EMIL ANTON
Tämän blogin tullessa julki olen koneessa kohti Roomaa jättämään jäähyväisiä paavi Benedictus XVI:lle, joka haudataan torstaina. Paavin kuolema ja hautajaiset herättävät paljon huomiota ja erilaisia reaktioita. Miksi tämä on niin iso juttu? Saamme elää historiallista aikaa ja todistaa yhden teologian jättiläisen siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Joseph Ratzinger suorastaan symbolisoi katolista uskoa ja teologiaa. Mutta miksi se olisi enää millään lailla relevanttia? Vai olisiko siinä sittenkin jotain perää?
Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman pudotti kuluneen vuoden teologisen pommin julkaisemalla houkuttelevasti otsikoidun 240-sivuisen teoksen Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? (Väyläkirjat 2022). Otsikossa esitettyyn pulmaan etsitään vastausta siitä, kuinka kristityt ovat historian saatossa kysymykseen pyrkineet vastaamaan. Luterilaiseen kirkkoon kuuluva reformaation tutkija torjuu heti kättelyssä luterilaisuudelle/protestantismille tyypillisen menettelytavan, jonka mukaan vastausta etsittäisiin katsomalla, mitä Raamattu tai Uusi testamentti mistäkin asiasta sanoo. Näin eivät varhaiset kristityt edes voineet menetellä, kun valmista kristillistä Raamattua ei vielä edes ollut.
Paljastankin saman tien loppuhuipennuksen: viimeisessä luvussa ”Tilinpäätös” Arffman päätyy toteamaan, että ”katolinen kirkko on verrattomasti lähimpänä sitä, miten varhainen kirkko uskoi pysyvänsä oikealla tiellä”. ”Varhaisen kirkon tavoin katolinen kirkko uskoo Rooman piispan jatkavan Jeesuksen Pietarille antamaa kaitsemistehtävää kirkon arvovaltaisimpana opettajana.” (s. 230)
Arffmanin mukaan ortodoksisen Konstantinopolin patriarkan arvoasemalla ei ole mitään teologista pohjaa, ainoastaan poliittinen sellainen, ja sama pätee Moskovan patriarkaattiin. Lutherin ja reformaation periaatteet Raamatun selvyydestä ja ylimmästä auktoriteettiasemasta eivät toimineet edes reformaatioaikana, sillä Raamattua on aina tulkittava, ja periaate johtaa jatkuvaan pirstaloitumiseen tulkintojen lisääntyessä. Hajaantuminen pysähtyi vasta reformaatioon liittyneiden kuninkaiden ja ruhtinaiden pakkovallalla, ja nykyään muodollisesti Raamattuun ja tunnustukseen tukeutuvat kirkot seuraavat tosiasiassa enemmän kunkin ajan muotivirtauksia. Radikaaliprotestanttiset vapaakirkot jatkavat omalta osaltaan pirstaloitumiskehitystä tuhansilla uusilla yhteisöillään. Miksi juuri jokin niistä olisi oikeassa ja tajunnut kaiken paremmin vaikkapa 1900 vuotta myöhemmin? Missä Pyhä Henki oli historiassa?
Onko Arffmanista tulossa Suomen John Henry Newman? Kirja tuo pakosti mieleen katolisuuteen kääntyneen korkeakirkollisen anglikaanisuuden isän Apologia pro vita suan, jonka hän kirjoitti ennen katoliseen kirkkoon liittymistään. Tai suomalaisittain: tuleeko Arffmanista kirkkohistorian Seppo A. Teinonen?
Arffmanin kirjaan on reagoitu jo muutamalla taholla. Sitä on esitelty mm. Vartijassa, Perustassa, täällä ja täällä. Ensin mainitussa todettiin kiinnostavaksi katolisen kirkon kehityksen esittely, toiseksi mainitussa kyseenalaistettiin hieman tulkintaa varhaisesta paaviudesta, viimeksi mainituissa tyydyttiin lähinnä esittelemään. Kriittiseen ja konstruktiiviseen dialogiin ryhtyi blogissaan ortodoksi-isä Ambrosius, joka kiitti tarpeellisesta yleisesityksestä mutta luonnehti kuvaa ortodoksisuudesta yksipuoliseksi ja huomautti ekumeenisen edistyksen sivuuttamisesta. Onkin ehkä totta, että Arffman on hieman liiaksi kiinni vanhassa läntisessä kontroverssiteologisessa asetelmassa. Orientaalisten kirkkojen perspektiivi ohitetaan nopeasti ja ulkoa katsoen, vaikka plussaa on se, että ne on ylipäätään huomioitu.
Reformaation (itse-)kritiikki
Arffman on mielestäni vahvimmillaan reformaation (itse-)kriitikkona: tällä alueella hän pystyy nojaamaan moniin akateemisiin tutkimuksiinsa ja muistuttamaan suomalaisia luterilaisia laajemmasta perspektiivistä. Täällähän on totuttu olettamaan, että Luther oli tietysti oikeassa ja seuraamaan sitten 1500-luvulta alkaen luterilaista tarinaa. Arffman tuo mukaan objektiivisemman perspektiivin: ”Jo 1520-luvun kuluessa lukuisat yliopistojen opettajat ja teologiset tiedekunnat arvioivat Lutherin lähtökohdan kestämättömäksi. Niiden mielestä Lutherin yritys nojautua pelkästään Raamattuun ei kestänyt kriittistä tarkastelua.”
oli syytä epäillä, hyväksyisikö Luther minkään laajan selvitystyön tuloksiakaan, jos ne eivät olisi hänen mielensä mukaisia? – – Hän oli kiistänyt paavin, piispojen ja yleisen kirkolliskokouksen arvovallan sekä ilmoittanut uskovansa pelkästään Raamatun tekstiä – sellaisena kuin hän itse sen ymmärsi. Kirkko ei voinut hyväksyä tällaista irrottautumista omista lähtökohdistaan. Kiistaan perehtyneille ihmisille jäi jäljelle vain kaksi vaihtoehtoa: uskoa joko apostolien ajasta lähtien toiminutta kirkkoa tai professori Lutheria.
Mielestäni Arffman osuu oikeaan peruskritiikissään eli siinä, että reformaatiolla ja protestantismilla on epähistoriallinen ja väärä kristinuskon perusstruktuuri: ”Vaikka reformaattorit esittivät toimintansa alkukirkon uskoon palaamisena, tämä väite ei kestä kriittistä tarkastelua. Reformaatiohan nimenomaan hylkäsi Raamattua lukuun ottamatta kaikki varhaisen kirkon auktoriteetit ja irrotti Raamatun niiden yhteydestä. Kaiken lisäksi Raamatun kirjakokoelmaa, johon Luther vetosi, ei ensimmäisten vuosisatojen aikana ollut vielä olemassakaan.”
Minusta tällainen rohkea teologinen oman tradition kritiikki on harvinaisen kunnioitettavaa varsinkin pitkän akateemisen uran jälkeen. Arffman myöntää, että prosessi on ollut joskus vaikea ja kysymykset tehneet kipeää. Tämän edessä tulisi hatun nousta ja suun mennä suppuun. Toisaalta ei olisi reilua Arffmanin kirjan hengelle, jos tekisin tästä triumfalistisen blogin, joka ei näkisi mitään ongelmia omassa kirkossa. Arffmankin myöntää esim. kiirastuli- ja aneopin pahasti ylikorostuneen aseman myöhäiskeskiajan katolisuudessa, ja kuten paavi Franciscuskin on sanonut, Luther oli kritiikissään asiallisesti oikeilla jäljillä.
Ongelmasta tuli periaatteellisempi, kun kokenut väittelijä Johannes Eck ajoi Lutherin Leipzigin disputaatiossa 1519 kieltämään edellä mainitut perinteiset auktoriteetit – aneiden takana oli paavin auktoriteetti ja paavin auktoriteetin takana kirkolliskokousten auktoriteetti. Kurja tilanne. Osittain ainakin näyttää siltä, että katolilaisilla oli oikeampi muoto, luterilaisilla oikeampi sisältö, vaikka molemmat puolet lankesivat myös vahvalla alueellaan ylilyönteihin (paaviuden ja uskonvanhurskauden absolutisoinnit). Arffman on myös ehkä liiankin lempeä neljännen luvun osiossaan ”Kestävätkö katolisuuden perusteet?” Jos hän olisi soveltanut yhtä tiukkaa kriittistä standardia esim. paavin erehtymättömyyden dogmatisoimiseen kuin reformaatioon, niin lopputulos olisi ehkä ollut toinen. Nykykatolisuuden sisäiset kiistat ja niiden ratkeamattomuus paaviudesta huolimatta eivät myöskään saa huomiota tai painoarvoa.
Pohjoisen kristillinen kirja 2022
Arffmanin kirja on joka tapauksessa Suomen vuoden 2022 tärkeimpiä teologisia tuotoksia. Pidän sitä erityisen merkittävänä myös siksi, että sen on julkaissut pohjoisen kustantamo Väyläkirjat, josta on tullut viime aikoina yksi maamme johtavista kristillisen kirjallisuuden kustantajista. Väyläkirjojen ja rauhansanalaistaustaisen Tuomo Korteniemen välityksellä katolisen kristillisyyden perusteet löytävät nyt tiensä myös Lappiin ja lestadiolaisenkin liikkeeseen, joka ei ole historiassa juurikaan joutunut selvittelemään välejään katolisuuden kanssa. Maaperä on otollinen, sillä vanhoillislestadiolainen Päivämies -lehti teki muutama vuosi sitten Arffmanin eläköityessä hyvinkin positiivisen jutun hänen ajatuksistaan.
Katolis-lestadiolaisen dialogin tarve tuli taas äsken mieleeni lukiessani Seppo Lohen erinomaista Laestadius-elämäkertaa Sydämen kristillisyys. Siinä Simon vanhoillislestadiolainen emerituskirkkoherra tyytyy toteamaan, ettei Jumalan valtakunnan ”sinapinsiemen” juurikaan jättänyt kirkkohistoriaan seurattavia jälkiä (!), mutta että Laestadiuksen jälkeen se on kasvanut suureksi puuksi.
No, uusia oksia ja lehtiä väheksymättä todettakoon, että Arffmanin kanssa voi seurata apostolien saarnaaman ja jälkeensä jättämän Jumalan valtakunnan jälkiä katkeamattomasti läpi ihan oikean historian. Tämä puu on Jeesuksen sanojen mukaan tosiaan kasvanut isoksi ja maailmanlaajuiseksi ja päätynyt Suomeenkin jo kauan ennen Laestadiusta. Sydämen kristillisyyttäkin sieltä löytyy enemmän kuin uskoisikaan. Rooman esikoisseurakunnan vanhimman isä Benedictuksenkin viimeiset sanat olivat kaikesta kirjaviisaudesta huolimatta koskettavan yksinkertaiset: ”Herra, rakastan sinua.”
Miksi katolinen kirkko?
Lopuksi vielä sananen siitä, miksi ihmiset päätyvät tämän puun täyteen yhteyteen eli katolisen kirkon jäseniksi. Kuuntelin jokin aika sitten kaksi tunnustuksellista luterilaista podcastia, joissa mietiskeltiin luterilais-katolisia eroja ja juuri tätä kysymystä. Olin hieman ihmeissäni siitä, kuinka kujalla haastatteluissa oltiin. Tunnustukselliset tohtorit tuntuivat ajattelevan, että katolisuuteen siirtymisen ilmiö johtuisi lähinnä Suomen ev.-lut. -kirkon liberalisoitumisesta. Samalla harmiteltiin, etteivät nämä ihmisparat tajua etsiytyä tunnustuksellisen luterilaisuuden pariin.
Oikeasti juuri tunnustuksellisesta luterilaisuudesta (ja lestadiolaisuudesta) on viime aikoina siirtynyt harvinaisen hyvin asioista perillä olevia ihmisiä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Juho Sankamon tällä blogilla esittelemä Kaikki tiet vievät Roomaan ja Kaarlo Arffmanin nyt käsillä oleva kirja auttavat ymmärtämään paremmin todellisia syitä. Niitä ovat ennen kaikkea 1) omat hengelliset kokemukset, Jumalan kutsu tai johdatus 2) muodoltaan alkuperäisimmän ja perusteiltaan kestävimmän kristinuskon etsiminen ja löytyminen 3) katoliseen kirkkoon tutustuminen oikeiden ihmisten ja katolisen kirjallisuuden, kulttuurin yms. kautta.
Arffmanin loppukaneetti kuuluu: ”On vaikea kuvitella sellaisia uusia lähdelöytöjä tai tutkimusmenetelmiä, jotka voisivat muuttaa kuvan varhaisesta kristinuskosta aivan toisenlaiseksi ja siten viedä pohjan edellä esitetyltä tulokselta.” Toistetaan vielä, että Arffman väittää katolisen kirkon olevan ”verrattomasti lähimpänä” (ei ”identtinen”) sen kanssa, miten varhainen kirkko vastauksensa erilaisiin kiistoihin löysi. Siemenestä on kasvanut puu tässäkin suhteessa. Oksissa, latvassakin, on toki vähän sitä sun tätä. Mutta puu on ja pysyy. Niille, jotka haluavat tähän puuhun, tähän kristillisyyteen paremmin tutustua ja sitä ymmärtää, suosittelen lämpimästi juuri Benedictus XVI:n kirjoja. Niitä on suomennettu kiitettävästi (Jeesus-kirjojen lisäksi top 10: tämä tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä). Toivon ja luotan, että vehnänjyvän kuolema tuottaa tässä suhteessa vielä suuren sadon.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja hyvää matkaa Roomaan!
Luin kirjan kesällä ja tällaiselle luterilaiselle maallikolle se oli kyllä varsinainen jännäri. Kirja oli niin mukaansatempaava, että se houkutteli lukemaan myös Kaarlo Arffmanin paljon varhaisemman teoksen: Mitä oli luterilaisuus?
Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Ymmärsin Arffmanin kirjan perusajatuksen seuraavasti:
1. Varmimmin oikeassa on se, jolla on luotettavin oikeassa olemisen menetelmä.
2. Luotettavin oikeassa olemisen menetelmä on se, jota varhaiset kristityt käyttivät.
Asian tutkimisen jälkeen Arffmanin johtopäätös on se, että katolisen kirkon menetelmä on lähinnä varhaisten kristittyjen menetelmää ja siten luotettavin.
Itse jäin kaipaamaan vielä perusteluja sille, miten voimme päätellä, että nykyisen katolisen kirkon paavi on varhaisen Rooman piispan perillinen myös oikean opin ratkaisemisen osalta. Onhan Rooma ollut vuosisatojen varrella myös raunioina, paavi Rooman ulkopuolella ja Paavinistuin myös valtapoliittisten piirien hallussa. Ja onhan niitä tullut vääriäkin päätöksiä.
Protestanttinen oikeassa olemisen menetelmä sai kyllä kirjassa kovasti kyytiä. Yksin Raamattu -periaate on johtanut siihen, että erilaisia suuntauksia on jo yli 20 000. On toki kaunis ajatus, että Pyhä Henki avaa itse kullekin pyhien kirjoitusten oikean tulkinnan, mutta käytännössä protestanteilla on ollut vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen ilmoituksen sisällöstä. Kuinka sitten osaamme luotettavasti päätellä, kenen tulkinta on oikea? Tähän juuri tarvitaan sitä oikeassa olemisen menetelmää, jonka perusteella Pyhän Hengen tahto käy luotettavasti ilmi.
Emil mielenkiintoisesti kirjoitat: ”Osittain ainakin näyttää siltä, että katolilaisilla oli oikeampi muoto, luterilaisilla oikeampi sisältö, vaikka molemmat puolet lankesivat myös vahvalla alueellaan ylilyönteihin (paaviuden ja uskonvanhurskauden absolutisoinnit).”
Oliko sittenkin parhaiten oikeassa Johann von Staupitz, Lutherin rippi-isä, ystävä ja uskoon auttaja? Ymmärtääkseni hän kannatti reformaation perusperiaatteita ja alkuun kannustikin Lutheria, mutta reformaation muututtua radikaalimmaksi ja tilanteen kärjistyttyä otti liikkeeseen etäisyyttä ja jäi itse munkiksi katoliseen kirkkoon.
TykkääTykkää
Kyllä, olkaamme staupitzilaisia!:)
TykkääLiked by 1 henkilö
Arffman pitää avoimen luennon kirjastaan ke 8.2. klo 18.00 – 20.00 Triplassa (Fokus).
”Kaikille avoin luento, mahdollisuus esittää myös kysymyksiä.
ke 8.2.2023 klo 18.00 ”Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko?” – ajatuksia uuden kirjan äärellä. Professori (em.) Kaarlo Arffman, Helsingin yliopisto”
https://www.seurakuntatoolo.fi/tapahtumat/2023-02-08/ajatteleva-ihminen-ja-kirkon-traditio
TykkääTykkää
Jälleen tänään saimme kuulla pedofiliatapauksesta Portugalin katolliesessa kirkossa. Näitä on nyt tullut ilmi eri puolella maailmaa katollisissa kirkoissa. Paavi onkin niihin reagoinut mutta onko riittävästi tai onko hänellä muuhun edes mahdollisuuksia. Taustalla on pappien naimattomuuslupaus. Jaamme tämän huolen yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa ja toivommme ja rukoilemme että katollinen kirkko löytäsi ratkaisun kirkkoa repivään ongelmaan.
TykkääTykkää
Kyse ei ole siitä että vähän väliä tulisi paljon uusia tapauksia tietoon vaan siitä että maassa toisensa jälkeen kirkko on nyt tutkituttanut asian vuosikymmenien ajalta ja ylivoimaisesti suurin osa on vanhoja tapauksia ajalta jolloin asiaan ei ollut vielä herätty. Huomionarvoista on että katolinen kirkko lienee ainoa instituutio joka systemaattisesti tutkituttaa itseään tässä asiassa ja toimii siten suunnannäyttäjänä. Se on todettu jo monesti että pappien naimattomuudella ei ole suoraa yhteyttä tähän ongelmaan vaan pedofiliaa on enemmän naimisissa olevien keskuudessa kuin naimattomien. Pääsyyt ovat muualla.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos mielenkiintoisen kirjan mielenkiintoisesta arviosta!
Muutamia mietteitä luterilaiselta maallikolta:
Törmään katolilaisissa piireissä vähän väliä siihen ajatukseen, että Sola Scriptura tarkoittaisi kaiken uskoa ja moraalia koskevan ratkaisemista vain ja ainoastaan Raamatun avulla. Sitähän se ei *välttämättä* tarkoita – vaikka minusta näyttää siltä, että joissain reformoiduissa kirkoissa näin tosiaan ajatellaan. Sola Scriptura voidaan ymmärtää niinkin, että Raamattu on *ylin* auktoriteetti uskon ja moraalin asioissa ja että sitova oppi voidaan perustella viime kädessä vain Raamatulla, ei pelkällä traditiolla. Suhde traditioonhan oli se konteksti, jossa kyseinen periaate muotoiltiin. Näin ymmärrettynä Raamattu ei siis ole kristityn ainoa auktoriteetti, mutta traditio ei saa ikään kuin kävellä Raamatun yli. Tässä on iso ero siihen, että traditiolle ei annettaisi minkäänlaista roolia: esimerkiksi kirkolliskokousten määrittelemä kolminaisuusoppi tulee hyväksyä, koska se on traditiota, jolle on vahvat raamatulliset perusteet.
Alkuseurakunnan kristityillä ei ollut valmista kaanonia, mutta juutalaisuuden pyhiä kirjoituksia heillä kyllä oli. Protestanteille on tunnetusti aika merkittävää se, millaisen esimerkin pyhien kirjoitusten auktoriteetista suhteesta traditioon Jeesus itse antaa Matteuksen evankeliumin 15. luvun alussa. Se ei tarkoita, ettei traditiolla (”perinnäissäännöillä”) olisi merkitystä, mutta nokkimisjärjestys on selvä. Mutta kristittyjen usko nimenomaan kristittyinä eikä juutalaisina ankkuroitui tietysti historiallisiin tapahtumiin, joille oli silminnäkijöitä ja joista kirkko itsessään oli todisteena – eikä vain siihen, mitä uskonnolliset auktoriteetit sanoivat. On eri asia sanoa: ”Uskon näin, koska uskonnollisen yhteisöni päämiehet niin käskevät”, kuin: ”Uskon näin, koska luotettavat ihmiset ovat minulle näin kertoneet todellisista tapahtumista”. Ne tapahtumat olivat siihen aikaan vielä aika lähellä, joten suullinen perimätieto riitti. Nykyään ollaan siinä suhteessa eri tilanteessa.
Edelleen täytyy kysyä, kenellä on valta tulkita pyhiä kirjoituksia auktoritatiivisesti. Tunnustan luterilaisena, että se on vaikea kysymys, jota ei pääse pakoon. En tässä viestissä yritäkään varsinaisesti vastata siihen. Mutta vanhojen kirkkojen kohdalla sopii kysyä, onko sitovaa oppia aina edes yritetty perustella Raamatulla. On ihan eri kokoluokan asia kysyä, pitäisikö hyväksyä tähän vai tuohon raamatuntulkintaan perustuva oppi – siitä voidaan väitellä, ja joillekin tulkinnoille näyttäisi huolellisen lukemisen jälkeen löytyvän parempaa tukea kuin toisille (ymmärrän, kuinka iso väite tämä on, mutten tällä haavaa mene syvemmälle) – kuin kysyä, tuleeko hyväksyä oppi, jota ei edes yritetä perustella Raamatulla vaan pelkällä traditiolla. Molemmilla vanhoilla kirkoilla on tällaisia oppeja.
Viime kädessä näyttäisi siltä, että isoin ero opillisen auktoriteetin ymmärryksessä protestanttien ja vanhojen kirkkojen välillä on siinä, milloin meillä on lupa luottaa Pyhän Hengen johdatukseen. Protestanttien mielestä voidaan luottaa siihen, että Vanha ja Uusi testamentti ovat saavuttaneet kanonisen aseman Pyhän Hengen johdatuksessa. Katolilaiset ja ortodoksit eivät liene tästä suoranaisesti eri mieltä, vaikka hyväksyvätkin Vanhaan testamenttiin myös muita kuin heprealaisen Raamatun kirjoja, mutta heidän mielestään meillä on lisäksi lupa luottaa siihen, että ekumeenisten kirkolliskokousten päätökset ovat tapahtuneet – ja tapahtuvat edelleen, sikäli kuin uusia tulee – Pyhän Hengen johdatuksessa. Ja sitten katolilaisilla on vielä paavin ex cathedra -julistukset.
Protestantti haluaisi tässä kohtaa varmaankin kysyä: kuka sanoo ja millä auktoriteetilla, että 1) kirkolliskokous on tässä mielessä ekumeeninen ja 2) tällaisen kirkolliskokouksen päätökset tapahtuvat Pyhän Hengen johdatuksessa. Siksikö näin pitää ajatella, että piispojen enemmistö ajattelee niin? Mutta silloin ollaan jo kehässä, jos kerran luottamus piispojen enemmistön mielipiteen oikeellisuuteen otetaan annettuna. Ei meille anneta Raamatussa sellaista lupausta, ja pyhien kirjoitusten auktoriteetti on ainoa annettu auktoriteetti, koska se meille periytyy juutalaisuudesta. Vanhasta testamentista ja evankeliumikertomuksista piirtyy varsin toisenlainen kuva uskonnollisten instituutioiden luotettavuudesta: ainakin Israelissa oli täysin mahdollista, että vallitsevat uskonnolliset auktoriteetit olivat väärässä. Heidän olisi pitänyt kuunnella Jumalan lähettämiä profeettoja ja varsinkin Jumalan Poikaa, mutta eivätpä useinkaan kuunnelleet. Heidän olisi pitänyt tutkia tarkemmin pyhiä kirjoituksia ja noudattaa niitä, mutta ei onnistunut sekään. Ajatus siitä, että Jumalan Henki ohjaa aina näkyvän kirkon johtajia, on tästä aika kaukana.
Lopuksi huomautan, että jos oman harkintakyvyn luovuttaa ulkopuoliselle auktoriteetille, vähintään se on tehtävä oman harkinnan perusteella. Viime kädessä siis edes katolilainen tai ortodoksi ei pääse pakoon tietynasteista individualismia. Hänkin aivan vähintään valitsee oman kirkkonsa joka hetki, kun siinä pysyy – siis syystä tai toisesta luottaa siihen, että juuri siitä kirkosta löytyy oikea tai ainakin ”oikein” oppi.
Enemmänkin olisi sanottavaa, mutta ehkä tämä riittää toistaiseksi. Pahoittelut viestin pituudesta!
TykkääTykkää