Augustinuksen opas kasteopetukseen

EETU MANNINEN

Kuvahaun tulos haulle Kristinuskoa vasta-alkajille

Augustinus, Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Suomentanut Timo Nisula. Sley-Media Oy, 2018

Viime joulukuussa arvioin suomenkielisen kokoelman Augustinuksen joulusaarnoja. Nyt minulla on ilo kirjoittaa nämä saarnat kääntäneen Timo Nisulan hiljattain ilmestyneestä uudesta Augustinus-käännöksestä Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Käännös on Augustinuksen teoksesta De catechizandis rudibus (399), jonka hän kirjoitti karthagolaiselle diakoni Deogratiakselle oppaaksi kristinuskon alkeiden opetukseen.

Kristinuskoa vasta-alkajille oli oikein mukava lukukokemus, sekä sisällön että tyylin puolesta. Kirja on lyhyt, ja sen lukee helposti vaikka yhdessä illassa. Olen jo kehunut Nisulan käännöstyyliä aiemmassa arviossani, joten etten toistaisi itseäni, lainaan kirjan takakannesta uskonnonfilosofian dosentti Aku Visalaa, joka kirjoittaa osuvasti:

Augustinuksen koukeroinen latina kaikkine ilkikurisine vivahteineen ja retorisine kikkoineen muuttuu Timo Nisulan käsittelyssä viihdyttäväksi nykysuomeksi, jota on nautinto lukea silkasta rakkaudesta kielelliseen ilotulitteluun. Vanhojen käännösten tunkkaista ylätyyliä ei tästä teoksesta löydy. Kristinuskoa vasta-alkajille on muutenkin kiinnostava ikkuna myöhäisantiikin kristilliseen maailmaan; lisäksi se paljastaa Augustinuksen olleen selvillä aivan viimeaikaisista, 2010-luvun uskonnonpedagogiikan suuntauksista.

Teoksessa Augustinus todellakin osoittaa suorastaan hämmästyttävän syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologiasta ja antaa neuvoja, jotka ovat varmasti hyödyksi myös nykypäivän papeille. Samalla hän valottaa myös mielenkiintoisella tavalla varhaiskristillisen uskon sisältöä. (lisää…)

Mainokset

Miksi tykkään Jordan Petersonista

EMIL ANTON

Jordan B. Peterson

Kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson on parhaillaan Pohjoismaiden kiertueella mainostamassa kirjaansa, joka ilmestyi suomeksi WSOY:n kustantamana nimellä 12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan. Eilen hän puhui Helsingin Kulttuuritalolla täydelle salille. Olin paikalla. Olen fani. Kohta kerron, miksi.

Kerron myös jotain siitä, mitä Kulttuuritalolla tapahtui ja mitä Peterson siellä puhui.

Sitä ennen panen merkille, että Suomessa on – vaikkakin pienellä viiveellä – julkaistu jo monta juttua Jordan Petersonista. Yksi ensimmäisistä hänet noteeranneista oli kirjailija Joonas Konstig, jonka tunninmittaisen haastattelun Petersonin ajattelusta voi kuunnella Yle Areenasta. Tulevana torstaina olen itse Konstigin ja parin muun henkilön kanssa keskustelemassa Petersonista AlfaTV:ssä klo 20.00. (lisää…)

Herran siunaus ja arkeologinen sensaatio

JUHO SANKAMO

Ketef Hinnomin hautakammio. Vasemmalla näkyy hautakätkön suuaukko. Sieltä löytyi yli 1000 esinettä. Kuva perhealbumista.

Vuonna 2010 minulla oli kunnia osallistua Jerusalemin Hepreankielisen yliopiston arkeologiakursseille. Erityisesti jäivät mieleeni kenttämatkat, joilla tutustuimme eri kaivauksiin. Erään aurinkoisen aamupäivän vietimme Jerusalemin Hinnomin laakson hautojen luona. Sieltä on löytynyt hautaluolia, jotka ovat peräisin 2. rautakaudelta, kuninkaiden ajoilta 600-luvulta eKr. Tuon ajan hautaluolat muistuttivat tuon ajan koteja. Ruumiit laskettiin kammariin, jossa oli lavereita, ikään kuin sänkyjä. Lavereilla ruumiit maatuivat vuoden ajan, jonka jälkeen luut, samoin kuin hautalahjat, siirrettiin hautakätköön, joka oli erillinen huone.

Tuona aikana hautakätköihin laitettiin vainajan luiden mukana kaikkea arvokasta. Sinne laitettiin ruukkuja, kippoja, kuppeja, aseita, koruja… eli oikeastaan kaikkea, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Tämän vuoksi hautakätköt olivat suuri kiusaus haudanryöstäjille. He ovatkin kalunneet tyhjiksi lähes jok’ikisen hautakätkön, jonka arkeologien lapiot ovat sittemmin kaivanneet esiin. Hinnomin hautaluolasto on tässä poikkeus. Varhaisessa vaiheessa hautaluolaston kalliokatto oli romahtanut, niin että se oli peittänyt alleen aukon, joka johti hautakätköön. Näin tuo kätkö oli jäänyt piiloon yli 2000 vuodeksi. Kun se löytyi 1970-luvulla, siitä tuli yksi tärkeimmistä viime vuosisadan arkeologisista löydöistä Jerusalemissa. (lisää…)

Jumalan varsinainen lahja on Jumala itse

JOONA KORTENIEMI

Photo of John Piper, Oct 2010 (cropped).jpg

John Piper (Kuva: Wikipedia)

Luin kesällä poikkeuksellisen mieleenpainuvan hengellisen kirjan. Kuten hyvät kirjat yleensä, se ei päästänyt helpolla mutta juuri siksi antoi paljon. Kirja on John Piperin Jumala on evankeliumi: Jumala itse on lahja – mietteitä Jumalan rakkaudesta. Kirjaa on vaikea referoida sen sisällön monipuolisuuden ja syvällisyyden vuoksi. Siksi suosittelenkin kaikille sen lukemista. Englanniksi kirja on vapaasti luettavissa täällä. Motivaattoriksi lukemiseen nostan kuitenkin esille joitakin pääpointteja ja niiden herättämiä mietteitä.

Ensin hiukan kirjoittajasta. John Piper (s. 1946) on yhdysvaltainen pastori ja teologi, joka johtaa perustamaansa evankelikaalista Desiring God -järjestöä. Järjestön tunnuslause on: “God is most glorified in us when we are most satisfied in Him”. Teologisesti Piper edustaa kalvinistista baptismia. Hänen tärkein esikuvansa on Yhdysvalloissa tunnettu herätyssaarnaaja Jonathan Edwards (1703 –1758), mutta myös esimerkiksi C. S. Lewis (1898-1963) on vaikuttanut hänen teologiaansa. Kirjoittajana Piper on ollut hyvin tuottelias: hän on julkaissut yli 50 kirjaa. Piperin kirjoitukset ja saarnat ovat tehneet minuun melkoisen vaikutuksen: hän vaikuttaa todelliselta Jumalan mieheltä, pyhältä ihmiseltä. (lisää…)

Broken: Särkyneiden rikkinäinen sielunpaimen

EETU MANNINEN

Tänä syksynä Yle näytti TV1-kanavalla BBC:n tuottaman brittiläisen TV-sarjan Broken (suom. Särkynyt enkeli), joka kertoo katolisesta papista isä Michael Kerriganista (Sean Bean), joka kohtaa seurakunnassaan hyvin vaikeita elämäntilanteita ja kärsii itsekin lapsuutensa traumaattisista kokemuksista.

Broken (2017)

Broken kuvaa visuaalisesti kauniisti seurakuntalaistensa hyvinvoinnille omistautuneen papin raskasta raatamista. Sarjan on käsikirjoittanut yhteiskunnallisesta otteestaan tunnettu Jimmy McGovern, ja isä Kerriganin lauman jäsenten maalliset ongelmat kuvastavatkin usein sikäläisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Sielunhoitotyön lisäksi sarjassa esitetään toistuvasti päähenkilöä viettämässä messua, ja sarjan syvällisin hengellinen pointtikin liittyy juuri eukaristian konsekroimiseen.

Messun viettämisen runsas kuvaaminen asettaa tunnelmallisen kirkon ja siellä vietetyn kauniin liturgian voimakkaaseen kontrastiin ympäröivän todellisuuden ja sen kurjuuden kanssa, mikä on mielestäni yksi sarjan suurimmista taiteellisista ansioista (toki myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia). Brokenin toinen kantava teema ja ansio on, että se muistuttaa siitä, että myös papit ovat ihmisiä, jotka voivat joutua kantamaan kovaakin henkistä taakkaa.

Kuitenkin sarjan isoimpana miinuksena on, että se epäonnistuu uskottavana kuvauksena katolisen papin sielunmaisemasta. Vaikka isä Kerrigan aidosti välittää seurakuntalaisistaan ja tekee uutterasti kirkollista työtään, hänen ajatuksensa ja asenteensa eivät usein ole kovinkaan katolisia. Ongelmatilanteissa katoliset opit ja periaatteet joutuvat nimittäin poikkeuksetta nopeasti väistymään. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!) (lisää…)

Pappien selibaatin raamatulliset juuret –  osa I: VT ja Jeesus

OSKARI JUURIKKALA

Carl Bloch: Vuorisaarna (kuvaa rajattu)

Olin pari viikkoa sitten Arto Antturin vieraana Radio Dein Syventävässä oppimäärässä. Puhuimme pappeuden kriisistä katolisessa kirkossa, erityisesti selibaatista. Syntyi hyvä keskustelu. Se on kuunneltavissa ohjelman arkistossa (päivämäärällä 17.9.18).

Olen paljon miettinyt kysymystä pappien naimattomuudesta eli selibaatista. Niin ovat monet muutkin. Yleisenä kimmokkeena ovat tietysti olleet järisyttävät hyväksikäyttötapaukset (käsittelin asiaa tarkemmin tässä kirjoituksessa). Monien silmissä selibaattiperinne on menettänyt uskottavuutensa. Joidenkin mielestä se pitäisi suorastaan kieltää julkisen vallan toimesta. En tässä kirjoituksessa yritä vastata tähän laajaan kysymykseen, jota jo sivusin aiemmassa kirjoituksessani. Sen sijaan yritän hieman avata asian taustoja. Mistä ihmeestä katolisten pappien naimattomuus on peräisin? Voiko sillä ylipäänsä olla mielekästä teologista perustelua?

Kriisit ovat aina myös uusiutumisen mahdollisuuksia. Tässä se näkyy myös sillä yllättävällä tavalla, että katolisen kirkon ulkopuolella on herännyt viime aikoina keskustelua naimattomuuden teologisesta merkityksestä. Eräs luterilainen pappi pohti asiaa syvällisesti Facebookissa muutama kuukausi sitten, kiinnittäen huomiota siihen, että protestanttinen perinne tuntuu täysin sivuuttaneen Jeesuksen sanat naimattomuuden puolesta (Matt. 19:10-12). Myös uusimmassa Ristin Voitto -lehdessä helluntailainen Sara Saarela pohti asiaa oivaltavasti otsikolla ”Ruumiin ja selibaatin teologia” (jutun voi lukea ainakin Facebook-seinältäni).

Kysymystä voi tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Puhtaan inhimillinen näkökulma herättää lukuisia epäilyjä, ja ainakin ensi näkemältä jo ajatus koko elämän kestävästä naimattomuudesta (ja seksuaalisesta pidättyvyydestä!) voi tuntua pähkähullulta. Teologinen näkökulma voi päätyä erilaiseen lopputulokseen. Toisaalta olisi tarpeen jollain tavalla yhdistää näitä näkökulmia, jotta teologia ei täysin erkanisi eletystä todellisuudesta. (lisää…)

Katolinen kirkko ja Raamatun punainen lanka

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle ten commandments moses movie

Charlton Heston Mooseksena elokuvassa ”Kymmenen käskyä” (1956).

Voin varmaan sanoa, että suhtaudun Raamattuun kohtalaisen monipuolisesti. Olen tutustunut siihen niin monesta eri näkökulmasta. Tuo pyhä kirjakokoelma on tullut minulle tutuksi jo äidinmaidon mukana. Sen sanomasta on laulettu huippubiiseissä, kuten ”Joosua hän marssi alas Jerikoon…”, ”Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies” ja ”Aasi, mä tahtoisin nyt olla aasi.” Siitä piirrettyjä kuvia on ihmetelty Ikuisten kertomusten sivuilla ja alttaritauluilla. Raamatun pääkertomukset ovat tulleet tutuiksi elokuvien kautta – mm. legendaarinen 1950-luvun Mooses-leffa (”Kymmenen käskyä”) ja ”Egyptin prinssi”. Samoin Raamatusta on paasattu saarnastuoleissa. Olen myös tehnyt väitöskirjani nimenomaan Raamatun tutkimuksesta. Ja töissäkin olen ollut Suomen Raamattuopistolla.

Luterilaiset, ja varsinkin herätyskristityt, ovat aika innokkaasti ja hienosti opettaneet suomalaisille pyhää Jumalan sanaa. Suomen Raamattuopistolla on Sisälle Sanaan -viikonloput ja Matka halki Raamatun -kurssit. Kansanlähetys järjestää Raamatun Punainen lanka -kursseja. Näissä kaikissa pyritään tutustumaan Raamattuun, ja niissä pohditaan, mikä on sen keskeinen sanoma, punainen lanka.

Myös katolinen kirkko on alusta asti pohtinut näitä kysymyksiä. Tuo kirjakokoelma on syntynyt ja saanut lopullisen muotonsa katolisen kirkon huomassa. Kirkkovuodessa kullekin sunnuntaille ja juhlapäivälle on määritelty omat Raamatun lukukappaleet. Samaan tapaan jo muinaiset juutalaiset (Jeesuksen aikana) olivat jakaneet kullekin pyhäpäivälle luettavat kohdat laista, profeetoista ja kirjoituksista. Tällä varmistettiin se, että seurakunta ei joudu joka pyhäpäivä kuuntelemaan, kuinka pappi toistelee omaa lempikertomustaan Raamatusta. Määrätyt Raamatun lukukohdat kullekin pyhäpäivälle takaavat, että koko kirjakokoelma tulee ajan mittaan varsin kattavasti tutuksi. (lisää…)