EETU MANNINEN

Pidän salapoliisisarjoista, ja vuosien varrella olen seurannut televisiosta useita sellaisia. Yllättävän monessa dekkarisarjassa katolisuus on vaihtelevissa määrin osa salapoliisin identiteettiä, mikä on tietenkin herättänyt mielenkiintoni.

Valitettavasti etsivien katolisuus jää harmillisen usein hyvin pinnalliselle tasolle. Esimerkiksi nimikkosarjansa päähenkilö isä Brownin (Mark Williams) ja Murdochin murhamysteerien William Murdochin (Yannick Bisson) uskonnollisuus jää heidän korostetusta katolisuudestaan (isä Brown on katolinen pappi ja Murdoch joka kerta ruumista lähestyessään ristinmerkin sutaiseva hurskas katolilainen) huolimatta useimmiten vain pinnalliseksi sanahelinäksi, joka ei vaikuta heidän toimintaansa tai asenteisiinsa oikeastaan mitenkään.

Mielestäni hyvä poikkeus tästä ilmiöstä on Agatha Christien Poirot -TV-elokuvien Hercule Poirot (David Suchet). Poirot on 1930-luvun Englannissa asuva belgialainen mestarietsivä, joka on hienostunut herrasmies, joskus jopa koomisuuteen asti. Belgialaisena Poirot on tietysti katolilainen, mutta edellä mainitsemistani esimerkeistä poiketen hänen katolisuuttaan ei hierota alusta alkaen katsojan kasvoille. Se tulee esille hienovaraisemmin.

Poirot’n uskonnollisuus ei myöskään ole pelkkää pintaa, vaan istuu luontevasti hänen hahmoonsa. Poirot’n katolisuus ilmentää toisinaan myös kristinuskon aidosti hyviä puolia: luottamusta Jumalan armoon ja moraalista suoraselkäisyyttä. Sarjassa tulee myös esille mielenkiintoisia moraalisia pulmia, joissa Poirot’n vakaumus joutuu koetukselle.

Varoitus: luvassa juonipaljastuksia

Lohdun sanoja

Miten Poirot’n uskonnollisuus sitten tulee sarjassa esille? Ensinnäkin lämpimien kristillisten lohdun sanojen kautta. Sarjassa, jossa joka jaksossa murhataan joku, tarinoiden henkilöt luonnollisesti kokevat traumaattisia asioita. Jaksossa Appointment with Death (2008) Poirot sanoo koko lapsuutensa kaltoin kohdellulle, juuri vanhempansa menettäneelle henkilölle:

Saako vanha mies vielä saarnata hieman? Mikään maailmassa ei ole niin pahasti vaurioitunut, ettei kaikkivaltiaan Jumalan käsi voisi sitä korjata. Muistakaa se. Ilman sitä varmuutta me olisimme kaikki hulluja.

Tämän sanottuaan hän toivottaa hyvästit ja antaa tälle nuorelle naiselle ruusukon.

Jaksossa Taken at the Flood (2005) eräs henkilö on vakuuttunut siitä, että häneltä on riistetty Jumalan armo ja että hän on matkalla helvettiin. Poirot vastaa: ”Ette saa puhua noin. Epätoivo on synti. […] Keneltäkään ei sitä [Jumalan armoa] viedä.” Lisäksi hän lohduttaa sanomalla, että Jumala on kärsivällinen.

Jakson lopussa paljastuu, että tämä irlantilainen katolinen maalaistyttö oli manipuloitu tekemään abortti. Tässä yhteydessä Poirot osoittaa katoliseen uskoonsa ja sarjan historialliseen kehykseen nähden erittäin luontevasti, mutta sarjan tekohetkeen ja useimpien katsojien silmissä äärimmäisen epäkorrektisti, ajattelevansa että abortti on hirvittävä synti. Tästä pisteet Poirot-sarjalle.

Mielestäni nämä Poirot’n toisinaan väläyttämät armon sanat sopivat luontevasti jo ikääntyneen katolisen mestarietsivän suuhun. Myös paljon pahuutta nähneen Poirot’n henkilöön sopii mielestäni hyvin, että usko Jumalan armon parantavaan voimaan auttaa häntä kestämään hänen työhönsä liittyvät synkät puolet.

Moraaliset dilemmat

Toinen elementti, jossa sarja käsittelee uskonnollisia teemoja varsin syvällisesti, liittyykin Poirot’n kohtaamiin moraalisiin dilemmoihin ja hänen niiden yhteydessä kokemiinsa henkilökohtaisiin kriisitilanteisiin.

Jaksossa Murder on the Orient Express (2010) Poirot’n henkilökohtaisen vakaumuksen ja sitä koettelevan moraalisen pulman välistä ristiriitaa käsitellään mielestäni erittäin taitavasti. Poirot’n uskonnollisuus tehdään selväksi kuvaamalla häntä rukoilemassa:

Herra. Kiitos, että olet luonut minut ja tehnyt katolilaiseksi. […] Ja jos olen tehnyt jotain hyvää, suo sille hyväksyntäsi. Aamen.

Jakson lopussa paljastuu, että kaikki epäillyt ovat syyllisiä murhaan. Syynä heidän tekoonsa on, että oikeusjärjestelmä ei antanut heille oikeutta, minkä seurauksena he ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Tästä tyylilleen epätavallisesti vimmastuneena Poirot läksyttää syyllisiä:

Te ja teidän tuomioistuimenne, teidän oman käden oikeutenne. Teillä ei ole oikeutta ottaa lakia omiin käsiinne. […] Ei. Kun käyttäydytte näin, meistä tulee raakalaisia, petoja! Valitsitte itse itsenne valamiehiksi ja teloittajiksi kuin keskiajalla! Laillisuusperiaate on pidettävä kunniassa ja asetettava kaiken muun yläpuolelle. Yhteiskunnalla ja sivistyneillä ihmisillä ei ole mitään suojaa, jos se tuhotaan.

Tähän yksi asianomaisista vastaa: ”On olemassa lakiakin korkeampi oikeus”, mihin Poirot kivahtaa: ”Sitä jakaa Jumala, ette te!” Tähän hänelle vastataan:

Entä kun hän ei tee sitä? Kun hän luo maanpäällisen helvetin vääryyttä kärsineille? Kun papit hänen nimissään antavat anteeksi teon, joka on anteeksiantamaton?

Lopuksi Poirot antaa armon käydä oikeudesta ja päästää syylliset menemään. Hän ei kuitenkaan tee tätä kevytmielisesti, vaan jakson lopussa hän kävelee lumituiskuun kyynelsilmin ruusukkoa hypistellen.

Kenties Poirot ei pystynyt toimimaan korkeiden moraalisten periaatteidensa mukaisesti ja katuu leväperäisyyttään? Toisaalta ratkaisun voi tulkita myös siten, että inhimillinen ja myös kristillinen laupeus estää äärimmäiseen tekoon syyllistyneiden, sinänsä kunnon ihmisten luovuttamista tuomittaviksi ja teloitettaviksi.

Sarjassa tulee esille myös tapauksia, joissa Poirot’n ratkaisut ovat katolisen uskon kanssa suorassa ristiriidassa. Esimerkiksi jaksossa Dead Man’s Folly (2013) hän antaa murhaajille aikaa tehdä itsemurhan ennen poliisien tuloa. Ainakaan tässä tapauksessa Poirot’n ”laupeus” ei ilmentänyt kristillistä rakkautta, vaan pikemminkin inhimillistä heikkoutta.

Kenties nämä Poirot’n vanhuuteen sijoittuvat tapaukset viittaavat siihen, että hänen Jumalan parantavaan armoon luottavainen asenteensa on synkistynyt vuosien varrella. Tämä tulkinta sopisi hyvin hänen viimeiseen tapaukseensa, jossa Poirot ui varsin syviin vesiin.

Poirot’n viimeinen tapaus

Luontevaa jatkoa edellä referoimalleni Idän pikajunan tapaukselle tarjoillaan jaksossa Poirot’s Last Case (2013), jossa jo vanha ja raihnainen Poirot tekee itse murhan ja kuolee! (Kyllä, luit oikein.)

Murhaaminen on tietysti objektiivisessa ristiriidassa katolisen uskon kanssa, mutta tästä huolimatta Poirot ei ole luopunut vakaumuksestaan. Jaksossa Poirot’ta vastassa on murhaaja, joka ei varsinaisesti itse murhaa, vaan manipuloi muut tekemään likaisen työn heidän edes huomaamattaan, että he tekevät tekonsa hänen yllyttäminään. Näin ollen hän on siis lain ulottumattomissa.

Kuolinvuoteellaan Poirot päättää ”teloittaa” tämän pahantekijän tulevien kuolemantapausten ehkäisemiseksi ja tunnustaa teon kirjeessä, jonka hän jättää avattavaksi kuolemansa jälkeen. Hän kirjoittaa:

Oliko tekoni oikeutettu? En tiedä. En usko, että ihminen saa ottaa lain omiin käsiinsä, mutta enkö ole Nortonin hengen riistäessäni pelastanut muita? Olen aina ollut varma, mutta nyt… Kun loppu tulee, en yritä pelastaa itseäni, vaan annan sieluni Jumalan käsiin ja rukoilen armoa. Hän päättää.

Se, että asiaan liittyvä epävarmuus vaivasi Poirot’ta, tuodaan esiin mielestäni hyvin, kun kirjeen kirjoittamisen jälkeen vähän aikaa ennen kuolemaansa Poirot kysyy tuskissaan ystävältään kapteeni Hastingsilta (Hugh Fraser): ”Antaakohan Jumala minulle anteeksi?”

Vaikka Poirot perustelee tekonsa utilitaristisella etiikalla, sitä ei kuitenkaan esitetä moraalisesti ongelmattomana toimintatapana. Teostaan huolimatta hän jäi katuvana syntisenä Jumalan armon huomaan.

Lopuksi

Mielestäni Poirot-sarjassa esille tuleva hengellisyys on luontevaa ja taitavasti rakennettua – etenkin kun ottaa huomioon, että sarjan tarkoitus ei edes ole olla hengellinen, vaan etusijalla on murhamysteerin ratkaiseminen. Usko tuo oman säväyksensä Poirot’n hahmoon: hän ei ole pelkästään hienosteluun mieltynyt mestarietsivä, vaan viisas ja moraalinen herrasmies, joka osaa myös olla sydämellinen ja läsnä oleva.

Kaiken kaikkiaan sarja esittää katolisuuden positiivisessa valossa: usko tuo lohtua ja ilmentää syvällistä elämänviisautta kovassa ja raadollisessa maailmassa. Se edustaa korkeita moraalisia periaatteita, joista kiinni pitäminen on suoraselkäistä ja herrasmiesmäistä. Uskoa ei esitetä pelkästään hyväuskoisten hölmöjen hommana, vaan sen näytetään soveltuvan myös nerokkaalle salapoliisille.