EMIL ANTON

Ranskalainen kirjailija Léon Bloy (1846–1917) muotoili ehkä maailman mahtavimman moton: ”Ainoa todellinen suru, ainoa todellinen epäonnistuminen, ainoa todellinen tragedia elämässä on olla tulematta pyhäksi.” Paavi Franciscus puolestaan on useampaan otteeseen puhunut siitä, että tarvitsemme ”arjen pyhimyksiä” ja että tällaiset ”tavallisen elämän” pyhät ovat usein meiltä piilossa, vaikka heitä on paljon.

Ajatukseni menivät tähän suuntaan, kun luin Sakari Huovisen ja Eero Huovisen kirjoittamat kirjat Isän kädestä (Teos, 2020) ja Äitiä ikävä (WSOY, 2020), jotka kertovat veljesparin vanhemmista, Lauri Huovisesta ja Aili Huovisesta. Kirjat ovat saaneet viimeisen kahden vuoden aikana hyvinkin paljon mediahuomiota: niistä ovat kirjoittaneet ainakin Seura (Sakari), Seura (Eero), Anna, Kotimaa, Kirja ja sen kaveri, Maaseudun tulevaisuus, Kulttuuri kukoistaa, Päivänlehti, Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirjat kertovat, Kirsin Book Club, K&K, Kirjala (Sakari), Kirjala (Eero), Jorma Melleri, Kaltio, Pappilan elämää, Kirjatimpuri, Erikoiset Asiantuntijat, Agricolaverkko, Joukon kirjablogi, TS, IS, IL, MTV, Yle, ja HS.

Arviot ovat käsitelleet kaikenlaista Huovisten veljesten isäsuhteesta äitikaipuuseen, mutta arjen pyhä Aili on kuitenkin jäänyt piiloon. Samoja kirjoja samaan aikaan lukenut ystäväni kiinnitti huomiota siihen, että Aili vaikutti todella hyvältä ihmiseltä, jolla oli sydän paikallaan. Aloinkin sitten tietoisesti tarkkailla kirjoja tältä kantilta ja vakuutuin pian Ailin pyhyydestä, toisin sanoen hänen sankarillisista hyveistään: uskosta, rakkaudesta, nöyryydestä, puhtaudesta, jne.

Uuden testamentin mukaan (näinhän Raamattua saa Suomessa siteerata😉) Jumalan tahto – siis elämämme tarkoitus – on, että tulisimme pyhiksi (1. Tess. 4:3), mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Tarvitsemme konkreettisia esimerkkejä. Ailin kohdalla olen erityisen iloinen siitä, että hän antaa meille esimerkin tavallisesta suomalaisesta vaimosta ja perheenäidistä. Katolinen kirkko tarvitsee lisää naimisissa olevia pyhiä, esimerkkejä naimisissa oleville, ja luterilaiset taas tulee herättää olemaan ylipäätään kiinnostuneita pyhyydestä ja sen tavoittelusta (sillä muuten käy Heprealaiskirjeen mukaan huonosti – Hepr. 12:14!).

”Aili oli minulle kuin elämä itse”

En ihmettele käsillä olevien kirjojen suosiota. Niiden perusasetelma on koskettava. Satumaisen kaunis rakkaustarina katkeaa Ailin ennenaikaiseen kuolemaan vain 34-vuotiaana. ”Kerro joskus, kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät, meidän suuresta onnestamme. Voi rakkaani, Laurini, miten se on ollut ihana, Jumalan lahja. Ihmeellistä, että Taivaassa voi olla vielä autuaampaa. Järki ei käsitä.”

Jo tämän äärelle voisi pysähtyä pitemmäksi aikaa mietiskelemään, mutta olen vasta alussa. Tragedia jatkuu niin, että uusiin naimisiin mennyt Lauri ei koskaan pysty kertomaan pojilleen ajastaan Ailin kanssa. Kerran hän sai kyynelten keskeltä sanottua: ”Se oli yhtä laulua.”

Laurin tuntemuksia valottaa sukulaiselle kirjoitettu kirje: ”En ole voinut kirjoittaa Ailista sanaakaan. Minä rakastin häntä niin paljon, että oli kuin koko elämä olisi sammunut silloin kun hänen silmänsä ummistuivat viimeisen kerran ja rinta lakkasi kohoamasta. Aili oli minulle kuin elämä itse.”

”nur ein gewöhnliches Mädel”

Aili Huovisen kuoleman (28.8.1954) jälkeen hän oli pojilleen läsnä lähinnä vain iltarukouksissa. Samaa rukousta toistettiin aina myös Ailin haudalla vierailtaessa: ”vie rakas Taivaan Isä meidät kaikki kerran taivaan kotiin, missä rakas äitikin jo on”. Tämän rukouksen sain kuulla Sakari Huovisen suusta myös viime viikolla, kun sain vierailla yhdessä hänen kanssaan Aili Huovisen haudalla Hietaniemen hautausmaalla. Kyyneliltä ei tälläkään kertaa vältytty. Nyt näiden rukoussanojen takana on aivan toisenlainen merkityskenttä kuin ennen.

Lauri Huovinen – evankelisen liikkeen matkasaarnaaja, Malmin kirkkoherra ja Turun tuomiorovasti – kuoli päivälleen 40 vuotta Ailin kuoleman jälkeen vuonna 1994 (mikä tuskin oli sattumaa). Vasta tämän jälkeen pojat pääsivät käsiksi isän kalentereihin ja kirjeenvaihtoon – sellaiseen, mitä ei pitänyt olla edes olemassa. Sieltä avautui sota-ajan koskettava rakkaustarina, ja Ailin persoona heräsi eloon. Salakielellään Aili kirjoitti auki itseymmärryksensä vuonna 1939: ”Ich bin nur ein gewöhnliches Mädel und habe keine feine oder schöne Eigenschaften.” (”Olen vain tavallinen tyttö vailla mitään hienoja tai kauniita ominaisuuksia.”)

Ailin ja Laurin suhde ei aluksi ollut helppo, vaan siihen sisältyi paljon epävarmuutta ja emotionaalista vuoristorataa. Aili kamppaili itsensä kanssa: ”Palan poroksi. Kulun loppuun. En jaksa tätä elämää enää. Kuolen.” ”Hän leikkii, hän pettää minut.” Rakkaus vei kuitenkin voiton. Eero Huovinen ihmettelee, kuinka selväpäinen, rohkea ja onnellinen hänen äitinsä olikaan sota-ajan Helsingissä.

”Voi Lauri! Kaiken tämän sodan ja kaaoksen keskellä tahtoisin kertoa, että tässä maailmassa on ainakin yksi onnellinen ihminen. Minä haluaisin kirjoittaa kaunista runoa, täynnä kirkkautta ja riemua.” ”Mutta vaikka kaikki maailman puut olisivat kyniä ja kaikki maailman meret mustetta, eivät ne kykenisi kirjoittamaan, kuinka onnellinen minä olen.” ”Kuolen riemusta! Elämä on ihanaa!” Puhdas Rakkaus oli vallannut Ailin.

Pyhä tyttöystävä ja vaimo

Aili teki minuun vaikutuksen monella tapaa, erityisesti tyttöystävänä, vaimona ja äitinä. Pelkään, etten saa kokonaisvaikutemaa lainkaan välitettyä, mutta Aili oli kaunis, nöyrä, rakastava ja rukoileva sielu. Parikymppisenä stadilaistyttönä hän kirjoittaa yläkertaan: ”Auta minua taistelussani omaa minääni vastaan. Anna minun saada rakastaa Lauria. Suo, että saisin häneltä vastarakkautta. Kun meille tulee vaikeuksia, anna meidän voittaa ne väkevällä voimallasi. Kiitos onnen hetkistä.” Tai: ”Rakas Taivaan Isä! Olen syntinen, kauhean itsekäs! Anna minulle anteeksi!”

Sydämen puhtaus (Matt. 5:8) on yksi autuaaksijulistusten keskeisistä hyveistä ja sellainen, josta pornoistunut aikamme kaipaa kipeästi esimerkkejä. Tässäkin suhteessa ihailin sitä, miten Aili asiat sanoitti: ”Älköön sydämissämme olko etualalla intohimo, joka voi sokaista ja ottaa valtaansa, vaan palveleva rakkaus. Kuinka helposti tuollaiset ’lemmenajatukset’ valtaavat mielen näin pitkän eron aikana.”

Ja selitys heti perään: ”Älä ymmärrä minua väärin, Laurini. Tällä en tahdo sulkea pois sitä suurta lahjaa, jonka Jumala on aviopuolisoille suonut. Ei, vaan juuri sitä käyttäkäämme kiitoksella ja rukouksella, niin teemme Herran tahdon.” Ai että – näin, ystävät, näin!

”Kuinka on mahdollista, että jo maan päällä voi olla näin onnellinen kuin minäkin olen! – Kuule Lauri, se on ihme, suuri käsittämätön asia. Ja tämä rakkaus kestää kuolemaan asti Jumalan armon voimasta. – Aviopuolisot saavat jälleen kohdata ylösnousemuksessa. Mitä tietävät tästä sellaiset, jotka lentävät yhden luota toisen luo ja luulevat maljan pohjaan juodessaan saaneensa eniten! Mitä minä filosofoimaan. Lauri on minun ja minä hänen, ja minä saan antaa Laurille makean mansikan! Oikein vilpoisen ja raikkaan.” Mansikka tarkoitti salakielellä suukkoa.

Aili kirjoitti myös lomaa suunnittelevalle Laurille kertoen, ”mitkä päivät olisivat varmoja miehen tulla, milloin taas olisi pidättäydyttävä”. Hellittelysanoja riitti: Aili oli Laurille västäräkki tai pastorska, hiiru tai emäntä. ”Tiedätkös, että minulla on ikävä Sinua. Sellainen ikävä ja kaipaus, jonka Sinäkin hyväksyt. Ei mikään ’tappava’. Sellainen, että olisi illalla mukava, kun joku ’kiepsahtaisi’. Vii-vii. Kaakun hiiri on ihan pieni ja kiltti. Vikisee vain hiukan. Rukoilee, että Kaaku pääsisi onnellisesti kotiin Akin ja vauvelin luo.”

Ja sitten taas rukous: ”Anna minun olla hyvä vaimo omalle suloiselle Kaakulleni ja hyvä äiti pienelle Ihanaiselleni, jotka Sinä olet minulle antanut.”

Myöhemminkin Aili jatkoi avioliitosta opiskelemista ja mietti myös jo poikien seksuaalikasvatusta: ”Olenko kertonut lukeneeni E. G. Gulinin ja Turo Niemen kirjaa Avioliitto. Se on hyvä kerta kaikkiaan. Lapsirajoituskysymyskin on hyvin käsitelty. Ehkäpä Sinäkin joskus lukisit sen! – Tulin ajatelleeksi, että olisi mukavaa, jos pojat kerran löytäisivät sellaisen kirjan oman kotinsa kirjastosta ennen kuin lähtevät etsimään huonompia kyliltä.”  

Aili hoiti kristillisen kasvatuksen muutenkin kauniin esimerkillisesti. ”Eerolle tuli hätä: ’Äiti, mistä tietää, tiedätkö sinä, uskooko Eero Jeesukseen?’ – Voi sitä lasta! Selitin vielä asian Eeron tyydytykseksi. Hän haluaa kuulla aivan loputtomiin.”

Koettelemuksia

Perhe-elämän arjessa riitti toki vaikeita ja haastavia tilanteita. Niissäkin Ailin reaktiot ovat monesti todella hienoja ja esimerkillisiä. Ailin äiti Helga oli erittäin vaikea tapaus. Kun Eero-poika kerran vahingossa oksensi isoäidin syliin, Helga alkoi Ailin kertoman mukaan ”haukkua minut ja Vaarin ja Eeron ja koko maailman. Hän sanoi, että minulta puuttuu yksi ruuvi päästäni, olen liian huoleton. Vastasin, että hänellä on yksi ruuvi liikaa, se, millä haukutaan. Häntä tervasi, kun minä pysyin rauhallisena.”

Toinen suosikkitapaukseni on Ailin kriittinen reaktio Laurin käännöstyöhön. Lauri oli suomentanut Roseniusta, mutta orjallisen kirjaimellinen käännöstyö ei ollut tuottanut sujuvaa suomea. Evankelinen Aili antaa miehelleen upeasti ”lakia ja evankeliumia”, siis suoraa kritiikkiä mutta heti perään ylenpalttista, nöyrää rakkautta: ”Sanon aivan suoraan, etten pidä työtäsi onnistuneena. Nämä ovat kovia sanoja, ja niiden jälkeen haluaisin halia Sinua.” ”Toivoisin sen olevan viimeinen käännöstyösi. Se ei sovi Sinulle. – Enemmän tarkkuutta, enemmän itsekritiikkiä, enemmän rakkautta meille molemmille. Ja kierrän käteni kaulaasi: Rakas, rakas kulta mieheni. Koeta sietää tyhmää Akiasi. Isän haltuun. Aili.”

Myös pojat aiheuttivat kasvaessaan yhtä sun toista päänvaivaa. Joskus he lukitsivat mummin ulos tai karkasivat kotoa. Tuon ajan yleisesti hyväksytyn menetelmän mukaan Aili antoi sitten pojille joskus piiskaa – mutta tämänkin voi tehdä pahasti tai pyhästi. ”Minä puhuin heidän kanssaan lempeästi – ja sitten piiskasin. He olivat molemmat pahoillaan ja niin nöyriä, että tulivat itse piiskattaviksi, kumpikin vuorollaan. Sitten itkettiin ja halattiin yhdessä ja tuli hyvä olo.” Eero kertoo kirjassaan, että traumoja ei jäänyt.

Arjen haasteiden ja koettelemusten keskellä Aili kirjoitti Laurille: ”Pitäisi kiittää enemmän, iloita siitä, olla nöyrä, tyytyväinen. Pitäisi iloita jokaisesta päivästä, hetkestä, riidastakin. Taidatkos sen? Vaimosi Aili, joka opettelee elämän alkeita.”

Viimeinen uhri ja runsas sato

Pyhyys on Kristuksen kaltaisuutta, ja pyhät ovat usein Kristuksen tavoin kärsineet paljon. Ailin tapauksessa kärsimystie johti vaikeaan sairauteen ja ennenaikaiseen kuolemaan, kun pojat olivat vielä pieniä. Minua puhuttelee se, kuinka vaikeaa tämä on Ailille inhimillisesti ja hengellisestikin ollut. ”Lasten takia olisin halunnut vielä elää. En ymmärrä Jumalan tarkoitusta.” ”Virkkunen ei osaa minua parantaa. Jumala osaisi, mutta hän ei tahdo. Kuinka jaksan alistua siihen. Sydän aivan pakahtuu. Herra armahda!”

Sairaalasta Aili kirjoitti stadilaisille pojilleen: ”Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu? Onko ollut ’vänkää’ vai ’dorkaa’?” Ailin viimeisiksi jääneet sanat lapsilleen kuuluivat: ”Rakkaat tössykäiset! – Äitiä hoitaa kolme lääkäriä ja tänään otetaan uusia röntgenkokeita. Onko vesi vielä lämmintä järvessä? Terveisiä Siiri-tädille. Taivaan Isän haltuun.”

Ailin kuoleman jälkeen surun murtama Lauri kirjoitti ainoasta lohdutuksestaan: ”Todellakin: yksi minulla lohtu on: vaimoni kuoli autuaasti uskossa Vapahtajaansa. Hänen mielilauseensa oli viimeisenä kuukautena Room. 3:sta: ’Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” Aili Huovinen, evankelinen pyhä.

Huovisten kirjoja lukiessani minua puhutteli paitsi Ailin sielun ja Aili-Lauri-rakkauden kauneus, myös se ihmeellinen asia, että tämä tuntematon rakkaustarina on nyt vuosikymmenien jälkeen nähnyt päivänvalon ja saanut koskettaa lukemattomia ihmisiä. Aili ei mitenkään voinut ymmärtää kärsimyksensä merkitystä sen hetkellä, mutta nyt hänen rakkautensa, uskonsa ja uhrinsa on kantanut inhimillisesti aivan ennakoimatonta hedelmää. ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24)

Aili ei voinut tietää, että hänen pojastaan tulisi Helsingin piispa ja koko maailmanlaajuisen luterilais-katolisen ekumeenisen dialogin puheenjohtaja. Aili ei voinut tietää, että heidän tarinansa löytyisi vasta Laurin kuoleman jälkeen ja että heidän kaksi poikaansa kirjoittaisivat sen auki koko Suomen kansalle. Nyt hän ehkä tietää näistä asioista ja riemuitsee niistä sanoinkuvaamattomassa ilossa. Aili saa olla pojistaan iloinen ja ylpeä ja me muut kiitollisia. Harmaa ja tylsä Kampintori on muuttunut ainakin minulle ikään kuin pyhiinvaelluspaikaksi, pyhäksi Ailin ja Laurin rakkauden maisemaksi.

”Se oli yhtä laulua.” Lauri kykeni kerran ”alkavalta itkultaan kertomaan, mitä äiti lauloi”. Tämä oli se laulu. Siinä paljastuu se lähde, mistä arjen pyhyyttä, ylitsevuotavaa onnea, puhdasta rakkautta ja nöyrää kiitollisuutta voi ammentaa vaikka loputtomasti.

1.
Jeesuksesta laulan,
Jeesuksesta vaan,
jolta syyni suuret
anteeks sain ja saan,
jolta syyni suuret
anteeks sain ja saan.

2.
Hän mun syyni suuret
poisti verellään,
otti synnin orjan
armoon, elämään,
otti synnin orjan
armoon, elämään.

3.
Katkoi verkot valheen,
kahleet kuoleman,
vangin vapautti,
laps oon Jumalan,
vangin vapautti,
laps oon Jumalan.

4.
Lapsi oma Herran,
taivaan kuninkaan,
kruunun perin kerran,
valtakunnan saan,
kruunun perin kerran,
valtakunnan saan.

5.
Pääsen asukkaaksi
kultakaupunkiin,
viedään vierahaksi
häihin iäisiin,
viedään vierahaksi
häihin iäisiin.