Viime aikoina olen kuunnellut paljon vanhaa Black Sabbathia. Olen kuunnellut rock- ja hevimusiikkia teinistä asti, mutta aiemmin en erityisellä tarkkuudella juuri tätä bändiä, vaikka tietenkin sen tunnetuimmat hitit, kuten ”Paranoid” ja ”Iron Man” toki ovatkin tuttuja.

Black Sabbath on brittiläinen hevibändi, joka on ollut 60-luvulta saakka satanistibändin maineessa. Sen alkuperäinen laulaja Ozzy Osbourne tunnetaan lisänimellä ”Pimeyden ruhtinas”. Kaikki myös muistavat, että villillä 80-luvulla hän puraisi huumepäissään keikalla elävältä lepakolta pään irti (joskin hän luuli sitä kumilepakoksi). Tämän vuoksi yllätyin perusteellisesti siitä, kuinka kristillistä yhtyeen musiikki on. Bändin jäsenten kristillinen vakaumus on myös ihan julkilausuttua.

Joidenkin biisien lyriikat ovat sisällöltään varsin syvällisiä, joten ajattelin, että lukijaa voisi rakentaa niiden pieni esittely. Tämä artikkeli voi lisäksi toimia hatunnostona rock- ja hevimusiikin pioneerina toimineelle Osbournelle, joka ilmoitti tämän vuoden helmikuussa jäävänsä keikkailusta eläkkeelle. Black Sabbath tarjoaa myös tärkeän muistutuksen siitä, että ei ole koiraa – tai hevaria – (ylipitkiin hius-) karvoihin katsomista, vaan että aitoa uskoa voi esiintyä myös sellaisissa piireissä, missä sitä vähiten odottaisi.

Aiheen tiimoilta voi luontevasti pohtia laajemminkin kristittyjen suhtautumista heidän uskoaan sivuavaan pop-kulttuuriin. Siihen voi mielestäni suhtautua sekä ahdasmielisen ylikriittisesti että nöyristelevän yltiöpositiivisesti.

Alkuaikojen lyriikoita

Black Sabbathin alkuaikojen levyillä, varsinkin vuoden 1971 Master of Reality-albumilla, sanoitukset ovat suorastaan hätkähdyttävän kristillisiä. Selkein tapaus on levyltä löytyvä kappale ”After Forever”. Jotain kertoo jo se, että amerikkalainen gospelbändi Stryper on tehnyt kappaleesta oman cover-versionsa.

Kappale alkaa johdattelemalla tärkeiden kysymysten ääreen: oletko ajatellut omaa sieluasi, voiko se pelastua? Onko Kristus vain nimi, jonka olet lukenut joskus koulukirjasta? Laulaja sanoo nähneensä valon ja muuttaneen tapojaan, minkä johdosta hän on kuoleman lähestyessä varautunut toisin kuin epäuskoinen kuulijansa. Biisissä tivataan, pelkääkö kuulija kenties, että mitä hänen kaverinsa sanoisivat jos hän uskoisi Jumalaan ja että pitääkö hänen seurata laumaa minne se sitten meneekin. Ennen kuin he kritisoivat, heidän pitäisi tajuta, että ainoastaan Jumalan avulla voi rakastaa ja että vain hän voi pelastaa kaikelta synniltä ja vihalta.

Toinen sisällöltään suunnilleen yhtä kristillinen kappale on samalla levyllä oleva ”Lord of This World”. Kappale alkaa maalailemalla kuulijan sieluntilaa. Hän etsii jotain, mutta ei löydä avainta sydämessään olevaan lukkoon. Hänen sielunsa on sairas, mutta hän ei löydä parannuskeinoa. Tämä johtuu siitä, että vaikka koko maailma on Jumalan luoma, hän valitsi pahuuden rakkauden sijaan. Lopuksi kuulijaa muistutetaan siitä, että kun hän kääntyy maailmallisessa ahneudessaan ja ylpeydessään Jumalan puoleen, ei ole lainkaan selvää, meneekö hänen sielunsa Jumalan yhteyteen, kun hän kuolee.

Vuoden 1970 albumilla Paranoid on yhtyeen tunnetuimpiin ja mielestäni parhaisiin kappaleisiin lukeutuva ”War Pigs”. Kyseessä on sodanvastainen biisi, jossa ruoditaan politiikkoja, jotka aloittavat sotia huvikseen ja jättävät toimiensa ikävät seuraamukset köyhien kannettavaksi. Kappaleen lopuksi kuvataan Tuomionpäivää, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio kohtaa näitä ”sotasikoja”. Vahva suositus etenkin itänaapuriin Kremlin tämänhetkisen isännän soittolistalle!

”Onko Jumala kuollut?”

Tasapuolisuuden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että yhtyeen kaikki tuotanto ei ole yhtä lailla kirkasotsaista uskiskamaa. Esimerkiksi vuoden 1972 levyllä Vol. 4 olevassa kappaleessa ”Under the Sun” tilitetään kiukkuisesti, kuinka laulaja ei halua kenenkään ”jeesusfriikin” tulevan selittämään hänelle, kuinka asiat ovat tai kertomaan, minne hän päätyy kuolemansa jälkeen. Biisin sanoma on, että loppujen lopuksi tulee uskoa vain itseensä.

Menkööt molemmat edellä kuvatut ääripäät nuoruuden piikkiin, sillä mielestäni bändin mielenkiintoisimpia uskontoon liittyviä kappaleita on heidän pappaiässä vuonna 2013 levylle 13 tekemänsä kappale ”God is Dead?” (huomaa kysymysmerkki!). Sen teemana on uskonkriisi ja epäilys.

Biisissä laulajan päässä pyörivät äänet sanovat, että Jumala on kuollut, mutta hän kuitenkin poukkoilee uskon ja epäuskon välissä. Lopulta laulaja päätyy kaikesta epäilystä huolimatta siihen, että ei usko Jumalan olevan kuollut. Käsiteltyä tulee esimerkiksi pahan ongelma ja se, että vaikka kuinka hakisi, ihmisruumiista ei voida kaivaa esille sielua.

Kappaleessa on nähdäkseni kaksi tasoa. Yhtäältä sen pääosin sanoittaneen yhtyeen basistin Geezer Butlerin mukaan se kertoo uskonnollisesta fanaatikosta, jolle joku on sanonut, että Jumala on kuollut. Tämän seurauksena hän yrittää vakuuttaa itsensä siitä, että Jumala on kyllä elossa ja voi hyvin. Kappaleen idean ja otsikon alkuperäinen isä on kuitenkin Ozzy Osbourne, joka on valottanut sen syntyä henkilökohtaisemmasta näkökulmasta:

Kirjoitin joitain lyriikoita, mutta hän [Butler] on pääsanoittajamme. Keksin ideoita ja hän täyttää puuttuvat palaset. Laulun lopussa on vielä hieman toivoa, sillä lopussa laulan: ’en usko, että Jumala on kuollut.’ Kyse on vain siitä, kun näkee jotain kamalaa, kuten ihmisiä tappamassa toisiaan pommeilla ja räjäyttämässä metrojunia tai World Trade Centerin, ihmiset varmaan reagoivat sanomalla: ”Jumalaa ei ole”. Mutta se on täyttä hevonp*skaa. (Oma käännös)

Kyseessä ei siis ole uskonnonvastainen kappale, vaan kuvaus kamppailusta uskoa koskevan epäilysten kanssa.

Kristityt hevipioneerit

Näiden lyriikoiden perusteella voisi ajatella, että yhtyeen jäsenillä on jonkinlainen kristillinen vakaumus, ja näin onkin asian laita. Bändin jäsenet ovat avanneet uskoaan julkisuudessa useaankin otteeseen.

Kun toimittaja esimerkiksi kysyi Geezer Butlerilta, mitä muut bändin jäsenet ajattelivat aiemmin puheena olleesta hänen sanoittamastaan biisistä ”After Forever”, hän vastasi: ”He pitivät siitä. Me saimme kaikki kristillisen kasvatuksen. Me kaikki uskomme Jumalaan.” Myöhemmin haastattelijan kysyttyä, onko Black Sabbath siis salaa gospelbändi, Butler vastasi: ”Kyllä. Evankeliumi (engl. gospel) Ozzyn, Tonyn, Billin ja Geezerin mukaan”

Tämä haastattelu on vuodelta 2015, joten bändin jäsenten usko ei jäänyt 1970-luvun alkuun, kuten joku edellä esittämästäni katsauksesta voisi kenties ajatella. ”After Forever” ei myöskään ole bändin jäsenten häveten vaikenema varhaiskauden hairahdus, vaan sitä soitettiin yhtyeen livekeikoilla vielä 2010-luvullakin (ks. esim. tästä).

Tähän nähden on varsin kiintoisaa, että Black Sabbath on läpi uransa ollut satanistibändin maineessa. He saivatkin useita kutsuja saatanallisilta piireiltä liittyä heidän kulttiinsa. Yhtyeen kitaristi Tony Iommi kertoo, että esimerkiksi Saatanan kirkon perustaja Anton LaVey (1930–1997) kutsui heidät soittamaan menoihinsa Stonehengeen. Bändin kieltäydyttyä satanistit langettivat kirouksen heidän päälleen, minkä johdosta he alkoivat pitää isoja ristejä kaulassaan. Iommi kertoo bändin jäsenten kaikkien nähneen unta, jossa he pitivät ristikoruja suojautuakseen pahan voimilta, minkä seurauksena he päättivät tehdä niin. Hän sanoo, että ei vieläkään mene koskaan lavalle ilman ristiään.

Iommi kertoo myös hauskasta tapauksesta, jossa ”noidat” olivat tulleet päivystämään heidän hotellihuoneidensa ovien vierelle mustissa kaavuissa palavien kynttilöiden kera. Bändin jäsenet puhalsivat kynttilät ja lauloivat ”hyvää syntymäpäivää”, mikä sai kutsumattomat vieraat lähtemään kyräillen tiehensä.

Miten suhtautua kristillisiin viittauksiin populaarikulttuurissa?

Black Sabbathin alkuperäisillä jäsenillä on siis ilmeisesti kaikilla ainakin jonkinlainen kristillinen vakaumus. En usko, että kukaan ei-uskova kirjoittaisi ”After Foreverin” kaltaisen kappaleen. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella. Kaikille lienee selvää, että Black Sabbath ei ole mikään gospelbändi. Näistä aikoinaan hyvinkin huumehuuruista rokkarielämää viettäneistä hevihemmoista tuskin saa väännettyä mitään kristillisen elämän esikuvia. Tony Iommin Wikipedia-sivun mukaan hän ei myöskään siitä huolimatta, että uskoo kyllä Jumalaan ja pitää itseään katolilaisena, käy juuri koskaan kirkossa.

Kuitenkaan en oikein ymmärrä, miksi sitä, että Black Sabbath ei ole kristillinen bändi (ainakaan sanan tiukimmassa merkityksessä) pitäisi erikseen korostaa tai paheksua, kuten tässä First Thingsin jutussa. Eikö sitä voisi vain iloiten pistää merkille, että yksi hevimusiikin pioneereista tekee toisinaan kristillisiä biisejä ja että heillä on ainakin jonkinlainen kristillinen usko?

Mielestäni tämä kahden ääripään välttäminen pätee oikeastaan kaikkeen pop-musiikkiin. Yhtäältä kristinuskoon pätee vanha viisaus, että hyvä että kirjoitetaan, kunhan nimi vain on oikein. Kriittinenkin käsittely kertoo nimittäin siitä, että aihe on ihmisille relevantti. Pahintahan olisi, jos usko ei kiinnostaisi ketään positiivisessa eikä negatiivisessa mielessä.

Esimerkiksi piispa Robert Barronin narina siitä, että John Lennonin ”Imaginen” kaltaista klassikkoa soitetaan olympialaisten avajaisissa, luo mielestäni vain kuvaa ahdasmielisistä, tiukkapipoisista ja herkkähipiäisistä kristityistä, jotka eivät kestä pienintäkään kritiikkiä tai eriävää näkemystä. Eihän ”Imagine” mikään kristillinen biisi ole, mutta eipä siinä toisaalta mitenkään pilkata tai olla muutenkaan asiattomia.

Toisaalta kristittyjen ei pidä lähteä hurraten etsimään syvällistä viisautta uskonnollisilla teemoilla ratsastavien popdiivojen pinnallisista sanoituksista. Vaikka en halua lähteä arvioimaan kenenkään uskoa, esimerkiksi Antti Tuiskun muutamaa vuotta sitten tekemä uskonnollisella kuvastolla sävähdyttäminen näyttää ainakin omasta mielestäni kertovan enemmän artistin julkisuudenkipeydestä kuin hengellisyydestä. Toki voin olla väärässäkin. Mutta kuten sanoin, joka tapauksessa on hyvä, että kristinusko pysyy ihmisten huulilla. Kenties se sieltä eksyisi myös sydämiin.

Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei. (Fil. 1:18)

Mutta kenties sen sijaan, että arvioisimme kriittisesti muusikoiden uskoa, meidän tulisi kääntää tämä tutkiva katse omaan itseemme. Voimme kuvitella mielessämme Jumalan puhuvan meille niin kuin Black Sabbathin ”Lord of This World” -kappaleessa:

You think you’re innocent you’ve nothing to fear. You don’t know me you say, but isn’t it clear? You turn to me in all your worldly greed and pride, but will you turn to me when it’s your turn to die?