luterilaisuus

Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herätyssaarnaajaKun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)

Mainokset

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Olavi Peltolan syntikurjuus

EMIL ANTON

Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!

Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)

Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.

Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa. (lisää…)

Raimo Mäkelä: pohjoismainen pietisti

EMIL ANTON

Kuukausi sitten julkaisin jutun Osmo Tiililästä, jonka muistoa on vaalittu eritoten viidennen herätysliikkeen piirissä. Aiemmista suunnitelmistani poiketen päätinkin hetken mielijohteesta jatkaa suomalaisen kristillisyyden projektiani perehtymällä kahteen viidesläisyyden jättiläiseen, Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, joista molemmista Perussanoma julkaisi vuonna 2015 hienot henkilökuvat. Julkaisen nyt kaksiosaisen sarjan näistä kirjoista: Mäkelä tänään, Peltola huomenna.

Raimo Mäkelä - Lain ja evankelimin julistaja

Sinikka Kuorikosken toimittamassa kirjassa Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin julistaja on kolme osaa: Mäkelän omaelämäkerralliset muistelmat, muiden muistelmia Mäkelästä ja Mäkelän teologisia kirjoituksia. Olen eri mieltä Mäkelän oman arvion kanssa, jonka mukaan kirjan tärkein osa on sen loppupuoli (s. 26) – olen jo kaksi kertaa kirjoittanut kriittisesti Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta (tässä ja tässä), ja vaikka kuinka yritin hyväntahtoisesti antaa Mäkelälle kolmannen mahdollisuuden, en tullut siitä hullua hurskaammaksi ja pysyn tältä osin aiemmassa kannassani. Sori!

Sen sijaan pidin kirjan kahta ensimmäistä osaa hyvinkin mielenkiintoisina. Raimo Mäkelä on ollut viidennessä herätysliikkeessä aktiivisesti mukana ja tärkeissäkin tehtävissä viimeisen n. 60 vuoden aikana, erityisesti (nyk.) OPKO:n pääsihteerinä 1968-1980 ja Raamattuopiston (tarkemmin SROS:n) toiminnanjohtajana 1980-2005, joten hänen kauttaan avautuu näköaloja viidesläisyyteen. Lisäksi Mäkelä on ollut valtavan tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä: yli 20 kirjaa, yli 40 käännettyä kirjaa, yli 140 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa), yli 2000 lehtikirjoitusta Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa. (lisää…)

Osmo Tiililä – melkein katolilainen

EMIL ANTON

Jo yli vuosi on vierähtänyt Antti J. Pietilän teologiaa käsitelleestä artikkelistani, jossa mainitsin seuraavana projektinani olevan hänen seuraajansa Osmo Tiililän (1904-1972), joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939-1967 eli talvisodasta Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan.

Wikipedia kertoo Tiililästä joitain olennaisia seikkoja: hän oli tuottelias kirjoittaja, suosittu puhuja, kirkon konservatiivisen opposition johtohahmo, joka kritisoi erityisesti hengellisen työn laiminlyömistä ja keskittymistä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta vuonna 1962, mikä herätti suurta huomiota, sillä kirkkoon kuulumaton pappien kouluttaja oli uutuus ja outous.

Wikipedian artikkeli sisältää myös laajan luettelon Tiililän teoksista. Artikkelin substanssi jää kuitenkin ohueksi, eikä siinä kerrota esimerkiksi sitä, että Tiililä pyrki myöhemmin vuonna 1967 katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tästä epäonnistuneesta yrityksestä saa nimensä myös tämän blogiartikkelin otsikko veljellisenä vastavetona Timo Junkkaalan kirjoittaman yli 800-sivuisen Tiililä-elämäkerran otsikolle: Osmo Tiililä – protestantti (Perussanoma 2004). (lisää…)

Kissat pöydälle ekumeniassa

OSKARI JUURIKKALA

Olemme juuri keskellä kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa, jota vietetään vuosittain 18.-25. tammikuuta. Vuonna 2019 rukousviikon teema on ”Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”. Sen kunniaksi aion kursailematta kommentoida merkittävää ekumeenista seminaaria, joka järjestettiin Helsingissä 9. tammikuuta.

Keskustelun kohteena oli runsaan vuoden vanha luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Paikalla olivat lähes kaikki luterilaisen kirkon piispat, ja puhujien ja osallistujien joukossa oli laaja kirkon ekumeenisen keskustelun suuria nimiä ja asiantuntijoita. Katolista kirkkoa edustivat hiippakunnan yleisvikaari, Pietarin primaatista aikanaan väitellyt Raimo Goyarrola sekä kirkon apostolisuudesta ja apostolisesta suksessiosta hiljattain väitellyt teologian tohtori Tri Nguyen.

Kirjoitin dialogiraportista blogissamme heti sen ilmestyttyä (lue tästä). Olin mielenkiinnolla seuraamassa myös seminaaria. Useat puheenvuorot herättivät ajatuksia ja keskustelua. Erityisesti jäi mieleen Miikka Ruokasen esitys, jossa hän ylisti maasta taivaisiin katolisen Brant Pitren kirjaa Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist (2016). Teologisesti merkittävän analyysin esitti myös Jari Jolkkonen otsikolla ”Kohti ehtoollista koskevien oppituomioiden kumoamista?” (voit katsoa pääpiirteet tästä lehtijutusta, vaikka Jolkkosen koko esitys oli kyllä parempi).

Päivän paras esitys oli kuitenkin mielestäni isä Raimo Goyarrolan rohkea puhe, jossa hän huumorin siivittämänä kannusti luterilaisia veljiä ja sisariaan ottamaan lisää askelia ja olemaan valmiita etsimään täyttä yhteyttä katolisen kirkon kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä että Suomi menee edellä ilman muita luterilaisia. Tunnepitoisen puheen taustalla oli aito kokemus siitä, että Suomen tilanne on poikkeuksellinen, eikä meidän tule jäädä jumiin esimerkiksi saksalaisten takia.

Nostan seuraavassa esille kolme ekumenian haastetta keskustelujen pohjalta. Nämä ovat (1) yksimielisyyden illuusio, (2) tunnustuskirjaparadoksi ja (3) pappeuden teologia.

(lisää…)

Evankeliumi rakkauden mukaan

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle evankeliumi rakkauden mukaanMarkus Korrin kirja Evankeliumi rakkauden mukaan. Kirja rakkauteen liittymisestä ja siinä kasvamisesta (Sley-Media, 2018) on hieno johdatus siihen, kuinka kristityn tulisi suunnistaa tässä elämän labyrintissa, joka johtaa lopulta Jumalan kasvojen eteen. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joiden alussa on aina jokin Raamatun kohta. Luvun lopussa on aina rukous. Niinpä teoksessa on hyvin hengellinen ote, joka muistuttaa rukoustapaa, jossa pohditaan ja mietiskellään Jumalan sanaa. Kirjassa korostetaan, että Jumalan inkarnaatio, ihmiseksi tulo, ja sovitustyö Golgatan ristillä sekä ylösnousemus kuolleista, luovat perustan ihmisen pelastumiselle. Tämän jälkeen, kirjoitettuaan Jumalan toiminnasta ihmisen hyväksi, Korri käsittelee kastetta, rippiä, ehtoollista, avioliittoa ja pappeutta.

Pohtiessani Korrin kirjan rakennetta mieleeni juolahti Vanajan kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Tuo kaappi on rakennettu 1500-luvun alussa, vielä kun olimme osa katolista maailmaa. Tuon alttarikaapin alaosaan on kaiverrettu Jumalan tärkeät pelastustyöt – joulun ja pääsiäisen tapahtumat. Siihen on kuvattu Jeesuksen syntymän tapahtumat, Jumalan Sanan lihaksi tulo. Tämän kuvasarjan yläpuolella on pääsiäisen tapahtumat: ristin kantaminen, ristikuolema ja Jeesuksen hautaaminen. Näiden pelastustapahtumien ympärille on kaiverrettu kuvat seitsemästä sakramentista: kaste, rippi, konfirmaatio, avioliitto, pappeus, ehtoollinen ja sairaiden voitelu. (lisää…)