EMIL ANTON

Reilu viikko sitten puolustin Helsingin yliopistossa väitöskirjaani Ratzinger and the Religions Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI:n) uskontoteologiasta. Vastaväittäjänä oli jesuiittaprofessori James Corkery, joka antoi myös hienon haastattelun K&K:lle (kannattaa lukea – sivuaa myös tämän artikkelin aiheita).

Itse väitöstilaisuus meni hyvin, mutta yksi tutun tuttu jätti tulematta, koska väitös käsitteli kuulemma niin ”kamalaa paavia”. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun paavia on pidetty kauhiana – katso vaikka tämä vanha karonkkaseuroissani jesuiitan kunniaksi laulettu virsi).

Ajattelen tietysti kyseisen henkilön tehneen kamalan virheen ja missanneen mahdollisuutensa huomata, ettei Benedictus XVI ollut lainkaan niin kauhea, kuin tiedotusvälineet usein antoivat ymmärtää. (Ratzingeria useasti haastatellut journalisti Peter Seewald on kertonut, että saksalaisen lehden toimituksessa heitettiin tietoisesti roskiin kaikki kuvat, joissa Ratzinger näytti mukavalta.)

Tämänpäiväisessä blogissa jaan muutaman ajatuksen väitösluennostani (lectio praecursoria) sekä bonuksena jotain Ratzingerin Eurooppaa käsittelevistä kirjoista, jotka ovat odottaneet hyllyssäni pitkään edes jonkinlaista blogiesittelyä. Aihe on ajankohtainen, kun Suomi on tällä hetkellä EU:n puheenjohtajana. Lisäksi lienee selvää, että uskontodialogi ja Eurooppa liittyvät meidän päivinämme yhä tiiviimmin toisiinsa.

Uskontojen välinen dialogi: neljä tasoa

Joseph Ratzinger oli kiinnostunut maailmanuskonnoista jo nuorena professorina 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, jolloin hän luennoi mm. hindulaisuudesta niin, että jotkut opiskelijat valittivat olevansa korvia myöten täynnä bhaktia ja krishnaa! Myöhemmin 1990-luvulla, kun Ratzinger oli Uskonopin kongregaation prefekti, uskontoteologiasta tuli aivan keskeinen aihe, ja hän otti siihen kantaa useissa puheissa, jotka on koottu kirjoihin Truth and Tolerance ja Many Religions – One Covenant.

Paavina Benedictus XVI piti lukuisia puheita muiden uskontojen edustajille. Paavillisen uskontodialogineuvoston julkaisemaan paksuun teokseen on koottu 188 uskontodialogia käsittelevää tekstiä Benedictus XVI:ltä. Paaviusvuosilla jaettuna käy ilmi, ettei uskontodialogi ollut Benedictukselle yhtään vähemmän tärkeä aihe kuin hänen edeltäjälleen Johannes Paavali II:lle.

Puheissaan Benedictus XVI omaksui muutamia keskeisiä ajatuksia Paavillisen uskontodialogineuvoston asiakirjasta Dialogue and Proclamation (1991). Yksi niistä on uskontodialogin jako neljään eri tasoon tai lajiin: elämän dialogiin, toiminnan dialogiin, teologiseen dialogiin ja uskonnollisen kokemuksen dialogiin. Jokainen voi varmasti löytää näistä jonkun sellaisen, johon voisi jollain lailla panostaa.

Elämän dialogi on yksinkertaisesti yhdessä olemista ja elämistä, esimerkiksi tutustumista toista uskontoa edustavaan naapuriin tai työkaveriin. Toiminnan dialogi voi tarkoittaa yhteisiä yhteiskunnallisia aktioita (vaikkapa elämän, perheen, uskonnonvapauden tai ympäristön puolesta). Teologinen dialogi keskittyy uskonoppeihin, kun taas hengellisen kokemuksen dialogissa voidaan jakaa hengellisiä rikkauksia ja keskustella vaikkapa rukouksen kokemuksesta.

Elämä on pyhiinvaellus – ja pyhät näyttävät tien

Toinen ajatus Dialogue and Proclamation -asiakirjassa on se, ettei totuus ole asia, jonka omistamme, vaan persoona, jolle meidän on jatkuvasti annettava itsemme. Tämä on loputon prosessi. Ratzinger/Benedictus puhuu samansuuntaisesti ja toteaa, että vaikka Jumala on tullut hyvin konkreettiseksi Kristuksessa, niin samalla hänen mysteerinsä on tullut sitäkin suuremmaksi. Vaikka tunnistamme Jumalan kolminaiseksi, se ei tarkoita sitä, että tietäisimme hänestä kaiken.

”Jumala on aina loputtomasti suurempi kuin kaikki käsitteemme ja kuvamme ja nimemme.” ”Tarvitsemme valmiutta etsiä totuutta siitäkin, mikä näyttää meistä vieraalta; sillä se voi olla meille ojennukseksi ja johdattaa meitä eteenpäin matkallamme.” ”Minun on suostuttava matkalle kohti Jumalaa, joka on aina suurempi, varmana siitä, ettei minulla koskaan ole koko totuutta Jumalasta omissa käsissäni, vaan olen aina oppija, pyhiinvaeltaja polulla, jolla ei ole loppua.”

Ylläolevat sitaatit osoittavat, kuinka kaukana Ratzinger on siitä kuvasta, joka hänestä usein julkisuudessa haluttiin maalata. Hän ei ole mikään ahdasmielinen eksklusivisti. Toisaalta on selvää, että Ratzinger halusi pitää kiinni totuuden käsitteestä ja sen tunnettavuudesta; ylläolevia sitaatteja ei saa sekoittaa relativismiin, jonka mukaan kaikki uskonnot olisivat yhtä lailla vain hapuilevia yrityksiä kohti täyttä tuntematonta. Kristus on ihan oikeasti noussut kuolleista, ja hänet voi ihan oikeasti kohdata.

Väitösluentoni sattui sopivasti pyhäinpäivälle (universaalissa katolisessa kalenterissa 1.11.), joten otin heti alkuun mukaan Ratzingerin sitaatin siitä, kuinka pyhimykset todistavat kristinuskon totuudesta. Uskonnon totuutta ei tietenkään voi todistaa kokeellisen tieteen metodein, sillä ”kokeen” luonne on kovin erilainen: se vaatii koko elämän. Mutta pyhimykset ovat tehneet tämän ”kokeen”. Mitä enemmän heitä tunnemme, sitä vahvempaa on evidenssi. Silti tämän evidenssin voi aina myös hylätä.

Mutta hetkonen. Onko tällaisten näkökohtien esille ottaminen sopivaa yliopistolla, tiedeyhteisössä, julkisessa tilassa? Paine uskontoneutraaliuteen on kova, mutta tämä valistuneen lännen neutraalius ei itse ole lainkaan neutraalia, päinvastoin, se hyökkää kaikkia maailman suuria kulttuureja ja ennen kaikkea omia juuriaan vastaan. Sekin on katsomuksellinen kanta, joka vaatii perustelunsa, eikä sille tule noin vain antaa hegemonia-asemaa.

Otinkin luentoni loppuun aiheeseen liittyvän sitaatin Ratzingerin Regensburgin-luennosta (joka julkaistaan pian suomeksi KATT:n teoksessa Kirkko ja moniarvoinen maailma). Siinä Benedictus XVI toteaa, että teologialla on paikkansa yliopistossa ”ei ainoastaan historiallisena ja humanistisena tieteenalana, vaan aitona teologiana, kysymyksenä uskon järjellisyydestä”, sillä järki, joka ”on kuuro jumalallisen edessä ja tunkee uskonnon alakulttuurien alueelle, on kykenemätön kulttuurien väliseen vuoropuheluun”.

Ratzinger ja Eurooppa

Samansuuntainen argumentti (Jumalan salliminen julkiseen tilaan) on nähtävissä kerta toisensa jälkeen Ratzingerin Eurooppa-kirjoissa, joista lupasin sanoa jotain tämän blogin lopuksi. Euroopalla oli Ratzingerin ajattelussa niin keskeinen merkitys, että häntä käsittelevissä teologisissa kirjoissa saattaa hyvinkin törmätä alaotsikoiden ”Ratzinger ja Raamattu” tai ”Ratzinger ja kirkko” lisäksi alaotsikkoon ”Ratzinger ja Eurooppa”.

Ratzingerilta on ilmestynyt kaksi Eurooppa-aiheista kirjaa: A Turning Point for Europe? ja Europe: Today and Tomorrow. Edellinen julkaistiin pian kommunismin romahtamisen jälkeen, jälkimmäinen vain vähän ennen Ratzingerin valintaa paaviksi. Seuraavassa tarjoan Ratzingerin kanssa yleiskatsauksen Euroopan historian suuriin linjoihin päättyen tämän päivän suureen haasteeseen.

Mikä on Eurooppa? Onko Siperia Eurooppaa, entä Azorit? Pian huomataan, että Eurooppa on vain toissijaisesti maantieteellinen käsite. Jos mennään kauas taakse Euroopan historiassa, ensimmäinen ”Eurooppa” oli kreikkalais-roomalaisen kulttuurin muovaama Välimeren ympäristö, josta 600-luvun muslimivalloitukset leikkasivat puolet pois. Vasta sitten Euroopan uusi keskus siirtyi pohjoisempaan Kaarle Suuren ja pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan myötä; toisaalta idempänä oli toinen Rooman valtakunnan perillinen eli Bysantti, johon liittyivät myös slaavit.

Seuraava suuri murros oli Konstantinopolin kaatuminen 1453, minkä jälkeen Bysantin tieteilijät ja taiteilijat siirtyivät Italiaan ja toisaalta Moskova julistautui ”kolmanneksi Roomaksi”. Seuraavalla vuosisadalla läntinen kirkko jakautui latinalais-katoliseen ja saksalais-protestanttiseen osaan. Ranskan vallankumous ja valistus loivat ensi kertaa täysin sekulaarin valtion, ja katolisen etelän maissa muotoutui vahva vastakkainasettelu uskovien/katolilaisten ja sekulaarien/maallistuneiden (laïcs, laici, kirj. ”maallikoiden”) välille, kun taas saksalais-protestanttisissa maissa (Pohjola mukaan lukien) kirkko ja valtio omaksuivat jonkinlaisen valistuneen kristinuskon yhteiseksi arvopohjakseen.

Sosialismi, materialismi ja monikulttuurius

1800-luvulla uutena ilmiönä syntyi sosialismi, joka otti kaksi muotoa: demokraattisen ja totalitaristisen. Ratzingerin mukaan demokraattinen sosialismi on aika lähellä katolista yhteiskuntaoppia (hyvä pohjoismaat!), kun taas kommunismi kaatui omaan mahdottomuuteensa paitsi taloudellisesti, myös ennen kaikkea henkisesti, kun se yritti korvata uskonnon ns. tieteellisellä materialismilla. Neuvostoliiton kaatuminen ilman aseellista konfliktia pelkän ”hengen” voimalla oli valtaisa merkkipaalu.

Ratzinger toteaa, että länsi on usein käsitellyt kommunismin kaatumista vain talouden näkökulmasta, mutta kysymys materialismista, ihmisarvon polkemisesta ja Jumalan poissulkemisesta, joka oli kommunismin varsinainen tragedia ja myös kuolinsyy, on vielä kohtaamatta. Tämä on suuri kysymys, jonka käsittelemättömyys uhkaa viedä Euroopan itsetuhon partaalle.

Toisen maailmansodan jälkeen nimenomaan vanhat viholliset Saksa ja Ranska tekivät sovinnon ja perustivat EU:n tietoisesti kristilliseltä arvopohjalta (Schumann, Adenauer, De Gasperi). Jos nyt Jumala (ja siihen perustuva absoluuttinen ihmisarvo) pudotetaan pois, jäljelle jää vain valtataisteluksi degeneroituva enemmistöperiaate. Demokratia ja monikulttuuriuskaan eivät voi toimia ilman jonkinlaista yhteistä nimittäjää. Vai voiko enemmistö äänestää ihmisarvosi pois?

Maailman kulttuureille lännen täysi sekulaarius on syvästi vierasta. Ne ovat vakuuttuneita siitä, ettei jumalattomalla maailmalla ole tulevaisuutta. Niinpä monikulttuurius kutsuu meitä tulemaan järkiimme ja katsomaan jälleen syvälle itseemme.