OSKARI JUURIKKALA
Runsas viikko sitten opiskelijakoti Tavasttähti kutsui emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin puhumaan reformaatiosta. Otsikokseen legendaarinen luterilaisuuden asiantuntija valitsi Miten Turun hiippakunta luterilaistettiin? Jaamme videolle tallennetun luennon tämän viikon hapatuksena.
EMIL ANTON
Kuten kristologiaa käsittelevässä kirjoituksessani kerroin, olen viime aikoina perehtynyt Tampereen emerituspiispan, dogmatiikan dosentti Juha Pihkalan tuotantoon. Tänään haluaisin esitellä aivan erinomaisen kirjan, jonka nimi on kuitenkin niin tylsän kuuloinen ja kansi niin hupsun näköinen, ettei juuri kukaan liene sitä lukenut (netistä en löytänyt yhtään esittelyä).
Kirjan nimi on Piispa. Sen kannessa Pihkala pitelee vihreää kastelukannua. Teos on kuitenkin kantensa designia noin kymmenen vuotta nuorempi. Kyseessä on Tampereen hiippakunnan vuosikirja vuodelta 2008. Krooh? Silti yksi parhaita lukemiani suomenkielisiä teologisia kirjoja. Oikeasti.
Samoin kuin toisen suuren suomalaisen dogmaatikkopiispan, Eero Huovisen sukulaiskirja Pappi? (ks. esittelyni täällä), Juha Pihkalan Piispa on otsikostaan huolimatta todella mielenkiintoinen alusta loppuun. Kokosin siitä kuusi A4-sivullista pelkkiä parhaita sitaatteja, jotka olisin tähän esittelyyn halunnut mahduttaa.
Jouduin tiivistämään. Esittelen ensin hieman Pihkalan henkilökohtaista uskonvakaumusta. Sen jälkeen otan käsittelyyn, joskin vain pintapuolisesti, teologisen kysymyksen piispuuden ja piispanvihkimyksen luonteesta (aihe on mielenkiintoisempi kuin kuulostaa). Lopuksi annan perinteistä kirkollista kristillisyyttä puolustavan Pihkalan kertoa, miksi niin kutsuttu rappioteoria kristinuskon historiasta ei toimi. Aloitetaan kuitenkin viisivuotiaiden viisauksilla ja katsauksella kirjahyllyyn. (lisää…)
EMIL ANTON
Kun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!
Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).
Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.
Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)
JOONA KORTENIEMI
Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.
Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866
Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.
Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.
Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.
Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)
EMIL ANTON
Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!
Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.
Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)
Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.
Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa. (lisää…)
EMIL ANTON
Kuukausi sitten julkaisin jutun Osmo Tiililästä, jonka muistoa on vaalittu eritoten viidennen herätysliikkeen piirissä. Aiemmista suunnitelmistani poiketen päätinkin hetken mielijohteesta jatkaa suomalaisen kristillisyyden projektiani perehtymällä kahteen viidesläisyyden jättiläiseen, Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, joista molemmista Perussanoma julkaisi vuonna 2015 hienot henkilökuvat. Julkaisen nyt kaksiosaisen sarjan näistä kirjoista: Mäkelä tänään, Peltola huomenna.
Sinikka Kuorikosken toimittamassa kirjassa Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin julistaja on kolme osaa: Mäkelän omaelämäkerralliset muistelmat, muiden muistelmia Mäkelästä ja Mäkelän teologisia kirjoituksia. Olen eri mieltä Mäkelän oman arvion kanssa, jonka mukaan kirjan tärkein osa on sen loppupuoli (s. 26) – olen jo kaksi kertaa kirjoittanut kriittisesti Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta (tässä ja tässä), ja vaikka kuinka yritin hyväntahtoisesti antaa Mäkelälle kolmannen mahdollisuuden, en tullut siitä hullua hurskaammaksi ja pysyn tältä osin aiemmassa kannassani. Sori!
Sen sijaan pidin kirjan kahta ensimmäistä osaa hyvinkin mielenkiintoisina. Raimo Mäkelä on ollut viidennessä herätysliikkeessä aktiivisesti mukana ja tärkeissäkin tehtävissä viimeisen n. 60 vuoden aikana, erityisesti (nyk.) OPKO:n pääsihteerinä 1968-1980 ja Raamattuopiston (tarkemmin SROS:n) toiminnanjohtajana 1980-2005, joten hänen kauttaan avautuu näköaloja viidesläisyyteen. Lisäksi Mäkelä on ollut valtavan tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä: yli 20 kirjaa, yli 40 käännettyä kirjaa, yli 140 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa), yli 2000 lehtikirjoitusta Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa. (lisää…)
EMIL ANTON
Jo yli vuosi on vierähtänyt Antti J. Pietilän teologiaa käsitelleestä artikkelistani, jossa mainitsin seuraavana projektinani olevan hänen seuraajansa Osmo Tiililän (1904-1972), joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939-1967 eli talvisodasta Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan.
Wikipedia kertoo Tiililästä joitain olennaisia seikkoja: hän oli tuottelias kirjoittaja, suosittu puhuja, kirkon konservatiivisen opposition johtohahmo, joka kritisoi erityisesti hengellisen työn laiminlyömistä ja keskittymistä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta vuonna 1962, mikä herätti suurta huomiota, sillä kirkkoon kuulumaton pappien kouluttaja oli uutuus ja outous.
Wikipedian artikkeli sisältää myös laajan luettelon Tiililän teoksista. Artikkelin substanssi jää kuitenkin ohueksi, eikä siinä kerrota esimerkiksi sitä, että Tiililä pyrki myöhemmin vuonna 1967 katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tästä epäonnistuneesta yrityksestä saa nimensä myös tämän blogiartikkelin otsikko veljellisenä vastavetona Timo Junkkaalan kirjoittaman yli 800-sivuisen Tiililä-elämäkerran otsikolle: Osmo Tiililä – protestantti (Perussanoma 2004). (lisää…)
