Kirjoittaja: Emil Anton

Kuka on Jeesus Kristus? Dogmihistoriallinen johdatus seimen lapsen salaisuuteen

EMIL ANTON

Kävin muutamassa kauniissa joulukonsertissa. Niissä laulettiin Jeesuksesta. Tuli ihmeellinen olo. Se ei oikein sopinut yhteen sen todellisuuden ja ilmapiirin kanssa, jossa Suomessa noin muuten eletään. ”Sisäpiiriläisenä” tykkäsin konserteista paljon, mutta samalla mietin kasvavan ”ulkopuolisten” joukon tuntemuksia. Jospa laulujen kauneus herättäisi joissakuissa kiinnostuksen sitä tyyppiä kohtaan, josta niistä lauletaan?

”Kuka on Jeesus Kristus” ei ole tänä päivänä kovin mielenkiintoinen kysymys. Sitä pidetään ehkä uskonkysymyksenä, josta saa ajatella mitä lystää ja johon ei ole mitään yleispätevää oikeaa vastausta. Voivoi, mistä jäädäänkään paitsi. Kysymys on itse asiassa yksi maailman mielenkiintoisimmista. Kristillisessä kirkossa Euroopassa, Afrikassa ja Lähi-idässä ei juuri muusta väännettykään noin kolmeensataan vuoteen 300-600-luvuilla. Valitettavasti kristikunta myös hajosi tuolloin pysyvästi kolmeen osaan tämän takia (se siitä ”jakamattomasta kirkosta” vuoteen 1054 asti…).

Asiaa on siis mietitty perusteellisesti pitkin vuosisatoja, ja historiasta on paljon opittavaa. Toki viime aikoina on nähty myös kolme modernin historiallisen Jeesus-tutkimuksen aaltoa. Yksi varmaan aika yleinen moderni mielipide on sellainen, että Jeesus oli ihan hyvä lähimmäisenrakkauden opettaja, mutta tuskin mikään Jumala tai Jumalan poika, joka olisi syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista. Tällä näkemyksellä suostutaan Jeesuksen historiallisuuteen (josta kirjoitin vuosi sitten) ja ”hyvätyyppiyteen” muttei yliluonnollisuuteen.

Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että oikeastaan kukaan Jeesuksen aikalainen ei ajatellut Jeesuksesta näin. Se ei ollut osa hänen välitöntä ”vaikutushistoriaansa”. Sen sijaan reaktioita oli lähinnä kaksi: jumalanpilkkaaja, väärä Messias, tai sitten Jumalan poika, Messias. Nämä olivat vaihtoehdot. Jos emme halua valita ensimmäistä, niin valitsemme sitten toisen. Mutta tämäkään vastaus ei ole yksiselitteinen. Mitä ihmettä tarkoittaa ”Jumalan poika”? Jumalan siittämä ihminen? Jumalan pojakseen ”adoptoima” ihminen? Vai onko tämä vain mytologista kieltä? Ja jos ei, niin mitä sitten?

(lisää…)

Vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen: Minna Korjosen haastattelu

EMIL ANTON

Minna Korjonen

Kirjoittaessaan syyskuisesta Puolan-matkastamme blogikollega Joona Korteniemi käytti pariin otteeseen adjektiivia lestadiolais-katolinen (tai lestadiolaiskatolinen). Käytin sitä tuolla matkalla itsekin, ja kun minulta kysyttiin, mistä minä olin tämän ”lestadiolaiskatolisuuden” päähäni saanut, vastasin, että Joonalta. Seuraavaksi pallo heitettiin Joonalle, joka sanoi saaneensa sen minulta. Päädyimmekin siihen, että monivuotinen ystävyytemme on vähitellen tuottanut lestadiolaiskatolisuuden ilmiön.

Uskoisin, että voimmekin jo ihan oikeasti puhua ilmiöstä. Kyseessä on vielä kovin nuori mutta kasvava ja kiehtova ilmiö Suomen kristillisellä kentällä. ”Lestadiolais-katolisuus” voi viitata väljästi lestadiolaisten ja katolilaisten yhteisiin tekemisiin kuten matkoihin, tai sitten sillä voidaan tarkoittaa syvempää teologis-hengellistä synteesiä, jossa katolisuus ja lestadiolaisuus kohtaavat, rikastuttavat toisiaan ja kenties jopa sulautuvat yhteen.

Ensimmäisen kerran käytin adjektiivia ”lestadiolais-katolinen” pari vuotta sitten kertoessani Vartijassa lestadiolaiskatolisesta Viron-matkasta, jota voisi pitää lestadiolaiskatolisen ”ilmiön” alkusysäyksenä. Sittemmin olemme järjestäneet muutamia ekumeenisia ja katolis-lestadiolaisia seuroja, joissa on ollut läsnä kymmeniä ihmisiä, mukaan lukien katolilaisia, vanhoillislestadiolaisia ja esikoislestadiolaisia (tai esikoisia Esikoiset ry:stä).

Joona Korteniemi on kertonut omasta tiestään vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen Fides-lehdelle tekemässäni haastattelussa. Sittemmin vielä käynnissä olevasta matkastaan on kirjoittanut myös Pekka Palokangas Tienviittoja-blogillaan, ja muitakin nuoria miehiä on matkalla.

Tänään saan kuitenkin esitellä arvon lukijakunnalle lestadiolaiskatolisen naisen, ja vieläpä sellaisen, joka teki matkansa kauan ennen mitään ilmiötä, 1990-luvulla. Alla julkaistavassa haastattelussa nykyään Lontoossa asuva Minna Korjonen kertoo, kuinka Teemu Sippo auttoi hänet katoliseen kirkkoon ja elämään aikana, jolloin horisontissa ei näkynyt ketään muuta katolisuuteen kääntynyttä lestadiolaista. (lisää…)

Ratzinger, uskonnot ja Eurooppa

EMIL ANTON

Reilu viikko sitten puolustin Helsingin yliopistossa väitöskirjaani Ratzinger and the Religions Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI:n) uskontoteologiasta. Vastaväittäjänä oli jesuiittaprofessori James Corkery, joka antoi myös hienon haastattelun K&K:lle (kannattaa lukea – sivuaa myös tämän artikkelin aiheita).

Itse väitöstilaisuus meni hyvin, mutta yksi tutun tuttu jätti tulematta, koska väitös käsitteli kuulemma niin ”kamalaa paavia”. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun paavia on pidetty kauhiana – katso vaikka tämä vanha karonkkaseuroissani jesuiitan kunniaksi laulettu virsi).

Ajattelen tietysti kyseisen henkilön tehneen kamalan virheen ja missanneen mahdollisuutensa huomata, ettei Benedictus XVI ollut lainkaan niin kauhea, kuin tiedotusvälineet usein antoivat ymmärtää. (Ratzingeria useasti haastatellut journalisti Peter Seewald on kertonut, että saksalaisen lehden toimituksessa heitettiin tietoisesti roskiin kaikki kuvat, joissa Ratzinger näytti mukavalta.)

Tämänpäiväisessä blogissa jaan muutaman ajatuksen väitösluennostani (lectio praecursoria) sekä bonuksena jotain Ratzingerin Eurooppaa käsittelevistä kirjoista, jotka ovat odottaneet hyllyssäni pitkään edes jonkinlaista blogiesittelyä. Aihe on ajankohtainen, kun Suomi on tällä hetkellä EU:n puheenjohtajana. Lisäksi lienee selvää, että uskontodialogi ja Eurooppa liittyvät meidän päivinämme yhä tiiviimmin toisiinsa. (lisää…)

Israelin kuninkaista Kristuksen kirkkoon

EMIL ANTON

Vuoden kristillinen kirja 2019-finalistit ovat julki, ja blogillemme on kunniaksi, että mukana on Juho Sankamon Alkukirkon salaisuus (Perussanoma 2018)! Kyseessä on jo kolmas blogimme kirjoittajan finaalipaikka ko. kisassa viimeisen neljän vuoden aikana! Sankamon edellinen kirja Israelin kuninkaiden maailma (Perussanoma 2015) pääsi loppukilpailuun vuonna 2016 ja oma kirjani Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017) oli finaalissa vuonna 2017.

Molemmat Sankamon kirjat ovatkin jo jonkin aikaa olleet työpöydälläni odottamassa kirja-arviota. Nyt, kun yleisöäänestysaikaa on vielä jäljellä (25.10. asti!), on oikea hetki. Aion hoidella kaksi finaalikärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa samalla kertaa molemmista kirjoista. Ja sehän sopii, sillä Uutta (kirkkoa) ei kunnolla ymmärrä ilman Vanhaa (Israelia) eikä päinvastoin.

En ole ensimmäinen, joka kirjoittaa näistä kirjoista. Ne ovat saaneet erinomaiset suositukset Reijo Telarannalta (ks. tämä ja tämä). Alkukirkon salaisuus on arvioitu positiivisesti myös Fides-lehdessä. Aivan omassa sarjassaan painii messiaanisen pakanan Lauri Rantalan poleeminen arvio, johon palaan tämän kirjoituksen lopussa.

Omalla tavallaan käsillä oleva arvio jatkaa myös viidettä herätysliikettä käsitellyttä sarjaani. Sankamossa viidesläisyyden tie vie Roomaan. Alkukirkon salaisuuden finaalipaikan voineekin tulkita tunnustukseksi paitsi kirjan sisällölle, myös sille, että Perussanoma on julkaissut omista riveistä katoliseen kirkkoon siirtyneen teologin kirjan. Jos ei vuoden kristillinen kirja, niin ainakin vuoden ekumeeninen teko! (lisää…)

Pekka Jokiranta: viidesläinen vaikuttaja

EMIL ANTON

Pekka ja Liisi Jokiranta

Liisi ja Pekka Jokiranta

Viidennen herätysliikkeen historia on sikäli mukavan lyhyt, että sen saa aika helposti pääpiirteissään haltuun. Sen voi jakaa kahteen elinikään: Urho Muroman aikaan ja niiden, jotka hänen kuollessaan olivat nuoria mutta jotka vielä tänään ovat elossa ja aktiivisia.

Tässä jälkimmäisessä ryhmässä jo esiteltyjen Raimo Mäkelän ja Olavi Peltolan ohella yksi huomattava hahmo on Pekka Jokiranta, jonka kirja Työ täynnä elämää (Uusi Tie 2011) on kolmen viidesläisjärjestön OPKO:n, Kylväjän ja Kansanlähetyksen yhteisjulkaisu. Näissä kaikissa järjestöissä Jokiranta on myös toiminut, OPKO:ssa pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen, Kylväjässä lähetysjohtajana ja Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana. Jokiranta osallistui myös Suomen teologisen instituutin (STI) perustamiseen.

Pekan vaimo Liisi Jokiranta on niin ikään ollut tärkeä vaikuttaja viidennen liikkeen piirissä, mm. Raamattuopiston rehtori. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ottanut tunnetusti kriittistä kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista (Liisin työ ansaitsisi oikeastaan oman käsittelynsä!). Liisi on myös toimittanut käsillä olevan Pekan muistelmakirjan.

Kirjasta minulle valkeni muutama mielenkiintoinen henkilöyhteys. Pekan ja Liisin tytär Johanna Jämsä oli Ressun lukiossa ev.lut. uskonnonopettajana omana lukioaikanani (perhesuhdetta en ollut ennen tiennyt), ja teologisen tiedekunnan professori Jutta Jokiranta on Pekan ja Liisin miniä. Mutta arvaattekos, millainen langanpää Pekka Jokirannan uskoontulosta johtaa katoliseen kirkkoon? (lisää…)

Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herätyssaarnaajaKun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)

Vanhoillislestadiolaiset herätys! Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!

EMIL ANTON

Olin aika innoissani, kun sain tietää Oulun Pyhän Istuimen eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisseen kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti: Kirjoituksia uskon ja opin perusteista (2018). Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun luin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta etäisen sukulaiseni, SRK:n varapuheenjohtajan, kenttärovasti Valde Palolan haastattelun otsikolla ”Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia?”

Otsikon kysymys kiinnosti haastattelijan lisäksi minuakin. Se kiinnostaa myös lukemattomia luterilaisia ja varsinkin nuoren polven lestadiolaisia. Palola vastasi K&K:n haastattelijalle kehottamalla ensin lukemaan juuri tämän kirjan, joka vastaa ”paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa”. Siinä on yleistajuisesti ”liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä”, Palola lupaa.

Artikkeleista koostuvan kirjan esipuheessa Palola, joka oli myös artikkelityöryhmän puheenjohtaja, toteaa edelleen, että kirjan tarkoituksena on kuvata ”selkeästi ja ymmärrettävästi, miten uskomme ja opetamme, ja kertoa, mihin käsityksemme perustuvat”, sekä osoittaa, että ”opetuksemme perustuu Raamattuun ja kirkon tunnustukseen” ja että ”kristillisyytemme kulkee ’entisten pyhien jalanjäljissä'”.

Olin näistä lupauksista todella innoissani, koska olen jo vuosia ollut kiinnostunut lestadiolaisuudesta (ks. esim. kirjeeni lestadiolaisille parin vuoden takaa), mutta minulla on ollut K&K:n artikkelissakin mainittu vaikutelma, että liike on vältellyt antamasta ulospäin selvää vastausta kysymykseen sen kiistellystä seurakuntaopista. Lisäksi olen saanut käsityksen, että liikkeessä myös vierastetaan uskonasioiden järkiperäistä ja perusteellista käsittelyä. Sen sijaan vedotaan mieluummin uskon ja järjen väliseen eroon.

Tartuin siis Palolan suosittelemaan kirjaan suurin odotuksin ja luin sen kannesta kanteen. Kuinkakohan moni lestadiolainen (tai ei-lestadiolainen) on sen tehnyt? En tiedä, mutta ainakaan en netistä löytänyt yhtään kirja-arviota tai esittelyä tai artikkelia kirjaan liittyen, paitsi tuon K&K:n haastattelun. Enkä ihmettele. Kirja oli aivan järkyttävän tylsä. Siis voi hyvänen aika, nyt SRK herätys! (lisää…)