtajalta. Ehkä se voi toimia myös jonkinlaisena pastoraalisena eli sielunhoidollisena lohtuna nykyajankin kristityille nuorille, varsinkin lestadiolaisille mutta myös muille, jotka ovat langenneet tähän syntiin. Laestadiuskin lankesi ja varmasti moni muukin suuri hengenmies nuoruudessaan.

Mitä vaimon löytämiseen tulee, Laestadiuksen ihanteena oli aina ”kristitty, todella lempeä, nöyrämielinen ja armoitettu nainen”. Semmoista ei voinut löytää sivistyneistöstä, jonka kasvatus oli ”täynnä turhuutta ja maailmallisuutta” ja ”uskonnon ylönkatsetta”. Siispä ”rakkauden esine [siis kohde] oli etsittävä rahvaan tytärten joukosta”.

Suoritettuaan papintutkinnon ja saatuaan nimityksen Kaaresuvannon, Ruotsin pohjoisimman kunnan kirkkoherraksi, Laestadius sai useita naimatarjouksia, mutta ”selittämätön vastenmielisyys kaikkia n. s. fröökynöitä ja mamselleja kohtaan teki hänen sydämensä kylmäkiskoiseksi”. Lopulta se oikea kuitenkin löytyi, nimeltään Brita. Laestadius kirjoittaa vaimonsa ”sulostuttaneen” hänen vaellustansa läpi elämän niin, ettei siinä suhteessa jää enää mitään toivomisen varaa. ”Viisikolmatta-vuotinen [25-vuotinen] aika tässä onnellisessa avioliitossa tuntuu nyt ainoalta todelliselta elämän unelmassa.”

Jesuiitta-Laestadius ja herätyksen alku

”Kaikki nämä lemmenjutut eivät oikeastaan kuuluisi tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen”, Laestadius kirjoittaa. Varsinaisena aiheena ovat Tornion Lapissa syntyneet herätykset ja se, että kirjoittaja on joutunut ”oikeauskoisten luterilaisten vihan alaiseksi, hän kun heidän mielestänsä on aikanen tekopyhä ja jesuiitta”.

Laestadius kertoo hengellisestä heräämisestään, joka tapahtui vuonna 1844 tarkastusmatkalla Åselen Lappiin. Siellä hän tapasi lappalaistytön nimeltä Maria (lestadiolaisuudessa suorastaan legendaarinen ”Lapin Maria”). Maria eli Milla Clemensdotter, joka kuului ns. maltillisiin lukijaisiin, ruotsalaiseen pietistiseen herätysliikkeeseen, avasi Laestadiukselle sydämensä.

Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja etsiäksensä valkeutta pimeydessä. – – Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. – – Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän ja toivon kohtaavani hänen kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa.

Tämän jälkeen Laestadiuksen saarnat muuttuivat värikkäämmiksi. ”Siitä syntyi omituinen mystisismi eli salapyhäisyys, mikä teki ihmeellisen vaikutuksen kuulijain sydämiin.” Tässä vaiheessa Laestadius ei saarnannut myöhemmälle lestadiolaisuudelle tyypillistä (ja suorastaan välttämätöntä) synninpäästöä (eikä hän sellaista myöskään Lapin Marialta saanut), sillä hän ei ”uskaltanut sekaantua Pyhän Hengen työhön peljäten, että voisin turmella kaikki, jos edistäisin ylön varhaista päästöä”.

Sen sijaan Laestadius saarnasi lakia ja kuvasi jumalattoman syntisen tilaa ”niin että kukin saattoi tuta itsensä”. Jotkut olivat tämän johdosta ”punaisia naamastaan kuin verileipä”. Ensin syntyi eripuraa ja väittelyitä heränneiden ja ”suruttomien” välille, mutta ”vihdoin talvella vuonna 1846 rupesi kansaa joka suunnalta tulvaamaan kirkkoon”.

Ihmeellinen vaihe: armonmerkit

Tästä alkaa herätysten ”ihmeellinen vaihe”. Kun Laestadius oli saarnannut lakia lähes vuoden, alkoi ilmestyä ensimmäisiä ”armonmerkkejä”. Eräs lappalaisnainen tuli ”sovitetuksi eli armoitetuksi” joulukuun 5. päivänä 1845, ja samalla hetkellä tapahtui maanjäristys. Laestadius tulkitsi tämän merkiksi. ”Äsken mainittu lappalaisnainen hyppäsi ilosta korkealle maasta ja saattoi tuskin selittää sitä taivaallista iloa, jota hän tunsi.”

Armonmerkki on suuri ihme armonvaltakunnassa. Tuntuva sovinto Jumalan kanssa kuuluu siihen suureen salaisuuteen, jota kaikki totiset kristityt ovat saaneet kokea ja tuntea. Ja Luteruskin on saanut kokea näitä armonmerkkejä, kun elävä usko syttyi, jonka kautta taivaan ovi avattiin hänelle, ja juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi olevansa vapahdettu kuolemasta ja perkeleen vallasta. Mutta nykyaikaiset oikeat luterilaiset eivät tunnusta näitä ”sensationes internae” eli sisällisiä tuntemisia, joita he pitävät haaveiluna.

On mielenkiintoista, kuinka Laestadius asettaa uskonkäsityksensä vastapooliksi ”oikeat luterilaisemme”. Hänen näkökulmastaan nämä ”luulevat tulevansa autuaiksi ilman katumusta, ilman parannusta, ilman hengellistä surua, ilman omantunnon levottomuutta, ilman sitä murhetta, joka on Jumalan mielen jälkeen”. Sen tähden ”tuon pyhän inkvisitsionin eli pappisraivon kaikin voimin täytyy vastustaa ja tukahuttaa ’kauheaa haaveilua’ maallisen lain voimalla”. Jesuiitta täällä, inkvisitio tuolla (#katolisempikuinluulit).

Herätyksen alkuun liittyi myös erilaisia näkyjä. Jouluaattona 1847 Laestadiuksen ollessa matkalla kirkkoon hänen sydämeensä sattui ”sisällinen salama”, ikään kuin ”tuulahdus korkeammasta maailmasta”. ”Muutamia sekunteja sen jälkeen näin suuren, kirkkaan liekin nousevan Kaaresuvannon kirkon katosta eteläiseen suuntaan. Samana iltana olivat muutamat seurakunnan jäsenet nähneet pieniä mustia haamuja lentää räpyttelevän kynttiläkruunussa olevain sytytettyjen kynttiläin ympärillä.” Haamut halusivat sammuttaa kynttilät mutta eivät voineet.

Laestadius kertoo myöhemminkin olleensa sodassa ”perkeleen kanssa (kuten Luterus ja Paavali)”. Joskus se ”ilmeni karhuna, joka makasi vuoteeni alla ja koetti nostaa vuodetta koholleen, vaikka se ei onnistunut.” Laestadius tiesi kyllä rationalistien reaktiot. ”Aikamme järkeisuskoiset jumaluusoppineet pitävät kristittyin näkyjä ja ilmestyksiä taikauksena, mielikuvituksena ja haaveiluna. – Perkelettä, jonka kanssa Luterus oli niin paljon tekemisissä, ei nyt enään ole olemassa. Hän on kadonnut jumaluusoppineiden tietoisuudesta.”

Viinalohikäärme

Vuoden 1847 paikkeilla alkoi Laestadiuksen sota ”viina-lohikäärmeen kanssa”. Sen sodan etevin sankari oli Juho [Juhani] Raattamaa, josta Laestadius oli tietoisesti kasvattanut katekeetan. Myös tämän veli Pekka Raattamaa oli merkittävä hahmo – hän oli ensin ”sikajuoppo parasta lajia”, joka epäili jopa Jumalan olemassaoloa. ”Kuitenkin hänellä oli siksi suuri järki, että hän ’via causalitatis’ eli siitä että kullakin vaikutuksella on syynsä johti Jumalan olemassaolon.” Maaliskuussa 1846 hänen sydämeensä kävi kävellessä armon sanoja ja hän ”tunsi selittämättömän ilon virtaavan koko hänen sisällisen olentonsa läpi”.

Laestadius kertoo aika mielenkiintoisesti, kuinka hän ja Raattamaan veljekset joutuivat usein heränneiden naisten ”sydämellisten puserruksien esineeksi”, mikä ”maallisissa silmissä näyttää iljettävältä ilveilyltä, vaan itse teossa ovat ne sydämen sisimpiä tunteenpurkauksia” – tietynlaista kansanhurskautta siis. Kyse oli siitä, että Laestadiuksen kautta herätykseen tulleet naiset halusivat hänet nähdessään osoittaa kiitollisuutensa kostuttamalla hänen rintansa ”kiitollisuuden kyyneleillä, niin pian kuin saivat häntä tavata”. Tästä levisi pahantahtoinen huhu, että Laestadiuksella olisi ollut ”huora joka kylässä”.

Mitä viinaperkeleen vastustamiseen eli täysraittiuteen tulee, Laestadius ei esitä sen puolesta ns. kohtuuraittiutta vastaan kovinkaan vakavia argumentteja, mutta sitäkin enemmän värikästä retoriikkaa. Järki ei voi hyväksyä ehdotonta raittiutta, ”koska tuntuu niin hyvältä ruumiissa, kun ottaa ryypyn tai lasin punssia. Ja mikä tuntuu hyvältä ruumiissa, sen täytyy myöskin olla hyödyllistä sielulle. Aivan oikein ja hyvin ajateltu, hyvä herra hekumoitsija!”

Suoranainen klassikko on myös seuraava tarina siitä, kuinka ryypyn ottamista pidettiin ”oikean luterilaisuuden todistuksena”. Anekdootti loppuu aika vavahduttavaan kommenttiin.

Eräs kateellinen henkilö oli antanut ilmi muutamia kerettiläisiä eli lukijaisia Tukholmassa luvattomista seuroista. Viskaali tulee ilmiantajan kanssa osoitettuun huoneeseen. Mutta lukijaiset, jotka aavistivat pahaa, piilottivat tuokiossa kirjat ja asettivat niiden sijaan viinapullon ja kortit pöydälle. Viskaali astuu sisään, katselee ympärilleen eikä huomaa mitään muuta kuin huoneessa olevat henkilöt sekä viinapullon ja kortit pöydällä. Silloin hän kääntyy äkkiä ilmiantajaan päin ja sanoo: ”sinä sen lurjus” – eli mokoma konna tai minkä paksun kiroussanan hän mahtoikaan laskea suustaan – ”sinä olet ilmiantanut kunniallisia ihmisiä; etkö näe, että täällä on oikeita luterilaisia?” Tätä sanoessaan hän osoitti viinapulloa ja kortteja. Ja siitä hetkestä viinapullo ja kortit ovat tulleet oikeauskoisen luterilaisuuden oikeaksi tuntomerkiksi. Kas siinä juuri osuttiin naulan kantaan. Mutta tämä naula tuli myöskin ensimmäiseksi naulaksi luterilaisen kirkon ruumiinarkussa. Eikä aikaakaan niin lyödään siihen viimeinen naula.

Muistoja Lapin kristillisyydestä

Lestadiolainen herätys alkoi siis 1840-luvun puolivälissä, ja Huutavan ääni korvessa on peräisin 1850-luvun alkupuolelta. Tämän jälkeen Laestadius eli vielä vuoteen 1861 saakka, joten elämäkertaa on täydennettävä myöhemmillä lähteillä. Otan tässä avuksi lestadiolaiset ”Apostolien teot” eli Aatu Laitisen klassikkoteoksen Muistoja Lapin kristillisyydestä (alun perin vuodelta 1918). Kirjan ensimmäinen luku käsittelee tietysti Laestadiusta. Hyppään tarinaan vuonna 1849, jolloin Laestadius piti lähtösaarnansa Kaaresuvannon kirkossa. Täyteen kirkkoon tuli ”suuri itkun ja ilon ääni” ja ”alttarille alkoi vuotaa vettä suuressa paljoudessa kirkonkatosta”. Tämä oli siis jonkinlainen ihme.

”Aina tätä muistellessaan Iespieti, joka myös silloin oli kirkossa ja näki sen, itki niin kuin pieni lapsi. Nuoret miehet menivät katsomaan kirkon välikattoa, vaan ei siellä mitään vettä ollut.” Iespieti (mahtava nimi, eikö!) kommentoi: ”Meille janoisille armon penikoille antoi Jumala rakas Isä selvän todistuksen vielä näyssäkin, että Hän antaa armollisesti elämän veden virran vuotaa Jeesuksesta sydämeemme.”

Vuonna 1849 Laestadius lähti siis Kaaresuvannosta ja siirtyi hieman etelämmäksi Pajalaan, missä hän toimi pappina kuolemaansa (1861 – joko meni muistikeskukseen?) asti. Kun siellä kansa alkoi herätä, tuli paljon äänellisiä liikutuksia, ja heräämättömät tekivät siitä valituksen. Piispan kanssa sovittiin, että Laestadius pitää erikseen kirkonmenot näitä liikutuksia sietämättömille ja sitten heränneille, mutta pian edelliset lopetettiin, kun kaikki tulivat lopulta mieluummin ”heränneiden ja uskovaisten kirkkoon”.

Kun Laestadius lepäsi kuolinvuoteellaan, karhuntaljalla pappilansa lattialla, Juhani Raattamaa tuli häntä viimeistä kertaa tapaamaan. Tuolloin Laestadius sanoi: ”Olen tässä kokenut Jumalan sanan valossa koetella itseäni ja opetuksiani, kestävätkö ne Herran tuomiolla. En ole opetuksistani löytänyt Raamatun vastaista, sitä en voi muuttaa. Vaan kyllä itseni tunnen suureksi syntiseksi vaikka olenkin uskossa.”

Laestadius kiitti myös Jumalaa onnellisesta avioliitosta ja pyysi Raattamaata vielä todistamaan hänelle syntien anteeksiantamisen. Raattamaa kuuli hyvästit sanottuaan eteiseen asti rovastin liikutetun kiitosäänen Jumalalle. Hautajaisissa läsnä olleet ”itkivät ja tunnustivat, että hurskas mies ja Herran palvelija oli ollut heidän keskellään. Hautauspuheesta ei voitu kuulla yhtään sanaa läsnäolleiden itkun vuoksi.”

Pyhä Laestadius?

Katolinen esseisti Antti Nylén, jolta ilmestyi äskettäin mainio kirja Kolme pyhää, totesi Kotimaan haastattelussa, että ”Laestadius ja Paavo Ruotsalainen ovat aika ilmeisiä luterilaisia pyhiä”. Armonkokemuksia, näkyjä ja ihmeitä, hengellisen liikkeen syntyminen, jännite institutionaalisen kirkon kanssa mutta kuitenkin uskollisesti sen piirissä toimiminen, tietoisuus omasta syntisyydestä mutta kuitenkin iloinen, rauhaisa ja kiitollinen kuolema synninpäästön jälkeen sekä hautajaisissa ilmennyt ”pyhyyden maine” – tarinassa on paljon yhteistä monien katolisten pyhimyselämäkertojen kanssa.

Katolilainen voi siis varmasti kunnioittaa Laestadiusta merkittävänä luterilaisena hengenmiehenä. Voimme iloita niistä ilon virtauksista, joita Laestadiuksen välittämän herätyksen piirissä koettiin. Voimme arvostaa viinalohikäärmeensurmaajia, vaikka sanoisimmekin, että tässä suhteessa Laestadiuksella ja kumppaneilla meni välillä vähän överiksi. Voimme myös olla kriittisiä ”oikeiden luterilaisten” tuomitsemista kohtaan. Osa heistä varmaan oli oikeasti suruttomia ja järkeisuskoisia, mutta luultavasti kriitikkojen joukossa oli myös aitoja sydämen kristittyjä, joilla oli uutta herätystä kohtaan aivan perusteltujakin huolia.