EMIL ANTON
Suomeksi on saatavilla vain vähän katolista kirjallisuutta, mutta välillä sitä tulee vastaan aivan yllättäen. Näin kävi minulle viime vuonna, kun törmäsin kahteen 1200-luvun fransiskaanin kirjaan, jotka on suomennettu viimeisten 20 vuoden aikana muista kuin uskonnollisista syistä, nimittäin historiallisen ja kulttuurisen mielenkiintonsa vuoksi. Silti kirjat antavat myös uskonnollis-teologisesti paljon ajateltavaa.
Mistä on kyse? No, mitä muuta 1200-luvulla tapahtui kuin Franciscus Assisilainen ja Tuomas Akvinolainen? Tapahtui tämä: Tšingis-kaani ja hänen seuraajansa, siis mongolit, valloittivat lähes koko maailman – heidän valtakuntansa ulottui yhtäkkiä Koreasta Unkariin. Eurooppa heräsi ihmettelemään, keitä nämä Kaukoidän kummajaiset oikein olivat, ja asiasta piti ottaa selvää. Sekä paavi että Ranskan kuningas pisti asialle fransiskaaniveljiä, minkä tuloksena meillä on kaksi keskiajan kuuluisinta ja kiehtovinta matkakirjaa (Marco Polon jälkeen tai ohella).
Ensimmäisen kirjan nimi on Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247 (Gaudeamus 2003), ja sen kirjoittaja on italialainen fransiskaani Johannes de Plano Carpini, pyhän Franciscuksen varhainen seuraaja ja Saksan, Tanskan ja Norjan fransiskaanien koordinaattori. Hän matkusti Mongoliaan noin 60-vuotiaana. Toisen kirjan kirjoittaja on oppinut flaamilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk, ja otsikkona on Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255. (Faros 2010). Molemmat kirjat on suomentanut jyväskyläläinen latinisti Sami Jansson, kun taas johdannot ja viitteet on laatinut Helsingin yliopiston dosentti Antti Ruotsala.
De Plano Carpinin ja Rubrukin matkakirjat ovat siitä monumentaalisia teoksia, että ne tarjosivat eurooppalaisille oikeastaan ensimmäiset tiedot paitsi mongoleista, myös buddhalaisista ja kaukoidän nestoriolaisista kristityistä. Molemmat fransiskaaniveljet kulkivat pitkän, vaikean ja vaarallisen matkan maata pitkin aivan Mongolian ytimeen asti: Plano Carpini pääsi seuraamaan suurkaani Güyükin valintaa ja Rubruk sai vuosikymmentä myöhemmin osallistua suurkaani Möngken hovissa värikkääseen uskontojenväliseen väittelyyn.
(lisää…)
Sain keväällä pienen apurahan, jonka turvin pääsin aloittamaan post-doc -tutkimustani teemalla ”Ratzinger ja Luther”, alaotsikkona ”katolis-luterilaisen ykseyden dogmaattiset esteet”. Kyseisen apurahan voimin olen pystynyt omistamaan tämän projektin aloittamiselle heinä- ja elokuun, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä onkin sopiva hetki jakaa aiheesta joitain ajatuksia.
Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta 