Kirjoittaja: Emil Anton

Juha Hurmeen Niemi: Katolisempi kuin luulit?

EMIL ANTON

Juha Hurmeen Niemi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2017, ja siitä asti se oli lukulistallani, kunnes vasta nyt sain sen luettua – ja kyllä kannatti! Kirja on ollut sopivasti juuri uudelleen uutisissa, kun Hurme on jaellut sitä ilmaiseksi ympäri Suomea. Sille on myös ilmestynyt jatko-osa (Suomi, 2020), jonka varasin juuri kirjastosta.

Niemeä on luettu kiitettävästi ja siitä on valtava määrä blogiarvioita netissä – nopealla googlauksella löysin niitä 35! Kristillisellä puolella ainakin Perusta-lehdessä oli arvio Timo Junkkaalalta, jonka kanssa Hurme keskusteli myös Veritas-forumissa (ks. video jutun lopussa). Aivan ansaitusti kirjaa onkin luettu ja hehkutettu – se on aivan tajutonta tykitystä alusta loppuun, reilut 400 sivua kielellistä ilottelua ja syvästi sivistävää kulttuurihistoriaa. Mahtava teos! Kirjassa on jotain samaa kuin Katolisempi kuin luulit -opuksessani, mutta aikajana on aika lailla pidempi (alkuräjähdyksestä aloitetaan!), ja Hurme on kielenkäyttäjänä aivan omaa luokkaansa. Toki myös maailmankatsomuksessa on vissi ero.

Kyseessä on siis Suomen esihistoria (siksi ”Niemi”) aina alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 asti. Yllättäen Hurme luokitteli kirjansa romaaniksi ja se voitti kaunokirjallisuuden Finlandian (eikä siis Tieto-Finlandiaa), vaikka kirjaa voisi mielestäni paremmin kuvata tyylillisiä vapauksia ottavaksi tietokirjaksi. Oma ajatukseni olikin usein, että saako tällaista kielenkäyttöä julkaista tietokirjassa! Ymmärrän siksi myös rohkean luokituksen romaaniksi ja olen sikäli iloinen, että olen nyt lukenut romaanin alusta loppuun! Viimeksi tein sen varmaan pakon edessä koulussa yli 15 vuotta sitten. En vaan yleensä jaksa pysyä romaaneissa mukana.

Tällä blogilla tarkastelen Niemeä katolisuuden ja kristinuskon näkökulmasta, mikä onkin mielenkiintoinen ja haastava vinkkeli, sillä Hurmeen teos tunnetaan uskonnottomasta ja osin jopa uskonnonvastaisesta eetoksestaan. Mutta kun on hyväksynyt Hurmeen persoonallisen ja värikkään genren, niin ei sen tarvitse antaa häiritä: pikemminkin se tulisi ottaa kutsuna pohdintaan ja dialogiin. ”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli. Se oli siis eräänlainen tahra, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei sen päälle mahtunut edes yhtä enkeliä istumaan.” Näin se alkaa!

Myös sinä, minä, Väinämöinen, Mikael Olavinpoika Agricola, Larin Paraske ja epämääräinen kokonaisuus nimeltä Suomi olimme tietenkin tuossa roiskuvassa pisteessä porisemassa.

(lisää…)

Ortodoksisesta lähetystyöstä ja uskontojen kohtaamisesta

EMIL ANTON

Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan Pehmeäkantinen | Suomalainen.com

Jatketaan nyt vielä vähän ortodoksisuusteemaa! Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, munkki Serafim Seppälä on kova jäbä ja häntä kannattaa lukea. Jokin aika sitten Kirkon tutkimuskeskus lähetti minulle ystävällisesti arvostelukappaleen julkaisustaan Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020), jonka ovat toimittaneet Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen. Mielestäni kirjan mielenkiintoisin artikkeli oli juuri Serafim Seppälän ”Ortodoksinen missiologia”, joka alkaa kysymyksellä ”Onko ortodoksista missiologiaa olemassa?”

Samassa kirjassa on myös molempien väitöskirjaohjaajieni, Jyri Komulaisen ja Miikka Ruokasen artikkelit, jotka liittyvät katolisen kirkon missioon Intiassa ja Scriptural Reasoning -uskontodialogiin Kiinassa. Nekin ansaitsevat esittelyn. Tänään siis luvassa napakka katsaus ortodoksiseen missiologiaan ja uskontojen kohtaamiseen Aasiassa.

Niin: Onko ortodoksista missiologiaa? Serafim Seppälän mukaan kysymys on relevantti: ”ortodoksiteologit ovat joutuneet miettimään missiota erillisenä teologian kysymyksenä tosissaan vasta, kun sitä on heiltä lännestä pyydetty ja kun tämä tyhjiö on heille lähes kädestä pitäen osoitettu”. Käännekohta tapahtui 1970-luvulla, ja kyllä, nykyään ortodoksista missiologiaa on hyvinkin olemassa.

Seppälä ei kuitenkaan säästä ortodoksista kirkkoaan terävältä kritiikiltä. Hän kertoo, että ortodoksit ovat maailmanlaajuisilla ekumeenisilla foorumeilla nostaneet positiivisena esimerkkinä esiin Suomen ortodoksisen kirkon, ”koska sillä pienestä koostaan huolimatta on lähetysjärjestö, joka tukee toimintaa Keniassa. Realiteetti on kuitenkin, että kun Suomen 60 000 ortodoksia järjestää silloin tällöin piskuisia operaatioita Kenian kirkon tueksi, samaan aikaan Suomen 60 000 helluntailaista on ylläpitänyt parhaimmillaan yli 450 lähetystyöntekijää kaikkialla maailmassa. Sanomattakin on selvää, että mikäli sieluja aletaan laskea, helluntailainen sato on monisatakertainen. Jos tämä on positiivinen esimerkki, millaisia ovatkaan negatiiviset!”

(lisää…)

Kuinka minusta tuli ortodoksi – Vaeltajan kertomukset

EMIL ANTON

Matkani ortodoksisuuteen jatkui – ei kuitenkaan niin, että minusta olisi tullut ortodoksi! Otsikko johtuu siitä, että kun jokin aika sitten tuli tieto nunna Kristodulin kuolemasta, päätin vihdoin tarttua hänen kirjaansa Kuinka minusta tuli ortodoksi (Maahenki 2010). Siinä on kerrottu useammankin suomalaisen ortodoksiseen kirkkoon aikuisena liittyneen tarina. Sen lisäksi luin vielä ortodoksisen rukouselämän klassikon Vaeltajan kertomukset, josta on otettu suomeksikin useita painoksia ja johon paavi Franciscus äskettäin viittasi yleisvastaanotollaan sydämen rukouksesta opettaessaan.

Näillä kahdella kirjalla jatkoin siis ortodoksisuuteen tutustumista. Nunna Kristodulin toimittama kirja oli ihan mukava kokoelma eri ihmisten tarinoita, mutta mitään järisyttävää vaikutusta se ei tehnyt. Aivan toista luokkaa oli Vaeltajan kertomukset. Sitä lukiessa tuli olo, että nyt ollaan jonkin todella suuren ja syvällisen äärellä ja että tämä on yksi sellaisia kristikunnan klassikoita, joka jokaisen pitäisi lukea. Vertaus voi olla vähän hassu, mutta vastaava tunne on tullut helluntaipuolella David Wilkersonin ja Nicky Cruzin kirjojen Risti ja linkkuveitsi ja Juokse poika juokse äärellä. Dynamiittia!

(lisää…)

Matka 1800-luvun ortodoksisuuteen

EMIL ANTON

Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa

Olen kirjoitellut aika paljon katolisuudesta ja luterilaisuudesta ja jonkin verran myös orientaalisista kirkoista, mutta ortodoksisuus on jäänyt sivuun. Pitkään olen kuitenkin halunnut perehtyä siihenkin enemmän, ja kun olin vierailulla ortodoksisessa kirkkomuseossa joitain vuosia sitten, hankin alkajaisiksi pari vanhaa suomenkielistä ortodoksista katekismusta luettavakseni. Niillä on hauskat nimet: Christillisen opin alku eli lyhykkäinen Pyhän Raamatun historia ja lyhykkäinen katechismus (1833) ja Lavea jalouskoisen itäisen kathoollisen kirkon ristilinen katehesis (1849).

Christillisen opin alku on yksinkertainen perusteos, jossa tiivistetään Raamatun historia ja kristinoppi venäjäksi ja suomeksi. Lavea katehisis sen sijaan on laajempi (n. 200 s.) opus. Opillisesti se on katoliseen makuun yllättävänkin ei-yllättävä, siis melko standardia ja tuttua settiä, joitain pieniä asioita lukuun ottamatta. Polemiikkia muita kristittyjä vastaan ei juuri ollut. Kielellisesti ja kristillisen terminologian kannalta kirjat ovat harvinaisen mielenkiintoisia. Sukelletaanpa siis hetkeksi 1800-lukulaisen suomalaisen ortodoksisuuden pariin!

(lisää…)

Isät: Neljän katolisen papin tarina

EMIL ANTON

Nyt on kirkkohistoriallinen tapaus. Nyt on ekumeeninen teko. Nyt on syvällistä settiä. Viidesläis-luterilainen toimittaja Danielle Miettinen on kirjoittanut kirjan neljästä Suomessa toimivasta katolisesta papista, ja sen on kustantanut vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö! Isät: Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa (Päivä 2021) on todella viiden tähden kirja ja kosketta samalla taatusti jokaista lukijaansa.

Kirjassa haastatellut papit ovat ruandalainen Jean Claude Kabeza, italialainen Federico Spanò, vietnamilainen isä Tri Nguyên ja suomalainen Oskari Juurikkala. Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra isä Jean Claude ja Tampereen Pyhän Ristin seurakunnan kirkkoherra isä Tri ovat molemmat tulleet Suomeen pakolaisina sisällissodan runtelemista maistaan. Neokatekumenaalisen tien isä Federico puolestaan arvottiin Suomeen lähetystyöhön, ateistitaustainen isä Oskari puolestaan on ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi. Mikä kattaus!

Olin kirjasta niin innoissani, että tein jo sen pohjalta haastatteluvideon toimittaja Danielle Miettisen ja isä Oskari Juurikkalan kanssa. Keskustelussa puhumme kirjasta ja sen taustoista sekä isä Oskarin tarinaan liittyvistä teemoista. Suosittelen katsomaan!

(lisää…)

Abu Qurran arabiankieliset apologiat

EMIL ANTON

Ortodoksinen pappismunkki ja Itä-Suomen yliopiston professori Serafim Seppälä on niin sanotusti kova jätkä. Paitsi että hän on kirjoittanut kasan huippulaatuisia kirjoja ja suomentanut syyriankielisen kristillisyyden klassikoita (kuten Iisak Niniveläisen Kootut teokset ja Efraim Syyrialaisen Paratiisihymnit), hän on kääntänyt myös arabiankielisen kristillisyyden merkkiteoksia, nimittäin 700-800-luvuilla eläneen pohjoismesopotamialaisen piispan Theodoros Abu Qurran Ikonien kunnioittamisesta ja Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta. Teoksilla on niin kulttuurihistoriallista, teologista kuin apologeettistakin arvoa, ja ne ovat peräisin ajalta, jolloin Rooma ja Konstantinopoli eivät olleet vielä ekskommunikoineet toisiaan – Abu Qurra on siis katolilaisten ja ortodoksien yhteistä perintöä.

Valamon luostarin vuonna 2008 julkaisemassa teoksessa Ikonien kunnioittamisesta on Seppälän kirjoittama johdantoluku, jossa hän sanoo Aqu Qurraa voitavan pitää ”varhaisimpana tunnettuna kristittynä, joka kirjoitti itse omia teoksiaan suoraan arabiaksi”. Abu Qurra kirjoittaa Lähi-idän (ei siis Konstantinopolin ikonoklasmin) kontekstissa, näennäisesti ”juutalaisia” vastaan, mutta todellinen kohde on mitä ilmeisimmin ollut Lähi-idän 600-luvulla vallannut islam. Rinnakkaisteoksena voikin lukea Johannes Seppälän jo vuonna 1986 suomentaman Johannes Damaskolaisen Ikoneista.

Myös Suomen patristisen seuran (kiitos arvostelukappaleesta!) vuonna 2020 julkaisema uutuus Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta sisältää Serafim Seppälän lähes 60-sivuisen johdantoluvun, jossa todetaan, että 600-700-lukujen kristillisiä tekstejä ei ole juuri huomioitu islamilais-arabialaisen valtakunnan historiankirjoituksessa. Seppälä esittelee tuon ajan kristikunnan kokonaiskuvan, joka oli hyvin erilainen kuin omana aikanamme. Lähi-itä oli kristillisempi kuin Eurooppa. Ja vaikka arabia oli jo yksi helluntain kielistä, arviolta yli 90 % arabiankielisestä kristillisestä kirjallisuudesta on edelleen editoimatta ja julkaisematta.

(lisää…)

Katolinen kirkko ja Aasian-tutkimus: Sääntökuntalaiset Idän löytäjinä

EMIL ANTON

Klaus Karttunen: Itää etsimässä

Tiedättekö: on olemassa kirjoja, jotka avaavat maailmoja. Sellainen lukukokemus minulle oli Klaus Karttusen Itää etsimässä: Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita (Yliopistopaino 1994). Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka eurooppalaiset löysivät Aasian. Tämä on tapahtunut isossa kuvassa vasta aika myöhään, ja katolisella kirkolla sääntökuntineen on ollut siinä hyvinkin merkittävä rooli.

Yleisesti tiedämme, kuinka Kolumbus ”löysi” Amerikan, mutta vähemmän tiedostamme sitä, kuinka (ja kuinka myöhään!) Aasia on ”löydetty”. Esimerkiksi Japanissa ei tiettävästi käynyt yksikään eurooppalainen ennen 1500-lukua, ja silloinkin sinne päädyttiin vahingossa. Myöhäinen löytöajankohta heijastuu kollektiiviseen tietämättömyyteemme edelleen. Karttusen kanssa jokainen voi kuitenkin lähteä henkilökohtaiselle löytöretkelle.

Poimin tähän esittelyyn vain muutamia tiedonjyviä suoranaisesta tiedon valtamerestä. Keskityn nimenomaan katolisten sääntökuntalaisten – dominikaanien, fransiskaanien ja jesuiittojen – saavutuksiin, niin kuin tälle blogille sopii. Näin saamme ymmärtää, kuinka merkittävä panos katolisella kirkolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä tällaisellakin alalla kuin Aasian-tutkimus.

(lisää…)

Pahojen henkien paljastus – eli mitä demonit tekevät ajankulukseen

EMIL ANTON

Sain vihdoin luettua Katolisen tiedotuskeskuksen vuonna 2014 julkaiseman pienen mutta erittäin pippurisen (varsinkin paholaisille) kirjasen Kysymyksiä eksorkistille: Paholaisesta, demonisesta riivauksesta ja tiestä vapautukseen. Julkaisuvuonna jopa Iltalehti ja Yle tekivät kirjasta jutun – jälkimmäisessä haastateltiin kirjan suomentajaa, katoliseen kirkkoon liittynyttä entistä luterilaista pappia FT Sakari Vainikkaa. Kiitän Vainikkaa arvokkaasta työstä ja Katolista tiedotuskeskusta arvostelukappaleesta.

Innostuin kirjoittamaan aiheesta, kun katsoin amerikkalaisen eksorkistin Vincent Lampertin haastattelut Capturing Christianity ja Pints with Aquinas -Youtube-kanavilta. Itse olen keskustellut kahden oikean eksorkistin kanssa ja kuullut muutamalta eksorkismeissa läsnä olleilta henkilöiltä tarinoita niistä. Fortean kirjasta sain kuitenkin uutta tietoa. Tässä vaiheessa pitää heti pysähtyä ja todeta, kuinka jättimäisestä asiasta puhutaan. Se, että suuri yleisö saisi ns. sisäpiirin tietoa eksorkisteilta, on aivan uusi asia.

Eikä pahoista hengistä saatavaa tietoa voi oikein verrata mihinkään tämän maailman nippelitietoon. Luen paljon kirjoja, paksujakin, mutta tämän pienen opuksen äärellä koin vahvemmin kuin pitkään aikaan, että minulle oli raotettu verhoa perimmäisen todellisuuden edestä ja sain todellista ”teologista” (tarkemmin demonologista) tietoa.

Vincent Lampert Matt Fraddin haastateltavana
(lisää…)

Jason Lepojärvi: Perjantailahja

EMIL ANTON

Perjantailahjan kansi

Seuraa puolueellinen kirja-arvio. Teologian tohtori, ”rakkaustohtori” Jason Lepojärvi on hyvä ystäväni. Olen mm. nukkunut hänen kanssaan samassa sängyssä Swarzędz-nimisessä puolalaisessa pikkukaupungissa. Pohdimme predestinaatio-oppia niin kauan kunnes nukahdimme. Vuosia myöhemmin kuvasin Jasonin kuuluisan kosinnan Helsingin yliopiston luennolla.

Tapasimme Ketko-kurssilla vuonna 2003 ja heti klikkasi. Lepojärvi tutustutti minut C. S. Lewisiin, josta hän myöhemmin teki väitöskirjansa ja jota hän siteeraa suunnilleen jokaisessa artikkelissaan ja puheenvuorossaan. Päädyinpä minäkin Jasonin innostamana lukemaan koko liudan Lewisin kirjoja ja Lewis-elämäkertoja ja kirjoittamaan niistä vanhalle blogilleni jutun jos toisenkin (ks. 1, 2, 3, 4, 5). Kirjoitin myös Lepojärven väitöskirjasta ja hänen aiemmasta Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaa käsitelleestä kirjastaan.

Minä puolestani tutustutin Lepojärven Opus Deihin ja sen senaikaiseen Suomen-johtajaan Alexandre Havardiin, joka nykyään asuu Venäjällä. Lepojärvi käänsi Havardin ensimmäisen kirjan Hyvejohtajuus ja minä toisen Suurisieluisuus. Yhdessä tutustuimme Johannes Paavalin ruumiin teologiaan ja matkasimme Puolassa hänen jalanjäljissään. Lepojärvi kirjoitti aiheesta gradun ja kirjan, minä taas perustin sivustot Mieheksi ja naiseksi ja Johannes Paavali II, joista jälkimmäisessä Lepojärvikin oli mukana.

Se siitä taustasta. Nyt Lepojärveltä on tullut uusi kirja nimeltään Perjantailahja, joka koostuu paljolti Hyvejohtajuus-sivustolla julkaistuista jutuista. Samaa jatkumoa. Havard, hyveet, Lewis ja puolalainen paavi ovat tässäkin taustavireinä. Mutta paljon muutakin on mukana. Kirjaa on jo luettu ja arvioitu paljon ja kiittävästi, ja aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistunutta Lepojärveä on haastateltu ahkerasti. Katso esim. Opkon, Seurakuntalaisen, Ristin Voiton, Kirkko ja Kaupungin, Hyvejohtajuuden sekä Mielen tiloja ja Inarin kootut -sivustojen jutut. Lisäksi uusimmassa Perusta-lehdessä julkaistiin Miikka Niirasen ylistävä arvio. Yhdyn siihen ja muidenkin arvioiden kehuihin.

Mitäpä tässä näiden kaikkien jälkeen enää lisäisi? Oikeastaan voisin vain jättää teidät lukemaan kaikkia yllä olevia linkkejä. Kannattaa tehdä se, ja sen jälkeen vielä hankkia ja lukea Lepojärven kirja. Oma vaikutelmani kirjaa lukiessa oli seuraava: solidia settiä. Onpa hyvä, että tällaista julkaistaan ja ilmestyy. Viisasta, hyvää ja oikeaa opetusta, hauskasti ja nerokkaasti ilmaistuna ja havainnollistettuna. Ei mulla muuta.

(lisää…)