EMIL ANTON
Kirjoittaessaan syyskuisesta Puolan-matkastamme blogikollega Joona Korteniemi käytti pariin otteeseen adjektiivia lestadiolais-katolinen (tai lestadiolaiskatolinen). Käytin sitä tuolla matkalla itsekin, ja kun minulta kysyttiin, mistä minä olin tämän ”lestadiolaiskatolisuuden” päähäni saanut, vastasin, että Joonalta. Seuraavaksi pallo heitettiin Joonalle, joka sanoi saaneensa sen minulta. Päädyimmekin siihen, että monivuotinen ystävyytemme on vähitellen tuottanut lestadiolaiskatolisuuden ilmiön.
Uskoisin, että voimmekin jo ihan oikeasti puhua ilmiöstä. Kyseessä on vielä kovin nuori mutta kasvava ja kiehtova ilmiö Suomen kristillisellä kentällä. ”Lestadiolais-katolisuus” voi viitata väljästi lestadiolaisten ja katolilaisten yhteisiin tekemisiin kuten matkoihin, tai sitten sillä voidaan tarkoittaa syvempää teologis-hengellistä synteesiä, jossa katolisuus ja lestadiolaisuus kohtaavat, rikastuttavat toisiaan ja kenties jopa sulautuvat yhteen.
Ensimmäisen kerran käytin adjektiivia ”lestadiolais-katolinen” pari vuotta sitten kertoessani Vartijassa lestadiolaiskatolisesta Viron-matkasta, jota voisi pitää lestadiolaiskatolisen ”ilmiön” alkusysäyksenä. Sittemmin olemme järjestäneet muutamia ekumeenisia ja katolis-lestadiolaisia seuroja, joissa on ollut läsnä kymmeniä ihmisiä, mukaan lukien katolilaisia, vanhoillislestadiolaisia ja esikoislestadiolaisia (tai esikoisia Esikoiset ry:stä).
Joona Korteniemi on kertonut omasta tiestään vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen Fides-lehdelle tekemässäni haastattelussa. Sittemmin vielä käynnissä olevasta matkastaan on kirjoittanut myös Pekka Palokangas Tienviittoja-blogillaan, ja muitakin nuoria miehiä on matkalla.
Tänään saan kuitenkin esitellä arvon lukijakunnalle lestadiolaiskatolisen naisen, ja vieläpä sellaisen, joka teki matkansa kauan ennen mitään ilmiötä, 1990-luvulla. Alla julkaistavassa haastattelussa nykyään Lontoossa asuva Minna Korjonen kertoo, kuinka Teemu Sippo auttoi hänet katoliseen kirkkoon ja elämään aikana, jolloin horisontissa ei näkynyt ketään muuta katolisuuteen kääntynyttä lestadiolaista.
Minna Korjonen, kiitos halukkuudestasi haastatteluun. Kerrotko lyhyesti taustastasi?
Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheeseen 52 vuotta sitten. Minulla oli hyvä koti ja normaali, onnellinen lapsuus. Perheemme oli tiiviisti mukana vanhoillislestadiolaisen Rauhanyhdistyksen toiminnassa. Pyhäkoulut, leirit ja rippikoulut kävin liikkeen sisällä. Tuohon aikaan vanhoillislestadiolaiset eivät osallistuneet evankelis-luterilaisen kirkon toimintaan. Tämä on sittemmin muuttunut, ja nykyään osallistuminen esimerkiksi lasten kerhoihin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on tuttua ja osa viikoittaista arkea monen vanhoillislestadiolaisperheen lapsille.
Mikä sai sinut jättämään vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön?
Nuoruusvuosinani minussa kasvoi tunne siitä, että lestadiolaisuus ei puhutellut minua tavalla, joka veisi lähemmäksi Kristus-yhteyttä ja uskon syvempää olemusta. Tunne voimistui vuosi vuodelta ja herätti monia kysymyksiä sekä samanaikaisesti myös etäännytti minua kauemmaksi lestadiolaisuudesta. Päätös lestadiolaisyhteisöstä lähtemisestä oli jotenkin luonnollinen jatke ja seuraava askel oman uskon pohdinnan tiellä. Koen Jumalan johdatuksena, että löysin hengellisen kodin katolisesta yhteisöstä.
Oliko sinulla joitain erityisiä asioita tai ajatuksia, joiden kanssa kamppailit?
Vaikka kuinka monia! Minulla oli monia kysymyksiä etenkin tulevaisuuden suhteen, olinhan kasvanut hyvin tiiviissä yhteisössä, jossa kaikki elämäni peruspilarit kuten koti, ystävät, sukulaiset, harrastukset ja elämänkokemukset kietoutuivat (lestadiolais)yhteisöön. Olin jo reippaasti yli 20-vuotias ja tavallaan yksin uuden edessä. Siihen aikaan (noin 25 vuotta sitten) en ollut kuullut kenenkään muun vanhoillislestadiolaisen kääntymyksestä katolilaisuuteen, joten tiesin, etta muiden kääntyneiden kokemuksia ei ole saatavilla, eikä siis ollut ketään hengenheimolaista, jonka kanssa olisi ollut mahdollisuus vaihtaa ajatuksia tai keskustella tuntemuksista, vaikka olinkin varma valinnastani ja luottavaisin mielin hengellisesti. Minua mietitytti myös perheeni suhtautuminen, etenkin äitini, luopuessani lapsuudenkodin ja lapsuuteni vanhoillislestadiolaisesta uskosta.
Olinkin paljon yhteydessä ”yläkertaan” ja rukouksissani käännyin Jumalan puoleen. Kauhakaupalla tyrkkäsin mietteitä, pyyntöjä ja epäilyksiäkin Jumalan kämmenelle ja pyysin hengellistä ohjausta ja vastauksia moniin mieltäni askarruttaineisiin asioihin. Paljon asioita tuli kannettua Pyhän Henrikin seurakunnan senaikaiselle kirkkoherralle, isä Teemulle (nykyinen emerituspiispamme). Pappilavierailuja keskusteluineen eivät kahdenkaan käden sormet riitä laskemaan! Isä Teemu, ystävällinen, uskollinen ja lohduttava paimen, kärsivällisesti ja iloisesti kulki rinnallani tielläni katoliseen yhteisöön ja katolisessa yhteisössä.
En jäänyt vaille vastauksia, en Taivaan Isän enkä kirkkoherrankaan taholta. Tämä oli johdatusta ja suurta Jumalan armoa. Iloitsin myös siitä, että huoleni ystäväverkoston katoamisesta osoittautui turhaksi ja lapsuuden ystäväni jäivät edelleen elämääni, samalla kun minulle myös siunaantui monia uusia ja kestäviä ystävyyssuhteita.
Annoit ymmärtää, että lestadiolaisuus ei tarjonnut sinulle tarpeeksi syvää Kristus-yhteyttä ja että löysit syvemmän uskon katolisuudesta. Kerrotko lisää tästä?
Arjessa tämä ehkä konkretisoitui eniten siinä, että lestadiolaisessa yhteisössä usko peilautui käytännön normiston, seurakunnan neuvojen (joiksi niitä yhteisössä kutsutaan) eikä niinkään hengellisen kasvun kautta. Seurakunnan neuvot tarkoittivat, että pidättäydyimme ”maailman menosta” kuten esim. että emme käyneet teatterissa, oopperassa tai konserteissa, emme kuunnelleet populaarimusiikkia, emme käyttäneet meikkituotteita, emme osallistuneet seuratoimintaan kuten urheilu, partio tms, joitakin mainitakseni.
Katolilaisuudessa minua puhuttelivat ja vetivät puoleensa etenkin hengellinen kasvu ja siihen pyrkiminen sekä syvempi Kristuksen tunteminen ja Kristus-yhteys. Sitä sieluni kaipasi. Uskon kokonaisvaltaisuus ilman että se peilautuu erillisen normiston kuten mainitsemieni seurakunnan neuvojen välityksellä. Uskosta iloitseminen avautui minulle ihan uudella tavalla katolilaisuudessa, ja se oli hyvin kokonaisvaltainen kokemus, myös ihan siellä jokapäiväisessä arjessa. Myös uskonelämän moninaisuus sääntökuntineen sekä pyhimyksien merkitys herätti kiinnostusta ja kunnioitusta.
Näetkö lestadiolaisessa taustassasi joitain hengellisesti arvokkaita asioita, joita olet ehkä säilyttänyt elämässäsi myös katolilaisena?
En minä hengellisesti tyhjä ollut lestadiolaisuusyhteisössäkään, ja se, mitä olin jo hengellisesti saanut, vain moninkertaistui ja syveni katolilaisuuten käännyttyäni. Siionin laulut ovat iso osa vanhoillislestadiolaista elämää jo lapsuudesta, ja osaan ne kaikki vieläkin ulkoa ja kuuntelen niitä paljon, koska ne ovat niin kauniita ja niiden sanoma sopii ihan kaikille. Ne antavat lohtua ja iloa elämän tiellä, eikä tarvitse olla vanhoillislestadiolainen niitä kuunnellakseen. Ne soivat minulla autossa USB:ltä päivittäin, ja käyn myös itse niitä laulamassa suviseuroissa, jos satun niiden aikaan Suomessa olemaan.
Mitä neuvoja antaisit lestadiolaiselle, joka tänä päivänä pohtii tietään ja on kenties kiinnostunut katolisesta kirkosta?
Rukoilla! Kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää johdatusta. Et ole yksin kääntymismietteidesi kanssa, meitä on ollut ennen sinua ja samanaikaisesti kanssasi. Sinä, rakas sisar tai veli Kristuksessa, rukouksissa käännyn Jumalan puoleen, että rohkaistuisit ottamaan yhteyden katoliseen seurakuntaan, pappeihin tai yksittäisiin seurakuntalaisiin – esimerkiksi tämän blogin kirjoittajiin! He myös laittavat sinut halutessasi yhteyteen meihin vanhoillislestadiolaistaustaisiin nykyisiin katolilaisiin ja kanssamme kaikkien katolisten sisartemme ja veljiemme yhteyteen.
Suosittelen myös osallistumaan katolisen kirkon informaatiokurssille, joita järjestetään säännöllisesti jokaisessa katolisessa seurakunnassa. Myös Katolinen tiedotuskeskus on hyvä lisätiedon lähde esim. kirjallisuuden muodossa.
Iso kiitos haastattelusta, Minna!
***
Minna Korjonen on Lontoossa toimiva lastenhoidon- ja koulutusalan yrittäjä seka komitea- ja hallitusedustaja kansallisen terveydenhuollon (National Health Service) sekä sosiaalisen asuntotuotannon toimielimissä. Lisäksi Korjonen tekee vapaaehtoistyötä paikallisen katolisen kotikirkkonsa piirissä sekä sen ulkopuolisessa heikommassa asemassa olevien ihmisten (vammaiset, vanhukset, lapset, asunnottomat) asuinyhteisössä Kensingtonin ja Chelsean kaupunkipiirissä.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Haastattelu on asiallinen.
Älkää nyt kuitenkaan höpsikö ilmiöistä. :-) ”Päädyimmekin siihen, että monivuotinen ystävyytemme on vähitellen tuottanut lestadiolaiskatolisuuden ilmiön.”
”Lestadiolais-katolisuus” tai ”lestadiolaiskatolisuus” ei ole ilmiö tai suuntaus tai mikään muu kuin sana, jota te kaksi olette päättäneet käyttää lestadiolaisuudesta katolilaisuuteen kääntyneistä tjsp. Ymmärrän toki tutkijataustaisten tarpeen tällaiselle ajattelulle ja halun luoda ilmiöitä, mutta jos nyt ei silti annettaisi aivan marginaalisen yhteistyön puitteissa keksitylle sanalle enempää painoarvoa kuin teidän keskinäinen hauska sanaleikki. :-)
TykkääTykkää
Olen kuullut joidenkin lestadiolaisten puhuvan ilmiöstä tai yleensäkin tästä aiheesta. Sellaisten joiden en usko tätä palstaa seuraavan.
Uskon että tässä tosiaan on kyse suuremmasta ilmiöstä.
TykkääTykkää
Kiinnitin huomiota sanaan, joka ei ole mikään ilmiö, per se. ”Lestadiolaiskatolisuutta” ei ole olemassa. Se on hieman eri asia kuin että olet kuullut joidenkin lestadiolaisten puhuvan ilmiöstä kun oletettavasti keskustelevat kirkkokuntaa vaihtaneista. :-)
TykkääTykkää
Uskontojen maailmassa ei käsittääkseni tunneta kaksoiskansalaisuuksia. Os siis mahdollista olla katolilainen tai luterilainen tai lestadiolainen tai muslimi. Tai ateisti. Mutta ei kahta tai useampaa samanaikaisesti. Eli uskontokunnan vaihto edellyttää aina samalla vanhasta ja siihen liittyvistä sitoumuksista luopumista (toki muistot ja tuttavuudet jäävät). Ekumeniaa ja uskontokuntien rajoja ylittävää kulttuuriyhteistyötä maailma tarvitsee, mutta käsitteillä maalailun kanssa kannattaa tosiaan olla aika varovainen.
TykkääTykkää
Minusta asia on vähän monisyisempi. Katoliseen kirkkoon liittyminen ei, ainakaan useimmiten, edellytä kaikesta vanhasta luopumista , varsinkaan toisesta kristillisestä yhteisöstä tulevalta. Siitä, mikä on katolisen opin ja moraalin vastaista, tulee toki luopua. Sen, mikä ei ole, saa harkiten säilyttää, ja se voi rikastuttaa omaa ja joskus lopulta koko kirkon hengellistä elämää.
Hyvä esimerkki tästä on 2009 paavi Benedictus XVI:n apostolisella konstituutiolla Anglicanorum coetibus perustettu ordinariaatti entisille anglikaaneille. Siihen liittyminen edellyttää anglikaaneilta koko katolisen opin allekirjoittamista. Samalla heillä on mahdollisuus säilyttää paljon elementtejä anglikaanisesta liturgisesta traditiosta, virsistä ja rukouselämästä. Ja sen myötä on tietysti selvää, että ordinariaattiin liittyvät säilyttävät, kirkon hyväksynnällä, ainakin jossain määrin, anglikaanisen identiteetin – eihän koko struktuuria olisi ollut muuten tarpeen luoda. Samalla ordinariaatti tuo anglikaanisen tradition aarteet katoliseen täyteyteen, ja rikastuttaa näin koko kirkon liturgista ja muuta hengellistä elämää.
Lestadiolaisuudelle ei ole perustettu omaa ordinariaattia ja tuskin koskaan perustetaan. Vaikea nähdä, että sellaiselle olisi tarvettakaan. Samaa logiikkaa voi kuitenkin mielestäni käyttää jokainen lestadiolaisperinteestä katoliseen kirkkoon liittyvä omassa hengellisessä elämässään. Siitä, mikä on katolisen uskon vastaista, tulee luopua – esimerkiksi lestadiolaisesta eksklusivismista ja Hengen virka-opista. Sen, mikä ei ole, voi kuitenkin aivan hyvin säilyttää.
Mitä se käytännössä voisi olla? Minna mainitsee haastattelussa Siionin laulut, joita itsekin yhä kuuntelen. Olen joskus haaveillut mahdollisuudesta järjestää adoraatio, jossa käytettäisiin musiikkina vanhoja, kärsimysmystiikkaa henkiviä Siionin lauluja. Ne on mielestäni kuin luotu adoraatiota varten.
Lestadiolaisuuden ehkä tunnusomaisin piirre on syntien tunnustaminen toiselle uskovalle ja ”synninpäästö” tai armonvakuutus Jeesuksen nimessä ja veressä. Senkin voi nähdäkseni aivan hyvin säilyttää, kunhan sille ei anna samaa merkitystä kuin sakramentaaliselle ripille. Se on jopa kirkon tradition mukaista: esimerkiksi pyhä Franciscus kehottaa veljiä tunnustamaan synnit toisilleen, jos pappia ei ole saatavilla. Niin myös itselläni on tapana tehdä: mikäli pappia ei ole saatavilla, tunnustan yhä synnit jollekulle (yleensä lestadiolaistaustaiselle) ystävälle. Koen, että se puhdistaa omaatuntoa, ilmaisee Jumalalle valmiutta ripittäytyä ja välittää myös Jumalan armoa. Toki tunnustan samat asiat uudelleen myös papille, kunhan sellainen löytyy, ainakin jos koen, että on kysymys ”vakavista synneistä”, joiden suhteen sakramentaalinen rippi on välttämätön.
Tätä Emilkin epäilemättä tarkoittaa käsitteellä lestadiolaiskatolisuus: ei mielivaltaista sekasotkua mutta synteesiä, jossa se, mikä lestadiolaisperinteessä ei ole katolisen opin vastaista vaan hyvää ja kestävää, säilytetään ja tuodaan rikastuttamaan katolista täyteyttä.
TykkääLiked by 2 people
Edelleen viittaan siihen, mitä tuossa aiemmin kirjoitin: ei ole olemassa ilmiötä, suuntausta tai mitään muutakaan nimeltä ”lestadiolaiskatolisuus”. Nyt mennään jo ihan toisille urille, vaikka uskon, että sinäkin ymmärsit, mitä tarkoitettiin. :-) Eri uskontokuntia tai osia niistä ei ihan noin yhdistellä, muuta kuin omassa elämässä ja tekemisissään eli se ei tee mistään asiasta ilmiötä tai yleistä. Tämä olisi hyvä lisäys tuohon kommenttisi viimeiseen kappaleeseen.
Jokainen saa säilyttää omassa elämässään eri elämänvaiheistaan sen, mitä itse päättää säilyttää ja vaalia. Kukaan ei voi sitä toiselta kieltää tai vaatia luopumaan. Dialogi, ymmärrys, armo ja lähimmäisenrakkaus ovat tärkeimpiä.
TykkääTykkää
On olemassa lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia, jotka ovat eriasteisesti kiinnostuneita katolisesta kirkosta ja ammentavat katolisesta teologiasta eväitä Jumalan tuntemisessa kasvamiseen. Toisaalta on katoliseen kirkkoon liittyneitä tai liittymisprosessissa olevia lestadiolaistaustaisia, jotka ovat säilyttäneet lestadiolaisia traditioita: vaikkapa tervehtivät Jumalan terve/Jumalan rauhaa -tervehdyksellä, kuuntelevat ja laulavat Siionin lauluja, käyvät suviseuroissa tai tunnustavat syntejään uskoville maallikoille, kuten edellä kuvasin. Lisäksi on järjestetty lestadiolaiskatolisia seuroja, joihin on parhaimmillaan osallistunut kymmeniä ihmisiä.
Kuten kaikille käsitteille, sanalle ”ilmiö” voi tietysti antaa erilaisia merkityssisältöjä. Yleispätevää määritelmää sille ei tietääkseni ole. Minusta ei ole kuitenkaan mitenkään kaukaa haettua kutsua edellä kuvattua asiarypästä ”ilmiöksi”. Itse asiassa mieleeni ei tule muutakaan käsitettä, jolla sen voisi ottaa haltuun. Mielestäni ei ole myöskään kaukaa haettua kutsua sitä lestadiolaiskatolisuudeksi.
On totta, että lestadiolaiskatolinen ilmiö ei ole tavoittanut (ainakaan vielä) valtavia kansanjoukkoja. Ymmärtääkseni ilmiön ei kuitenkaan tarvitse tavoittaa jotain tiettyä määrää ihmisiä tullakseen kutsutuksi ilmiöksi.
No joo. Harmi, että Emilin tekemä Minnan hieno haastattelu hukkui täällä kommenttiboxissa hiukan tämän ilmiö-sanan semantiikan alle.
TykkääLiked by 1 henkilö
Uskon edelleen, että ymmärsit, mitä tuossa alussa jo esitin, vaikka yritätkin nyt vähän mitätöidä toisenlaisen näkemyksen. :-) Ilmiöhän voisi olla nimeltään vanhoilliskatolilaisuus ihan yhtä hyvin, kuten maallisia töitä tekevät, tutkijamaailman ulkopuolella elävät katolilaiset voisivat olla vaikkapa sekulaarikatolilaisia. Ero on siinä, että nyt jostain syystä halutaan sekoittaa myös terminologisesti kaksi kirkkokuntaa ja silloin ei ole kyse semantiikasta.
”Lisäksi on järjestetty lestadiolaiskatolisia seuroja, joihin on parhaimmillaan osallistunut kymmeniä ihmisiä.” Mistä tällaisesta yhteistyöstä eli seuroista ja matkoista voisi laajempi yleisö saada tietoa? Asia on erityisen kiinnostava, mikäli toiminta laajenee.
TykkääTykkää
En kai minä mitätöi Sinun näkemystäsi sen enempää kuin Sinäkään kommenteillasi meidän näkemystämme. :)
Ei tässä yritetä sekoittaa kahta kirkkokuntaa terminologisesti eikä muutenkaan. Varsinkaan, kun lestadiolaisuus ei ole kirkkokunta. Eri kristilliset yhteisöt eivät ole toisaalta koskaan olleet mitään hermeettisesti suljettuja osastoja. Ne ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttaneet toisiinsa. Blogikirjoituksessa Emil kuvaa sitä, miten tällä kertaa lestadiolaisuus ja katolisuus ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja rikastuttavat toisiaan. Lestadiolaiskatolisuus on nimi tälle ilmiölle.
Se on totta, ettei ”lestadiolaiskatolisuus” ole, ainakaan vielä, laaja ilmiö eikä mikään kiinteärajainen ”liike”. Mutta eihän tässä sellaista ole väitettykään. Ilmiön ei tarvitse olla laaja ollakseen kiinnostava ja vaikuttava. Pieni ja orastavakin ilmiö voi olla sellainen.
Seuroista voit varmaan saada tietoa vaikkapa laittamalla sähköpostia minulle tai Emilille. Meidän meiliosoitteemme löytyvät tuolta Ota yhteyttä-sivulta.
TykkääTykkää
Pienestä lumipallosta voi lähteä liikkeelle lumivyörykin… ja kuin sinapin siemeneestä aikoinaan lähti liikkeelle Jeesus-liike ja kristinusko ilmiö – ja jälleen Lapin perukoilla se syttyi uuteen paloon myös lestadiolaisena alkuheräyksenä.
Kiitos Emilille hyvästä haastattelusta ja Minnalle kristillisen rakkauden sävyttämistä viisaista näkemyksistä. Lestadiolaiskristittyjä lienee siirtynyt katoliseen kirkkoon myös 1950-60 -lukujen vaihteessa. Luulen, että jopa Juhani Raattamaa olisi voinut ymmärtää ja siunata ratkaisunne sen perusteella, mitä hän kirjoittaa muutamissa kirjeissään (teoksessa Kirjeitä wirwoitukseksi matkustajille elämän tiellä):
”Rakas weli. Jumalan armo lisääntyköön meille.
Kaikki heräykset pitäisivät yhteen sulaman, ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi. Saattakoon Herra sanansa jälkeen kaikkia muita lampaita yhteen lammashuoneeseen ja tehköön Kristuksen palvelijat työtä sen päälle, että kaikki heränneet yhdistyisivät ja pysyisivät yhteenliitettyinä Kristuksen lain siteellä, joka on täydellisyyden side…” (Saivomuotkasta 1881)
”Rakas sisar Tilda Fogman!
Jumalan armo lisääntyköön teille…Ja tehkäämme sen päälle työtä, että Herran lauma pysyisi koossa, ja hengen yhteydessä. Vieläpä toivokaamme, että kaikki herätykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuvat, että uudestakastajat, metodistit, Hedbergit, vieläpä maailman joukosta erkaantuneet kirkon yhteydessä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisi keskenänsä, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kun kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen olen näitä puhunut…
(1871)
Siitä, ettei Raattamaa mainitse tuossa luettelossaan katolista kirkkoa, ei tarvitse tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Lestadiolaisuuden tietyt suunnat dogmatisoivat monia vanhakirkollisia ja katolisia piirteitä opinkäsityksiinsä. Ja ainakin hyvänä hypoteesina voisi pitää, että Pohjois-Ruotsinkin rautatehtaille 1600-1700 -luvuilla kutsutuista vallonisepistä osa oli katolisia ja he saattoivat tuoda oman spritualiteettinsa alueen hengelliseen elämään ja kristillisiin heräyksiin.
TykkääTykkää
Teemaa sivuten vielä: kirjoitin Kotimaa24 verkkosivulle marraskuussa kirja-arvostelun FT Ari-Pekka Palolan kirjoittamasta SRK:n historiasarjan 3. osasta. Nykyisin SRK:n julkaisupäällikkönä ja Päivämiehen päätoimittajana toimiva Ari-Pekka väitteli 1997 katolisesta keskiajasta aiheena: ”Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika – Turun piispat 1412-1460.”
Mutta se kirja-arvosteluni (ja muuta debattia aiheesta) SRK:n historiasta ”Myrskyjen keskellä” on luettavissa osoitteessa:
https://www.kotimaa24.fi/blogit/markku-korteniemi-hoitokokoukset-ovat-ari-pekka-palolan-srkn-histioriakirjan-kuuma-peruna/
TykkääTykkää
Laitanpa vielä linkin ainakin hetken kuunneltavissa olevan pastori Esko M. Laineen aamuhartauteen 28.1. https://areena.yle.fi/1-50382701 jossa hän kertoi herrnhutilaisuudesta Suomessa ja suomalaisten herrnhutilaisten tiiviistä yhteydestä Böömiin.
Herrnhutilaiset tekivät hyvin laajaa lähetystyötä ympäri maailmaa, myös Tornionlaaksossa. Siihen liittyi sittemmin myös pietistinen pastori Nils Viklund, joka aiemmin 1770-luvulla oli esimiehensä Ylitornion kirkkoherra Isaac Grapen kanssa ollut mukana pitäjän hurmoksellisessa kansanherätyksessä. Nämä ovat tunnettuja kerrostumia lestadiolaisen alkuheräyksen taustalla.
TykkääTykkää