Pyhä Olavi Rimpiläinen: Melkein katolilainen

EMIL ANTON

Kirkkohistorian dosentti, TT Timo Junkkaala on jälleen kirjoittanut monumentaalisen elämäkerran suomalaisen kristillisyyden suurnimestä, Oulun piispana 1979-2000 toimineesta Olavi Rimpiläisestä (1937-2019). Aiemmin olen jo esitellyt Junkkaalan elämäkertojen pohjalta viidennen herätysliikkeen isää Urho Muromaa (1890-1966) ja dogmatiikan professori Osmo Tiililää (1904-1972), ja nyt sarjan kruunaa 670-sivuinen teos Olavi Rimpiläinen: Viimeinen vanhauskoinen (Kauniainen: Perussanoma 2021) Kiitän Perussanomaa arvostelukappaleesta ja Junkkaalaa arvokkaasta työstä. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Otin otsikkoon aiempien herätysliikejohtajia (ks. Laestadius, Ruotsalainen, Hedberg) käsitelleiden blogieni hengessä sanan ”pyhä” paitsi siksi, että uskon suomalaisten kristittyjen tarvitsevan konkreettisia pyhyyden esimerkkejä, myös siksi, että olen oikeasti vaikuttunut ja vakuuttunut Rimpiläisestä ja hänen vaelluksestaan: minulla on hänestä hyvä todistus. Muutkin ovat kutsuneet teosta hagiografiksi, ja Junkkaala kirjoittaakin kirjansa lopussa, että projekti oli antoisa ”ennen muuta Rimpiläisen sydämellisen persoonan ja syvän sanoman tähden”.

Eniten minua puhutteli se, miten luontevasti syvään ja tinkimättömään kristilliseen vakaumukseen liittyi sekä nöyrä vaatimattomuus että pyhä huolettomuus, sisäinen rauha, lämmin ystävällisyys ja hyväntahtoinen huumori. Jyrkästä toisinajattelusta huolimatta Rimpiläinen näytti olevan sopusoinnussa itsensä, vakaumuksensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Suuret jännitteet ympäristön mielipiteiden kanssa tai ankara julkinen kritiikki ja painostuskaan eivät saaneet häntä uhriutumaan eikä katkeroitumaan.

Hienosti sanoitettu sekä Rimpiläisestä että tavoiteltavasta kristillisestä persoonasta ylipäätään: tinkimätön vakaumus, nöyrä vaatimattomuus, pyhä huolettomuus, sisäinen rauha, lämmin ystävällisyys ja hyväntahtoinen huumori. Sopusointu itsensä ja muiden kanssa, uhriutumisen ja kateroitumisen välttäminen. Siinä käypä lista omantunnontutkiskeluun, ehkä jopa klassisia hyvelistoja parempi tai ainakin nykyihmiselle ymmärrettävämpi pyhyyden määritelmä ja malli. Oletko ystävällinen muille? Oletko nöyrä, vaatimaton, lämmin, hyväntahtoinen? Ota oppia Olavilta!

Melkein katolilainen

Rimpiläinen tunnetaan parhaiten naispappeuden torjumisesta, ja valtavirtamedia yritti sen vuoksi piirtää hänestä pirullisen kuvan. Kritiikkiä piti keksiä vaikka sitten tyhjästä. Rimpiläinen on ilahduttava vastaesimerkki esim. Osmo Tiililälle ja monelle muulle luterilaiselle konservatiiviteologille juuri siinä, että hän ei katkeroitunut (eikä tullut muutenkaan epämiellyttäväksi änkyräksi), vaan kuten eräs toimittaja asian ilmaisi, hänen kanssaan voi olla eri mieltä, mutta hänestä ei voi olla pitämättä. Moni toimittaja lähti tapaamaan sovinistia mutta kohtasikin rakastettavan papan. Rimpiläinen kykeni yhdistämään itsessään myös kristinuskon ja kirkollisten virtausten eri puolet, kuten herätyskristillisen ja sosiaalieettisen sanoman, siis pietismin ja kansankirkollisuuden (vrt. näennäisesti sovittamaton Tiililä vs. Simojoki -asetelma).

Otin otsikkoon myös aiemman Tiililä-blogini otsikon sanat ”melkein katolilainen”. Tässä suhteessa Rimpiläinen oli lähellä Tiililää: hän todella harkitsi eläkepäivinään siirtymistä katoliseen kirkkoon. Rimpiläinen suri sitä, ettei hänen jälkeensä kukaan piispa Suomen ev.-lut. kirkossa enää vihkisi vanhalla virkakannalla olevia miehiä papiksi. Luterilaisen kirkon tulevaisuus arvelutti, ja Rimpiläinen harkitsi joko ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon liittymistä. Dogmaattisia esteitä hän ei nähnyt, vaan pohdinnassa painoivat lähinnä käytännölliset näkökohdat.

Varsinkin Benedictus XVI:n aikana tuntui olevan suuri houkutus siirtyä hänen johtamaansa kirkkoon. Katolisen kirkon puolesta puhui myös se, että liturgia on niin samanlainen kuin luterilaisessa kirkossa. Heidän messussaan he olisivat kokeneet olevansa kotonaan.

Rukous kuolleiden puolesta ja pyhien esirukoukset

Vaikka Rimpiläiset jäivät lopulta luterilaiseen kirkkoon (pääsyynä näyttää olleen ”puhdasoppinen luterilainen” vaimo ja sihteeri Anneli), mainitsen seuraavassa muutaman asian, joissa Rimpiläisen tutkimustyö ja henkilökohtainen usko toivat luterilaisuutta lähemmäs katolisuutta (muotoilen mieluummin näin kuin niin, että ne olisivat tuoneet katolista hapatusta luterilaisuuteen). Näitä olivat ennen kaikkea tradition ja liturgian arvostaminen. Olin vaikuttunut erityisesti Rimpiläisen väitöskirjasta, joka käsitteli hautaamisen teologiaa ja rukousta kuolleiden puolesta.

Rimpiläinen osoitti, että kirkkoisät Tertullianus, Cyprianus ja Augustinus 200-400-luvuilla suhtautuivat myönteisesti rukouksiin kuolleiden puolesta, samoin – yllättäen – vaihtelevissa määrin Luther (yksityinen ehdollinen rukous), Melanchthon (seurakunnallinenkin rukous) ja Mikael Agricola (seurakunnan esirukous vainajan puolesta). Myöhemmin rukous kuolleiden puolesta jäi luterilaisuudessa pois, mutta Rimpiläisen merkittävin löytö oli, että ”saamme muistella rukouksissamme rakkaita vanhempiamme Jumalan edessä”. Nyt rukous kuolleiden puolesta on palannut luterilaiseen kirkkokäsikirjaan. (Viime syksynä blogikollega Joona Korteniemen kanssa panimme merkille, että jopa vanhoillislestadiolaisessa Tampereen rauhanyhdistyksen järjestämässä messussa rukoiltiin kuolleiden puolesta.)

Vainajien lisäksi voimme Rimpiläisen mukaan muistella rukouksissa myös edesmenneiden pyhien esimerkkiä ja pitää heitä myös taivaallisina esirukoilijoina. Rimpiläinen muistutti, ettei reformaatio poistanut pyhimyskalenteria. Neitsyt Marialle osoitettua Ave Maria eli Terve Maria -rukousta Rimpiläinen piti niin ikään ongelmattomana: taivaaseen päässeiltä pyhiltä voi pyytää esirukousta. Rimpiläinen mielsi luterilaisen kirkon perinnekirkoksi yhdessä katolisen ja ortodoksisen kirkon kanssa, ja näiden kirkkojen välille syntyi 1980-luvulla Oulussa erinomainen ekumeeninen ystävyys, niin että alettiin puhua aivan omanlaisestaan ”Oulun ekumeniasta”. Sen sijaan ekumeniasta vapaiden suuntien kanssa Rimpiläinen ei innostunut, koska he eivät tunnustaneet vanhojen kirkkojen lapsikastetta ja kastoivat niiden jäseniä uudestaan.

Rimpiläinen auttoi muun muassa Ouluun saapuneita neokatekumenaalisen tien lähetystyöntekijöitä ja oli lämpimissä väleissä ortodoksisen metropoliitta Leon ja katolisen piispa Paul Verschurenin kanssa. Hauskaa oli, että liturgisena eksperttinä pidetyn Rimpiläisen neuvonantaja oli professori Martti Parvio, mutta kun ”kysymys koski alttarikynttilöiden määrää, Parvio sanoi kysyvänsä neuvoa piispa Paul Verschurenilta”. Vuonna 1988 Rimpiläinen otti myös käyttöönsä pappisvihkimyksissä piispanhiipan, ”jonka hän oli hankkinut piispa Paul Verschurenin avustuksella Roomasta”. Vuoden 1989 naispappeuspäätöksen jälkeen Rimpiläinen pani merkille Verschurenin painavat sanat.

Kirurgin katseella ja veitsellä Verschuren sanoi, että hän on iloinen siitä, että luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden, sillä näin se selvästi sanoi, että sillä ei ole virkaa, mitä hän aina oli epäillyt.

Tällä Verschure siis tarkoitti sitä, ettei luterilaisella kirkolla ole sakramentaalista pappeutta, joka vanhojen kirkkojen vankan käsityksen mukaan voi olla vain miehillä, Kristuksen asetuksen ja kirkon ainaisen tradition ja universaalin uskontajun nojalla. Tämä on edelleen keskeinen ekumeeninen kysymys katolis-luterilaisessa dialogissa sen jälkeen, kun vuonna 1999 allekirjoitettiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Rimpiläinen erosi naispappeuskiistassa samassa rintamassa seisoneista tunnustuksellisista luterilaisista ystävistään siinä, että hän hyväksyi tämän julistuksen.

Rimpiläinen ja vanhoillislestadiolaiset

Yksi elämäkerran mielenkiintoisimpia kuvauksia oli se, kuinka taitavasti Rimpiläinen onnistui 1980-luvulla rauhoittamaan tulehtuneen tilanteen Oulun hiippakunnassa, missä vaikea jakolinja kulki vanhoillislestadiolaisten ja ei-vanhoillislestadiolaisten luterilaisten välillä. Taustalla olivat juuri tuohon aikaan monia haavoittaneet vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset, joissa ihmisiä heitettiin ulos ”Jumalan valtakunnasta” mitä erilaisimmista syistä. Rimpiläinen joutui käsittelemään lukuisia valituksia aiheeseen liittyen. Hän pyrki kuitenkin aina säilyttämään osin lestadiolaisesta sukutaustasta perityn positiivisen peruskäsityksen tästä herätysliikkeestä, vaikkei voinutkaan sen ekklesiologiseen eksklusivismiin eli poissulkevaan seurakuntaoppiin yhtyä.

Rimpiläinen piti hyödyttämänä kovistella vanhoillislestadiolaisia heidän opinkäsityksistään. Kun toimittaja kysyi Rimpiläiseltä vanhoillislestadiolaisten ahtaasta seurakuntanäkemyksestä, tämä sanoi vain, että hän uskoo, että vanhoillislestadiolaisuuden kautta päästään taivaaseen, mutta samoin myös muuta kautta. Kun Rimpiläiseltä kysyttiin, mitä annettavaa vanhoillislestadiolaisilla on kirkolle, tämä vastasi, että muiden herätysliikkeiden tavoin he ottavat kristinuskon hyvin tosissaan.

Rimpiläinen puolusti myös vanhoillislestadiolaisten ja katolilaisten käsitystä perhesuunnittelusta ja avoimuudesta elämälle:

Piispa Rimpiläinen otti kantaa myös ehkäisykeskusteluun sanomalla, ettei kirkko voi tuomita epäkristilliseksi vanhoillislestadiolaisten kantaa, jonka mukaan ainoa hyväksyttävä ehkäisy on pidättäytyminen sukupuoliyhteydestä. Rimpiläisen mukaan juuri se on koko kristikunnan yhteinen alkuperäinen opetus, josta Rooman kirkko yhä piti kiinni. Rimpiläinen viittasi syksyllä 1982 ilmestyvään piispojen ”seksiaapiseen”. Hän vakuutti, ettei tule pistämään nimeään sellaiseen paperiin, jossa kristikunnan vanhin ja yhä yleisin malli ”leimataan jotenkin kielteisesti.

Rimpiläisen ystävyys ja luottamussuhde huumorintajuisen vanhoillislestadiolaisen hiippakuntadekaanin Keijo Nissilän kanssa oli erittäin merkittävä. ”Kun Vihantolan Jussi kertoi kerran saaneensa rautakaupassa 20 %:n alennuksen sanomalla ’Jumalan terve’, Nissilä jatkoi, että jos hän olisi sanonut sen oikeassa hengessä, hän olisi saanut 50 %:n alennuksen.” Nissilän mukaan Rimpiläisen aika oli hiippakunnan kulta-aikaa, ja Rimpiläinen puolestaan piti tärkeänä, että tuomiokapitulissa oli aina joku vanhoillislestdiolainen, etteivät he kokisi, että heistä puhutaan pahaa selän takana. Aiemmasta käytännöstä poiketen Rimpiläinen sai ensimmäisenä piispana kutsun esittää hiippakunnan tervehdys suviseuroissa. Tämän jälkeen piispan tervehdyksestä tuli jokavuotinen perinne.

Lestadiolaisten maallikkorippiä ”Jeesuksen nimessä ja veressä” Rimpiläinen ei voinut pitää vääränä tai epäluterilaisena, vaikka opettikin, että rippi on tunnustuskirjojen mukaan sakramentti, ja siksi papin kuuluu se hoitaa. Ennen kaikkea Rimpiläinen toivoi ”lähes kokonaan kadoksissa olleen rippikäytännön löytyvän kirkossa uudelleen.”

”Että semmoinenkin mahdollisuus on…”

Kuten alussa todettu, Rimpiläisen elämäkerrassa kaikkein antoisinta on Rimpiläisen oma hengellinen viisaus, nöyryys ja lämpö. Hän yhdisti itsessään erikoisella tavalla vaatimattoman körttiläisen uskonnäkemyksen ja korkeakirkollisen mieltymyksen rikkaaseen liturgiaan ja kirkon traditioon. ”Piti koittaa olla siellä, missä Jumala on, koska hän on kaikki ja ihminen ei mitään. Piti mennä kirkkoon ehtoolliselle, koska siellä, missä Jumala on ja tekojansa tekee, sinne pitää mennä.” Näin ”körttiläisyys oli minulle tie korkeakirkollisuuteen, josta minua on koko ikäni haukuttu.”

Viimeisessä, viisituntisessa haastattelussaan Petri Vähäsarjalle Rimpiläinen vastasi kysymykseen taivaasta ja ikuisesta elämästä ensin pitkällä hiljaisuudella. ”Se asia on jatkuvasti työn alla.” Lopulta Rimpiläinen sanoi uskovansa suunnilleen samoin kuin Osmo Tiililä. Tiililän mukaan ”taivaaseen pääsee aivan hirveästi sellaisia ihmisiä, joitten ei luullut sinne pääsevän”. Rimpiläisen mukaan ”ei oo synti, jos toivoo että kaikki pääsis iankaikkiseen elämään. Me saahaan sitä rukoilla, mutta Jumala ottaa sen siitä eteenpäin hoitaakseen”.

Liikuttuneena Rimpiläinen totesi, että Malmivaaran virressä pohdiskelu on korvattu pyynnöllä: ”Oi saanhan joukkoon autuaitten kans ystäväin ja omaisten, mä päästä kerran luo Armon Herran”. Rimpiläinen jatkoi: ”Että sen veikkailun tilalle tuleekin tämmöinen rukous. Että jospa hyvinkin Jumala päästäis iankaikkiseen elämään.”

Näin päättyi Rimpiläisen viimeinen haastattelu kolme viikkoa ennen kuolemaa. Requiescat in pace. Kuolleiden puolesta rukoilemisen näköala oli Rimpiläiselle myös omakohtaisesti ”käsittämättömän pehmeä ja ihana”:

Että semmoinenkin mahdollisuus on olemassa, että minäkin pääsisin livahtamaan taivaaseen.

8 comments

  1. Kun nyt eksyin mutkan kautta tänne, niin kohteliaimmin kysyn onko kirja-arvostelun kirjoittajalla dokumentoitua julkista Rimpiläisen ise sanomaa evidenssiä siitä, että hän olisi vakavasti ”todella harkinnut” liittyvänsä roomalaiskatoliseen kirkkoon ja siitä, että liittymättömyyden syynä on ollut vaimo. Vai onko hän mahdollisesti vaan pohtinut luterilaisen, ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon eroja ja yhteneväisyyksiä. Pahoittelen, kun en ole vielä kirjaa lukenut niin on vaikea nähdä, mikä on Rimpiläisen, kirjan kirjoittajan tai kirja-arvostelijan näkemystä, painotusta tai tahtotilaa.
    No, lopputulos on kuitenkin vahva statementti. Hän, hyvin monen erityisesti arvostama kristitty, ei luopunut luterilaisuudestaan!

    Tykkää

  2. Kiitos vastauksestasi!

    Tuo erinomainen haastattelu, johon viittaat, onkin näköjään hänen viimeisensä ja siinä(kin) hän lausuu moneen asiaan selkeitä kantojaan. Pari riviä alempana haastattelussa, samassa kohdassa, missä edelleen puhutaan ”heistä” jotka ovat päätyneet ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon, on näköjään ne varsinaiset vahvemmat statementit:

    ”Edelleen olen niin konservatiivinen tässä kysymyksessä, että en voi kuvitella muuta tietä pois kirkosta kuin se, että klassillisen luterilaisen uskonmuodon harjoittaminen kielletään tahi tehdään mahdottomaksi”

    Mutta minkä tien Rimpiläinen valitsisi, jos olisi pakko?

    ”Missään tapauksessa ei voi lähteä siihen suuntaan, jossa uskonpuhdistuksen muotoperiaate eli Raamattu ylimpänä auktoriteettina ja sisältöperiaate eli pelastus yksin armosta kyseenalaistettaisiin”.

    Näiden rinnalla taitaa tuo vaimon rooli päätöksessä jäädä kuitenkin vähän pienemmäksi.

    Gotcha!

    Hyvää Joulua!
    toivoo Seppo

    Ps. Kiinnostavasti hän huomioi luterilaiseten herätysliikkeiden lähentymisen toisiinsa. Täytyykin tuo kirja hankkia luettavaksi mahdollisimman pian.

    Tykkää

    • Seppo, kaikella kunnioituksella, tuosta kommentistasi tulee vähän se vaikutelma, että yrität pakottaa Rimpiläisen sellaisiin kategorioihin ja kysymyksenasetteluihin, jotka heijastavat ennen kaikkea oman mielesi ja sielusi tilaa, eivät hänen. Se on tietenkin ymmärrettävää, mutta sen kanssa tulee olla varovainen, ettei tule tehneeksi vääryyttä toisen ajattelulle.

      Mitä tulee siteeraamaasi periaatteeseen, eli ”Raamattu ylimpänä auktoriteettina” ja ”pelastus yksin armosta”, niin sen relevanssi tässä yhteydessä riippuu siitä, mikä käsitys kullakin on noiden tulkinnasta esimerkiksi katolisen opetuksen piirissä. Sinulla on siitä epäilemättä oma tulkintasi, joka heijastaa perinteistä luterilaista käsitystä katolisuudesta. Tässä blogissa on joskus aiemmin pohdittu näitäkin asioita. Mutta ihan lonkalta voi sanoa, että hyvin moni katolinen teologi allekirjoittaisi nuo periaatteet epäröimättä – vaikka ehkä antaisikin niille joiltain osin eri tulkinnan kuin moni luterilainen. Siitähän siinä vuoden 1999 Yhteisessä julistuksessa oli kyse.

      Joka tapauksessa – siunattua joulua!

      Tykkää

  3. Ekumeniaa kunnioittava piispa ja herrasmies osaa lausua kohteliaisuuksia toisen kristillisen kirkon omasta poikkeavista periaatteista. Eroja on ja ehtoollisyhteys puuttuu, mutta lienee sallittua sanoa että kaikki kristityt mahtuvat samaan universaaliin joulupöytään.

    Tykkää

  4. Terve,

    En siis siteerannut mitään ”periaatetta” vaan Rimpiläisen summavaa lausetta keskustelussa siitä, että jotkut ovat siirtyneet pois luterialisesta kirkosta. Asia on hyvin selkeä. Toistetaan hänen lauseensa, koskien hänen omia vaihtoehtojaan, tässä vielä: ”Missään tapauksessa ei voi lähteä siihen suuntaan, jossa uskonpuhdistuksen muotoperiaate eli Raamattu ylimpänä auktoriteettina ja sisältöperiaate eli pelastus yksin armosta kyseenalaistettaisiin”.

    Olen täysin samaa mieltä, että ei saa tehdä vääryyttä toisen ajattelulle niin, että heijastetaan jonkun toisen henkilön tavotteita (tai mielen ja sielun tilaa).

    Kiitos samoin, Siunatua Joulua! Kristikunnan 2. suurinta pyhää – Suomen ev.lut. kirkon nettisivujen mukaan.

    Tykkää

  5. Kiitos Eemil hyvästä blogista! – Vanhoillislestadiolaisuudelle ”korttiläinen” piispa Rimpiläinen oli ”hengellistä esivaltaa”, joka oli tuossa tilanteessa suorastaan ”Jumalan lahja”. – Näinhän oli pikkuhiljaa alettu suhtautumaan myös oman tien kulkijaan piispa Hannes Leinoseen, joka 1960-luvun hajaannuksessa oli ollut kuitenkin ns. pappislinjalaisia. Kummallakin oli kyky nähdä avarammin, kuin mediassa tai kuin herätysliikkeiden omissa ahtaissa ympyröissä.

    Muistelen, että vuoden 1979 ”piispanvaalissa” äänioikeutetut äänestivät kolmea ehdokasta ja ensimmäiselle sijalla mahtoi sijoittua Oulun diakonissalaitoksen johtaja rovasti Erkki Jokela. Mukana oli myös ekumeniikan professori Tuomo Mannermaa. Presidentillä oli valta nimittää joku näistä kolmelle ensimmäiselle sijoittuneista piispaksi. Hoitokokouskohujen aikaan Erkki Jokelan nimitys piispaksi kauhistutti SRK:n johtoa ja niin – mahtoi olla alatorniolainen sosiaalineuvos ja keskustavaikuttaja Antti Aho, joka sai tehtäväkseen vedota presidentti Kekkoseen, jotta tämä nimittäisi piispaksi henkilön, jolla olisi myös Kekkosen uskollisimmista uskollisimpien kannattajien tuki. Ja näin tapahtui.

    Kun lestadiolaiset olivat näin ehkä ratkaisevasti vaikuttaneet ”körttiläisen” piispan valituksi tulemiseen, niin ilmeisesti oli sitten vuoden 2000 Oulun piispanvaaleissa odotusta, että heränneiltä saataisiin tukea nyt viimein vanhoillislestadiolaisen piispan nimitykseen.

    Tapasin piispa Rimpiläisen ainakin 1983, kun vietin useamman päivän Oulun tuomiokapitulin kirjastossa joitain aineistoja etsimässä – oikein sympaattinen ja lupsakka immeinen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s