Löytöretki belgialaiseen katolisuuteen

EETU MANNINEN

Lokakuun alussa aloitin tohtoriopinnot belgialaisessa Leuvenin katolisessa yliopistossa (KU Leuven). Suoritan siis jatko-opintoni sekä Helsingin yliopistossa, että KU Leuvenissa ja valmistun aikanaan teologian tohtoriksi molemmista (jos Jumala suo).

Leuvenin pääkirkko Sint Pieterskerk

Olen tästä innoissani ja kiitollinen, sillä KU Leuven on korkealle arvostettu eurooppalainen huippuyliopisto (sijalla 45 tuoreessa THE World University -rankingissa) ja maailman vanhin yhä toiminnassa oleva katolinen yliopisto.

Asun perheeni kanssa edelleen Oulussa, mutta teen Leuveniin aika ajoin lyhyitä, korkeintaan kuukauden mittaisia matkoja. Ennen lokakuista reissuani olin yhteydessä sikäläisten augustinolaisveljien kanssa, ja sovimme että voin majoittua tällä ja tulevilla Belgian matkoillani heidän Leuvenin kupeessa Heverleessä (noin puolen tunnin kävelymatkan päässä Leuvenin keskustasta) sijaitsevassa konventissaan.

Elämä augustinolaiskonventissa on antanut mielenkiintoisen näköalapaikan belgialaiseen katolisuuteen, josta minulla oli kokemusta jo ennestään keväiseltä vaihtojaksoltani Leuvenissa. Tässä matkakertomuksessani haluankin jakaa kokemuksiani ja havaintojani. Huomaa kuitenkin, että kokemukseni Belgiasta rajoittuvat lähes yksinomaan maan hollanninkieliseen pohjoisosaan, eli Flanderiin, joka poikkeaa huomattavasti sen ranskankielisestä eteläosasta, eli Valloniasta.

Taustaa

Kaikkialla, missä olen Flanderissa käynyt (Leuven, Bryssel, Antwerpen, Mechelen, Brygge ja Oostende), huomaa että tällä maalla on loistava katolinen menneisyys. Yksi Flanderille tunnusomainen osa tätä katolista historiaa ovat begiinitalot, jotka toimivat 1200–1600 luvulla begiineinä tunnetun naismaallikkoliikkeen yhteisöinä. Ne ovat muurilla rajattuja keskiaikaisia pieniä kyliä kaupunkien sisällä, joihin naiset saattoivat vetäytyä maailmasta. Leuvenissa tällaisia begiinikyliä on peräti kaksi, suuri ja pieni.

Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla Flanderi oli vankasti katolista aluetta. Kirkkoja on yhä joka kulmalla ja jopa tavallisia ei-kirkollisia rakennuksia koristavat usein Kristusta tai pyhimyksiä esittävät veistokset. Lisäksi kirkot ovat tavattoman komeita ja suuria, ja tämä pätee myös muihin kuin kaupunkien pääkirkkoihin.

Consistoire ordinaire public de 2016 - 1 (Jozef De Kesel).jpg

Kardinaali Jozef De Kesel. Kuva: Wikipedia

Sekularisaatio on kuitenkin tehnyt Belgiassa pahaa jälkeä, ja tätä nykyä belgialaisista enää alle 60 % on katolilaisia edes paperilla. Paikalliskirkon pahasta jamasta kertoo omaa kieltään esimerkiksi se, että hiljattaisessa tutkimuksessa, jossa vertailtiin pappiskutsumusten määrää suhteutettuna väkilukuun maissa, joissa on vähintään 100 000 katolilaista, Belgia jäi pahnanpohjimmaiseksi. Tämän lisäksi katolinen kirkko on Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen kokenut maassa voimakkaan liberalisoitumiskehityksen.

Tässä kehityksessä tärkeänä myötävaikuttajana oli viime maaliskuussa kuollut kardinaali Godfried Danneels (1933–2019), joka toimi Mechelen-Brysselin arkkipiispana peräti 30 vuotta 1970-luvun lopusta vuoteen 2010. Danneels tunnettiin yhtenä Euroopan liberaaleimmista piispoista. Hän oli katolisen opetuksen kanssa eri linjoilla esimerkiksi ehkäisyn, naispappeuden ja homoseksuaalisuuden suhteen. Hänen huhutaan myös taivutelleen Belgian vakaumuksellisesti katolista kuningas Badouin I:tä (1930–1993) allekirjoittamaan abortin sallivan lain vuonna 1990. Tällä hetkellä Mechelen-Brysselin arkkipiispana on kardinaali Jozef De Kesel, joka on jatkanut Danneelsin viitoittamalla liberaalilla linjalla.

Vaikka paikalliskirkkojen päämiehillä on suuri vaikutusvalta ja vastuu, olisi kuitenkin kohtuutonta syyttää Belgian paikalliskirkon tilanteesta yhtä miestä. Pääsyynä tapahtumien kulkuun on epäilemättä ollut koko yhteiskuntaa muuttanut maallistumiskehitys, jonka voittamattomalta näyttävään virtaan monilla kirkonmiehillä on ollut kiusaus hypätä myös monissa muissa maissa – eikä vähiten Suomessa.

Belgialainen katolisuus

Millaista sitten on belgialainen katolisuus? Kuten edellä mainitsin, yleisilmapiiri on liberaalin katolisuuden hapattamaa. Tästä ensimmäisenä konkreettisina piirteinä pistävät silmään Vatikaani II:n jälkeiset liturgiset uudistukset: messussa istutaan huomattavasti enemmän kuin mihin olen Suomessa tottunut, eikä polvistuta lainkaan. Kirkoista on jopa poistettu tämän mahdollistavat polvistumiskorokkeet. Tavallisen kirkkokansan osallistuminen messussa vaikuttaa minun silmiini hiukan veltolta: vähätkin seisomiset tehdään hitaasti ja iso osa jää paikoilleen istumaan.

Tämän tavallisen kaavan lisäksi mukaan mahtuu myös paljon progressiivisempaakin menoa. Maaliskuun alussa osallistuin KU Leuvenin teologisen tiedekunnan vuotuiseen pyhän Tuomas Akvinolaisen juhlaan, joka alkoi jesuiittaisän viettämällä messulla Sint Jan de Doperkerkissä. Pappi muokkasi tuntuvasti useita kohtia liturgiasta ja piti saarnan dialogimuodossa messuavustajan kanssa, koska ”me jesuiitat tykkäämme aina kokeilla jotain uutta”.

Belgialaisen ohjaajani mukaan meno on ollut joskus 1980-luvulla paljon villimpääkin: vaikka katolisen opin mukaan kirkolla ei ole valtaa vihkiä naisia papeiksi, tuohon aikaan Tuomas-juhlan messun oli hyvin saattanut toimittaa myös nainen.

Sint Jan de Doperkerk

Belgialaisessa liturgiassa huomioni on kiinnittänyt myös se, että ehtoollinen jaetaan aina yhdessä muodossa. Ainakin minusta tämä oli hieman yllättävää, sillä olisi voinut luulla, että tämä konsiilin jälkeen ilmettään riuskalla kädellä uudistanut paikalliskirkko olisi ottanut käyttöön myös ehtoollisen kahdessa muodossa jakamista koskevan uudistuksen.  En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta luulen, että voimakkaan protestanttisen kirkon tai kirkkojen puuttuminen on tehnyt tämän ”myönnytyksen” tarpeettomaksi.

Tämä on myös yksi belgialaisen katolisuuden tai pikemminkin kristillisyyden erityispiirteistä: kristillinen elämä on itsestään selvästi katolisuuden hallitsemaa, ja protestanttiset ryhmittymät ovat hyvin marginaalisia. Asetelma on samantyyppinen kuin luterilaisessa Suomessa, mutta kenties vieläkin korostuneempi.

Iloisia yllätyksiä

Positiivisena asiana belgialaisesta katolisuudesta täytyy sanoa, että joka sunnuntaina kirkoissa on yllättävän paljon väkeä. Vaikka suuri osa on huomattavan iäkästä, mukana on useimmiten myös perheitä lapsineen. Tämä pätee paitsi Leuvenin pääkirkkoon Sint Pieterskerkiin, myös syrjäiseen Heverleen augustinolaiskonventin yhteydessä olevaan kirkkoon ja muihinkin kirkkoihin, joissa olen osallistunut messuun Leuvenissa ja Brysselissä. Myös pääkirkon sakramenttikappelissa on usein väkeä hiljentymässä. Ilokseni voin siis todistaa, että ainakin jonkinlainen kansanhurskaus on vielä voimissaan.

Täytyy myös mainita, että eri seurakuntien ja messuyhteisöjen välillä voi olla suuriakin eroja. Esimerkiksi Sint Kwintenskerkissä kokoontuva englanninkielinen messuyhteisö on paikallisiin hollanninkielisiin messuyhteisöihin verrattuna hyvin elinvoimainen ja kansainvälinen. Kirkko on aina tupaten täynnä ja ihmiset polvistuvat kovalle kivilattialle tai eteisessä jaettaville sinisille ohuille alustoille.

Messu Sint Kwintenskerkissä

Toisena iloisena yllätyksenä mainittakoon, että kuulemani mukaan katolisesta kirkosta ei juurikaan valu valtavirtameininkiin kyllästyneitä kristittyjä pienempiin kirkkokuntiin, kuten Suomessa tapahtuu ev. lut. kirkon kohdalla. Näin minulle kertoi Heverleen augustinolaiskonventissa asuva hollantilainen isä Gerben, jota olen useaan otteeseen haastatellut belgialaisen (tai flaamilaisen) katolisuuden erityispiirteistä. Hänen mukaansa ne, jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi katolisuuden pääuomassa, eivät lähde kirkosta, vaan etsivät vahvempaa spiritualiteettiä katolisen kirkon sisällä vaikuttavista yhteisöistä.

Mielestäni tämä voi kertoa katolisen kirkon vahvuudesta: kirkko on yksi ja oppi on yksi, vaikka jossain paikalliskirkossa olisi käytännön tasolla luisuttu sekulaarimpaan suuntaan. Tämä mahdollistaa sen, että kirkon oppiin tiukemmin sitoutuva voi johdonmukaisesti pysyä kirkossa, vaikka sen paikalliskirkon papit ja piispat puhuisivatkin asioita, joita hän ei voi allekirjoittaa.

Elämää augustinolaiskonventissa

Minut otettiin Heverleen augustinolaiskonventissa lämpimästi vastaan. Näin perheellisenä miehenä on ollut erittäin kiinnostavaa päästä kurkistamaan belgialaisten augustinolaisveljien elämään. Konventissa asuu kolme belgialaista pappia ja yksi hollantilainen pappi, jotka ovat kaikki joko vanhuksia tai muuten vahvasti keski-ikäisiä. Heidän lisäkseen siellä asustaa viitisen afrikkalaista veljeä ja suunnilleen saman verran vietnamilaisia veljiä.

Nämä afrikkalaiset ja vietnamilaiset vahvistukset ovat nuorempaa väkeä, joista useimmat opiskelevat paikallisessa pappisseminaarissa. Yksi afrikkalaisista on pappi ja viime lauantaina kolme heistä vihittiin diakoneiksi. Vihkimyksen toimitti Flanderin Brabantin vikaarikunnan apulaispiispa monsignore Koen Vanhoutte Heverleen augustinolaiskirkossa.

Osallistun konventin väen kanssa joka päivä messuun ja yhteisille aterioille. Veljet viettävät kerran kuukaudessa myös adoraatiota, johon he ystävällisesti kutsuivat minutkin mukaan. Iltaisin on myös mahdollista osallistua heidän kanssaan vapaaseen illanviettoon, jossa jutellaan olutlasin äärellä ja kuunnellaan klassista musiikkia. Belgia on tunnettu erinomaisista ja vahvoista oluistaan, ja täällä jokaisella itseään kunnioittavalla kaupungilla on oma paikallinen olutmerkkinsä. Tästä kulttuurista kertoo hyvin se, että myös augustinolaisilla on oma olutmerkkinsä Augustijn!

Augustinolaiskonventin yhteydessä toimii myös Augustijns Historisch instituut, jolla on erinomainen Augustinus-aiheinen kirjasto. Augustinolaiskonventissa asumisessa on siis Augustinus-tutkijalle myös käytännölliset hyötynsä…

Elämä Heverleessä on sujunut oikein mukavasti. On ollut ilo tutustua näihin mukaviin ja aidosti hengelliselle elämälle omistautuneisiin ihmisiin. Kokemukseni perusteella en yhtään ihmettele, että isä Gerben sanoi luostarien olevan yhä Belgiassa hengellisen elämän keskuksia. Näinhän asia on ollut jo satojen ja taas satojen vuosien ajan kristinuskon historiassa.

Lopuksi

Augustinuksen patsas Heverleen augustinolaiskirkossa

Löytöretkeni flaamilaiseen katolisuuteen on ollut kiehtova ja antoisa. Maalla on vahvat katoliset perinteet, joista todistavat upeat kirkot ja se, että vieläkin kristitty on siellä oletusarvoisesti katolilainen. Tästä historiasta on merkkinä myös se, että ihmiset käyvät yhä kirkossa huomattavasti enemmän kuin mitä Belgian kaltaiselta sekularisoituneelta yhteiskunnalta odotin. Myös augustinolaisveljet ja -isät, joihin minulla on ollut ilo tutustua, ovat epäilemättä belgialaisen kristillisyyden valopilkkuja.

Toisaalta tätä perintöä uhkaa paikalliskirkon käytännön sanoman mukautuminen ympäröivän yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin, sekä tietty hengellinen uneliaisuus. Belgia ei kuitenkaan ole näiden haasteiden edessä yksin, ja tuhannen taalan kysymys kaikille länsimaisille kristityille onkin, kuinka käydä tätä kehitystä vastaan niin, että kristinusko näyttäytyisi taas ihmisille elämän suuriin kysymyksiin vastauksia antavana vakavasti otettavana vaihtoehtona.

Rukoilkaamme siis belgialaisten veljiemme ja sisariemme puolesta, että Kristuksen valo saisi edelleen loistaa tässä monella tavalla kauniissa ja kiehtovassa maassa!

3 comments

  1. Tosi kiehtova katsaus Belgian katoliseen kulttuuriin, mukaan lukien sen surullisiin aspekteihin. Kiitos Eetu! Hienoa, että olet päässyt opiskelemaan katoliseen yliopistoon.

    Liked by 2 people

  2. Ihan avartava kirjoitus! Hienoa kuulla, että kaikesta huolimatta sieltäkin löytyy hengellisen elämän toivonpilkahduksia!

    Tätä jäin miettimään: ”tuhannen taalan kysymys kaikille länsimaisille kristityille onkin, kuinka käydä tätä kehitystä vastaan niin, että kristinusko näyttäytyisi taas ihmisille elämän suuriin kysymyksiin vastauksia antavana vakavasti otettavana vaihtoehtona”.

    Mutta onko vastaus tosiaan niin vaikea – vai pikemminkin vain niiden ihmisten löytäminen, jotka sitä toteuttavat? Onhan niitä meillä Suomessakin aika paljon.

    Ympäristö vain on todella vaikea. Enää kukaan ei tule kristityksi/katolilaiseksi vain siksi, että vanhemmat sitä ovat. Ja maailman vetovoima on todella kova.

    Kokemukseni mukaan (ja nähdäkseni hyvän kasvatustieteen mukaan myös) ratkaiseva kysymys on ”peer group” eri nuorten kaveripiiri, sen arvot ja elämäntavat. Siksi empiirisesti näkyy hyvin selvästi, että esimerkiksi perinteiset katoliset koulut (ja muut kristilliset koulut) ”tuottavat” yhä suuria määriä uskovia nuoria – ja kutsumuksia pappeuteen yms.

    Valitettavasti iso osa aiemmista katolisista kouluista on käytännössä kadottanut identiteettinsä, eikä siis tarjoa juuri mitään tässä suhteessa. Vanhemmilla on tässä suuri vastuu. Ja suuria uhrauksia on tehtävä asian eteen.

    Liked by 2 people

    1. ”Valitettavasti iso osa aiemmista katolisista kouluista on käytännössä kadottanut identiteettinsä…”

      Miten?

      Onko kyse siitä, että katoliset instituutiot ovat eräänlaisen passiivisen osmoosin kautta imeneet tuhoisia vaikutteita ympäröivästä sekulaarista kulttuurista? Vai onko kyse mahdollisesti siitä, että Godfried Danneelsin kaltaiset henkilöt ovat suunnitelmallisesti ajaneet eteenpäin sekulaaria agendaa kirkon teologisen, liturgisen ja juridisen tilan sisäpuolella?

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s