EMIL ANTON

Lisää kirkkoisiä Kaksoisvirranmaasta! Vajaa kuukausi sitten kerroin Afrahat Persialaisesta ja Iisak Niniveläisestä; nyt on aika perehtyä Symeon Mesopotamialaiseen, jonka hengelliset kirjoitukset, homiliat, ovat säilyneet hänen aikalaisensa Makarios Egyptiläisen peitenimellä. Symeonista (tai Simeonista) ei henkilönä itse asiassa tiedetä kovinkaan paljon; hän vaikutti kirkkoisien kulta-aikana eli 300-400-lukujen vaihteessa Pohjois-Mesopotamiassa ja kuului mahdollisesti ”messallianisteihin” eli sen ajan ”rukoilevaisiin”.

Makarioksen nimellä on säilynyt neljä kreikankielistä homiliakokoelmaa. Kokoelma III suomennettiin 1990-luvulla mutta julkaistiin vasta 2015 (Hengessä ja totuudessa), ja kokoelma II (kokoelmista kuuluisin) julkaistiin 2020 (Sielu on Herran valtaistuin). Yhteensä nämä kaksi kirjaa kattavat noin 500 sivua. Erityiskiitos on annettava todella hienoista kansista.

Kirjojen julkaisija on Suomen evankelis-luterilainen rukousveljestö / Väyläkirjat, ja varsinaisten homilioiden käännösten lisäksi julkaisuissa on raamattuhakemistot sekä tekstien tarkistajan, emeritusprofessori Jouko Martikaisen johdannot. Martikaisen lisäksi Makarios/Symeonista ja hänen teologiastaan on suomeksi kirjoittanut toinen syyrialaisen kristinuskon suomalainen maestro Serafim Seppälä kirjassaan Kerubin silmin (2003, 64-65, 202-206 – suosittelen lukemaan!).

Katolisessa kontekstissa en ollut Makarios/Symeonista (käytän tässä artikkelissa molempia nimiä saman tekstikokoelman kirjoittajasta) koskaan kuullutkaan, mutta hän on yllättäen ollut erittäinkin suosittu ja vaikutusvaltainen sekä ortodoksisessa että protestanttisessa maailmassa.

Seppälä kertoo, että ortodoksisessa maailmassa paljonkin käännetyt ja siteeratut Makarioksen homiliat julkaistiin latinaksi vasta vuonna 1559. Niiden vaikutus jäi ”katolisessa maailmassa vähäiseksi”, mutta yllättäen ”protestanttisella puolella tapahtui suorastaan räjähdys: myöhäiskeskiajan luterilaiset, anglikaanit, pietistit ja metodistit ammensivat innokkaasti Makarioksen teoksista”.

Esimerkiksi pietismin isän Johann Arndtin (1555-1621) sanottiin osanneen Makarioksen homiliat ulkoa, ja metodismin isä John Wesley käänsi itse 22 Makarioksen homiliaa englanniksi vuonna 1749. ”Luin Makariosta ja lauloin”, Wesley kirjoitti. Suomessa rukoilevaisuuden isänä tunnettu Henrik Renqvist (1789-1866) siteerasi myös Makariosta. Serafim Seppälää seuraten voi todeta, että Makarioksen tekstit tarjoavat todella mielenkiintoisen pohjan ortodoksis-protestanttiselle dialogille. Mutta ehkä katolilainenkin voi kantaa kortensa kekoon.

Syntiturmeluksen opettaja?

Heti alkuun minun täytyy tunnustaa, että Makarioksen lukeminen oli minulle aika erikoinen kokemus. Sain koko ajan vaikutelman, että luen ortodoksikilvoittelijan ja pietistijohtajan yhdistelmää. Voin hyvin ymmärtää, miksi Makarios ei 1500-luvun roomalaiskatolisessa maailmassa lyönyt läpi: ainakaan hän ei ole teologialtaan mikään trentolainen. Synnistä ja armosta hän puhuu paljonkin, mutta esimerkiksi ripistä ei mitään. Makarios myös kirjoittaa uudestisyntymisestä ilman viittausta kasteeseen ja tekee nähtävästi eron vesikasteen ja Pyhän Hengen kasteen välille (III.16.4.1.; II.26.5.; II.30.3.; II.32.4; II.46.6., tosin kohdat ovat jossain määrin tulkinnanvaraisia).

Johdannossaan molempiin suomennettuihin Makarios-kokoelmiin emeritusprofessori Jouko Martikainen toteaa, että Makarios/Symeonin teologian ja hengellisyyden pääteemat ovat Jumalan asuminen ihmisessä, maailman kieltäminen, pahan radikaliteetti ja uskonkilvoitus jatkuvana taisteluna. Kolmannesta kohdasta Martikainen kirjoittaa jopa: ”Tiedossani ei ole Makarioksen ohella ketään muuta vanhan kirkon isää tai äitiä, joka olisi yhtä terävästi ja säälimättömästi paljastanut ihmisessä asuvan pahuuden.” Keväällä STI:llä pitämässään luennossa Martikainen niputti tässä suhteessa Makarioksen yhteen Augustinuksen ja Lutherin kanssa.

Niin paljon kuin Martikaista kunnioitankin, joudun kyllä lukemani perusteella suhtautumaan tähän väitteeseen aika kriittisesti. Martikainen tarjoaa väitteensä tueksi vain yhden sitaatin: ”Kuitenkin jotkut veljet, jotka ovat päässeet hetkeksi lepoon kasvamaan armossa, ovat tulleet ylpeiksi ja luulevat itsestään suuria. He katsovat olevansa vapaita ja pitävät itseään täydellisinä, mutta paha on salassa ottanut heidät valtaansa heidän sitä tietämättään. Mikään ei todellakaan ole turmellut kristittyjä enemmän kuin ylpeys.”

Nähdäkseni tässä sitaatissa Makarios/Symeon edustaa aivan tavallista kristillistä näkemystä siitä, että ylpeys on pääsyntien pääsynti ja että se on salakavala vihollinen, jonka pauloihin ”jotkut” (!) lankeavat. Tässä ei mielestäni ole mitään poikkeuksellista, eikä sitaatissa tulla lähellekään luterilaista käsitystä ihmisen perinpohjaisesta syntiturmeluksesta.

Paljon oikeampaan tässä suhteessa osuu Serafim Seppälä: ”Synti ja tahdon turmeltuminen ovat jotain ihmisluonnolle vierasta, joten ne on Makarioksen mukaan karkotettava ihmisluonnolle vieraalla voimalla eli Pyhän Hengen lahjalla. Pyhän Hengen armovoima kykenee muuttamaan ihmisen alhaisesta tilastaan jumalalliseksi luonnoksi. Armon voima ja sen kokeminen on se päämäärä, jota kohti Makarios pyrkii ohjaamaan lukijaansa.” (s. 203)

Savolainen Symeon ja sitomaton ratkaisuvalta

Symeonia lukiessani kiinnitin huomioni useamman kerran siihen, kuinka painokkaasti (ja aivan päinvastoin kuin Luther) hän opettaa ihmisen tahdon vapautta (myös suhteessa Jumalaan, hengelliseen elämään ja pelastukseen) sekä sitä, kuinka ihmisen tulisi uskonkilvoituksessaan (toki Pyhän Hengen avulla) tulla nuhteettomaksi käskyjen noudattamisessa, jotta hän olisi arvollinen pääsemään taivasten valtakuntaan. (esim. III.16.1.3.; III.25.2.2.; II.25.7.; II.26.24; II.50.4.) Symeon on havainnollistavien esimerkkien mestari – tässä yksi parhaista:  

Ei ole niin kuin jotkut väittävät väärien opetusten johtamina, että ’ihminen kerta kaikkiaan kuoli eikä yleensä kykene saamaan aikaan mitään hyvää’. Nimittäin vauva, vaikka on voimaton saamaan aikaan mitään tai kykenemätön omin jaloin menemään äidin luokse, kuitenkin kierittelee itseään ja huutaa ja itkee kaivaten äitiään. – – Äiti, lapsen rakkauden vangitsemana, lähtee liikkeelle hänen luokseen, ottaa hänet ylös, hoivaa ja ruokkii suurella rakkaudella. Näin myös ihmisiä rakastava Jumala tekee Häntä lähestyvälle ja ikävöivälle sielulle. (II.46.3.)

Puhe ”ikävöinnistä” tuo vähänkään körttihistoriaa tuntevalle mieleen Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) pietismin, ja Symeonilta löytyykin useampi kohta, jossa ei voi olla huomaamatta yhtäläisyyttä savolaisen herännäisyyden hengellisyyteen: ”Meitä ei ole vielä katsottu aidon ja hengellisen maidon (1. Piet. 2:2) eikä henkisen kasvun arvoisiksi. Päivä ei ole vielä valjennut meille eikä kointähti noussut sydämeemme (2. Piet. 1:19). Emme ole vielä sekoittuneet yhteen vanhurskauden auringon kanssa (Mal. 3:20) emmekä yhdistyneet sen säteisiin.” (II.25.5.)

Jumala vaatii ihmisen vaivannäköä, työtä ja toimintaa, mutta ellei ylhäältä näy taivaallisia pilviä ja armon sateita, ei ole mitään hyötyä siitä, että maanviljelijä näkee vaivaa. Kristinuskon merkki on, että vaikka on raatanut kuinka paljon ja vaikka on noudattanut vanhurskautta kuinka paljon, tuntuu siltä, ettei olisi tehnyt mitään vanhurskaita tekoja. Niinpä kristitty sanoo – -: ’Olen nyt vasta alkamassa ahkeroidakseni ja nähdäkseni siinä vaivaa. Vaikka on vanhurskas Jumalan edessä (Room. 2:13), pitää hänen sanoa: En ole vanhurskas enkä näe vaivaa, vaan päivittäin aloittelen.’ Hänellä pitää silti olla joka päivä toivo, ilo ja tulevan valtakunnan ja lunastuksen odotus, ja hänen pitää sanoa: ’Jos tänään en ole lunastettu, huomenna minut lunastetaan.’ (II.26.10-11)

Armon taivaallinen tuli

Kuten aiemmin totesin, Makarios/Symeonin lukeminen oli minulle aika outo kokemus. ”Luin Makariosta ja kummastelin.” Suureksi osaksi homilioiden edustama hengellisyys on minulle aika vieraantuntuista, mutta toisaalta siinä on myös oma viehätyksensä (ehkä siksi, että olen viime aikoina lukenut juuri Paavo Ruotsalaisen elämäkertoja).

Symeoniin pätee ehkä sama kuin Savon herännäisyyteen: joillekuille se sopii, toisille ei; joissain elämäntilanteissa siitä voi olla sielunhoidollista apua ja hengellistä hyötyä, toisissa ei. Kovin laajasti en uskaltaisi Makariosta suositella, lähinnä suosittelisin sitä ehkä kilvoituksessaan jo hyvän matkaa edenneille pietisteille ja ortodokseille sekä muille poikkeuksellisen kiinnostuneille.

Kun nyt kuitenkin olen kahlannut 500 sivua Symeon Mesopotamialaista läpi, niin lienee kuitenkin arvokasta ja oikein jakaa häneltä jokunen hengellis-teologis-ekumeeninen helmi, kallis hunajanpisara. Vastauksessaan kysymykseen ”Kuinka kaksi tekijää voi olla sydämessä, sekä armo että synti?” Symeon kirjoittaa, että ”armo, joka on taivaallinen tuli, on sekä sisäpuolellasi että ulkopuolellasi” ja että ”jos rukoilet ja annat ajatuksesi Kristuksen rakkauteen, katso, laitoit puita, ja ajatuksesi tulevat tuleksi, ja ne kastetaan Jumalan kaipaukseen” (II.40.7.). Ai että, mitä syyrialaista runollisuutta, körttiläistä kaipausta ja väkevää vanhakirkollista armo-oppia! Kristityt ”syttyvät ja säteilevät valoa yhdestä ja samasta olemuksesta, jumalallisesta tulesta, Jumalan Pojasta.” (II.43.1.)

Sinussa Hän tulee kaikeksi: paratiisi, ”elämän puu” (1. Moos. 2:9; 3:22,24; Ilm. 2:7; 22:2,14), helmi, kruunu, rakentaja, viinitarhuri, kärsimykseen kykenevä, kärsimykseen kykenemätön, ihminen, Jumala, viini, ”elävä vesi” (Joh. 4:10-; 7:38), lammas, sulhanen, taistelija, ase, ”kaikki kaikessa” (1. Kor. 15:28; Ef. 1:28; Kol. 3:11): Kristus. Niin kuin pikkulapsi ei kykene itseään hoitamaan tai huolehtimaan itsestään, vaan kiinnittää katseensa äitiinsä, itkee, sitten äiti säälien ottaa sen ylös, samoin uskovat sielut luottavat alati ainoastaan Herraan (II. 31.4.)