Suomi

Kaikki synnit 2: Kannatti vilikasta, mutta entä se omatunto… ?

EMIL ANTON

Kaikki synnit -sarjan toinen tuotantokausi julkaistiin lokakuussa 2020 Elisa Viihde -suoratoistopalvelussa, ja se jo on saanut oikeutetusti paljon huomiota osakseen. Sitä on laajasti pidetty (blogikollega Joonan eilen arvioimaa) ensimmäistä tuotantokautta parempana.

Katsottuani molemmat tuotantokaudet ja luettuani kaikki löytämäni nettiarvostelut yhdyn tähän toisen tuotantokauden ylistykseen: ”loppuhuipennus menee totaalisesti ihon alle. Käsikirjoitus onnistuu yllättämään ja vetämään maton katsojan jalkojen alta. – – [E]lämän suuret kysymykset tulevat niin iholle, ettei moista ole hetkeen nähty.”

Toisen tuotantokauden yllätyksenä on se, että siinä siirrytään 15 vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 1999, jolloin valmistaudutaan vuosituhannen vaihteeseen (ja ellei maailmanloppuun niin kenties jonkinlaiseen aivan uuteen aikakauteen). Poliisien ja lestadiolaisen yrittäjäperheen ohella näkyvässä roolissa on aika hauska feministis-karismaattis-uushenkinen lahko. Juonen ytimessä on varjakkalaisen avioparin mystinen kuolema. Asiaa tutkivan poliisin eli Ritolan (Matti Ristinen) vaimolla on ollut pariskuntaan salainen ryhmäseksisuhde.

Paikkana on siis edelleen fiktiivinen Varjakka; sarjaa kuvattiin oikeasti Haukiputaalla, Oulussa, Lumijoella, Limingassa ja Oulunsalossa. Varjakan kirkko on tosiasiassa Lumijoen kirkko. Näille seuduille voisi siis joskus järjestää Kaikki synnit -pyhiinvaelluksen tai teemamatkan (ilmoittaudu mukaan kommenttiboksissa!).

En kuitenkaan aio yksipuolisesti fanittaa sarjaa tässä arviossa. Pidin sarjaa rikosdraamana erinomaisena allekirjoitan kiitokset isojen asioiden koskettavasta käsittelystä, mutta moraalis-maailmankatsomuksellisesti en ollut sarjaan ollenkaan tyytyväinen. Seuraavassa avaan tätä kritiikkiäni hieman tarkemmin.

(lisää…)

Kaikki synnit 1: Onnistunutta lestadiolaisuuden kuvausta?

JOONA KORTENIEMI

Mika Ronkaisen ohjaama ja Merja Aakon käsikirjoittama rikosdraamasarja Kaikki synnit (2019) on niittänyt suosiota ulkomaita myöten. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on ollut yleisön suosikki Elisa Viihde – suoratoistopalvelussa sekä Yle Areenassa. Göteborgin elokuvajuhlilla se voitti palkinnon parhaasta TV-draaman käsikirjoituksesta tammikuussa 2019. Sarja ja sen näyttelijät ovat sijoittuneet hyvin myös monissa muissa elokuvakilpailuissa. Sen ensimmäinen kausi on myyty jo yli 30 maahan.

Lestadiolaisuustutkijana haluan olla perillä siitä, millaisin silmin liikettä katsotaan. Niinpä eräänä torstaipäivänä katsoimme blogikollega Emilin kanssa sarjan ensimmäisen kauden putkeen, toki koronaturvallisesti kumpikin omassa kodissamme. Kokemus herätti ajatuksia. Sarja antaa mielestäni hyvän kurkistusikkunan nykykulttuurin ajatuksiin moraalista, arvoista ja hengellisyydestä. Hyvässä ja pahassa.

(lisää…)

Luterilaisten(kin) Neitsyt Maria

EMIL ANTON

”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuuntelen kuoron laulua: ’Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.’ — Voinko minäkin yhtyä sydämestäni tämän hymnin sanoihin? — Kuulen kirkollisessa toimituksessa tai messussa laulettavan Ave Marian latinaksi. Onko se erehdys luterilaisessa tilaisuudessa tai vain kaunis hengellinen laulu, jonka sanoja ei pidä ajatella? Ihailen Naantalin kirkon alttarilla olevan keskiaikaisen alttarikaapin kauneutta taivaan kuningattaren kruunauksesta. Onko se siinä väärässä paikassa tai ehkä vain historiallisesta tai taiteellisesta syystä?”

Tällaisilla erinomaisilla kysymyksillä vantaalainen luterilainen pappi Risto Pottonen aloittaa erinomaisen kirjansa Luterilainen Neitsyt Maria (BoD 2020), joka on varmasti tämän vuoden parhaita suomenkielisiä teologiakirjoja. Harva tekee Suomessa hyvää konstruktiivista (rakentavaa, positiivista) teologiaa, mutta tässä kirjassa sitä tehdään esimerkillisesti ja todella tärkeästä aiheesta. Katolinen Maria-hartaus on nimittäin – äskettäin saamani sähköpostikyselyn sanoin – ”punainen vaate” monille protestanteille. (lisää…)

Päivi Räsänen vastaan Teemu Laajasalo – argumentaatioanalyysi

EETU MANNINEN

Viime viikolla kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.) ja Helsingin evankelis-luterilainen piispa Teemu Laajasalo keskustelivat MTV:n Uutisaamussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (tästedes ”kirkon”) suhteesta samaa sukupuolta olevien väliseen avioliittoon. Keskustelijat edustivat keskenään vastakkaisia kantoja: Räsänen (tunnetusti) vastustaa ja Laajasalo kannattaa.

Kuvakaappaus ohjelmasta

Ristiriitatilanne näiden kahden kannan välillä on vaikea, ja yksimielisyys asiasta on tuskin realistinen vaihtoehto. Hankalassa tilanteessa lienee paikallaan tarkastella kummankin osapuolen teologista argumentaatiota, jotta mahdolliset sokeat pisteet tulevat valaistuiksi.

Vaikka katolisesta näkökulmasta on helppo olla monesta asiasta samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa, pyrin arviossani neutraaliuteen ja tasapuolisuuteen. Vaikka molemmat keskustelijat ansaitsevat suoriutumisestaan kehuja, kummankin argumentoinnissa on mielestäni myös parantamisen varaa. (lisää…)

Katolisuus ja sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio

EETU MANNINEN

Sosialistisen internationaalin logo. Kuva: Wikipedia

Taannoisessa kirjoituksessaan kanssablogisti Juho Sankamo viittasi katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Otan tästä kopin ja ryhdyn pohtimaan katolisen opin yhteyttä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin ja sosiaalidemokratiaan.

Itse olen nimittäin tottunut suhtautumaan niihin pitkälti positiivisesti, ja ulkomaisiin kollegoihini tutustuessani olen huomannut, kuinka syvällä tämä tausta minussa elääkään. Toisaalta moni konservatiivinen kristitty, etenkin jos mennään Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle, tuntuu pitävän ”vasemmistolaisuutta” ja ”sosialismia”, jonka piiriin myös pohjoismainen sosiaalidemokratia on luettavissa, selkeästi kielteisinä ja kristinuskon vastaisina asioina.

Voiko siis katolilainen kannattaa hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa? Asian selvittämiseksi tutustuin kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä peräisin olevasta opetuksesta paljastui mielenkiintoinen, monitahoinen, kehittyvä, mutta peruslähestymistavaltaan yhtenäinen päälinja. (lisää…)

Kaarlo Arffman: Miten Suomi luterilaistettiin?

OSKARI JUURIKKALA

Runsas viikko sitten opiskelijakoti Tavasttähti kutsui emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin puhumaan reformaatiosta. Otsikokseen legendaarinen luterilaisuuden asiantuntija valitsi Miten Turun hiippakunta luterilaistettiin? Jaamme videolle tallennetun luennon tämän viikon hapatuksena.

(lisää…)

Olavi Peltolan syntikurjuus

EMIL ANTON

Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!

Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)

Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.

Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa. (lisää…)

Raimo Mäkelä: pohjoismainen pietisti

EMIL ANTON

Kuukausi sitten julkaisin jutun Osmo Tiililästä, jonka muistoa on vaalittu eritoten viidennen herätysliikkeen piirissä. Aiemmista suunnitelmistani poiketen päätinkin hetken mielijohteesta jatkaa suomalaisen kristillisyyden projektiani perehtymällä kahteen viidesläisyyden jättiläiseen, Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, joista molemmista Perussanoma julkaisi vuonna 2015 hienot henkilökuvat. Julkaisen nyt kaksiosaisen sarjan näistä kirjoista: Mäkelä tänään, Peltola huomenna.

Raimo MÃ¤kelÃ¤ - Lain ja evankelimin julistaja

Sinikka Kuorikosken toimittamassa kirjassa Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin julistaja on kolme osaa: Mäkelän omaelämäkerralliset muistelmat, muiden muistelmia Mäkelästä ja Mäkelän teologisia kirjoituksia. Olen eri mieltä Mäkelän oman arvion kanssa, jonka mukaan kirjan tärkein osa on sen loppupuoli (s. 26) – olen jo kaksi kertaa kirjoittanut kriittisesti Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta (tässä ja tässä), ja vaikka kuinka yritin hyväntahtoisesti antaa Mäkelälle kolmannen mahdollisuuden, en tullut siitä hullua hurskaammaksi ja pysyn tältä osin aiemmassa kannassani. Sori!

Sen sijaan pidin kirjan kahta ensimmäistä osaa hyvinkin mielenkiintoisina. Raimo Mäkelä on ollut viidennessä herätysliikkeessä aktiivisesti mukana ja tärkeissäkin tehtävissä viimeisen n. 60 vuoden aikana, erityisesti (nyk.) OPKO:n pääsihteerinä 1968-1980 ja Raamattuopiston (tarkemmin SROS:n) toiminnanjohtajana 1980-2005, joten hänen kauttaan avautuu näköaloja viidesläisyyteen. Lisäksi Mäkelä on ollut valtavan tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä: yli 20 kirjaa, yli 40 käännettyä kirjaa, yli 140 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa), yli 2000 lehtikirjoitusta Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa. (lisää…)

Osmo Tiililä – melkein katolilainen

EMIL ANTON

Jo yli vuosi on vierähtänyt Antti J. Pietilän teologiaa käsitelleestä artikkelistani, jossa mainitsin seuraavana projektinani olevan hänen seuraajansa Osmo Tiililän (1904-1972), joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939-1967 eli talvisodasta Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan.

Wikipedia kertoo Tiililästä joitain olennaisia seikkoja: hän oli tuottelias kirjoittaja, suosittu puhuja, kirkon konservatiivisen opposition johtohahmo, joka kritisoi erityisesti hengellisen työn laiminlyömistä ja keskittymistä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta vuonna 1962, mikä herätti suurta huomiota, sillä kirkkoon kuulumaton pappien kouluttaja oli uutuus ja outous.

Wikipedian artikkeli sisältää myös laajan luettelon Tiililän teoksista. Artikkelin substanssi jää kuitenkin ohueksi, eikä siinä kerrota esimerkiksi sitä, että Tiililä pyrki myöhemmin vuonna 1967 katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tästä epäonnistuneesta yrityksestä saa nimensä myös tämän blogiartikkelin otsikko veljellisenä vastavetona Timo Junkkaalan kirjoittaman yli 800-sivuisen Tiililä-elämäkerran otsikolle: Osmo Tiililä – protestantti (Perussanoma 2004). (lisää…)