jesuiitat

Kunnioitus, myötätunto ja tahdikkuus: katolisia tapoja kohdata homoseksuaalit

Tämän blogin syyskauden aluksi isä Oskari Juurikkala julkaisi kaksi artikkelia katolista kirkkoa vavisuttaneista hyväksikäyttöskandaaleista. Ensimmäisen osan lopuksi hän kirjoittaa: ”kirjoitukseni ei mitenkään halua hyökätä niitä vastaan, jotka kamppailevat homoseksuaalisen taipumuksen kanssa. He tarvitsevat ymmärtämystä ja tukea”.

Pride-kulkue Helsingissä vuonna 2007. Kuva: Wikipedia (kuvaa rajattu)

Kysymys oikeanlaisesta suhtautumistavasta homoseksuaaleja kohtaan on tärkeä etenkin nykyään, sillä aihe on jatkuvasti pinnalla mediassa. Viime keväänä aihe sai näkyvyyttä Pori-jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan homoseksuaalisuutta koskeneiden kommenttien ja niiden aiheuttaman somekohun myötä, joka johti hänen pikaiseen irtisanomiseensa. Pride-tapahtumia järjestetään yhä uusissa kaupungeissa ja ne ovat vuosi vuodelta näyttävämpiä tapahtumia, joihin osallistuu kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Nämä ilmiöt herättävät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Konservatiivit ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että liberaalilla laidalla vaalitusta gender-ideologiasta on tulossa median ja yhteiskunnan tukema uusi ortodoksia, josta julkisesti poikkeaminen johtaa hankaluuksiin. Toisaalta konservatiivien keskuudessa saatetaan usein vaalia ihan aidosti suvaitsemattomia ja homofobisia asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tässä artikkelissa pohdin, kuinka suhtautua homoseksuaaleihin Katolisen kirkon katekismuksen kehotuksen mukaisesti ”kunnioittaen, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti” (KKK, 2358) tässä latautuneessa ilmapiirissä ja pitää samalla kiinni katoliselle uskolle luovuttamattomasta opista, jonka mukaan avioliitto on olemuksellisesti miehen ja naisen välinen. (lisää…)

Mainokset

Montako kertaa paavi on puhunut ex cathedra?

Apostoli Pietarin patsas Pietarinkirkossa Vatikaanissa

Oppi paavin erehtymättömyydestä on katolisen uskon piirre, joka lienee ulkopuolisen silmissä siitä oudoimmasta päästä. Koko ajatus kenenkään kuolevaisen ihmisen ”erehtymättömyydestä” tuntuu mahtailevalta ja epäuskottavalta.

Paremmin kirkkohistoriaa tuntevien mielikuvissa paavien keskenään ristiriitaiset kannanotot ja erehdykset saavat Vatikaanin I kirkolliskokouksen (1869–1870) julistaman paavin erehtymättömyyttä koskevan dogmin näyttämään ilmeisen virheelliseltä.

Vatikaanin etenkin 1800-luvulla ja viime vuosisadan alkupuolella vaalima erehtymättömyyspainotus sisältääkin monia kysymyksiä ja ongelmia. Yksi niistä on se, kuinka laajasti paavin erehtymättömyys tulisi ymmärtää. Kuinka usein paavit ovat puhuneet erehtymättömästi? (lisää…)

Silence – marttyyrius ja Jumalan hiljaisuus

Silence-elokuvan juliste

Muutama viikko sitten sain viimein katsotuksi loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Silence, joka kertoo kahdesta portugalilaisesta jesuiittapapista Sebastião Rodriguesista (Andrew Garfield) ja Francisco Garupesta (Adam Driver). He lähtevät etsimään kadonnutta opettajaansa isä Ferreiraa (Liam Neeson) 1600-luvun Japaniin, jonka ankarissa kristittyjen vainoissa hänen huhutaan luopuneen uskostaan. Elokuva perustuu Shūsaku Endōn (1923–1996) samannimiseen romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 1966.

Elokuva on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Se käsittelee nimensä mukaisesti kysymyksiä, jotka heräävät Jumalan hiljaisuuden kokemuksista ahdistusten keskellä, mutta antaa aihetta myös vaikeille eettisille pohdinnoille. Elokuvan päähenkilöiden valinnat kidutuksen ja marttyyriuden edessä ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon keskustelua ja jakaneet katsojien mielipiteitä.

Marttyyrius on hiukan kuumottava aihe teoreettiselle spekulaatiolle, sillä paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, siihen liittyy myös suurta fyysistä ja henkistä tuskaa. Eikä kyseessä ole edes pelkästään menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan kristittyjä vainotaan edelleen jopa siinä määrin, että kristinusko on nykyään maailman vainotuin uskonto. Aihetta tulee siis lähestyä asianmukaisella kunnioituksella ja varovaisuudella. (lisää…)

Top 5 paavit

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

Pietari ottaa Jeesukselta vastaan taivasten valtakunnan avaimet. Pietro Peruginon (n. 1446–1523) maalaus

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan. (lisää…)

Jesuiittapappien pyhiinvaellus Jeesuksen jalanjäljissä

James Martin, S.J.

Mitä saa kun yhdistää matkakertomuksen, eksegeesin ja hartauskirjan? Vaikka monessa kirjassa yhdistellään näitä elementtejä, nämä kaikki kolme piirrettä tulevat poikkeuksellisen luontevasti ja viihdyttävästi esille James Martinin kirjassa Jesus: A Pilgrimage (HarperOne 2014, 538 s.). Martin on amerikkalainen jesuiittapappi, joka työskentelee jesuiittojen America-lehdessä. Huhtikuussa 2017 paavi Franciscus nimitti hänet neuvonantajaksi Vatikaanin tiedotusasioiden sihteeristöön.

Kirjassaan Martin kertoo ystävänsä ja pappikollegansa George Williamsin kanssa tekemästään pyhiinvaelluksesta Pyhälle maalle Jeesuksen jalanjäljissä. Matkakertomus on kirjoitettu viihdyttävästi, vaikkakin paikoin mielestäni turhan amerikkalaistyyppisen tunteikkaaseen ja maireaan sävyyn. Teos ei ole kuitenkaan pelkästään eikä edes ensisijaisesti matkakertomus, vaan pyhiinvaellus tarjoaa kerronnallisen kehyksen kirjan pääaiheelle: Jeesus Nasaretilaiselle. (lisää…)

Taistelu Augustinuksen perinnöstä

Lateraanikirkossa sijaitseva 500-luvulta peräisin oleva kuva Augustinuksesta

Augustinus (354–430) kuuluu kiistatta ihmiskunnan historian suuriin neroihin. Tunnettu dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikan (1923–2006) on sanonut koko keskiajan teologian olevan vain sarja alaviitteitä Augustinukseen (Pelikan 1978, 3) ja brittifilosofi sir Anthony Kennyn mukaan antiikin filosofeista ainoastaan Aristoteleella (384–322 eKr.) on ollut suurempi vaikutus filosofian historiaan (Kenny 2010, 94).

Augustinus oli suorastaan häkellyttävän laaja-alainen ajattelija, ja massiivisessa kirjallisessa tuotannossaan hän tuli käsitelleeksi useimpia merkittäviä kristillisen teologian osa-alueita. Esimerkiksi perisyntioppi, predestinaatio-oppi ja armo-oppi ovat lähtöisin häneltä ja lisäksi hänellä on ollut suuri vaikutus läntiseen trinitaariseen teologiaan.

Kiistely Augustinuksen oikeasta tulkinnasta jatkui läpi koko keskiajan, mutta erityisen suuri kiista hänen perinnöstään tapahtui reformaatiossa, kun kiistan kaikki osapuolet halusivat osoittaa, että tämä kunnioitettu kirkonopettaja oli nimenomaan heidän puolellaan. Tässä artikkelissa tarkastelenkin, miten kaikki reformaation osapuolet pohjasivat oppinsa Augustinuksen teologiaan ja miten suuressa määrin reformaatio oli kiistaa juuri Augustinuksen perinnöstä. (lisää…)

Mitä Trentossa tapahtui?

John O’Malley, S.J.

Trenton kirkolliskokous (1545-1563) tunnetaan aika laajasti nimeltä, mutta harvapa osaisi kertoa mitään yksityiskohtaista tästä katolisen kirkon konsiilista, jonka päätarkoituksena oli vastata reformaation haasteeseen kirkon uudistamiseksi.

Valikoituja Trenton konsiilin kaanoneita eli tuomiolauseita kierrätetään tiukemmissa luterilaisissa piireissä todisteina siitä, että Trento tuomitsi luterilaisen (lue: raamatullisen) opin ja osoitti siten edustavansa pahuuden voimia. Trento-kortti putoaa usein myös katolisten traditionalistien hihasta, mutta konsiilin historiaa ei näytä tuntevan juuri kukaan – se on ammattiteologien enemmistöllekin aivan hämärän peitossa.

Tähän on syynsä, kuten opin lukiessani kirkkohistorioitsija John O’Malleyn suhteellisen tuoretta kirjaa Trent: What Happened at the Council (Belknap Press 2013). Paolo Sarpin vuonna 1619 julkaistu Trenton konsiilin historia oli niin paavinvastainen, että se päätyi pian (Trenton sivutuotteena syntyneelle) kiellettyjen kirjojen listalle, eikä sen kumoamukseksi 1650-luvulla laadittu kardinaali Pietro Sforza Pallavicinon paavillinen vastine ollut yhtään sen puolueettomampi. (lisää…)