lestadiolaisuus

Lestadiolaisuuden Summa theologiae: passioita, perkeleitä ja totista kääntymystä

JOONA KORTENIEMI

Kuvahaun tulos: laestadius hulluinhuonelainen — Lars Levi Laestadius, *Hulluinhuonelainen* (Akateeminen kustannusliike, 1968)

Kuten blogistikollega Emil totesi edellisessä kirjoituksessaan, tänä vuonna tulee täyteen 160 vuotta ”Lapin profeetan” ja ”Pohjolan pasuunan” Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuolemasta. Itse asiassa hänen kuolinpäivänsä oli eilen, 21. helmikuuta. Kuten Emil niin ikään totesi, rovastin merkkivuosi voisi olla hyvä sauma yrittää ymmärtää lestadiolaisuutta julkisuudessa runsaasti nähdyn päivittelyn ja kauhistelun sijaan. Sen selvittämiseksi on tosiaan hyvä aloittaa liikkeen perustajasta, Laestadiuksesta.

Emil esitteli kirjoituksessaan rovastin elämää, minä esittelen hänen ajatteluaan. Teen sen analysoimalla hänen teologis-filosofista pääteostaan Hulluinhuonelainen: silmäys armonjärjestykseen (Dårhusjonet: En blick i nådens ordning), joka tosin julkaistiin postuumisti kokonaisuudessaan vasta vuonna 1964.

Lukijasta voi ehkä tuntua yllättävältä, että Laestadius on jättänyt jälkeensä teologis-filosofisen teoksen. Emilin referaatin perusteella – muun muassa rovastin karkean kielenkäytön vuoksi – hän saattoi vaikuttaa niukin naukin pappisseminaarin läpäisseeltä maaseutupapilta. Ja maaseutupappi hän tietysti olikin, hyvin köyhästä taustasta. Myös pappina ollessaan Laestadius samaistui voimakkaasti maaseudun köyhään ja oppimattomaan rahvaaseen peittelemättä halveksuntaansa ”maailmallista” sivistyneistöä ja kirkollis-yhteiskunnallista eliittiä kohtaan.

Laestadius oli kuitenkin monitahoinen persoona: herätysjulistajan ohella hän oli tiedemies, joka ansioistaan kasvitieteilijänä sekä saamelaisten mytologian kerääjänä sai kansainvälisen tason tunnustuksen, Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon (ks. 1 ja 2). Myös teologian ja filosofian alueella hän oli seurakuntapapiksi poikkeuksellisen oppinut.

(lisää…)

Pyhä Lars Levi Laestadius? 160 vuotta lestadiolaisuuden isän kuolemasta

EMIL ANTON

Lars Levi Laestadius: Huutavan ääni korvessa

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

(lisää…)

Kaikki synnit 2: Kannatti vilikasta, mutta entä se omatunto… ?

EMIL ANTON

Kaikki synnit -sarjan toinen tuotantokausi julkaistiin lokakuussa 2020 Elisa Viihde -suoratoistopalvelussa, ja se jo on saanut oikeutetusti paljon huomiota osakseen. Sitä on laajasti pidetty (blogikollega Joonan eilen arvioimaa) ensimmäistä tuotantokautta parempana.

Katsottuani molemmat tuotantokaudet ja luettuani kaikki löytämäni nettiarvostelut yhdyn tähän toisen tuotantokauden ylistykseen: ”loppuhuipennus menee totaalisesti ihon alle. Käsikirjoitus onnistuu yllättämään ja vetämään maton katsojan jalkojen alta. – – [E]lämän suuret kysymykset tulevat niin iholle, ettei moista ole hetkeen nähty.”

Toisen tuotantokauden yllätyksenä on se, että siinä siirrytään 15 vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 1999, jolloin valmistaudutaan vuosituhannen vaihteeseen (ja ellei maailmanloppuun niin kenties jonkinlaiseen aivan uuteen aikakauteen). Poliisien ja lestadiolaisen yrittäjäperheen ohella näkyvässä roolissa on aika hauska feministis-karismaattis-uushenkinen lahko. Juonen ytimessä on varjakkalaisen avioparin mystinen kuolema. Asiaa tutkivan poliisin eli Ritolan (Matti Ristinen) vaimolla on ollut pariskuntaan salainen ryhmäseksisuhde.

Paikkana on siis edelleen fiktiivinen Varjakka; sarjaa kuvattiin oikeasti Haukiputaalla, Oulussa, Lumijoella, Limingassa ja Oulunsalossa. Varjakan kirkko on tosiasiassa Lumijoen kirkko. Näille seuduille voisi siis joskus järjestää Kaikki synnit -pyhiinvaelluksen tai teemamatkan (ilmoittaudu mukaan kommenttiboksissa!).

En kuitenkaan aio yksipuolisesti fanittaa sarjaa tässä arviossa. Pidin sarjaa rikosdraamana erinomaisena allekirjoitan kiitokset isojen asioiden koskettavasta käsittelystä, mutta moraalis-maailmankatsomuksellisesti en ollut sarjaan ollenkaan tyytyväinen. Seuraavassa avaan tätä kritiikkiäni hieman tarkemmin.

(lisää…)

Kaikki synnit 1: Onnistunutta lestadiolaisuuden kuvausta?

JOONA KORTENIEMI

Mika Ronkaisen ohjaama ja Merja Aakon käsikirjoittama rikosdraamasarja Kaikki synnit (2019) on niittänyt suosiota ulkomaita myöten. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on ollut yleisön suosikki Elisa Viihde – suoratoistopalvelussa sekä Yle Areenassa. Göteborgin elokuvajuhlilla se voitti palkinnon parhaasta TV-draaman käsikirjoituksesta tammikuussa 2019. Sarja ja sen näyttelijät ovat sijoittuneet hyvin myös monissa muissa elokuvakilpailuissa. Sen ensimmäinen kausi on myyty jo yli 30 maahan.

Lestadiolaisuustutkijana haluan olla perillä siitä, millaisin silmin liikettä katsotaan. Niinpä eräänä torstaipäivänä katsoimme blogikollega Emilin kanssa sarjan ensimmäisen kauden putkeen, toki koronaturvallisesti kumpikin omassa kodissamme. Kokemus herätti ajatuksia. Sarja antaa mielestäni hyvän kurkistusikkunan nykykulttuurin ajatuksiin moraalista, arvoista ja hengellisyydestä. Hyvässä ja pahassa.

(lisää…)

Vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen: Minna Korjosen haastattelu

EMIL ANTON

Minna Korjonen

Kirjoittaessaan syyskuisesta Puolan-matkastamme blogikollega Joona Korteniemi käytti pariin otteeseen adjektiivia lestadiolais-katolinen (tai lestadiolaiskatolinen). Käytin sitä tuolla matkalla itsekin, ja kun minulta kysyttiin, mistä minä olin tämän ”lestadiolaiskatolisuuden” päähäni saanut, vastasin, että Joonalta. Seuraavaksi pallo heitettiin Joonalle, joka sanoi saaneensa sen minulta. Päädyimmekin siihen, että monivuotinen ystävyytemme on vähitellen tuottanut lestadiolaiskatolisuuden ilmiön.

Uskoisin, että voimmekin jo ihan oikeasti puhua ilmiöstä. Kyseessä on vielä kovin nuori mutta kasvava ja kiehtova ilmiö Suomen kristillisellä kentällä. ”Lestadiolais-katolisuus” voi viitata väljästi lestadiolaisten ja katolilaisten yhteisiin tekemisiin kuten matkoihin, tai sitten sillä voidaan tarkoittaa syvempää teologis-hengellistä synteesiä, jossa katolisuus ja lestadiolaisuus kohtaavat, rikastuttavat toisiaan ja kenties jopa sulautuvat yhteen.

Ensimmäisen kerran käytin adjektiivia ”lestadiolais-katolinen” pari vuotta sitten kertoessani Vartijassa lestadiolaiskatolisesta Viron-matkasta, jota voisi pitää lestadiolaiskatolisen ”ilmiön” alkusysäyksenä. Sittemmin olemme järjestäneet muutamia ekumeenisia ja katolis-lestadiolaisia seuroja, joissa on ollut läsnä kymmeniä ihmisiä, mukaan lukien katolilaisia, vanhoillislestadiolaisia ja esikoislestadiolaisia (tai esikoisia Esikoiset ry:stä).

Joona Korteniemi on kertonut omasta tiestään vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen Fides-lehdelle tekemässäni haastattelussa. Sittemmin vielä käynnissä olevasta matkastaan on kirjoittanut myös Pekka Palokangas Tienviittoja-blogillaan, ja muitakin nuoria miehiä on matkalla.

Tänään saan kuitenkin esitellä arvon lukijakunnalle lestadiolaiskatolisen naisen, ja vieläpä sellaisen, joka teki matkansa kauan ennen mitään ilmiötä, 1990-luvulla. Alla julkaistavassa haastattelussa nykyään Lontoossa asuva Minna Korjonen kertoo, kuinka Teemu Sippo auttoi hänet katoliseen kirkkoon ja elämään aikana, jolloin horisontissa ei näkynyt ketään muuta katolisuuteen kääntynyttä lestadiolaista. (lisää…)

Toinen kirje herätysliikkeille (kesäjuhlien jälkeen!)

JOONA KORTENIEMI

SRK:n Suviseurat Muhoksella

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”? (lisää…)