Tulessa koeteltu kirkko – tuhat vuotta kristinuskoa

OSKARI JUURIKKALA

Kuuntelen paljon äänikirjoja. Löysin tämän antoisan harrastuksen viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen siitä onkin tullut muoti-ilmiö. Olin silloin Espanjan Valenciassa tuoreen papin pastoraaliharjoittelussa, ja kokeilin muun muassa kävelymatkojen aikana kuunnella Charles Dickensin David Copperfieldiä, jonka löysin erinomaisena ääniversiona ilmaispalvelu Librivoxista. Sen jälkeen olenkin kuunnellut useita kymmeniä kirjoja, sekä fiktiota että faktaa, sekä maallista että hengellistä.

Jos Dickensin klassikkoteos veti voimalla mukaansa, niin sitä teki myös viime syksynä aloittamani Tried by Fire: The Story of Christianity’s First Thousand Years (2016). Siinä missä Copperfield on ilmeisesti osittain omaelämäkerrallista fiktiota, William Bennettin Tried by Fire on vetävään narratiiviin puettua historiaa.

Aihepiiri eli varhaisen kirkon historia on minulle ennestään varsin tuttu, mutta opin silti paljon uutta. Kirjan aloittaessani ihmettelin sitä, että sen kirjoittaja oli todellakin William Bennett, tuo poliittisesti aktiivinen yleisintellektuelli ja kirjailija, joka tunnetaan paremmin kirjoistaan The Book of Virtues ja The Moral Compass: Stories for a Life’s Journey. Tarinan edetessä yllätyin siitä, miten hyvin hän on taustatyönsä tehnyt, ja paikoitellen en voinut kuin nostaa hattua huomatessani, miten taitavasti hän osasi tähdentää teologisia nyansseja.

Yllättävää oli sekin, etten kirjaa kuunnellessani osannut painotusten ja tulkintojen perusteella suoraan päätellä, onko kirjailija katolilainen, protestantti vai kenties jopa ortodoksi. (Myöhemmin luin netistä, että hän on katolilainen.) Voin siis lämpimästi suositella teosta jokaiselle, joka haluaa tiiviin yleiskatsauksen kirkon ensimmäiseen vuosituhanteen.

Tässä kirjaesittelyssä en yritä tiivistää teoksen koko laajuutta, vaan otan esille kaksi teemaa, jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin ennenkin: kirkon monenlaiset koettelemukset sekä koulutuksen haasteen. Lopuksi vedän näistä teemoista käytännöllisen johtopäätöksen.

Vainottu kirkko

Koettelemukset ovat monissa muodoissaan kirjan keskiössä. Tähän epäilemättä viittaa kirjan nimi, Tried by Fire eli tulessa koeteltu. Nimi saattaa tosin johtaa harhaan, sillä teos ei ole tutkielma pelkästään vainoista ja marttyyreista. Sitä ei myöskään tule tulkita pyrkimykseksi pönkittää jotain kristillistä marttyyrikompleksia. (Kyseisestä aiheesta on ollut akateemista keskustelua viime aikoina, katso esimerkiksi tämä akateeminen Tube-keskustelu.)

Miksi Bennett silti esittää vainot ja koettelemukset osana kirkon identiteettiä? Hän huomauttaa esipuheessaan, että kyse ei ole vain historiasta, sillä myös tänä päivänä globaalisti tarkasteltuna kristittyjen vainot ovat joillain mittareilla historian huipputasoilla (katso tarkemmin tästä, tästä, tästä ja tästä). Ehkä Bennettillä on tausta-ajatuksena myös se sosiaalinen paine ja syrjintä, jota uskoaan tunnustavat kristityt kokevat monissa länsimaissa.

Jean-Léon Gérôme, Kristittyjen viimeinen rukous (1883)

Bennett ei toki puhu vain vainoista, eikä hän mässäile hurjilla kuvauksilla. Mutta aiempien teostensa hengessä hän nostaa esille innostavia tarinoita ja pyhien ihmisten esimerkkejä, jotka rohkaisevat meitä olemaan rohkeita ja päättäväisiä omissa taisteluissamme. Lisäksi Bennett tarjoaa taustoja varhaisten vainojen ymmärtämiseksi.

Oivallisesti on taustoitettu esimerkiksi Diocletianuksen aikakausi (284–305), joka kulminoitui lyhyeen mutta systemaattiseen kristittyjen (ja samalla esimerkiksi manikealaisten) vainoon. Kirjoittaja maalailee eloisan kuvan jo vuosikymmeniä romahtamisen partaalla olevasta keisarikunnasta, jota Diocletianus hieman epätoivoisesti yrittää pitää kasassa uudistetulla keisarin palvonnalla. Siitä voi aina keskustella, missä määrin keisarin tekojen taustalla oli aitoa taikauskoa ja missä määrin puhdasta reaalipoliittista taktikointia. Ei tarvita kovin suurta mielikuvitusta vastaavanlaisten ilmiöiden löytämiseksi meidän aikanamme, esimerkiksi Kiinassa.

Teologian kirkolliset haasteet

Itse koin kuitenkin erityisen kiinnostaviksi kirkon toisenlaiset koettelemukset. Tried by Fire ei rajoitu ulkoisiin vainoihin, vaan etenkin kirjan edetessä (ja ulkoisten vainojen vaipuessa) huomio kiinnittyy enemmän kirkon sisäisiin haasteisiin. Tämä tarkoittaa myös teologisia haasteita. Esimerkiksi areiolaiskriisi on kuvattu kiehtovasti, ja kirja maalaa hauskan vaikutelman sitä, miten laajasti uskovan kansan syvät rivit saattoivat ottaa kantaa kysymykseen ja osallistua kirkon jakautumiseen. Tulee ihan mieleen tämän päivän kirkollinen ja teologinen some-maailma, ei siis mitään täysin uutta auringon alla…

Vuoden 325 Nikean konsiili on kuvattu yksityiskohtaisesti yksittäisiä hahmoja kuten pyhää Nikolausta (anglosaksisen maailman ”joulupukkia”) myöten. En muuten ollut tietoinen siitä, että Areios oli kirjoittanut (harha)oppinsa ilmaisuksi populaareja runoja, jotka vetosivat oppimattomiin kansanjoukkoihin. (Tuli tahtomattakin mieleen Lutherin tapa käyttää virsiä – ei millään pahalla mutta kuitenkin…)

1500-luvun roomalainen kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta (fresco Sixtuksen kappelissa)

En myöskään tiennyt, että Nikeassa ei ilmeisesti alunperin ollut tavoitteena tuottaa mitään yhteistä tekstiä. Siihen päädyttiin vasta, kun selvään vähemmistöön jääneet areiolaiset yrittivät taktikoida väittämällä peruvansa sanansa. Enemmistö ei luottanut heidän sanoihinsa, minkä seurauksena Kirkkohistoriastaan tunnettu Eusebios Kesarealainen ehdotti yhteisen uskontunnustuksen laatimista.

Kiinnostava detalji oli sekin, että lopullisen dokumentin allekirjoitti ensin keisari Konstantinuksen apulaisena toiminut Hosius Cordobalainen (Etelä-Espanjasta!), ja toiseksi Roomaa edustaneet kaksi presbyteeriä eli pappia. Olikin tyypillistä, että paavi lähetti konsiileihin kaksi presbyteeriä edustamaan Rooman piispanistuinta.

Juonittelua ja väärennettyjä syytöksiä

Kuten tunnettua, areiolaiskriisi ei siihen päättynyt, vaan Nikeaa seurasi vuosikausien valtataistelu sekä mitä viheliäisin poliittinen juonittelu, joka usein johti nikealaisten vainioihin. Näiden kohteeksi joutui erityisesti pyhä Athanasius (296/298–373), jonka hagiografista tarinaa Bennett kuvaa kuuluisilla sanoilla Athanasius contra mundum eli Athanasius vastaan koko maailma.

Vaikka Athanasiuksen tarinassa saattaa olla mukana liioittelua, sen ydin on epäilemättä historiallinen, ja on pysäyttävää ajatella, miten laajasti kirkon johto antoi periksi poliittiselle taktikoinnille ja painostukselle. Samalla Tried by Fire tuo jatkuvasti esille sen, miten suuria ongelmia siitä seurasi kerta toisensa jälkeen, kun poliittiset vallanpitäjät yrittivät puuttua kirkon opillisisiin asioihin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on ikone_athanasius_von_alexandria.jpg
Athanasius

Athanasiuksen kohtaamat väärennetyt syytökset toivat myös mieleen erään meidän aikamme kirkollisen hahmon, australialaisen kardinaalin George Pellin, johon hänen maansa liberaali media kohdisti vuosikausia raivoaan ja joka lopulta joutui hetkeksi oikeusmurhan kohteeksi. Tämän sanoessani en tietenkään kiistä sitä, että kirkossa on tapahtunut paljon väärinkäytöksiä (kirjoitin asiasta laajasti tässä). Mutta Pellin tapaus haiskahti epäilyttävältä alusta pitäen, ja lopullinen oikeudenkäynti oli farssi. Eräs Australiassa asuva ei-kristitty oikeustieteen tutkija kommentoi minulle hiljattain, että Pellin kohtaama oikeusprosessi oli ”disgraceful”, häpeällinen. Korkeimmalla oikeudella oli kuitenkin rohkeutta yksimielisesti (7-0!) mitätöidä alioikeuden päätös.

Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tai kuten Paavali asian ilmaisee, omnia in bonum – ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28). Athanasius, Maximus Tunnustaja ja lukuisat muut ovat omalla tavallaan tulessa koeteltuja pyhiä, jotka loistavat sitä kirkkaammin sekä taivaassa että maan päällä. He ovat myös jättäneet jälkeensä kauniita todistuksia, kuten kardinaali Pell uudessa kirjassaan Prison Journal (2020).

Lähetystyön vaivat

Eri vaiheiden jälkeen Tried by Fire etenee kirkon vaivalloiseen lähetystyöhön barbaaristen frankkien ja anglien parissa sekä lopulta Pohjoismaissa. Kirjoitan tätä sattumoisin juuri 3. helmikuuta, pyhän Ansgarin (eli Oskarin, 801–865) muistopäivänä. Hänet tunnetaan ”Pohjolan apostolina”, jota myös Suomen ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhänä.

Varhaisten lähetystyöntekijöiden esimerkki on jälleen esimerkkinä monessa mielessä. Ei vain rohkeuden esimerkkinä, vaan myös pyhän epäonnistumisen esimerkkinä. Ansgarin työ kantoi suurempaa hedelmää Tanskassa, kun taas Ruotsissa hän ei saanut kovin paljon aikaan, ja hänen jälkeensä kristinusko alkoi hiipua siellä, sillä kukaan saarnaaja ei uskaltanut lähteä jatkamaan hänen työtään.

Hugo Hamilton: Pyhä Ansgar (1830)

Myös tänä päivänä voi usein tuntua siltä, että on vaikea saada aikaan kestävää hedelmää. Toisaalta meidän teoillamme voi olla monenlaista pientä ja huomaamatonta vaikutusta, jota ei historiankirjojen suuriin linjoihin tiedetä kirjoittaa. Taivaassa tiedämme paremmin.

Jatkuva koulutushaaste

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 9789523450394.jpg

Varhaisen keskiajan kuvauksista tuli myös mieleen Jaakko Tahkokallion kehuttu teos Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (2019), jonka Eetu Manninen arvosteli blogissamme. Itselleni jäi Tahkokallion mainiosta teoksesta erityisesti mieleen se, miten suuria vaikeuksia kirkolla oli siihen aikaan. Kirkko kärsi kroonisista rahoitusongelmista, ja papit olivat yleensä hyvin köyhiä ja suhteellisen kouluttamattomia – kansan syvistä riveistä puhumattakaan.

Muistan yhä mielikuvan, joka pyöri mielessäni Pimeää aikaa lukiessani: vaikeuksia ja hankaluuksia joka puolella, ja eritoten oman papiston kanssa. Mitä jos olisit vaikka piispa siihen aikaan? Voisit tietysti yrittää vaikka mitä, mutta lopulta pitää vain jotenkin jatkaa ja selvitä eteenpäin.

Ja niin tapahtui. Pikku hiljaa olot paranivat, instituutiot kehittyivät, laajamittainen koulutus lähti leviämään ja syvenemään. Joskus pitää vain tehdä se, minkä sillä hetkellä voi tehdä. Pitää sietää epätäydellisyyttä ja jättäytyä Jumalan kaitselmukseen. Näin on myös tänä päivänä kirkossa, monilla eri tasoilla, Suomessa yhtä lailla kuin vaikka jossain Madagaskarissa.

Kirkon sisäinen korruptio

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on gregory_vii.jpg
Gregorius VII 1000-luvun käsikirjoituksessa

Jos sekä papiston että kansan koulutus on aina ollut haaste, on sitä ollut myös heidän moraalinsa. William Bennett kuvaa suorapuheisesti varhaisen keskiajan Roomaa ja ja paaviuden ajautumista valtaa pitävien perheiden pelinappulaksi. Seksuaalimoraali höltyi yhteiskunnassa laajamittaisesti (kuten tänä päivänä), ja ongelma ulottui kirkon ylimpiin tasoihin saakka.

Vasta paavi Gregorius VII (Hildebrand) (1020/1025–1085) onnistui korjaamaan suunnan johdonmukaisesti ja toteuttamaan laajamittaisia reformeja. Tosin samansuuntaiset ongelmat toistuivat keskiajan loppupuolella.

Vaikka olin yleisellä tasolla tietoinen näistä aiemmista ongelmista, niistä lukeminen auttoi silti panemaan meidän aikamme skandaaleja ja kriisejä mittasuhteisiinsa. Ongelmat olivat pitkälti samoja silloin kuin tänäänkin: raha ja seksuaalinen siveettömyys. Ei sikäli, ettei mitään pitäisi tehdä – itse asiassa silloinkin ongelma oli juuri siinä, että paheiden leviäminen johti laajamittaiseen reformien vastustukseen. Bennett esittää, että tuloksellinen reformihenki oli peräisin kahdesta suunnasta: maallikoista (kuten ehkä tänäänkin) sekä uusista sääntökunnista.

Traaginen kahtiajakautuminen

Rooman moraalista korruptiota käsittelevä jakso sijoittuu Tried by Firessa Bysantin kasvun sekä idän ja lännen skisman väliin. Ainakin itselleni tämä herätti uusia oivalluksia. Idän ja lännen (eli karkeasti kreikkalaisten ja latinalaisten) välinen juopa kasvoi toki vuosisatojen aikana, ja siihen vaikuttivat lukuisat eri seikat. Mutta en voinut olla ajattelematta, että oma roolinsa on ollut silläkin, mitä vaikutelmia idässä herättivät läntisen keisarikunnan vähittäinen luhistuminen ja lopulta jopa Rooman piispanistuimen vaipuminen ainakin vuosisadan mittaiseen moraaliseen rappioon.

Jehan Georges Vibert, Skisma (c. 1874)

Tämä on toki yksinkertaistus. Ei idässäkään kaikki ollut hyvin oikeastaan missään vaiheessa, eikä Rooman piispa moraalisesta rappiosta huolimatta langennut harhaoppiin. Mutta on helppo kuvitella, että varsinkin tällä kaudella kreikkalaisen kulttuurin perinteinen ylpeydentunto yhdistettynä ajatukseen Konstantinopolista ”Uutena Roomana” sai katsomaan ”frankkien” Italiaa yhä halveksuvammin.

Kun tähän lisätään toistuvat teologiset ja poliittiset jännitteet, kuten idän pitkäkestoinen ikonoklasmi (730–842) sekä lännen filioque-lisäys uskontunnustukseen, oli vain ajan kysymys, milloin suhteet tulehtuisivat pahemman kerran. Se, että kirkollinen yhteys säilyi niinkin pitkään huolimatta molempien osapuolten välinpitämättömyydestä ja paikoitellen miltei pyrkimyksestä yhteyden rikkomiseksi, kertoo kai siitä, että taustalla oli kuitenkin ensimmäisten vuosisatojen tietoisuus kirkon ykseydestä lähtemättömänä periaatteena.

Päättäessään kirjan idän ja lännen skismaan Bennett ei tarkoita, että historia päättyisi siihen. Kirja oli päätettävä johonkin, ja tämä päätekohta on omalla tavallaan puhutteleva. Kirkon elämä jatkuu, mutta 1000-luvun kriisi kertoo jotain siitä, miten tärkeää on pysähtyä hetkeksi, ottaa askel taaksepäin ja palata miettimään kirkon syvempää identiteettiä ja juuria. Sekä idässä että lännessä oli kirkon maallisen vallan kasvaessa alettu kadottaa jotain sen alkuperäisestä luonteesta.

Paradoksaalinen optimismi

Lupasin alussa tehdä koettelemuksista ja haasteista käytännöllisen johtopäätöksen. Sen on tämä: asiat ovat ennenkin olleet varsin huonosti – aina on siis toivoa. Tämä on paradoksi, mutta ei vitsi.

Tried by Fire, tulessa koeteltu. Olisi ehkä voinut ajatella, että varhaisen kirkon vainoista kumpuaa puhdas, vahva ja kirkkaana loistava kirkko. Nouseehan se, mutta ei tähän maailmaan vaan taivaaseen.

Mitään idyllistä kirkon kulta-aikaa ei ole koskaan ollut, paitsi historiaa pinnallisesti tuntevien ihmisten mielikuvituksessa. Jokaiselta vuosisadalta voidaan löytää hyvää ja huonoa, suurta sankarillisuutta ja käsittämätöntä mokailua, ongelmia kirkon sisällä ja vainoja sen ulkopuolelta ainakin jossain päin maailmaa.

Gustave Doré, Kristinuskon voitto pakanuudesta (1868)

Kirkko on aina osallinen Herransa rististä – ja samalla opetuslasten epäkypsyydestä, hölmöilystä ja uskottomuudesta. Emme ole edeltäjiämme parempia. Samaan aikaan olemme osallisia Jeesuksen ylösnousemuksen kirkkaudesta ja Pyhän Hengen voimasta. Mutta ennen kaikkea nöyryyden ja jättäytymisen kautta.

Kirjasta voi toki tehdä toisenkin johtopäätöksen: kirkkohistoriaa ja erityisesti varhaisen kirkon historiaa ja teologiaa tulee tutkia ja opiskella, koska se auttaa meitä ymmärtämään sekä omaa uskoamme että itseämme uskovien yhteisönä. Samalla se auttaa meitä olemaan uskollisempia sille perinnölle, jota emme ole tyhjästä luoneet, vaan jonka olemme vastaanottaneet eteenpäin jaettavaksi.

One comment

  1. Kiitos rehellisestä kirkkohistorian katsauksesta!

    Ikävä on todeta, että kristityt ovat niin usein antaneet elämällään ja toiminnallaan niin nurinkurisen ja väärän todistuksen lähettäjästään ja evankeliumin hyvästä sanomasta. – Ajatellen myös mm. Uuden maailman eli Amerikan käännytystä tai suhtautumista kapitalistiseen keskakulutukseen ja ekologiseen hävitykseen. Tämä koskee niin suuria kirkkoja kuin protestanttisia yhteisöjä ja herätysliikkeitä… Peiliin katsomiseen herätään vasta sukupolvien päästä tai sitä lykätään taktikoiden, jotta vältetään seuraamukset. – ”Parannusta voi tehdä vähitellenkin” kertoi minulle eräs herätysliikejohtaja hiippakunnan luterilaisen piispan häntä neuvoneen ja vinkanneen…

    Poliittisissa ideologisissa liikkeissä kommunismista ja nationalismista ääriliberalismiin tämä mahtaa olla vielä vaikeampaa ainakin uhrien määrään suhteutettuna.

    Tänään lauantai-illan rukoushetken piti tuomiorovasti Matti Salomäki Lapualta

    https://areena.yle.fi/audio/1-50712323

    Huomenna laskiaissunnuntaina ja ystävänpäivänä lähetään ylenykkösellä katolinen messu Pyhän Henrikin katedraalista alkaen klo 11

    https://areena.yle.fi/audio/1-50712304

    Ja keskiviikkona paaston alkaessa lähetään pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni Uspenskin katedraalista klo 18

    https://areena.yle.fi/audio/1-50749505

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s