Tunnustusten voima

EETU MANNINEN

Viime aikoina olen väitöskirjatyöni vuoksi käynyt läpi Augustinuksen (354–430) Tunnustuksia. Teosta pidetään yleisesti klassikkona ja mestariteoksena, ja sitä se todellakin on. Teos on laaja, kaikkiaan 13 luvusta tai ”kirjasta” koostuva opus. Teksti on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Siinä on kosolti kauniita ja hengellisesti inspiroivia Jumalalle osoitettuja rukousosioita, mieleenpainuvia kohtauksia, koskettavien ihmiskohtaloiden kuvauksia ja tarkkasilmäistä sieluntilojen analyysiä.

Augustinus tuo esiin kertomuksensa hänen hengellisestä matkastaan eri vaiheiden kautta tunnustavaksi kristityksi taitavasti suurena dramaattisena narratiivina. Tutkijat ovatkin jo pitkään tähdentäneet, että vaikka Augustinus kertoo Tunnustuksissa omasta elämästään, niitä ei pidä ottaa kaikin puolin historiallisesti tarkkana kuvauksena hänen varhaisista vaiheistaan: teoksen ytimessä oleva ”sisäinen minä” ja sen kehityskaari ovat Augustinuksen kirjallisia luomuksia.

Tutkijat ovat myös kiinnittäneet huomiota Augustinuksen kerronnan epäsuhtaisuuksiin: Augustinuksen suhde hänen äitiinsä on Tunnustusten elämänkerrallisen osion keskiössä, kun taas sisaruksia hädin tuskin edes mainitaan. Augustinus kuvailee pitkään ja hartaasti esimerkiksi nimettömän nuoruudenystävän kuoleman hänessä aiheuttamaa surua, mutta mainitsee oman isänsä kuolemasta ohimennen sivulauseessa.

Joka tapauksessa teokseen tämänkertainen lukeminen vahvisti mielipidettäni, että Tunnustuksilla voisi olla paljonkin annettavaa nykyihmisille. Kaikilla meillä on kokemusta oman itsensä ja/tai hengellisen tiensä etsimisestä, mikä tekee Augustinuksen kertomuksesta samaistuttavan. Tekstiin on myös upotettu sivurönsyjä eri aiheisiin, kuten Jumalan aineettomaan olemukseen ja pahan alkuperään, joiden lukeminen olisi varmasti hyödyllistä klassisesta kristinuskosta vieraantuneille nykyihmisille.

Samalla Tunnustukset on monella tapaa myös haastava teos. Narratiiviosio loppuu yhdeksänteen kirjaan, ja kirjat 10–13 ovat toisinaan melko raskassoutuista filosofista pohdintaa eri aiheista, kuten muistista (kirja 10), ajasta (kirja 11) ja luomisesta (kirjat 12–13). Peter Brown huomauttaakin osuvasti, että Augustinus kenties yliarvioi (myös alkuperäiseen kohderyhmäänsä kuuluvaa) lukijaansa olettamalla, että tämä on yhtä perillä uusplatonistisesta filosofiasta kuin hän itse (Brown, Augustine of Hippo, 160–161). Samalla teoksessa on myös useita eri aikakauteen ja mielenmaisemaan kuuluvia tekijöitä, jotka tekevät sen nykyihmiselle ainakin jossain määrin vieraaksi.

Tässä kirjoituksessa haluankin arvioida, millä tavoin ja miltä osin Tunnustusten kirjallista tehoa voitaisiin parhaiten käyttää uuden evankeliumin apuvälineenä aikanamme, jossa ihmiset kuumeisesti etsivät omaa itseään ja elämän syvempää merkitystä sitä kuitenkaan löytämättä.

(lisää…)

Lestadiolaisuuden Summa theologiae: passioita, perkeleitä ja totista kääntymystä

JOONA KORTENIEMI

Kuvahaun tulos: laestadius hulluinhuonelainen — Lars Levi Laestadius, *Hulluinhuonelainen* (Akateeminen kustannusliike, 1968)

Kuten blogistikollega Emil totesi edellisessä kirjoituksessaan, tänä vuonna tulee täyteen 160 vuotta ”Lapin profeetan” ja ”Pohjolan pasuunan” Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuolemasta. Itse asiassa hänen kuolinpäivänsä oli eilen, 21. helmikuuta. Kuten Emil niin ikään totesi, rovastin merkkivuosi voisi olla hyvä sauma yrittää ymmärtää lestadiolaisuutta julkisuudessa runsaasti nähdyn päivittelyn ja kauhistelun sijaan. Sen selvittämiseksi on tosiaan hyvä aloittaa liikkeen perustajasta, Laestadiuksesta.

Emil esitteli kirjoituksessaan rovastin elämää, minä esittelen hänen ajatteluaan. Teen sen analysoimalla hänen teologis-filosofista pääteostaan Hulluinhuonelainen: silmäys armonjärjestykseen (Dårhusjonet: En blick i nådens ordning), joka tosin julkaistiin postuumisti kokonaisuudessaan vasta vuonna 1964.

Lukijasta voi ehkä tuntua yllättävältä, että Laestadius on jättänyt jälkeensä teologis-filosofisen teoksen. Emilin referaatin perusteella – muun muassa rovastin karkean kielenkäytön vuoksi – hän saattoi vaikuttaa niukin naukin pappisseminaarin läpäisseeltä maaseutupapilta. Ja maaseutupappi hän tietysti olikin, hyvin köyhästä taustasta. Myös pappina ollessaan Laestadius samaistui voimakkaasti maaseudun köyhään ja oppimattomaan rahvaaseen peittelemättä halveksuntaansa ”maailmallista” sivistyneistöä ja kirkollis-yhteiskunnallista eliittiä kohtaan.

Laestadius oli kuitenkin monitahoinen persoona: herätysjulistajan ohella hän oli tiedemies, joka ansioistaan kasvitieteilijänä sekä saamelaisten mytologian kerääjänä sai kansainvälisen tason tunnustuksen, Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon (ks. 1 ja 2). Myös teologian ja filosofian alueella hän oli seurakuntapapiksi poikkeuksellisen oppinut.

(lisää…)

Pyhä Lars Levi Laestadius? 160 vuotta lestadiolaisuuden isän kuolemasta

EMIL ANTON

Lars Levi Laestadius: Huutavan ääni korvessa

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

(lisää…)

Tulessa koeteltu kirkko – tuhat vuotta kristinuskoa

OSKARI JUURIKKALA

Kuuntelen paljon äänikirjoja. Löysin tämän antoisan harrastuksen viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen siitä onkin tullut muoti-ilmiö. Olin silloin Espanjan Valenciassa tuoreen papin pastoraaliharjoittelussa, ja kokeilin muun muassa kävelymatkojen aikana kuunnella Charles Dickensin David Copperfieldiä, jonka löysin erinomaisena ääniversiona ilmaispalvelu Librivoxista. Sen jälkeen olenkin kuunnellut useita kymmeniä kirjoja, sekä fiktiota että faktaa, sekä maallista että hengellistä.

Jos Dickensin klassikkoteos veti voimalla mukaansa, niin sitä teki myös viime syksynä aloittamani Tried by Fire: The Story of Christianity’s First Thousand Years (2016). Siinä missä Copperfield on ilmeisesti osittain omaelämäkerrallista fiktiota, William Bennettin Tried by Fire on vetävään narratiiviin puettua historiaa.

Aihepiiri eli varhaisen kirkon historia on minulle ennestään varsin tuttu, mutta opin silti paljon uutta. Kirjan aloittaessani ihmettelin sitä, että sen kirjoittaja oli todellakin William Bennett, tuo poliittisesti aktiivinen yleisintellektuelli ja kirjailija, joka tunnetaan paremmin kirjoistaan The Book of Virtues ja The Moral Compass: Stories for a Life’s Journey. Tarinan edetessä yllätyin siitä, miten hyvin hän on taustatyönsä tehnyt, ja paikoitellen en voinut kuin nostaa hattua huomatessani, miten taitavasti hän osasi tähdentää teologisia nyansseja.

Yllättävää oli sekin, etten kirjaa kuunnellessani osannut painotusten ja tulkintojen perusteella suoraan päätellä, onko kirjailija katolilainen, protestantti vai kenties jopa ortodoksi. (Myöhemmin luin netistä, että hän on katolilainen.) Voin siis lämpimästi suositella teosta jokaiselle, joka haluaa tiiviin yleiskatsauksen kirkon ensimmäiseen vuosituhanteen.

Tässä kirjaesittelyssä en yritä tiivistää teoksen koko laajuutta, vaan otan esille kaksi teemaa, jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin ennenkin: kirkon monenlaiset koettelemukset sekä koulutuksen haasteen. Lopuksi vedän näistä teemoista käytännöllisen johtopäätöksen.

(lisää…)

Kaikki synnit 2: Kannatti vilikasta, mutta entä se omatunto… ?

EMIL ANTON

Kaikki synnit -sarjan toinen tuotantokausi julkaistiin lokakuussa 2020 Elisa Viihde -suoratoistopalvelussa, ja se jo on saanut oikeutetusti paljon huomiota osakseen. Sitä on laajasti pidetty (blogikollega Joonan eilen arvioimaa) ensimmäistä tuotantokautta parempana.

Katsottuani molemmat tuotantokaudet ja luettuani kaikki löytämäni nettiarvostelut yhdyn tähän toisen tuotantokauden ylistykseen: ”loppuhuipennus menee totaalisesti ihon alle. Käsikirjoitus onnistuu yllättämään ja vetämään maton katsojan jalkojen alta. – – [E]lämän suuret kysymykset tulevat niin iholle, ettei moista ole hetkeen nähty.”

Toisen tuotantokauden yllätyksenä on se, että siinä siirrytään 15 vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 1999, jolloin valmistaudutaan vuosituhannen vaihteeseen (ja ellei maailmanloppuun niin kenties jonkinlaiseen aivan uuteen aikakauteen). Poliisien ja lestadiolaisen yrittäjäperheen ohella näkyvässä roolissa on aika hauska feministis-karismaattis-uushenkinen lahko. Juonen ytimessä on varjakkalaisen avioparin mystinen kuolema. Asiaa tutkivan poliisin eli Ritolan (Matti Ristinen) vaimolla on ollut pariskuntaan salainen ryhmäseksisuhde.

Paikkana on siis edelleen fiktiivinen Varjakka; sarjaa kuvattiin oikeasti Haukiputaalla, Oulussa, Lumijoella, Limingassa ja Oulunsalossa. Varjakan kirkko on tosiasiassa Lumijoen kirkko. Näille seuduille voisi siis joskus järjestää Kaikki synnit -pyhiinvaelluksen tai teemamatkan (ilmoittaudu mukaan kommenttiboksissa!).

En kuitenkaan aio yksipuolisesti fanittaa sarjaa tässä arviossa. Pidin sarjaa rikosdraamana erinomaisena allekirjoitan kiitokset isojen asioiden koskettavasta käsittelystä, mutta moraalis-maailmankatsomuksellisesti en ollut sarjaan ollenkaan tyytyväinen. Seuraavassa avaan tätä kritiikkiäni hieman tarkemmin.

(lisää…)

Kaikki synnit 1: Onnistunutta lestadiolaisuuden kuvausta?

JOONA KORTENIEMI

Mika Ronkaisen ohjaama ja Merja Aakon käsikirjoittama rikosdraamasarja Kaikki synnit (2019) on niittänyt suosiota ulkomaita myöten. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on ollut yleisön suosikki Elisa Viihde – suoratoistopalvelussa sekä Yle Areenassa. Göteborgin elokuvajuhlilla se voitti palkinnon parhaasta TV-draaman käsikirjoituksesta tammikuussa 2019. Sarja ja sen näyttelijät ovat sijoittuneet hyvin myös monissa muissa elokuvakilpailuissa. Sen ensimmäinen kausi on myyty jo yli 30 maahan.

Lestadiolaisuustutkijana haluan olla perillä siitä, millaisin silmin liikettä katsotaan. Niinpä eräänä torstaipäivänä katsoimme blogikollega Emilin kanssa sarjan ensimmäisen kauden putkeen, toki koronaturvallisesti kumpikin omassa kodissamme. Kokemus herätti ajatuksia. Sarja antaa mielestäni hyvän kurkistusikkunan nykykulttuurin ajatuksiin moraalista, arvoista ja hengellisyydestä. Hyvässä ja pahassa.

(lisää…)

Jatkuvan suorittamisen uskonto?

EETU MANNINEN

Varhaiskristillinen kuva Jeesuksesta hyvänä paimenena. Kuva: Wikipedia

Katolisen uskon mukaan ihmisen elämä on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa. Ihmisellä tulisi olla pyrkimys kehittää itseään Pyhän Hengen avulla kohti yhä suurempaa Kristuksen kaltaisuutta. Saarnoissa kuulee tyypillisesti tämän kokonaisvision mukaisia kehotuksen sanoja. Tälläkin blogilla on julkaistu juttuja ”hengellisestä fitneksestä”, ”treenistä” ja itsensä kehittämisestä. Tämä on itsestään selvä lähtökohta myös Raamatussa: esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa:

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. (1. Tess. 4:1–3.)

Tähän kuitenkin liittyy kääntöpuoli: ihminen ei ole koskaan niin hyvä, että hän ei voisi enää kasvaa pyhyydessä. Ihminen ei voi myöskään tyystin lopettaa matkaansa tai suhtautua siihen välinpitämättömästi ilman, että hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Kulttuurissamme, jota enenevässä määrin on tullut määrittämään suorittaminen ja kilpailu, tämä saattaa kuitenkin tuntua hyvinkin ahdistavalta. Kun kerran elämä jo muutenkin tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, jotta pysyisi nyky-yhteiskunnan menossa mukana, eikö uskon pitäisi olla vastakohta tälle kaikelle? Eikö hetkeäkään saisi vain olla ja levähtää?

Tähän vastaan: ehdottomasti kyllä! Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Kristinuskoon olennaisesti liittyvän pyhittymisen vaatimuksen ja parannussaarnan lisäksi täytyy siis korostaa ja pitää esillä myös toista puolta, joka kenties paradoksaalisesti on myös olennainen osa kristinuskoa: sinä olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle myös syntisenä, keskeneräisenä, vajavaisena ja omine vikoinesi.

(lisää…)

Mooses syntien sovittajana?

JUHO SANKAMO

John Everett Millais: *Victory O Lord!*, 1871. Kuva: Wikipedia

Kristinuskon ytimessä on usko siihen, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” – niin kuin on kirjoitettu. (1. Kor. 15:3.) Jos tämän uskon juuret ulottuvat Vanhan testamentin kirjoituksiin, kuten Paavali antaa ymmärtää, tulee kysyä, mihin kirjoituksiin hän viittaa. Itse asiassa jo Jeesus sanoo, että hänen oma kuolemansa ja ylösnousemuksensa tapahtui juuri niin kuin oli ennalta tiedetty Mooseksen laissa, profeetoissa ja kirjoituksissa eli koko Vanhassa testamentissa.

Olen viime aikoina syventynyt tähän kysymykseen. Aiheen tiimoilta on mielenkiintoisesti kirjoittanut mm. tohtori Daniel Frankel. Hän argumentoi aika vakuuttavasti, että 5. Mooseksen kirjasta löytyy traditio, jonka mukaan Mooses nimenomaan nähdään kansansa syntien sovittajana. (Frankel, 2014, ”The Death of Moses as a Sacrifice of Atonement for the Sins of Israel: A Hidden Biblical Tradition” – The Actuality of Sacrifice. Past and Present. Brill.)

Usein ajatellaan, että käsitys vanhurskaasta ihmisestä, joka kuolee toisten syntien puolesta, on juuri kristillinen erikoisuus, kristillisen pelastustalouden ainutlaatuinen helmi. Moni ajattelee, että tällainen uskomus on vieras Vanhalle testamentille ja varhaiselle juutalaisuudelle. Asia ei kuitenkaan ole niin. Viides Mooseksen kirja, Toora, on juutalaisuuden pyhin kirja. Ja jos väitetään, että nimenomaan sieltä voisi löytyä esikuva syntejä sovittavasta Herran palvelijasta, niin se on jo jotain.

(lisää…)

1200-luvun fransiskaanit ja idän nestoriolaiset Mongoliassa

EMIL ANTON

Suomeksi on saatavilla vain vähän katolista kirjallisuutta, mutta välillä sitä tulee vastaan aivan yllättäen. Näin kävi minulle viime vuonna, kun törmäsin kahteen 1200-luvun fransiskaanin kirjaan, jotka on suomennettu viimeisten 20 vuoden aikana muista kuin uskonnollisista syistä, nimittäin historiallisen ja kulttuurisen mielenkiintonsa vuoksi. Silti kirjat antavat myös uskonnollis-teologisesti paljon ajateltavaa.

Mongolien historia 2015 — Johannes de Plano Carpini, *Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247*, Gaudeamus 2003.

Mistä on kyse? No, mitä muuta 1200-luvulla tapahtui kuin Franciscus Assisilainen ja Tuomas Akvinolainen? Tapahtui tämä: Tšingis-kaani ja hänen seuraajansa, siis mongolit, valloittivat lähes koko maailman – heidän valtakuntansa ulottui yhtäkkiä Koreasta Unkariin. Eurooppa heräsi ihmettelemään, keitä nämä Kaukoidän kummajaiset oikein olivat, ja asiasta piti ottaa selvää. Sekä paavi että Ranskan kuningas pisti asialle fransiskaaniveljiä, minkä tuloksena meillä on kaksi keskiajan kuuluisinta ja kiehtovinta matkakirjaa (Marco Polon jälkeen tai ohella).

Ensimmäisen kirjan nimi on Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247 (Gaudeamus 2003), ja sen kirjoittaja on italialainen fransiskaani Johannes de Plano Carpini, pyhän Franciscuksen varhainen seuraaja ja Saksan, Tanskan ja Norjan fransiskaanien koordinaattori. Hän matkusti Mongoliaan noin 60-vuotiaana. Toisen kirjan kirjoittaja on oppinut flaamilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk, ja otsikkona on Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255. (Faros 2010). Molemmat kirjat on suomentanut jyväskyläläinen latinisti Sami Jansson, kun taas johdannot ja viitteet on laatinut Helsingin yliopiston dosentti Antti Ruotsala.

De Plano Carpinin ja Rubrukin matkakirjat ovat siitä monumentaalisia teoksia, että ne tarjosivat eurooppalaisille oikeastaan ensimmäiset tiedot paitsi mongoleista, myös buddhalaisista ja kaukoidän nestoriolaisista kristityistä. Molemmat fransiskaaniveljet kulkivat pitkän, vaikean ja vaarallisen matkan maata pitkin aivan Mongolian ytimeen asti: Plano Carpini pääsi seuraamaan suurkaani Güyükin valintaa ja Rubruk sai vuosikymmentä myöhemmin osallistua suurkaani Möngken hovissa värikkääseen uskontojenväliseen väittelyyn.

(lisää…)