Poirot’n teologia

EETU MANNINEN

Pidän salapoliisisarjoista, ja vuosien varrella olen seurannut televisiosta useita sellaisia. Yllättävän monessa dekkarisarjassa katolisuus on vaihtelevissa määrin osa salapoliisin identiteettiä, mikä on tietenkin herättänyt mielenkiintoni.

Agatha Christie's Poirot (title card).png

Kuva: Wikipedia

Valitettavasti etsivien katolisuus jää harmillisen usein hyvin pinnalliselle tasolle. Esimerkiksi nimikkosarjansa päähenkilö isä Brownin (Mark Williams) ja Murdochin murhamysteerien William Murdochin (Yannick Bisson) uskonnollisuus jää heidän korostetusta katolisuudestaan (isä Brown on katolinen pappi ja Murdoch joka kerta ruumista lähestyessään ristinmerkin sutaiseva hurskas katolilainen) huolimatta useimmiten vain pinnalliseksi sanahelinäksi, joka ei vaikuta heidän toimintaansa tai asenteisiinsa oikeastaan mitenkään.

Mielestäni hyvä poikkeus tästä ilmiöstä on Agatha Christien Poirot -TV-elokuvien Hercule Poirot (David Suchet). Poirot on 1930-luvun Englannissa asuva belgialainen mestarietsivä, joka on hienostunut herrasmies, joskus jopa koomisuuteen asti. Belgialaisena Poirot on tietysti katolilainen, mutta edellä mainitsemistani esimerkeistä poiketen hänen katolisuuttaan ei hierota alusta alkaen katsojan kasvoille. Se tulee esille hienovaraisemmin.

Poirot’n uskonnollisuus ei myöskään ole pelkkää pintaa, vaan istuu luontevasti hänen hahmoonsa. Poirot’n katolisuus ilmentää toisinaan myös kristinuskon aidosti hyviä puolia: luottamusta Jumalan armoon ja moraalista suoraselkäisyyttä. Sarjassa tulee myös esille mielenkiintoisia moraalisia pulmia, joissa Poirot’n vakaumus joutuu koetukselle.

Varoitus: luvassa juonipaljastuksia

Lohdun sanoja

Miten Poirot’n uskonnollisuus sitten tulee sarjassa esille? Ensinnäkin lämpimien kristillisten lohdun sanojen kautta. Sarjassa, jossa joka jaksossa murhataan joku, tarinoiden henkilöt luonnollisesti kokevat traumaattisia asioita. Jaksossa Appointment with Death (2008) Poirot sanoo koko lapsuutensa kaltoin kohdellulle, juuri vanhempansa menettäneelle henkilölle:

Saako vanha mies vielä saarnata hieman? Mikään maailmassa ei ole niin pahasti vaurioitunut, ettei kaikkivaltiaan Jumalan käsi voisi sitä korjata. Muistakaa se. Ilman sitä varmuutta me olisimme kaikki hulluja.

Tämän sanottuaan hän toivottaa hyvästit ja antaa tälle nuorelle naiselle ruusukon.

Kuvakaappaus jaksosta Appointment with Death

Jaksossa Taken at the Flood (2005) eräs henkilö on vakuuttunut siitä, että häneltä on riistetty Jumalan armo ja että hän on matkalla helvettiin. Poirot vastaa: ”Ette saa puhua noin. Epätoivo on synti. […] Keneltäkään ei sitä [Jumalan armoa] viedä.” Lisäksi hän lohduttaa sanomalla, että Jumala on kärsivällinen.

Jakson lopussa paljastuu, että tämä irlantilainen katolinen maalaistyttö oli manipuloitu tekemään abortti. Tässä yhteydessä Poirot osoittaa katoliseen uskoonsa ja sarjan historialliseen kehykseen nähden erittäin luontevasti, mutta sarjan tekohetkeen ja useimpien katsojien silmissä äärimmäisen epäkorrektisti, ajattelevansa että abortti on hirvittävä synti. Tästä pisteet Poirot-sarjalle.

Mielestäni nämä Poirot’n toisinaan väläyttämät armon sanat sopivat luontevasti jo ikääntyneen katolisen mestarietsivän suuhun. Myös paljon pahuutta nähneen Poirot’n henkilöön sopii mielestäni hyvin, että usko Jumalan armon parantavaan voimaan auttaa häntä kestämään hänen työhönsä liittyvät synkät puolet.

Moraaliset dilemmat

Toinen elementti, jossa sarja käsittelee uskonnollisia teemoja varsin syvällisesti, liittyykin Poirot’n kohtaamiin moraalisiin dilemmoihin ja hänen niiden yhteydessä kokemiinsa henkilökohtaisiin kriisitilanteisiin.

Jaksossa Murder on the Orient Express (2010) Poirot’n henkilökohtaisen vakaumuksen ja sitä koettelevan moraalisen pulman välistä ristiriitaa käsitellään mielestäni erittäin taitavasti. Poirot’n uskonnollisuus tehdään selväksi kuvaamalla häntä rukoilemassa:

Herra. Kiitos, että olet luonut minut ja tehnyt katolilaiseksi. […] Ja jos olen tehnyt jotain hyvää, suo sille hyväksyntäsi. Aamen.

Jakson lopussa paljastuu, että kaikki epäillyt ovat syyllisiä murhaan. Syynä heidän tekoonsa on, että oikeusjärjestelmä ei antanut heille oikeutta, minkä seurauksena he ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Tästä tyylilleen epätavallisesti vimmastuneena Poirot läksyttää syyllisiä:

Te ja teidän tuomioistuimenne, teidän oman käden oikeutenne. Teillä ei ole oikeutta ottaa lakia omiin käsiinne. […] Ei. Kun käyttäydytte näin, meistä tulee raakalaisia, petoja! Valitsitte itse itsenne valamiehiksi ja teloittajiksi kuin keskiajalla! Laillisuusperiaate on pidettävä kunniassa ja asetettava kaiken muun yläpuolelle. Yhteiskunnalla ja sivistyneillä ihmisillä ei ole mitään suojaa, jos se tuhotaan.

Tähän yksi asianomaisista vastaa: ”On olemassa lakiakin korkeampi oikeus”, mihin Poirot kivahtaa: ”Sitä jakaa Jumala, ette te!” Tähän hänelle vastataan:

Entä kun hän ei tee sitä? Kun hän luo maanpäällisen helvetin vääryyttä kärsineille? Kun papit hänen nimissään antavat anteeksi teon, joka on anteeksiantamaton?

Lopuksi Poirot antaa armon käydä oikeudesta ja päästää syylliset menemään. Hän ei kuitenkaan tee tätä kevytmielisesti, vaan jakson lopussa hän kävelee lumituiskuun kyynelsilmin ruusukkoa hypistellen.

Kenties Poirot ei pystynyt toimimaan korkeiden moraalisten periaatteidensa mukaisesti ja katuu leväperäisyyttään? Toisaalta ratkaisun voi tulkita myös siten, että inhimillinen ja myös kristillinen laupeus estää äärimmäiseen tekoon syyllistyneiden, sinänsä kunnon ihmisten luovuttamista tuomittaviksi ja teloitettaviksi.

Kuvakaappaus jaksosta Murder on the Orient Express

Sarjassa tulee esille myös tapauksia, joissa Poirot’n ratkaisut ovat katolisen uskon kanssa suorassa ristiriidassa. Esimerkiksi jaksossa Dead Man’s Folly (2013) hän antaa murhaajille aikaa tehdä itsemurhan ennen poliisien tuloa. Ainakaan tässä tapauksessa Poirot’n ”laupeus” ei ilmentänyt kristillistä rakkautta, vaan pikemminkin inhimillistä heikkoutta.

Kenties nämä Poirot’n vanhuuteen sijoittuvat tapaukset viittaavat siihen, että hänen Jumalan parantavaan armoon luottavainen asenteensa on synkistynyt vuosien varrella. Tämä tulkinta sopisi hyvin hänen viimeiseen tapaukseensa, jossa Poirot ui varsin syviin vesiin.

Poirot’n viimeinen tapaus

Luontevaa jatkoa edellä referoimalleni Idän pikajunan tapaukselle tarjoillaan jaksossa Poirot’s Last Case (2013), jossa jo vanha ja raihnainen Poirot tekee itse murhan ja kuolee! (Kyllä, luit oikein.)

Murhaaminen on tietysti objektiivisessa ristiriidassa katolisen uskon kanssa, mutta tästä huolimatta Poirot ei ole luopunut vakaumuksestaan. Jaksossa Poirot’ta vastassa on murhaaja, joka ei varsinaisesti itse murhaa, vaan manipuloi muut tekemään likaisen työn heidän edes huomaamattaan, että he tekevät tekonsa hänen yllyttäminään. Näin ollen hän on siis lain ulottumattomissa.

Kuolinvuoteellaan Poirot päättää ”teloittaa” tämän pahantekijän tulevien kuolemantapausten ehkäisemiseksi ja tunnustaa teon kirjeessä, jonka hän jättää avattavaksi kuolemansa jälkeen. Hän kirjoittaa:

Oliko tekoni oikeutettu? En tiedä. En usko, että ihminen saa ottaa lain omiin käsiinsä, mutta enkö ole Nortonin hengen riistäessäni pelastanut muita? Olen aina ollut varma, mutta nyt… Kun loppu tulee, en yritä pelastaa itseäni, vaan annan sieluni Jumalan käsiin ja rukoilen armoa. Hän päättää.

Se, että asiaan liittyvä epävarmuus vaivasi Poirot’ta, tuodaan esiin mielestäni hyvin, kun kirjeen kirjoittamisen jälkeen vähän aikaa ennen kuolemaansa Poirot kysyy tuskissaan ystävältään kapteeni Hastingsilta (Hugh Fraser): ”Antaakohan Jumala minulle anteeksi?”

Kuvakaappaus jaksosta Murder on the Orient Express

Vaikka Poirot perustelee tekonsa utilitaristisella etiikalla, sitä ei kuitenkaan esitetä moraalisesti ongelmattomana toimintatapana. Teostaan huolimatta hän jäi katuvana syntisenä Jumalan armon huomaan.

Lopuksi

Mielestäni Poirot-sarjassa esille tuleva hengellisyys on luontevaa ja taitavasti rakennettua – etenkin kun ottaa huomioon, että sarjan tarkoitus ei edes ole olla hengellinen, vaan etusijalla on murhamysteerin ratkaiseminen. Usko tuo oman säväyksensä Poirot’n hahmoon: hän ei ole pelkästään hienosteluun mieltynyt mestarietsivä, vaan viisas ja moraalinen herrasmies, joka osaa myös olla sydämellinen ja läsnä oleva.

Kaiken kaikkiaan sarja esittää katolisuuden positiivisessa valossa: usko tuo lohtua ja ilmentää syvällistä elämänviisautta kovassa ja raadollisessa maailmassa. Se edustaa korkeita moraalisia periaatteita, joista kiinni pitäminen on suoraselkäistä ja herrasmiesmäistä. Uskoa ei esitetä pelkästään hyväuskoisten hölmöjen hommana, vaan sen näytetään soveltuvan myös nerokkaalle salapoliisille.

8 comments

  1. Hauska, mielenkiintoinen näkökulma! Vaikka kirjallinenkin Poirot on selkeästi katolinen hahmo (”I am, as you also know, bon catholique…”), vuosien 1987-2013 televisioinnissa hengellisiä kysymyksiä on nostettu esiin käsittääkseni osin näyttelijä David Suchet’n aloitteesta. Suchet on itse nuorempana uskonkysymysten kanssa paininut aktiivinen anglikaani, joka otti kasteen omien sanojensa mukaan luettuaan hotellihuoneessa Roomalaiskirjeen 8. luvun ja on esimerkiksi lukenut koko Raamatun New International Version -käännöksen äänikirjaksi.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista!

      Tiesinkin tuosta Suchet’n uskonnollisuudesta, mutta tuo hänen vaikutuksensa esittämäänsä versioon Poirot’sta on mielenkiintoinen lisätieto. En ole saanut aikaiseksi lukea Poirot-kirjoja, mutta mukava kuulla, että TV-sarjassa näkemäni katolinen Poirot tekee ainakin jossain määrin oikeutta kirjoille.

      Tykkää

  2. Hei! Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Poirotit on ollut itselläkin kovassa käytössä. Mielenkiintoista olisi kuulla erityisesti Idän pikajunan arvoituksesta oma mielipiteesi, kun siitä tehtiin uusi elokuva (2017), jossa Suchet ei enää näyttele. Spoiler alert: loppu on muistaakseni. Oletko nähnyt sitä, ja voisiko juuri tätä muutosta pohtia siitä näkökulmasta, miten Poirotin katolinen usko siinä ilmaistaan vs. Suchetin ilmaisemana. Ajallisesti eroa ei kuitenkaan ole Suchetin ja uuden elokuvan kohdalta.

    En ole toki lukenut kirjoja, niin en tiedä kuinka uskollisia nämä ovat kirjoille.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista!

      En ole nähnyt tuota uutta Idän pikajunan arvoitusta, mutta kommentoin tänne oman mielipiteeni kun olen sen katsonut. Mielenkiintoista jos (ja ilmeisesti kun) joitain merkittäviä eroja löytyy.

      Tykkää

    2. Nyt katsoin, ja kirjoitan tässä vaikutelmani kun lopputekstit vielä näkyvät. En ole lukenut kirjoja, joten ainoa vertailukohtani on David Suchet’n Poirot. Tämä poikkesi siitä huomattavasti ja monella tavalla, eikä edukseen. Tältä Poirot’lta puuttui se arvokkuus ja gravitas mihin olen tottunut. Ihmeelliset Bismarckin viikset, action-kohtauksia, paljastaa syylliset revolveri tanassa…

      Mitä tulee uskontovivahteeseen, se oli häivytetty kokonaan ja korvattu menneellä rakastetulla. Kohtaus, jossa Suchet’n Poirot rukoilee, on korvattu kohtauksilla, jossa Poirot rukouksenomaisesti puhuu rakastetulleen. Tämäkin iso ero siihen nähden, mihin olen tottunut, enkä pitänyt siitä yhtään.

      Tykkää

  3. Hei, muutama vuosi sitten tarkkasilmäinen Murdochin murhamysteeri -sarjan seuraaja kirjoitti havainnoistaan Fideksessä. Kirjoittaja oli havainnut, että jossakin hautajais-kohtauksessa isä Brownilla oli ollut tosiasiallisesti anglikaanipapin liturgiset vaatteet päällä. Itse olen huomannut myös, että joidenkin elokuvien tuottajien/lavastajien ohut suhde uskontoon välittyy jopa elokuvaan asti eräänlaisina vinksahduksina. Uusimmassa tuntemattomassa sotilaassa on vihkiminen Helsingin tuomiokirkossa. Vaikka eletään sota-aikaa, komeilee alttarin vieressä maapallokynttelikkö. Nämä kyntteliköt taisivat tulla luterilaisiin kirkkoihin vasta 80-luvulla? Pahin moka on Renny Harlinin ö-luokan elokuvassa (Jäätävä polte?), jossa seikkailijat eksyvät rajantakaiseen ortodoksikirkkoon kesken liturgian. Seinällä komeilee virsinumerotaulu!!!

    Liked by 1 henkilö

    1. Jep. Tuollaisia lapsuksia varmasti riittää. Itseäni kuitenkin häiritsee ehkä eniten henkilöiden asenteisiin liittyvä räikeä anakronismi. Sekä isä Brown että Murdoch ovat monen asian, kuten seksuaalimoraalin, suhteen erittäin sallivaisia. Tämä istuisi varmasti monin paikoin nykyajan liberaaliin katolisuuteen, mutta huomattavasti heikommin 1900-luvun alkupuolen asenneilmapiiriin.

      Toki tv-sarjoja tehdään meidän kontekstistamme käsin ja niissä käsitellään asioita niistä näkökulmista, jotka ovat katsojille merkityksellisiä, mutta nykyajalle relevanttien teemojen käsittelemisen menneeseen aikaan sijoittuvan kertomuksen puitteissa voi tehdä tyylikkäästikin ja ilman että koko touhun uskottavuutta lasketaan istuttamalla suoraan meidän aikamme diskursseja tarinan mukaan menneiden aikakauden ihmisten suuhun.

      Tykkää

  4. En ole katsonut Poirot -elokuvia, enkä lukenut kirjojakaan. Muutama mielleyhtymä kuitenkin tuli;

    saksalainen teologi ja luterilaisen Tunnustuskirkon pappisseminaarin johtaja Dietrich Bonhoeffer meni mukaan Hitlerin vastaiseen vastarintaliikkeeseen, vaikka ei itse kevään ja kesän 1944 attentaattiyrityksiin osallistunutkaan. Wikipedia: ”Bonhoefferin mielestä tyranninmurha oli äärimmäisenä keinona eettisesti oikeutettu, vaikkakaan ei synnitön teko… Bonhoeffer itse korosti, ettei hän pitänyt itseään syyttömänä. Hän totesi rikkoneensa Jeesuksen käskyä vastaan ja saavansa siitä oikeudenmukaisen tuomion viitaten Jeesuksen sanaan: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu” (Matt. 26:52) – Bonhoefferia on pidetty kuitenkin luterilaisena marttyyrinä – ja aivan syystäkin.

    Ensimmäisiä salapoliisi-kertomuksia lienee VT:n apokryfisissä kirjoissa, nimittäin Danielin kirjan lisäyksissä ”Historia Susannasta” ja ”Babelin Belistä”. Apokryfit kuuluivat vanhaan Suomen kirkon Bibliaan eli ns. rekisteriraamattuun ja niistä julkaistiin 2009 erillisenä niteenä uusi käännös kirkolliskokouksen tehtävänantona.

    Kertomus Babelin Belistä on ns. suljetun tilan mysteeri, jonka Daniel ratkaisee levittämällä ohuen tuhkakerroksen lukitun ja sinetöidyn Belin temppelin lattialle. – Kertomuksessa Susannasta on kysymyksessä seksuaalisen väkivallan yritys, johon syyllistyivät juutalaisen seurakunnan johtajat. Kun Susanna kieltäytyi, yritettiin hänet lavastaa syylliseksi – kunnes Daniel kuulustelemalla kumpaakin vanhinta erikseen osoittaa heidät syylliseksi. – Isäni käytti saarnateksteinä usein myös näitä apokryfejä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s