luterilaisuus

Kissat pöydälle ekumeniassa

OSKARI JUURIKKALA

Olemme juuri keskellä kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa, jota vietetään vuosittain 18.-25. tammikuuta. Vuonna 2019 rukousviikon teema on ”Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”. Sen kunniaksi aion kursailematta kommentoida merkittävää ekumeenista seminaaria, joka järjestettiin Helsingissä 9. tammikuuta.

Keskustelun kohteena oli runsaan vuoden vanha luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Paikalla olivat lähes kaikki luterilaisen kirkon piispat, ja puhujien ja osallistujien joukossa oli laaja kirkon ekumeenisen keskustelun suuria nimiä ja asiantuntijoita. Katolista kirkkoa edustivat hiippakunnan yleisvikaari, Pietarin primaatista aikanaan väitellyt Raimo Goyarrola sekä kirkon apostolisuudesta ja apostolisesta suksessiosta hiljattain väitellyt teologian tohtori Tri Nguyen.

Kirjoitin dialogiraportista blogissamme heti sen ilmestyttyä (lue tästä). Olin mielenkiinnolla seuraamassa myös seminaaria. Useat puheenvuorot herättivät ajatuksia ja keskustelua. Erityisesti jäi mieleen Miikka Ruokasen esitys, jossa hän ylisti maasta taivaisiin katolisen Brant Pitren kirjaa Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist (2016). Teologisesti merkittävän analyysin esitti myös Jari Jolkkonen otsikolla ”Kohti ehtoollista koskevien oppituomioiden kumoamista?” (voit katsoa pääpiirteet tästä lehtijutusta, vaikka Jolkkosen koko esitys oli kyllä parempi).

Päivän paras esitys oli kuitenkin mielestäni isä Raimo Goyarrolan rohkea puhe, jossa hän huumorin siivittämänä kannusti luterilaisia veljiä ja sisariaan ottamaan lisää askelia ja olemaan valmiita etsimään täyttä yhteyttä katolisen kirkon kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä että Suomi menee edellä ilman muita luterilaisia. Tunnepitoisen puheen taustalla oli aito kokemus siitä, että Suomen tilanne on poikkeuksellinen, eikä meidän tule jäädä jumiin esimerkiksi saksalaisten takia.

Nostan seuraavassa esille kolme ekumenian haastetta keskustelujen pohjalta. Nämä ovat (1) yksimielisyyden illuusio, (2) tunnustuskirjaparadoksi ja (3) pappeuden teologia. (lisää…)

Mainokset

Evankeliumi rakkauden mukaan

JUHO SANKAMO

Markus Korrin kirja Evankeliumi rakkauden mukaan. Kirja rakkauteen liittymisestä ja siinä kasvamisesta (Sley-Media, 2018) on hieno johdatus siihen, kuinka kristityn tulisi suunnistaa tässä elämän labyrintissa, joka johtaa lopulta Jumalan kasvojen eteen. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joiden alussa on aina jokin Raamatun kohta. Luvun lopussa on aina rukous. Niinpä teoksessa on hyvin hengellinen ote, joka muistuttaa rukoustapaa, jossa pohditaan ja mietiskellään Jumalan sanaa. Kirjassa korostetaan, että Jumalan inkarnaatio, ihmiseksi tulo, ja sovitustyö Golgatan ristillä sekä ylösnousemus kuolleista, luovat perustan ihmisen pelastumiselle. Tämän jälkeen, kirjoitettuaan Jumalan toiminnasta ihmisen hyväksi, Korri käsittelee kastetta, rippiä, ehtoollista, avioliittoa ja pappeutta.

Pohtiessani Korrin kirjan rakennetta mieleeni juolahti Vanajan kirkon keskiaikainen alttarikaappi. Tuo kaappi on rakennettu 1500-luvun alussa, vielä kun olimme osa katolista maailmaa. Tuon alttarikaapin alaosaan on kaiverrettu Jumalan tärkeät pelastustyöt – joulun ja pääsiäisen tapahtumat. Siihen on kuvattu Jeesuksen syntymän tapahtumat, Jumalan Sanan lihaksi tulo. Tämän kuvasarjan yläpuolella on pääsiäisen tapahtumat: ristin kantaminen, ristikuolema ja Jeesuksen hautaaminen. Näiden pelastustapahtumien ympärille on kaiverrettu kuvat seitsemästä sakramentista: kaste, rippi, konfirmaatio, avioliitto, pappeus, ehtoollinen ja sairaiden voitelu. (lisää…)

Teesejä Jumalasta ja evankeliumista

EMIL ANTON

Kuvahaun tulos haulle juntunen teesejÃ¤

Viime vuonna arvioimme tällä blogilla Perussanoman julkaisemasta ”Uskonpuhdistuksen sanoma tänään” -sarjasta neljä kirjaa. Oskari Juurikkala arvioi Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta ja Simo Peuran Teesejä ehtoollisesta, kun taas Eetu Manninen arvioi Leif Eriksonin Teesejä Raamatusta ja Aleksi Kuokkasen Teesejä vanhurskauttamisesta.

Tämä on kuitenkin vasta puolet sarjasta. Sarjan osat 5-8 ovat Lauri Vartiaisen Teesejä uskontunnustuksesta, Juha Vähäsarjan Teesejä ristin teologiasta, Raimo Mäkelän Teesejä laista ja evankeliumista ja Sammeli Juntusen Teesejä Jumalasta.

Ainakaan Google-haun perusteella kirjat eivät ole synnyttäneet toistaiseksi juurikaan keskustelua. Ehkä reformaation merkkivuosi on jo vähän menneen talven lumia. On jo reformaatio501, eikä ketään taida enää oikein kiinnostaa. Olli Valtonen tosin synnytti pienen kohun uudella uskontunnustuksellaan, mikä antoi Lauri Vartiaisen kirjalle jonkinlaisen kosketuspinnan ajankohtaiseen keskusteluun – siihen viittaa myös Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistu (ainoa löytämäni) kirja-arvio.

Toisaalta hiljaisuuteen voi olla toinenkin syy. Kirjat eivät nimittäin valitettavasti ole kovinkaan ihmeellisiä vaan oikeastaan aika mitäänsanomattomia. Poikkeuksen muodostaa Juntusen kirja, joka on näistä neljästä mielestäni omaa luokkaansa ja sisältää joitain oikein teräviä ja tärkeitä pointteja. Siksi aloitan kertomalla vähän enemmän siitä. (lisää…)

Kaksi kirjaa reformaatiosta

EMIL ANTON

Agricolan päivän kunniaksi on sopivaa palata hieman reformaation merkkivuoden tunnelmiin ja esitellä kahta sen kunniaksi ilmestynyttä kirjaa, joita emme viime vuonna ehtineet arvioida. Ne ovat Meri Heinosen ja Marika Räsäsen toimittama Pohjoinen reformaatio (2016) ja Suomen teologisen instituutin Iustitia-sarjan Reformaatio vai restauraatio – tradition aarteita ja tulkinnan kompastuskiviä (2017).

Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia. Pohjoinen reformaatio on Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistun kirja-arvion sanoin ”ulkonaisesti hienoin” merkkivuoden kunniaksi julkaistu kirja, mutta reformaation teologinen puoli jää kulttuurihistorian keskellä vähälle huomiolle. Siksi on hyvä ottaa vastapainoksi pienikokoisempi teologinen artikkelikokoelma, jossa käsitellään mm. päivänpolttavaa kysymystä siitä, onko paavi Antikristus. (lisää…)

Antti Pietilän dogmatiikka

EMIL ANTON

Kuten viime marraskuussa tulin maininneeksi, yhtenä suurena Suomi100/reformaatio500 -merkkivuoden projekteistani oli tutustua suuriin suomalaisiin dogmatiikkoihin (ja dogmaatikkoihin), joista ensimmäinen on Antti Pietilän (1878-1932) Kristillinen dogmatiikka, osat 1-3 (1930-1932). Kävin myös kursorisesti läpi seuraavan suuren dogmaatikon, Osmo Tiililän (1904-1972), edeltäjästään kirjoittaman kirjan Antti J. Pietilä: kiistelty kirkonmies (WSOY 1972).

Tiililä aloittaa kirjansa toteamalla, että ”noin puolen vuosisadan ajan on maassamme kristillisyyttä ja kirkkoa koskevissa keskusteluissa vedottu Antti J. Pietilään ja yritetty hänen auktoriteetillaan tukea milloin minkinlaisia käsityksiä”. Tämä kuulostaa erikoiselta noin puoli vuosisataa myöhemmin, sillä nykyään Pietilää ei siteerata enää oikeastaan ollenkaan.

Ajankohtaisempi onkin kirjan loppu: ”Sanotaan ehkä: olihan Pietiläkin eräs ajan merkki ajoiltaan – ei muuta. Portailla kopisevat yleensä pian niiden jalat, jotka kiirehtivät kantamaan vainajia pois unohduksiin.” Sitten Tiililä kuitenkin lisää: ”Tämä kirja on kirjoitettu näistä miehistä huolimatta.” (lisää…)

Oikein väärin ymmärretty Luther

EMIL ANTON

Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala ymmärsi vuoden 2017 merkityksen. Häneltä ilmestyi juhlavuoden kunniaksi kaksi kirjaa, jo esittelemäni Suomen tarina ja Vuoden kristillinen kirja -finaalissa kanssani kilpaillut Oikein väärin ymmärretty Luther (Perussanoma 2017). Kumpikaan ei voittanut! Myönteisiä nettiarvioita Junkkaalan Luther-kirjasta löytyy ainakin tästä ja tästä. Kirja onkin helppolukuinen ja sisällöltään monipuolinen.

Se, että seuraavassa kritisoin kirjaa aika napakastikin, ei ole tulkittavissa minkäänlaiseksi kirjoittajan vähättelyksi, vaan pikemminkin arvostuksen merkiksi. Nyt eivät vain tekstillä ja sen lukijalla oikein kemiat kohdanneet.

Suomen tarina -esittelyssä viittasin jo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaisemaan kirja-arvioon Katolisempi kuin luulit -kirjastani. Totesin, ettei Junkkaala kirkkohistorian dosenttina ollut ensisijaista kohdeyleisöäni. Sama ongelma päti nyt toiseen suuntaan. Liian monet kirjan ”väärinkäsityksistä” olivat minulle jo tuttuja nimenomaan väärinkäsityksinä (ainakin luterilaisesta näkökulmasta), joten en sikäli oppinut Lutherista kovinkaan paljon uutta.

Joitain kivoja uusia Luther-sitaatteja jäi kuitenkin käteen. Värikkäästä kielenkäytöstään kuuluisa Luther totesi muun muassa, että siellä missä ei ole evankeliumia, ei ole kirkkoakaan, vaan ”Babylon täynnä aaveita, takkuisia peikkoja, pöllöjä ja pelikaaneja ja muunlaisia hirviöitä eli täpötäydesti eläviä maistereita”. Kuolemastaan Luther totesi: ”Toivoakseni ei maailma huku, vaikka Martti siitä poistuisikin”. No ei hukkunut!

Kirjan suurin ongelma on se, että aivan liian suuri osa sen ”väärinkäsityksistä” ei oikeasti ole mitään Lutheria koskevia väärinkäsityksiä. Monet niistä eivät koske Lutheria vaan luterilaisuutta, jotkut eivät koske edes luterilaisuutta vaan kristinuskoa ylipäätään. Monesti Junkkaala vain argumentoi sellaisia kristinuskoa koskevia väitteitä vastaan, jotka Lutherin tai hänen itsensä mielestä eivät ole tosia. Kirja ei siis oikein täytä tehtäväänsä. (lisää…)

Ruotsalaisempi ja venäläisempi Suomi

EMIL ANTON

Marjo Vilkko

Suomi 100 -itsenäisyyspäivä on ovella. Sen kunniaksi sopii jälleen luoda katsaus Suomen historiaan ja pitää kirkkaana mielessä, että Suomi on paljon itsenäisyyttään vanhempi. Tässä erinomaisina oppaina toimivat Marjo Vilkon populaarit historiakirjat Suomi on ruotsalainen (2014) ja Suomi on venäläinen (2015), jotka pohjautuvat samannimisiin televisiosarjoihin (katso tästä ja tästä).

Sain kirjat joululahjaksi ja luin ne itsenäisyytemme juhlavuoden aikana. Kävin myös kahdesti Ruotsissa (Tukholma ja Uppsala) ja kahdesti Venäjällä (Pietari ja Viipuri). Suosittelen samaa auliisti kaikille suomalaisille, sillä Suomi on sekä ruotsalaisempi että venäläisempi kuin luulit – ja toisaalta Ruotsi ja Venäjä suomalaisempia kuin luulit.

Muutamat ovatkin hoksanneet ajatuksellisen yhteyden Katolisempi kuin luulit -kirjani ja käsillä olevien historiakirjojen välillä. Oma kirjani oli kuitenkin jo lähes valmis, kun ensi kerran kuulin Vilkon kirjoista, joten en mitenkään kopioinut ideaa. Kirjani nimeen päätynyt komparatiivi on maltillisuudessaan onnistunut – ei katolinen, mutta kylläkin katolisempi. Ei myöskään ruotsalainen eikä venäläinen, mutta kylläkin ruotsalaisempi ja venäläisempi.

Pidin Vilkon kirjoista kovasti, ne ovat erittäin informatiivisia ja mukavia lukea. Tässä artikkelissa nostan niistä esiin vain joitain näkökulmia, enimmäkseen blogin tematiikkaan sopivia sellaisia. (lisää…)