luterilaisuus

Raamatun perusasiat katolilaisille ja muillekin: John Bergsma ja ”Uskon ydin”

EMIL ANTON

John Bergsma

Sainpa taas innostua, kun huomasin, että professori John Bergsman kirja Bible Basics for Catholics: A New Picture of Salvation History (2015) on ilmestynyt suomeksi. Tapasin John Bergsman ja hänen läheiset kollegansa Scott Hahnin ja Brant Pitren vuonna 2009 USA:ssa pidetyssä raamattukonferenssissa, missä sain kuulla mm. Bergsman esitelmän käsillä olevan kirjan aiheesta. Sen teema oli kylläkin minulle jo tuttu katolisen teologian ”ensirakkauteni” Scott Hahnin kirjasta A Father Who Keeps His Promises (1998). Bergsma kuitenkin esitti asian omaperäisesti hauskoilla tikku-ukoilla. Kyse on katsauksesta koko Raamatun pelastushistoriaan liittoteologian näkökulmasta. Bergsma myöntää avoimesti oppineensa Hahnilta, ja Hahn (joka puolestaan sanoo oppineensa kirkkoisiltä) on kirjoittanut esipuheen Bergsman kirjaan.

Hahnilla ja Bergsmalla on paljon yhteistä. He ovat molemmat yhdysvaltalaisia käännynnäisiä kalvinismista katolisuuteen. Hahn oli ensimmäisiä katolisuuteen kääntyneitä protestanttipastoreita 1980-luvulla (hän kertoo uskomattoman tarinansa tässä, tässä ja tässä), minkä jälkeen vastaavia tapauksia on seurannut sadoittain. Bergsma on yksi heistä (hän kertoo tarinansa tässä, tässä ja tässä). Hahn ja Bergsma käännyttivät nuoruudessaan katolilaisia kalvinisteiksi, mutta nykyään he ovat molemmat katolisia teologian professoreita Steubenvillen fransiskaanisessa yliopistossa Ohiossa.

John Bergsma ja Scott Hahn keskustelevat Bergsman kirjan Bible Basics for Catholics aihepiiristä

On aika hauskaa, että kunnianarvoisat luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M. V. Heikkinen ovat innostuneet Bergsman kirjasta ja päättäneet kääntää sen suomen kielelle. Nimi on muuttunut luterilaista yleisöä silmällä pitäen muotoon Uskon ydin: Mukaansa kutsuva pelastushistoria (Väyläkirjat 2021). Suomenkielisen laitoksen painoarvoa lisää kirjan alussa oleva Oulun piispan Jukka Keskitalon kiittävä puheenvuoro. Toisaalta sitä laskee käännöksen heikohko laatu (puhumattakaan parista todella nolosta virheestä), johon palaan kirjoituksen loppupuolella.

(lisää…)

Pihkalan paluu: luterilais-ortodoksinen kristinoppi ja kolmas dialogi Esko Valtaojan kanssa

EMIL ANTON

Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.

Tässä katsauksessa tartun kahteen uudehkoon kirjaan, nimittäin vuonna 2017 julkaistuun erinomaiseen ekumeeniseen kristinoppiin nimeltä Uskon ja rakkauden tie: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi (Kirjapaja 2017) ja kolmanteen keskustelukirjaan tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan kanssa Elämän merkityksen jäljillä: Keskustelukirjeitä (Minerva 2020). (Kahta aiempaa, vuosilta 2004 ja 2010, kommentoin kokonainen vuosikymmen sitten vanhalla blogillani.)

Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.

Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.

(lisää…)

Lestadiolaisuuden Summa theologiae: passioita, perkeleitä ja totista kääntymystä

JOONA KORTENIEMI

Kuvahaun tulos: laestadius hulluinhuonelainen
Lars Levi Laestadius, Hulluinhuonelainen (Akateeminen kustannusliike, 1968)

Kuten blogistikollega Emil totesi edellisessä kirjoituksessaan, tänä vuonna tulee täyteen 160 vuotta ”Lapin profeetan” ja ”Pohjolan pasuunan” Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuolemasta. Itse asiassa hänen kuolinpäivänsä oli eilen, 21. helmikuuta.  Kuten Emil niin ikään totesi, rovastin merkkivuosi voisi olla hyvä sauma yrittää ymmärtää lestadiolaisuutta julkisuudessa runsaasti nähdyn päivittelyn ja kauhistelun sijaan. Sen selvittämiseksi on tosiaan hyvä aloittaa liikkeen perustajasta, Laestadiuksesta.

Emil esitteli kirjoituksessaan rovastin elämää, minä esittelen hänen ajatteluaan. Teen sen analysoimalla hänen teologis-filosofista pääteostaan Hulluinhuonelainen: silmäys armonjärjestykseen (Dårhusjonet: En blick i nådens ordning), joka tosin julkaistiin postuumisti kokonaisuudessaan vasta vuonna 1964.

Lukijasta voi ehkä tuntua yllättävältä, että Laestadius on jättänyt jälkeensä teologis-filosofisen teoksen. Emilin referaatin perusteella – muun muassa rovastin karkean kielenkäytön vuoksi – hän saattoi vaikuttaa niukin naukin pappisseminaarin läpäisseeltä maaseutupapilta. Ja maaseutupappi hän tietysti olikin, hyvin köyhästä taustasta. Myös pappina ollessaan Laestadius samaistui voimakkaasti maaseudun köyhään ja oppimattomaan rahvaaseen peittelemättä halveksuntaansa ”maailmallista” sivistyneistöä ja kirkollis-yhteiskunnallista eliittiä kohtaan.

Laestadius oli kuitenkin monitahoinen persoona: herätysjulistajan ohella hän oli tiedemies, joka ansioistaan kasvitieteilijänä sekä saamelaisten mytologian kerääjänä sai kansainvälisen tason tunnustuksen, Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon (ks. 1 ja 2). Myös teologian ja filosofian alueella hän oli seurakuntapapiksi poikkeuksellisen oppinut.

(lisää…)

Luterilaisten(kin) Neitsyt Maria

EMIL ANTON

”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuuntelen kuoron laulua: ’Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.’ — Voinko minäkin yhtyä sydämestäni tämän hymnin sanoihin? — Kuulen kirkollisessa toimituksessa tai messussa laulettavan Ave Marian latinaksi. Onko se erehdys luterilaisessa tilaisuudessa tai vain kaunis hengellinen laulu, jonka sanoja ei pidä ajatella? Ihailen Naantalin kirkon alttarilla olevan keskiaikaisen alttarikaapin kauneutta taivaan kuningattaren kruunauksesta. Onko se siinä väärässä paikassa tai ehkä vain historiallisesta tai taiteellisesta syystä?”

Tällaisilla erinomaisilla kysymyksillä vantaalainen luterilainen pappi Risto Pottonen aloittaa erinomaisen kirjansa Luterilainen Neitsyt Maria (BoD 2020), joka on varmasti tämän vuoden parhaita suomenkielisiä teologiakirjoja. Harva tekee Suomessa hyvää konstruktiivista (rakentavaa, positiivista) teologiaa, mutta tässä kirjassa sitä tehdään esimerkillisesti ja todella tärkeästä aiheesta. Katolinen Maria-hartaus on nimittäin – äskettäin saamani sähköpostikyselyn sanoin – ”punainen vaate” monille protestanteille. (lisää…)

Päivi Räsänen vastaan Teemu Laajasalo – argumentaatioanalyysi

EETU MANNINEN

Viime viikolla kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.) ja Helsingin evankelis-luterilainen piispa Teemu Laajasalo keskustelivat MTV:n Uutisaamussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (tästedes ”kirkon”) suhteesta samaa sukupuolta olevien väliseen avioliittoon. Keskustelijat edustivat keskenään vastakkaisia kantoja: Räsänen (tunnetusti) vastustaa ja Laajasalo kannattaa.

Kuvakaappaus ohjelmasta

Ristiriitatilanne näiden kahden kannan välillä on vaikea, ja yksimielisyys asiasta on tuskin realistinen vaihtoehto. Hankalassa tilanteessa lienee paikallaan tarkastella kummankin osapuolen teologista argumentaatiota, jotta mahdolliset sokeat pisteet tulevat valaistuiksi.

Vaikka katolisesta näkökulmasta on helppo olla monesta asiasta samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa, pyrin arviossani neutraaliuteen ja tasapuolisuuteen. Vaikka molemmat keskustelijat ansaitsevat suoriutumisestaan kehuja, kummankin argumentoinnissa on mielestäni myös parantamisen varaa. (lisää…)

Pihkala, kaste ja kristillinen kasvatus

EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta. (lisää…)

Kaksi vuotta katolilaisena

JOONA KORTENIEMI

Viikko-pari sitten tuli täyteen kaksi vuotta liittymisestäni katoliseen kirkkoon. Se tapahtui Pyhän Henrikin katedraalissa helluntaina 19.5.2018. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika jakaa teille lukijoille hiukan kokemustietoa siitä, miten homma on toiminut käytännössä. Miten olen kokenut nämä kaksi vuotta, miten elämäni on muuttunut?

Joudun jo tässä vaiheessa toteamaan, että katoliseen kirkkoon liittyminen on ollut, ei vähempää kuin elämäni paras päätös. Ainoa asia, jota olen sen suhteen katunut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Jos yrittäisin kuvata kokemustani, se voisi olla jotain tämäntapaista: kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun.

Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä. Olet jälleen lapsi, opiskelet Harryn kanssa Tylypahkassa, seikkailet Gandalfin seurassa, juttelet Aslanin kanssa. Ainoa ero on vain se, että tämä ei ole fantasiaa vaan totta ja että tässä on kysymys vielä jostain äärettömän paljon paremmasta ja suuremmasta – nimittäin elävän Jumalan tuntemisesta. (lisää…)

Matti Väisäsen Saviastia

EMIL ANTON

Olen pitänyt lukuvuoden verran taukoa viidesläisyyden vaikuttajia käsittelevästä sarjastani, mutta nyt se tekee paluun, kun luin yleisön pyynnöstä tuplaemeritus, TT Matti Väisäsen (s. 1934) tuoreen omaelämäkerran Saviastia (Helsinki: Luther-kirja, 2019). Noin 300-sivuinen kirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen ja saa minulta vahvan suosituksen. Ennen kuin kerron lisää kirjasta, pari sanaa Väisäsestä itsestään.

Matti Väisänen

Matti Väisänen on vaikuttanut suomalaiseen kristillisyyteen merkittävästi 60-, 70-, 80-, 90-, 2000- ja 2010- luvuilla, siis jo kuuden vuosikymmenen aikana. Väisänen toimi Suomen ev.-lut. kirkon pappina Heinolassa ja Imatralla 60-luvulla, sitten Kansanlähetyksen (KL) pääsihteerinä 1967-1995, ja vuonna 2010 hänet vihittiin vielä Luther-säätiön/Lähetyshiippakunnan (LHPK) ensimmäiseksi piispaksi. (KL:stä LHPK:hon! Taustalla on tietysti Väisäsen kastekäsityksen muuttuminen vuosien varrella.)

Vuonna 2013 jo toisen kerran eläkkeelle jäänyt Väisänen on kirjoittanut kokonaiset 40 kirjaa, suunnilleen toisen mokoman kirja-artikkeleita sekä niin paljon lehtiartikkeleita, että luettelo niistä kattaa Saviastiassa sivut 293-313. Omaelämäkerta ilmestyi, kun Väisänen täytti 85 vuotta.

Väisänen väitteli teologian tohtoriksi vuonna 2007 (KL- ja LHPK-kausiensa välissä) Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta (Vedestä vai Hengestä?). Väitöskirja muodostaa tavallaan trilogian aiempien paksujen kastekirjojen Pyhä kaste Raamatussa ja Pyhä kaste kirkossa kanssa. Kasteteologian lisäksi Väisänen on ahminut elämänsä aikana Roomalaiskirjeen kommentaareja ja kirjoittanut aiheesta myös oman esityksensä Pyhä Evankeliumi Roomalaiskirjeessä osat I-II.

Ennen Saviastiaan tarttumista tiesin Olavi Peltolan kirjasta, että Matti Väisänen oli yksi keskeisistä hahmoista Kansanlähetyksen ja viidennen herätysliikkeen hajoamisessa 60-70-luvuilla (ja että Peltolan ja Väisäsen välillä oli ollut konfliktia). Tiesin myös, että Väisäsen kasteteologiset kirjat ovat olleet luterilaisissa piireissä kova kiistanaihe, joten mielelläni luin, mitä Väisäsellä olisi sanottavanaan. (lisää…)

Kaarlo Arffman: Miten Suomi luterilaistettiin?

OSKARI JUURIKKALA

Runsas viikko sitten opiskelijakoti Tavasttähti kutsui emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin puhumaan reformaatiosta. Otsikokseen legendaarinen luterilaisuuden asiantuntija valitsi Miten Turun hiippakunta luterilaistettiin? Jaamme videolle tallennetun luennon tämän viikon hapatuksena.

(lisää…)