Mikä on ihminen? Osa III (2/3): Seksipommi

JUHO SANKAMO

Playboy-lehden ensimmäinen numero vuodelta 1953. Kannessa aikansa seksisymboli Marilyn Monroe

Seksivallankumouksen vaikutus on ollut järisyttävä. Ei tarvitse kuin lukea vähän 7 Päivää -lehteä, niin tiedät mistä puhun. Tuo vallankumous koitti 1960-luvulla, ja sitä voidaan varmasti pitää kaikkein merkittävimpien ja kauaskantoisimpien historiallisten ilmiöiden joukossa viime vuosisadalla. Ihminen haluttiin vapauttaa tiukoista ja perinteisistä seksuaalinormeista. Erityisesti nainen haluttiin vapauttaa seksin luonnollisesta seurauksesta: vauvasta.

Jos jokin innovaatio ja tuote liittyy seksuaalivallankumoukseen, niin se on tietysti e-pilleri. Tämä keinotekoisen ehkäisyn hittituote yleistyi räjähdysmäisesti 1960-luvulta alkaen. E-pilleri tuli USA:n markkinoille vuonna 1960. Parin vuoden kuluttua sitä käytti 1,2 miljoonaa ja vuonna 1964 6,5 miljoonaa naista. Nykyään USA:ssa yli 60 % naisista, jotka ovat hedelmällisessä iässä (15–44 v), käyttävät jonkinlaista keinotekoista ehkäisyä. (Jonathan V. Last, What to Expect when No One´s Expecting, 2014, 55.)

Suomessa e-pilleriä käyttää noin neljännes naisista, jotka ovat hedelmällisessä iässä (15–44 v). Tästä seurasi isoja muutoksia. Nyt seksi ja vauvan syntymä, samoin kuin seksi ja avioliitto erotettiin toisistaan. Seksi vapautettiin sen luonnollisesta seurauksesta. Tämä oli valtavan suuri muutos, jolla on valtavan suuria vaikutuksia. (lisää…)

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Mikä on ihminen? Osa III (1/3): Väestöpommista seksipommiin ja ikääntymispommiin

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos: dickens christmas carol scrooge"

Charles Dickensin Joulukertomuksesta on tehty monta elokuvaa. Kuvassa Ebenezer Scrooge.

Meillä on ollut tapana lukea lapsillemme jouluna Charles Dickensin joulukertomus (A Christmas Carol). Tässä kertomuksessa itara ja ilkeä Scrooge ei osallistu köyhien jouluavustuksiin, koska maailmassa on muutenkin liikakansoitusta. Joutaisivat kuolla pois, hän inttää rahankerääjälle. Dickensin Joulukertomus on julkaistu vuonna 1843.

Englantilainen taloustieteilijä ja anglikaanipappi Thomas Malthus (1766–1834) oli vähän aiemmin julkaissut teoksensa, jossa hän varoitti liikakansoituksesta. Malthusin mukaan väkiluvun kasvaessa maailman ruoka loppuu kesken. Ei olisi viljelysmaata tarpeeksi ruokkimaan ihmisjoukkoja, nälkäisiä lapsia. Merestä loppuisivat kalat, metsästä riista. Edessä olisi nälänhätää, köyhyyttä, sairauksia ja sotia ruoasta.

Maailman väkimäärä ylitti miljardin ihmisen rajapyykin 1800-luvulla. 1930-luvulla meitä oli jo kaksi miljardia. 1960-luvulla kolme miljardia, ja vuosituhannen vaihteessa meitä oli jo tuplasti enemmän: kuusi miljardia. Nyt meitä on 7,7 miljardia ihmistä. Mutta onko meillä liikakansoitusta? (lisää…)

Miten yksi voi olla kolme?

EETU MANNINEN

Hendrick van Balen: Kolminaisuus, 1620

Kuinka yksi Jumala voi olla samaan aikaan kolme persoonaa? Tämä kysymys menee kristillisen jumalakuvan ytimeen.

Luullakseni suurin osa niin kristityistä kuin ei-kristityistäkin ymmärtää kolminaisuusopin jotenkin seuraavasti: on vain yksi Jumala, joka koostuu kolmesta eri toimijasta (”persoonista”), jotka ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.

Tässä ratkaisussa on kuitenkin se ongelma, että se tekee kristinuskosta jonkinlaisen monoteismin ja polyteismin välimuodon. Toisaalta uskotaan yhteen Jumalaan, mutta toisaalta myös kolmeen erilaiseen toimijaan, joista tämä jumaluus koostuu. Esimerkiksi jesuiittateologi Karl Rahner (1904–1984) kutsui tätä ajatusmallia osuvasti ”vulgaariksi kolmijumalaisuudeksi” (Karl Rahner, The Trinity, Transl. Joseph Donceel (New York: Crossroad, 1997), 42–43). (Ks. myös aihetta sivuava aiempi artikkelini.)

Millä muulla tavalla kolminaisuusoppi pitäisi sitten muotoilla? Kuinka sen edellyttämät kolme erillistä persoonaa pitäisi ymmärtää? On tärkeää pyrkiä esittämään tämä kristillisen jumalakäsityksen keskiössä oleva oppi selkeästi ja johdonmukaisesti, sillä ulkopuolisille sen pimentoon jääminen saa pahimmillaan koko kristinuskon näyttäytymään naurettavalta.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten edesmennyt maineikas eksegeetti Heikki Räisänen (1941–2015), hämmästelee kirjassaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (Helsinki: WSOY, 2011), että ”useimmat teologit pitänevät edelleen kolminaisuusoppia ja inkarnaation realistista ymmärtämistä luovuttamattomina, vaikka maallikot ovat usein hämmentyneitä ja ulkopuoliset huvittuneita” (s. 203). Tässä hän on luultavasti (ja valitettavasti) oikeassa.

On siis aika tarttua härkää sarvista. (lisää…)

Matka mormonismin maailmaan – ja takaisin

EMIL ANTON

Tänään ajattelin kertoa teille mormonismista ja suositella ystäväni Kim Östmanin erinomaista tietokirjaa Mormonit: Historia, oppi ja elämä (Gaudeamus 2019). Teos on jo saanut osakseen paljon huomiota: siitä ovat kirjoittaneet ainakin HS, Aamulehti (myös muut paikallislehdet), K&K, Kotimaa24, Verkkouutiset ja Agricola, ja Yleltä voi kuunnella aiheesta radiokeskustelun. Kannan nyt oman katolisen korteni kekoon ja osallistun keskusteluun astetta henkilökohtaisemmin.

Tutustuin elämäni ensimmäisiin mormoneihin (”myöhempien aikojen pyhiin”, lyh. MAP) lähes 15 vuotta sitten, alle parikymppisenä sivarina, ja olin sittemmin aika paljonkin tekemisissä heidän kanssaan. Pelasin lähetyssaarnaajien kanssa tennistä, kävin mormonipiispan luona kylässä ja luin jopa mormoniapostoli James E. Talmagen klassikkoa Jesus the Christ. Kävin Espoossa sijaitsevassa ”Helsingin temppelissä” avoimien ovien päivänä ja Neitsytpolun seurakuntakeskuksessa jonkinlaisessa nuorten aikuisten outreach-illassa. Tiedän siis mormonismista vähän keskivertokansalaista enemmän. (lisää…)

Pimeä aika – vai oliko sittenkään?

EETU MANNINEN

Sain joululahjaksi Jaakko Tahkokallion mainion kirjan Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus, 2019). Kirjan alaotsikon mukaisesti kirjoittaja murtaa kymmenen myyttiä keskiajasta osoittaen ihailtavaa historian ja jopa teologian tuntemusta.

Tuore teos on saanut positiivisia kirja-arvioita/esittelyitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Myönteisen arvion teoksesta esitti myös Helsingin Sanomat, jonka ainakaan itse en olisi odottanut kehuvan keskiajasta ja myös sen ajan katolisesta kirkosta varsin myönteisen kuvan antavaa teosta. Kehut eivät ole tuulesta temmattuja. Kyseessä on nimittäin paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut.

Tahkokallion käsittelemät myytit ovat: 1) Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan, 2) Kirkko hallitsi ihmisten elämää, 3) Keskiaika hävitti antiikin perinnön, 4) Kirkko esti luonnontieteen kehityksen, 5) Ihmiset uskoivat, että maa on litteä, 6) Kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa, 7) Keskiaika oli julmuuden aikakausi, 8) Keskiajalla poltettiin noitia, 9) Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia, 10) Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritareiden rynnököintiä.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että kuva pimeästä keskiajasta on renessanssin ja etenkin valistuksen ja 1800-luvun oppineiden kehittelemä myytti, jolla he halusivat alleviivata oman aikansa ja omien aatesuuntaustensa paremmuutta heitä edeltäneisiin vuosisatoihin ja niinä vallinneeseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin nähden. (lisää…)

Juha Pihkala: kultakimpaleita kastelukannussa (eli helmiä kirjasta, jota tuskin olet lukenut)

EMIL ANTON

Kuten kristologiaa käsittelevässä kirjoituksessani kerroin, olen viime aikoina perehtynyt Tampereen emerituspiispan, dogmatiikan dosentti Juha Pihkalan tuotantoon. Tänään haluaisin esitellä aivan erinomaisen kirjan, jonka nimi on kuitenkin niin tylsän kuuloinen ja kansi niin hupsun näköinen, ettei juuri kukaan liene sitä lukenut (netistä en löytänyt yhtään esittelyä).

Kirjan nimi on Piispa. Sen kannessa Pihkala pitelee vihreää kastelukannua. Teos on kuitenkin kantensa designia noin kymmenen vuotta nuorempi. Kyseessä on Tampereen hiippakunnan vuosikirja vuodelta 2008. Krooh? Silti yksi parhaita lukemiani suomenkielisiä teologisia kirjoja. Oikeasti.

Samoin kuin toisen suuren suomalaisen dogmaatikkopiispan, Eero Huovisen sukulaiskirja Pappi? (ks. esittelyni täällä), Juha Pihkalan Piispa on otsikostaan huolimatta todella mielenkiintoinen alusta loppuun. Kokosin siitä kuusi A4-sivullista pelkkiä parhaita sitaatteja, jotka olisin tähän esittelyyn halunnut mahduttaa.

Jouduin tiivistämään. Esittelen ensin hieman Pihkalan henkilökohtaista uskonvakaumusta. Sen jälkeen otan käsittelyyn, joskin vain pintapuolisesti, teologisen kysymyksen piispuuden ja piispanvihkimyksen luonteesta (aihe on mielenkiintoisempi kuin kuulostaa). Lopuksi annan perinteistä kirkollista kristillisyyttä puolustavan Pihkalan kertoa, miksi niin kutsuttu rappioteoria kristinuskon historiasta ei toimi. Aloitetaan kuitenkin viisivuotiaiden viisauksilla ja katsauksella kirjahyllyyn. (lisää…)