JOONA KORTENIEMI

Kuten ainakin uskollisimmat lukijat muistanevat, koimme alkuvuodesta blogikollega Emil Antonin kanssa unohtumattoman pyhiinvaellusseikkailun katolisessa Puolassa. Reissu oli intensiivinen, mutta samalla kävi selväksi, että valtavasti jäi näkemättä ja kokematta: Puolassa riittää tutkittavaa vaikka useamman ihmiselämän ajaksi. Siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta, mutta useampaan matkaan kyllä.

Toiseen reissuun tarjoutuikin tilaisuus, kun Hämeenkylän ev-lut. seurakunnan kirjallisuuspiiri innostui suunnittelemaan matkaa Krakovaan ja Auschwitziin 6.-8.9. ja pyysi Emiliä oppaaksi. Lisäksi Emil sai kutsun jo viime matkalta tutun lankonsa vauvan kummiksi seuraavaksi viikonlopuksi. Lähdimme matkalle mukaan ystäväni Pekka Palokankaan kanssa, joka on taustaltaan vanhoillislestadiolainen mutta jo vakaasti liittymässä katoliseen kirkkoon.

Pastori Matti Hyryn johtamasta Hämeenkylän seurakunnan ryhmästä yli puolet olivat lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia (pääosin vanhoillisia, mutta oli mukana joku esikoinenkin). Näin ryhmästä muodostui mielenkiintoinen lestadiolais-luterilais-katolinen kokonaisuus. Koko 26 hengen ryhmä oli yhdessä kolme päivää, kun taas Emilin ja Pekan kanssa olimme Puolassa yhteensä 11 päivää.

Wawel: Sigismund ja pyhä Stanislaus

Ensimmäinen varsinainen kohteemme Krakovassa oli Wawel, Puolan kuninkaiden historiallinen linna, josta hallittiin hetken myös Suomea. Ruotsi, johon Suomi kuului, sekä Puola olivat nimittäin personaaliunionissa 1593-1599, kun ”Turusta tutun” Juhana-herttuan eli myöhemmän Ruotsin kuninkaan Juhana III:n ja puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican poika Sigismund, puolaksi Zygmunt III Waza, oli sekä Puolan että Ruotsin kuningas.

Wawelin linna oli kiehtova sekoitus keskiaikaista linnoitusta, italialaista renessanssia ja saksalaista barokkia. Oli vaikuttavaa tajuta, että vuonna 1939 täällä liehuivat natsiliput. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Wawelin katedraali. Se oli valtavan kaunis. Oli vaikuttavaa nähdä siellä Puolan hallitsijoiden ja suurmiesten haudat Sigismundista Józef Piłsudskiin sekä Smolenskin lentoturmassa kuolleeseen presidentti Lech Kaczyńskiin. Siellä oli todella konkreettisesti läsnä koko Puolan historia.

Mieleenpainuvin oli kuitenkin kirkossa sijaitseva Puolan suojeluspyhimyksen pyhän Stanislauksen hauta sekä kirkossa aistittava pyhyyden ja rukouksen ilmapiiri: yliluonnollinen hiljaisuus ja rauha, joka kutsui suuntautumaan kohti Jumalaa, hyvyyttä, totuutta ja rakkautta. Ikään kuin kirkossa vuosisatojen aikana lausutut rukoukset ja vietetyt messut olisivat jättäneet paikkaan jonkinlaisen hengellisen tai metafyysisen jäljen. Samaan kokemukseen törmäsin matkan varrella useita kertoja erityisesti vanhoissa kirkoissa.

Auschwitz-Birkenau

Lauantaina keskityimme Puolan toiseen maailmansotaan liittyvään historiaan. Vierailimme Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa sekä Schindlerin listasta tutun Oskar Schindlerin tehtaalla.

Matkalla Auschwitziin Emil referoi pyhän Johannes Paavali II:n sekä Benedictus XVI:n siellä pitämiä puheita. Minua kosketti erityisesti Johannes Paavali II:n ajatus, jonka mukaan keskitysleiri on syytä nähdä ”voiton paikkana” ja pyhiinvaelluspaikkana. Tunnetut pyhät, kuten Maximilian Kolbe ja Edith Stein, saivat siellä voiton, mutta samalla myös monet tuntemattomat eri kansallisuuksista, ideologioista ja uskonnoista. Uhraamalla itsensä, kieltäytymällä antamasta periksi ideologialle, joka kielsi ihmisyyden, he kirkastivat erityisellä tavalla ihmisyyden kauneutta ja absoluuttista arvoa. Tällä tavoin, kontemplatiivisesti ja rukoillen katseltuna, Auschwitz-Birkenau oli kaikessa monotonisessa kaameudessaan puhutteleva, jopa kaunis paikka, ”pyhien syntymäpaikka”, kuten pyhä Johannes Paavali II sanoi.

On innostavaa soveltaa samaa logiikkaa omaan elämäänsä: kaikkein vaikeimmat tapahtumat ja hetket, jotka erityisesti koettelevat omaa inhimillistä arvokkuutta, kuten sairaudet ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, ovat myös erityisen pyhiä hetkiä, erityisiä mahdollisuuksia ”voittaa”. Ne ovat erityisiä mahdollisuuksia todistaa siitä, että ihminen on jotain enemmän kuin pelkkä eläinlaji muiden joukossa, että ihmisellä on ikuinen kutsumus.

Illan päätteeksi menimme Pekan ja Emilin kanssa adoraatioon majapaikkamme naapurissa sijainneen Jumalan laupeuden pyhäkön adoraatiokappeliin sekä hienoon lestadiolais-katoliseen dialogiin matkaseurueemme miesten kesken. Keskustelu käsitteli muun muassa pyhimyksiä, pyhitystä, vanhurskauttamisoppia ja kirkollisen hierarkian merkitystä.

Jumalan laupeuden pyhäkkö

Sunnuntaina keskityimme syvemmin Jumalan laupeuden pyhäkköön sekä kävelymatkan päässä sijainneeseen pyhän Johannes Paavali II:n pyhäkköön. Osallistuimme ensin aamumessuun Laupeuden pyhäkössä, minkä jälkeen vietimme luterilaisen sanajumalanpalveluksen pyhäkön alakerran saksalaisessa kappelissa. Olikin suorastaan kirkkohistoriallinen kokemus, kun Krakovan Jumalan laupeuden pyhäkössä laulettiin luterilaisia virsiä sekä lestadiolaisten Siionin lauluja ja kuultiin lestadiolaisluterilainen synninpäästö Jeesuksen nimessä ja veressä!

Keskipäivällä vierailimme Johannes Paavali II:n pyhäkön museossa sekä söimme lounaan viereisessä Tutti Santi-pizzeriassa, jonka pizzat on nimetty pyhimysten mukaan. Kello 15 eli Jeesuksen kuolinhetkellä, niin sanotun ”laupeuden tunnin” alkaessa, osallistuimme Jumalan laupeuden ruusukkoon Laupeuden pyhäkön vanhassa kappelissa, joka oli tupaten täynnä.

Rukoushetken jälkeen meillä oli onni saada Laupeuden sisariin kuuluva nunna, sisar Faustia, kertomaan meille sääntökunnastaan. Se olikin päivän ehdoton kohokohta. Nuori sisar oli erinomainen elävä esimerkki siitä, mitä pyhyys on käytännössä: äärimmäisen omistautunut Jeesukselle iloisella, vapautuneella, yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla niin, että hänen seurassaan oli helppo olla. Hänen puhuessaan Jeesuksesta kasvot loistivat kuin sulhasestaan puhuvalla morsiamella.

Sisar Faustia kertoi meille vaikuttavan todistuksensa siitä, miten tutustuminen pyhän Faustinan Päiväkirjaan (joka pitäisi ehdottomasti suomentaa!) oli muuttanut hänen elämänsä. Hän kertoi meille myös kääntymyksistä, joita Laupeuden pyhäkössä tapahtuu jatkuvasti: Jumalasta kauas ajautuneita ja monenlaisista ongelmista kärsiviä ihmisiä tulee pyhäkköön ja kääntyy. Usein pelkkä katsominen Laupeuden kuvan Jeesuksen lempeisiin silmiin riittää.

Illalla Hämeenkylän seurakunnan matkaseurue lensi takaisin Suomeen ja olimme Emilin ja Pekan kanssa omillamme. Kiertelimme vielä hiukan Krakovan vanhassa kaupungissa. Pelastimme illan päätteeksi pesästä kadulle pudonneen linnunpojan viemällä sen lakissani Laupeuden pyhäkköön, josta vahtimestari monien käänteiden jälkeen soitti paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen hakemaan sen.

Krakovasta Częstochowaan

Maanantaina 9. syyskuuta suuntasimme kohti Puolan hengellistä sydäntä, Jasna Góran luostarista ja Mustan Madonnan ikonistaan kuuluisaa Częstochowaa. Sinne päättyi ihmeellisellä tavalla Ruotsi-Suomen Puolan-valtaus vuonna 1655, mistä kiitollisena kuningas Juhana II Kasimir julisti Marian Puolan kuningattareksi.

Myös Częstochowassa kiinnitin huomiota intensiiviseen rukouksen ja pyhyyden ilmapiiriin, joka tuntui ikään kuin olevan osa paikkaa. Maanantai-iltana osallistuimme Apel Jasnogórski-rukoukseen, joka televisioidaan suorana Częstochowasta joka iltana koko Puolaan. Tiistaiaamuna osallistuimme klo. 5.30 puolalaiselle kansanhurskaudelle tyypilliseen godzinki-aamurukoukseen ja messuun.

Częstochowan vierailumme kohokohta oli yllättävä tutustuminen säteilevän ystävälliseen isä Sebastianiin, joka kuului Jasna Góran luostaria ylläpitäviin pauliiniveljiin (joista en ollut ennen kuullutkaan!). Isä Sebastian palveli luostarin urkurina, ja hän piti meille yksityiskonsertin pyhäkössä myöhään maanantai-iltana sen jo suljettua ovensa. Pekka sai laulaa pyhäkössä luterilaisia virsiä hänen säestyksellään (kenteis kirkkohistoriaa sekin). Tiistaiaamuna isä Sebastian pyysi meidät spontaanisti aamupalalle luostarin refektorioon ja esitteli meille klausuurin puolella sijaitsevaa upeaa kirjastoa, jossa oli oma nimetön hylly myös ”kielletyille kirjoille”!

Ekumeeninen ja yllätyksellinen Łódź

Tiistaina iltapäivällä saavuimme ”Puolan Tampereelle” teollisuuskaupunki Łódźiin. Sen rakennuskanta on pääasiassa harmaata ja nuhjaantunutta, mutta remontteja oli käynnissä kaikkialla ja ainakin paikallisen taksikuskin kertoman mukaan kaupungissa oli lähes täystyöllisyys. Kävimme katedraalissa ja upeassa uusgoottilaisessa luterilaisessa kirkossa (jossa dominikaanit ovat nauhoittaneet laulujaan – Łódź on kuulemma ekumeniassa Puolan ykkönen).

Löysimme kaupungista myös yhteyden Krakovasta tuttuun Faustina Kowalskaan. Hän nimittäin asui täällä nuoruudessaan ja koki täällä sijaitsevassa puistossa ensimmäisen ilmestyksensä (kesken tanssiaisten!). Faustinan vanha koti on juuri äskettäin remontoitu ja muutettu Laupeuden sisarten taloksi.

Łódźin tähtihetki meille olikin se, kun ko. talossa asuva sisar Sara viittoi meidät kadulta sisään. Hän oli yhtä huikea tapaus kuin krakovalainen sisarensa: luonnollisella, valoisalla ja nöyrällä tavalla pyhä ja kaunis ihminen. Keskustelimme hänen kanssaan muun muassa hänen missiostaan Łódźin ongelmalähiön perheiden keskuudessa sekä tietysti Lutherista, ekumeniasta ja lestadiolaisuudesta:) Saimme myös polvistua kappelissa, joka sijaitsee Faustinan entisen asuinhuoneen paikalla.

Historialliset Toruń ja Gniezno

Keskiviikkona 11.9. siirryimme Toruniin, joka on tunnettu renessanssinero Nikolai Kopernikuksen kotikaupunkina, kiistanalaisen Radio Maryjan keskuspaikkana sekä puolalaisten piernikien eli piparkakkujen (tai niiden sukulaisten) kotikaupunkina. Kävimmekin Kopernikuksen kotimuseossa, piernikien museossa ja Radio Maryjan rakennuttamassa ”Kaikkeinpyhimmän Neitsyt Marian, uuden evankelioinnin tähden ja pyhän Johannes Paavali II:n pyhäkössä”. Kultaa, mosaiikkeja, lasimaalauksia ja marmoria riitti. Iltamessussa kävimme paikallisessa jesuiittakirkossa, ja tapasinkin messun jälkeen elämäni ensimmäisen jesuiitan!

Seuraavaksi suuntasimme Puolan ensimmäiseen pääkaupunkiin, Gnieznoon. Gnieznon arkkipiispa on Puolan priimas, ja kaupungin arkkikatedraalissa sijaitsee Puolan toisen (tai oikeastaan ensimmäisen!) suojeluspyhimyksen, Wojciechin eli Adalbertuksen hauta. Puolan valtion alkuvaiheiden museossa hämmästelimme sitä, kuinka lähellä 900-luvun aikaisen Puolan rajat olivat maan nykyisiä rajoja.

Gnieznosta teimme taksimatkan kaupungin ulkopuolelle Lednicaan, jossa järjestetään joka kesä Suviseurojen tyyppinen hengellinen kesäjuhla. Se kerää vuosittain suunnilleen saman verran osallistujia kuin Suviseurat, mutta se on suunnattu lähinnä nuorille.  Tapahtuman perusti dominikaani-isä Jan Góra Johannes Paavali II:n ideoimien Maailman nuortenpäivien inspiroimana. Kävimme jo edesmenneen Góran haudalla ja rupesimme jo suunnittelemaan lestadiolaiskatolista matkaa ”Puolan suviseuroihin”.

Kaliszin ystävät ja pohjoismainen Sopot

Gnieznosta siirryimme Kalisziin Emilin Marcin-langon perheen vieraiksi. Saimme suorastaan tyrmäävän lämpimän vastaanoton. Emme ehtineet edes autosta ulos, kun lapset jo piirittävät meidät huutaen: Cześć wujek, hei setä! Ensimmäinen ilta kuluikin lasten kanssa tyynysotaa leikkien ja isäntäväen kanssa seurustellen. Seuraavana päivänä oli kaksoisristiäiset: isäntäperheemme ja naapuriperheen vauvat kastettiin läheisessä kirkossa.

Olimme Pekan kanssa otettuja siitä, kuinka luontevasti ja lämpimästi meidät otettiin mukaan suureen perhejuhlaan. Kiinnitimme huomiota myös perheiden kristilliseen kasvatukseen, yhteisiin rukoushetkiin jne.

Sunnuntaina 15.10. matkustimme junalla Kaliszista pohjoiseen, Itämeren rantakaupunkiin Sopotiin. Kävelimme hiekkarannalla, näimme meduusoja, söimme erikoisia kala-aterioita ja kävimme messussa lähellä (Gdanskin puolella) sijaitsevasa Oliwan katedraalissa, joka on kaunis historiallinen pyhäkkö ja erityisen tärkeä kašubeille. Teimme myös sen huomion, että Suur- ja Vähä-Puolaan verrattuna Sopot vaikutti hyvinkin erilaiselta, jotenkin paljon pohjoismaisemmalta.

Lopuksi: pyhyys ja eukaristia

Suomeen verrattuna Puola on vielä selvästi erilainen paikka: se on yhä kristillinen kulttuuri, jossa kristillinen elämäntapa on valtavirtaa, ei marginaalia. Toki maallistuminen etenee sielläkin, mutta silti oli hienoa nähdä, kuinka matkalla kohtaamamme puolalaiset, myös nuoret, harjoittivat uskoaan ja olivat hyvin tietoisia siitä. Tämä onkin mielestäni tulevaisuuden suunta kaikkialla länsimaissa.

On mahdollista, että suurten kristillisten yhtenäiskulttuurien ajat ovat lopullisesti takana. Tämä on mielestäni syytä myöntää viimeistään nyt. Niiden sijaan siirrymme yhä suuremmassa määrin ”harvojen pyhien aikakauteen”. Se puolestaan edellyttää juuri tietoisuutta omasta uskosta, halua kasvaa Jumalan tuntemisessa ja pyhyydessä sekä valmiutta edustaa vastakulttuuria suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Matkamme oli pyhiinvaellus, jolla oli välillä mentävä epämukavuusalueelle ja tingittävä omasta yksityisyydestä. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri menemällä epämukavuusalueelle oppii sen, että omat voimat eivät riitä ja että kaikki on Jumalan varassa. Tulee hetkiä, jolloin väsyttää ja ärsyttää vaikka haluaisi olla hyvä matkatoveri ja lähimmäinen. Matkalla huomasin, että paras lääke siihen vaivaan näyttää olevan eukaristia. Monta kertaa koin, miten eukaristian vastaanottaminen tai adoraatio poisti kaikki väsymyksen ja turhautumisen tunteet. Samaa olen kokenut hengellisessä elämässä ylipäätään.