herätysliikkeet

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen: Minna Korjosen haastattelu

EMIL ANTON

Minna Korjonen

Kirjoittaessaan syyskuisesta Puolan-matkastamme blogikollega Joona Korteniemi käytti pariin otteeseen adjektiivia lestadiolais-katolinen (tai lestadiolaiskatolinen). Käytin sitä tuolla matkalla itsekin, ja kun minulta kysyttiin, mistä minä olin tämän ”lestadiolaiskatolisuuden” päähäni saanut, vastasin, että Joonalta. Seuraavaksi pallo heitettiin Joonalle, joka sanoi saaneensa sen minulta. Päädyimmekin siihen, että monivuotinen ystävyytemme on vähitellen tuottanut lestadiolaiskatolisuuden ilmiön.

Uskoisin, että voimmekin jo ihan oikeasti puhua ilmiöstä. Kyseessä on vielä kovin nuori mutta kasvava ja kiehtova ilmiö Suomen kristillisellä kentällä. ”Lestadiolais-katolisuus” voi viitata väljästi lestadiolaisten ja katolilaisten yhteisiin tekemisiin kuten matkoihin, tai sitten sillä voidaan tarkoittaa syvempää teologis-hengellistä synteesiä, jossa katolisuus ja lestadiolaisuus kohtaavat, rikastuttavat toisiaan ja kenties jopa sulautuvat yhteen.

Ensimmäisen kerran käytin adjektiivia ”lestadiolais-katolinen” pari vuotta sitten kertoessani Vartijassa lestadiolaiskatolisesta Viron-matkasta, jota voisi pitää lestadiolaiskatolisen ”ilmiön” alkusysäyksenä. Sittemmin olemme järjestäneet muutamia ekumeenisia ja katolis-lestadiolaisia seuroja, joissa on ollut läsnä kymmeniä ihmisiä, mukaan lukien katolilaisia, vanhoillislestadiolaisia ja esikoislestadiolaisia (tai esikoisia Esikoiset ry:stä).

Joona Korteniemi on kertonut omasta tiestään vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen Fides-lehdelle tekemässäni haastattelussa. Sittemmin vielä käynnissä olevasta matkastaan on kirjoittanut myös Pekka Palokangas Tienviittoja-blogillaan, ja muitakin nuoria miehiä on matkalla.

Tänään saan kuitenkin esitellä arvon lukijakunnalle lestadiolaiskatolisen naisen, ja vieläpä sellaisen, joka teki matkansa kauan ennen mitään ilmiötä, 1990-luvulla. Alla julkaistavassa haastattelussa nykyään Lontoossa asuva Minna Korjonen kertoo, kuinka Teemu Sippo auttoi hänet katoliseen kirkkoon ja elämään aikana, jolloin horisontissa ei näkynyt ketään muuta katolisuuteen kääntynyttä lestadiolaista. (lisää…)

Toinen kirje herätysliikkeille (kesäjuhlien jälkeen!)

JOONA KORTENIEMI

SRK:n Suviseurat Muhoksella

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”? (lisää…)

Pekka Jokiranta: viidesläinen vaikuttaja

EMIL ANTON

Liisi ja Pekka Jokiranta

Viidennen herätysliikkeen historia on sikäli mukavan lyhyt, että sen saa aika helposti pääpiirteissään haltuun. Sen voi jakaa kahteen elinikään: Urho Muroman aikaan ja niiden, jotka hänen kuollessaan olivat nuoria mutta jotka vielä tänään ovat elossa ja aktiivisia.

Tässä jälkimmäisessä ryhmässä jo esiteltyjen Raimo Mäkelän ja Olavi Peltolan ohella yksi huomattava hahmo on Pekka Jokiranta, jonka kirja Työ täynnä elämää (Uusi Tie 2011) on kolmen viidesläisjärjestön OPKO:n, Kylväjän ja Kansanlähetyksen yhteisjulkaisu. Näissä kaikissa järjestöissä Jokiranta on myös toiminut, OPKO:ssa pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen, Kylväjässä lähetysjohtajana ja Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana. Jokiranta osallistui myös Suomen teologisen instituutin (STI) perustamiseen.

Pekan vaimo Liisi Jokiranta on niin ikään ollut tärkeä vaikuttaja viidennen liikkeen piirissä, mm. Raamattuopiston rehtori. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ottanut tunnetusti kriittistä kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista (Liisin työ ansaitsisi oikeastaan oman käsittelynsä!). Liisi on myös toimittanut käsillä olevan Pekan muistelmakirjan.

Kirjasta minulle valkeni muutama mielenkiintoinen henkilöyhteys. Pekan ja Liisin tytär Johanna Jämsä oli Ressun lukiossa ev.lut. uskonnonopettajana omana lukioaikanani (perhesuhdetta en ollut ennen tiennyt), ja teologisen tiedekunnan professori Jutta Jokiranta on Pekan ja Liisin miniä. Mutta arvaattekos, millainen langanpää Pekka Jokirannan uskoontulosta johtaa katoliseen kirkkoon? (lisää…)

Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herÃ¤tyssaarnaaja Kun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Vanhoillislestadiolaiset herätys! Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!

EMIL ANTON

Olin aika innoissani, kun sain tietää Oulun Pyhän Istuimen eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisseen kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti: Kirjoituksia uskon ja opin perusteista (2018). Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun luin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta etäisen sukulaiseni, SRK:n varapuheenjohtajan, kenttärovasti Valde Palolan haastattelun otsikolla ”Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia?”

Otsikon kysymys kiinnosti haastattelijan lisäksi minuakin. Se kiinnostaa myös lukemattomia luterilaisia ja varsinkin nuoren polven lestadiolaisia. Palola vastasi K&K:n haastattelijalle kehottamalla ensin lukemaan juuri tämän kirjan, joka vastaa ”paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa”. Siinä on yleistajuisesti ”liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä”, Palola lupaa.

Artikkeleista koostuvan kirjan esipuheessa Palola, joka oli myös artikkelityöryhmän puheenjohtaja, toteaa edelleen, että kirjan tarkoituksena on kuvata ”selkeästi ja ymmärrettävästi, miten uskomme ja opetamme, ja kertoa, mihin käsityksemme perustuvat”, sekä osoittaa, että ”opetuksemme perustuu Raamattuun ja kirkon tunnustukseen” ja että ”kristillisyytemme kulkee ’entisten pyhien jalanjäljissä'”.

Olin näistä lupauksista todella innoissani, koska olen jo vuosia ollut kiinnostunut lestadiolaisuudesta (ks. esim. kirjeeni lestadiolaisille parin vuoden takaa), mutta minulla on ollut K&K:n artikkelissakin mainittu vaikutelma, että liike on vältellyt antamasta ulospäin selvää vastausta kysymykseen sen kiistellystä seurakuntaopista. Lisäksi olen saanut käsityksen, että liikkeessä myös vierastetaan uskonasioiden järkiperäistä ja perusteellista käsittelyä. Sen sijaan vedotaan mieluummin uskon ja järjen väliseen eroon.

Tartuin siis Palolan suosittelemaan kirjaan suurin odotuksin ja luin sen kannesta kanteen. Kuinkakohan moni lestadiolainen (tai ei-lestadiolainen) on sen tehnyt? En tiedä, mutta ainakaan en netistä löytänyt yhtään kirja-arviota tai esittelyä tai artikkelia kirjaan liittyen, paitsi tuon K&K:n haastattelun. Enkä ihmettele. Kirja oli aivan järkyttävän tylsä. Siis voi hyvänen aika, nyt SRK herätys! (lisää…)