Teinosen pitkä tie katoliseen kirkkoon

ALE_5078

Raine Haikarainen

Tiesitkö, kuka Seppo Teinonen (1924–1995) oli, miten hän mullisti suomalaisen luterilaisuuden ja miksi hän elämänsä ehtoopuolella liittyi katoliseen kirkkoon? Raine Haikaraisen uutuusteos Mystinen maestro – Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus (Kirjapaja ja STKS 2018) johdattaa mestarillisella tavalla tämän suomalaisen teologian suurmiehen elämään ja ajatteluun. Se tarjoaa paljon pureskeltavaa niillekin, jotka tunsivat Teinosen – tai luulivat hänet tuntevansa.

Seppo Teinonen lienee yhä merkittävimpiä katolisuuteen liittyneitä vaikuttajia maassamme, mutta hänen merkityksensä 1900-luvun jälkipuoliskon suomalaiselle kristillisyydelle on monelle tuntematon. Haikaraisen perusteellinen tutkielma on itse asiassa ensimmäinen Teinosta käsittelevä elämäkertateos. Nyt on onneksi saatu kertaheitolla kohteensa arvoinen elämäkerta. Se käsittelee Teinosen elämää ja tuotantoa erittäin perusteellisesti, kunnioittavasti ja innoittavasti. Tässä arviossa nostan esille etenkin hänen suhteensa katoliseen kirkkoon ja perintöön.

Kasvavaa katolisuutta

Vaticanum

Nuori Teinonen Vatikaanin 2. kirkolliskokouksessa 1965

Katolisesta näkökulmasta teoksen kiehtovimpia puolia on se, miten varhain Teinosen piilevä katolismielisyys alkoi kehittyä. Haikairainen tuo hienosti esille, että jo Teinosen lähetysteologisesta väitöskirjasta löytyy katolinen perusvire koskien luonnon ja armon suhdetta. Klassinen ongelma koskien luontoa ja armoa kiehtoi häntä koko elämän ajan. Jo varhain hän taipui kohti katolista ajattelutapaa, jossa luonto ja armo nähdään myönteisessä vuorovaikutussuhteessa: armo ja luonto täydentävät toisiaan ja ovat ikään kuin edellytyksiä toistensa tehokkaalle vaikutukselle ja toiminnalle.

SATluentoMaijaPirila

Karismaattinen professori (kuva: Maija Pirilä)

Nuorempana Teinonen toki omaksui tiukan kriittisen asenteen Rooman kirkkoa kohtaan. Asenne muuttui nopeasti Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen (1962–1965) aikaan. Syynä ei ollut pelkästään katolisen kirkon uudistuminen, vaan myös se, että Teinonen osallistui aktiivisesti konsiilin seuraamiseen paikan päällä, ensin lehtimiehenä ja lopulta Luterilaisen maailmanliiton tarkkailijana. Siitä lähtien Teinonen toimi yhä voimallisemmin katolisen kirkon ja teologian puolestapuhujana luterilaisessa Suomessa. Hän alkoi myös järjestää opintomatkoja Roomaan ja julkaisi Riitta-vaimonsa kanssa suositun teoksen Rooma – pyhiinvaeltajan opas (1979).

Teinosesta tuli jo nuorella iällä Osmo Tiililän (1904–1972) seuraaja Helsingin yliopiston dogmatiikan professuurin haltijana, mistä käsin hän jätti lähtemättömän jäljen 1970- ja 80-lukujen suomalaiseen teologiaan. Teinonen muun muassa piti kokonaisia kursseja Vatikaani II:n asiakirjoista sekä myöhemmin mystiikan klassikoista, joiden kääntämiseen hän omisti yhä enemmän aikaa 1970-luvun lopulta lähtien. Ehkä juuri syvenevä henkilökohtainen suhde pyhimyksiin ja kristillisen kirjallisuuden klassikkoihin valmisti Teinosta ratkaisevalla tavalla siihen sisäiseen muutokseen, joka lopulta näkyi katoliseen kirkkoon liittymisenä vuonna 1987.

Pettymyksiä luterilaisessa kirkossa

1041_yksi_kirkko_ja_yksi_virka_2015512173744

Tutkielma vuodelta 1973

Toisaalta tietä siivitti pettymys Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jännitteet kasvoivat 70-luvulla, kun Teinonen toimi puheenjohtajana kirkon virkaa käsittelevässä komiteassa, jonka keskeinen kysymys koski naisten vihkimystä papin virkaan. Teinonen oli aiemmin suhtautunut asiaan avoimesti, mutta muutti lopulta kantansa. Häntä turhautti keskustelun yhä kovempi politisoituminen, kun taas teologisesti kysymyksen käsittely jäi ohueksi. Kirkkoneuvos Timo Rusama oli todennut vuoden 1968 kirkolliskokouksessa, että vain yhdestä asiasta oli yksimielisyys, nimittäin siitä, että ”meiltä puuttuu koko pappisviran olemusta käsittelevä teologinen tutkimus”. Ongelma taitaa olla yhä ajankohtainen.

Teinonen itse tarttui haasteeseen. Vuonna 1973 ilmestyi laaja tutkielma Yksi kirkko ja yksi virka, jota seurasi vuonna 1975 rohkeampi pamfletti Kirkon uudistus ja naispappeus. Teinonen ei rajoittunut kysymyksen teologiseen puoleen, vaan toi esille myös ehdotuksen, jonka mukaan naisten roolia kirkossa tulisi kehittää ”aidoksi kirkolliseksi äidin viraksi”, josta hän mainitsi esimerkkejä toisaalta katolisesta maailmasta, toisaalta herätysliikkeiden maallikkojäsenistä. Vuoden 1976 publiikissa Teinonen palasi asiaan juhlapuheessaan, jossa hän esitti Herran äidin Marian esikuvaksi kirkolliselle, palvelevalle äitiydelle.

Ehdotus ei saanut vastakaikua, ja Teinosen tutkielma on pitkälti sivuutettu myöhemmässä keskustelussa. Tämä on harmillista, koska se on yhä harvoja suomenkielisiä, aidosti teologisia tutkimuksia aiheesta, joka on yhä ekumeenisesti ajankohtainen. Kun evankelis-luterilaisen kirkon virkaratkaisu hyväksyttiin vuonna 1986, se oli Teinoselle viimeinen niitti. Suomessa hän varoi puhumasta asiasta, mutta espanjalaiselle lehdelle antamassaan haastattelussa hän lausui: ”Se oli tragedia, se oli liikaa minulle. Vaimonikin on teologi eikä hän tietenkään ole halunnut koskaan pappisvihkimystä. Sitä ei ole Pyhissä kirjoituksissa, Traditio ei koskaan ole hyväksynyt sitä ja siltä puuttuu kaikki tuki.” Teinonen arvioi, että tämän jälkeen luterilaisen kirkon virasta ei pitäisi käyttää nimitystä pappi, vaan he ovat vapaakirkkoihin verrattavia pastoreita.

bahaismi

Uskontotieteellistä tutkimusta vuodelta 1962

Toinen pettymyksen aihe oli ekumeenisten lähentymispyrkimysten mitäänsanomattomuus. Teinosen ensisijaisena toiveena oli luterilaisuuden kokonaisvaltainen paluu Rooman kirkon yhteyteen. Vuoden 1973 kirkolliskokouksessa hän piti provosoivan alustuksen otsikolla ”On tullut aika”. Hän viittasi uusimpiin ekumeenisiin saavutuksiin sekä Vatikaanin 2. konsiiliin, joiden perusteella hänen mielestään aika oli otollinen näkyvälle ykseydelle. Teinonen jopa ehdotti, että vuoteen 1980 mennessä laadittaisiin selvitys kirkollisen yhteyden edellytyksistä ja esteistä, jotta se ”voisi toteutua maassamme viimeistään vuonna 1985”.

Ehdotus ei saanut tuulta siipiensä alle. Se oli rohkea, mutta aivan epärealistinen. Vuonna 1978 antamassaan haastattelussa Teinonen purki turhautumistaan avoimesti. Hän väitti että ”Suomen ev.lut. kirkko jatkuvasti yhä leikkii ekumenialla” ja että ”kirkon ykseyden esteenä eivät ole teologit, vaan kirkon johtajat”. Hän syytti piispoja hidastelusta: ”Ekumeniassa on kysymys siitä, että kirkon ykseys palautetaan historiassa empiirisesti. Kaikki muu ekumenia on lasten leikkiä ja asian väistämistä.” Pohjimmiltaan taustalla oli Teinosen yhä katolisempi ekklesiologia eli kirkko-oppi: ”Kirkolla ei ole mitään oikeutta olla jakautunut – ja nimenomaan luterilaisuudella ei ole mitään oikeutta olla mikään luterilainen kirkko. Luterilaisuus ei ole syntynyt miksikään erityiseksi lahkoksi eikä kirkkokunnaksi. (…) Sen tulee lakkaamatta kysyä itseltään, milloin se voi jälleen palata Rooman yhteyteen.”

Katkerista äänenpainoista huolimatta Teinosen haastattelussa oli jotain liikuttavaa – ja pysyvän ajankohtaista. Se herätti kovia vastalauseita, erityisesti Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa. Teinonen ei yleensä vastannut kriitikoilleen, mutta nyt hän kirjoitti vastineen: ”Luterilaisuudella ei todellakaan ole periaatteellista oikeutta itsenäiseen kirkkomuodostukseen. Luterilainen kirkko on teologisesti katsoen vain äärimmäisen tilapäinen hätäratkaisu, ja tästä muistuttaminen kuuluu jokaisen Augsburgin tunnustuksesta kiinni pitävän teologin jatkuviin velvollisuuksiin.” Hänen näkemyksensä ekumeniasta olivat varmasti epärealistisia, mutta toisaalta turhautuminen oli tarpeen, jotta hän lopulta uskalsi toimia itse, jos muut näyttivät vain leikkivän.

Teinosen perintö

teinonen espanjassa

Varttunut Teinonen ”paratiisissa” (niin kuin hän uutta kotimaataan kutsui)

Haikaraisen Mystinen maestro välittää lukijalle eloisan kuvan äärimmäisen lahjakkaasta ja tuotteliaasta teologista, jonka elämä oli samaan aikaan kiehtovan monivivahteinen ja jollain tavalla traaginen. Otsikon sana ”mystinen” viitannee yhtäältä kristilliseen mystiikkaan, toisaalta Teinosen persoonallisuuteen. Häneen ei ollut helppo tutustua ihmisenä, ja monille hän jäi etäiseksi ja provosoivaksi oman tiensä kulkijaksi.

Katolilaiseksi tuleminen ja pysyvä muutto Espanjaan aiheuttivat Teinosessa uuden vapautumisen. Läheisten mukaan hänestä kuoriutui aivan uudenlainen luonne: rennompi, iloisempi, leikkisämpi. Hän ei enää koskaan palannut Suomeen. Päätös oli hyväksi hänelle itselleen, vaikka suomalaisen katolisuuden näkökulmasta se oli valitettava. Teinosen Espanjan-kauden tuotanto jäi pienen piirin aarteeksi, ja monissa piireissä levisi käsitys, jonka mukaan hänestä tuli katolilainen vain siksi, että katolisuus oli Espanjan valtauskonto.

Hän taisi ruokkia tätä käsitystä joillain diplomaattisilla lausunnoilla, sillä aiemmasta poiketen hän pyrki nyt välttämään kaikkea vastakkainasettelua. Kuuluisiksi ovat jääneen Teinosen sanat Sanansaattaja-lehden haastattelussa vuonna 1987, jossa hän kutsui luterilaista kirkkoa äidikseen: ”Äitiään kukaan ei arvostele. Kun lapsi on äidin kodissa, voi hän tehdä huomautuksia kotinsa järjestelyjä vastaan, mutta kun hän siirtyy niin sanoaksemme isovanhempien luo, hän ei siellä arvostele äitiään.” Hienotunteinen lausunto teki suomalaisiin vaikutuksen, vaikka ajatus katolisesta kirkosta isovanhempina ei antanut oikeaa kuvaa Teinosen kirkko-opillisesta ajattelusta. Hän oli vakuuttunut siitä, että katolisuus on kirkon elävän tradition aidoin välittäjä. Uuden Suomen vuoden 1984 syntymäpäivähaastattelussaan hän jo avoimesti lausui, että ”luterilaisten paikka on katolisessa kirkossa”.

mystinenmaestrorgbRaine Haikarainen on tehnyt todellisen kulttuuriteon. Mystinen maestro avaa ensimmäistä kertaa laajalle yleisölle maamme historian tärkeimpiin kuuluvan teologin ja kirkollisen vaikuttajan elämää ja tuotantoa. Teos sisältää läpileikkauksen Teinosen laajasta tuotannosta ja muusta vaikuttamisesta, jonka kirjo on häkellyttävä. Kurinalainen ja lahjakas Teinonen perehtyi mitä moninaisimpiin kysymyksiin – ja kieliin, joista erikoisin oli arabia. Hän muun muassa tuotti luento- ja ohjelmasarjan maailmanuskonnoista, ja esitti siinä syvällisen ja arvostavan, vaikka toisaalta kriittisen käsityksen islamin historiasta ja mahdollisuuksista. Kirja maalaa niin kiehtovan kuvan Teinosen elämästä ja ajattelusta, että voi vain toivoa nuoremman sukupolven löytävän uudelleen tämän suurmiehen, joka jätti lähtemättömän jäljen suomalaiseen teologiseen ajatteluun ja kirkolliseen elämään.

(Kirjoitus on aiemmin julkaistu katolisessa hiippakuntalehdessä Fides 5/2018.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s