Augustinuksen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Kuten viime vuonna näihin aikoihin esittelemäni kokoomateos Philosophers Who Believe osoittaa, teismi on kokenut renessanssin filosofien keskuudessa 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Viime aikoina on esiintynyt myös pyrkimyksiä palauttaa modernilla ajalla pitkään paitsiossa ollut ja filosofien kritiikin kohteena ollut klassinen teismi kunniaan (ks. esim. taannoisen TA-katsaukseni Brian Daviesin antiteodikeaa käsittelevä osio).

Pieter-Jozef Verhaghen (1728–1811): Augustinus ja Tuomas Akvinolainen

Tässä ilmapiirissä myös kiinnostus pitkään karsastettuja ”jumalatodistuksia” kohtaan on herännyt. Nyt aloitankin tällä blogilla sarjan, jossa käyn läpi näitä eri aikoina esitettyjä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja pohdin niiden arvoa kristinuskon puolustamiselle myös meidän ajassamme.

Katolisen dogman mukaan Jumalan olemassaolon osoittaminen järjellisin argumentein nimittäin ainakin pitäisi olla ihan mahdollista. Vatikaanin I kirkolliskokous (1869–1870) uhkaa jopa anateemalla (!) sitä, joka sanoo, ”ettei ainoata tosi Jumalaa […] voi oppia varmuudella tietämään luontokappaleiden kautta ihmisjärjen luonnollisen valon avulla” (Dei Filius, kaanon II,1).

Länsimaisen filosofian historiassa on esitetty monenlaisia jumalatodistuksia, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut ”viisi tietä”, Anselm Canterburylaisen (1034–1109) ontologinen jumalatodistus, Gottfried Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja moni muu.

Harvempi kuitenkaan muistaa, että myös varhaisen kirkon suurmiehellä Augustinuksella (354–430) on oma jumalatodistuksensa. Hänen argumenttinsa paitsioon jääminen johtunee siitä, että se ei, rehellisesti sanottuna, ainakaan ensisilmäyksellä näytä kovinkaan kummoiselta. Lisäksi Augustinus ei ilmaise sitä lyhyellä ja näpäkällä syllogismilla, vaan se tulee esille pitkän ja poukkoilevan dialogin kuluessa. Tämän keskustelun päätteeksi hän summaa argumenttinsa seuraavasti: (lisää…)

Mainokset

Pekka Jokiranta: viidesläinen vaikuttaja

EMIL ANTON

Liisi ja Pekka Jokiranta

Viidennen herätysliikkeen historia on sikäli mukavan lyhyt, että sen saa aika helposti pääpiirteissään haltuun. Sen voi jakaa kahteen elinikään: Urho Muroman aikaan ja niiden, jotka hänen kuollessaan olivat nuoria mutta jotka vielä tänään ovat elossa ja aktiivisia.

Tässä jälkimmäisessä ryhmässä jo esiteltyjen Raimo Mäkelän ja Olavi Peltolan ohella yksi huomattava hahmo on Pekka Jokiranta, jonka kirja Työ täynnä elämää (Uusi Tie 2011) on kolmen viidesläisjärjestön OPKO:n, Kylväjän ja Kansanlähetyksen yhteisjulkaisu. Näissä kaikissa järjestöissä Jokiranta on myös toiminut, OPKO:ssa pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen, Kylväjässä lähetysjohtajana ja Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana. Jokiranta osallistui myös Suomen teologisen instituutin (STI) perustamiseen.

Pekan vaimo Liisi Jokiranta on niin ikään ollut tärkeä vaikuttaja viidennen liikkeen piirissä, mm. Raamattuopiston rehtori. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ottanut tunnetusti kriittistä kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista (Liisin työ ansaitsisi oikeastaan oman käsittelynsä!). Liisi on myös toimittanut käsillä olevan Pekan muistelmakirjan.

Kirjasta minulle valkeni muutama mielenkiintoinen henkilöyhteys. Pekan ja Liisin tytär Johanna Jämsä oli Ressun lukiossa ev.lut. uskonnonopettajana omana lukioaikanani (perhesuhdetta en ollut ennen tiennyt), ja teologisen tiedekunnan professori Jutta Jokiranta on Pekan ja Liisin miniä. Mutta arvaattekos, millainen langanpää Pekka Jokirannan uskoontulosta johtaa katoliseen kirkkoon? (lisää…)

Mikä on ihminen? Osa 2: Tarvitaanko minua?

JUHO SANKAMO

Hieronymus Bosch: Maallisten ilojen puutarha, 1500–1505

Jatkan ihmisteeman käsittelyä (katso osa 1 tästä). Nyt on vuorossa tarpeellisuus. Täällä lännessä ihmisten maalliset tarpeet on aika hyvin tyydytetty. Suurimmalla osalla on juotavaa, ruokaa ja katto pään päällä. Historian taustaa vasten nyt menee siis tosi hyvin. Kuitenkin ihmisellä on poikkeuksellinen tarve, jota esimerkiksi koirat, kissat ja sorsat eivät tunne: tarve olla tarpeellinen.

Jääkiekkoilija on mieluummin hyvä joukkuepelaaja kuin vain vaihtopenkin lämmittäjä. Jo pikkulapsissa näkyy tämä tarve. Taapero haluaa tyhjentää kauppakassin keittiön lattialle, viedä vauvalle tuttia, ja tunkea sitä hänen suuhunsa. Monille vastuuntuntoisille vanhuksille on kova paikka, jos ei koe olevansa tarpeellinen kenellekään.

Kristityt uskovat Jumalaan, joka huolehtii kaikista ihmisen tarpeista. Jeesus sanoo monta kertaa meille vuorisaarnassaan, ”älkää murehtiko” ja ”älkää te huolehtiko”. ”Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin edes pyydätte sitä häneltä.” Psalmissa 146 sanotaan, että Jumala ”hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen… hän suojelee muukalaisia ja tukee leskiä ja orpoja.” Koska tarve olla tarpeellinen on myös hyvin olennainen tarve, voidaan olettaa, että Jumalan kuuluu vastata myös siihen. (lisää…)

Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herÃ¤tyssaarnaaja Kun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)

Ehkäisystä Jumalan siunauksen vastaanottamiseen

MIIKKA NUMMENPÄÄ

Julkaisin loppuvuodesta 2018 pienen kirjasen Ehkäisy elämän alun etiikan näkökulmasta (kirja luettavissa kokonaisuudessaan täällä). Yhteiskunnassammekin on viime aikoina kohistu samoista teemoista: abortista, seksuaalisuudesta, sukupuoli-identiteetistä ja vähemmistöjen puolustamisesta. Intiimeistä asioista keskustelu – varsinkin näyttöpäätteen takaa – on erityisen haastavaa ja räjähdysherkkää. Ehkäisy taas, jos mikä, on aiheena kenties intiimein.

Vaikka tabujen murtaminen on muotia, tällaisesta teemasta kirjoittaminen on edelleen vaikeaa varsinkin, kun tarkoitukseni ei ole provosoida, vaan etsiä totuutta. Totuus seksuaalisuudesta on tänä päivänä erityisen suhteellista, mutta kristinusko ei perustu relativismiin. Tästä seuraa kuitenkin se hankala asia, että yhden totuuden etsiminen voi loukata. Tässä kirjoituksessa ajattelin käsitellä jotakin siitä keskustelusta, jota kirjani on synnyttänyt. (lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Määräsikö Vanhan testamentin Jumala kansanmurhan?

EETU MANNINEN

Michelangelo: Jumala luo auringon ja kuun (1511)

Se, mitä kutsumme ”Vanhaksi testamentiksi”, on pyhä kirja sekä kristityille että juutalaisille ja muodostaa suurimman osan kristillisestä Raamatusta. Tämä muinainen kirjakokoelma sisältää kauniita rukouksia (esim. Psalmit) ja syvällistä viisautta (esim. Job, Sananlaskut ja Siirak). Vaikka Raamatun, myös Vanhan testamentin, punaisena lankana on rakastavan Jumalan pelastava toiminta historiassa, se kuitekin sisältää myös joitain vaikeita, karmeita ja jopa luotaantyöntäviä kohtia.

Näillä tarkoitan kohtia, jotka kuvaavat sitä, kuinka ihmisiä, miehiä, naisia ja jopa lapsia, tapetaan raa’asti Jumalan itsensä käskystä. Miten suhtautua näihin kohtiin? Miksi Pyhät kirjoitukset sisältävät jotain näin hirveää?

Tämä kysymys on tärkeä kohdata rehellisesti ja kiertelemättä, sillä näihin Raamatun varjoisampiin puoliin viitataan usein argumenttina kristinuskoa vastaan. Maallistuneimmatkin ihmiset tietävät Vanhasta testamentista ainakin sen, että siellä käsketään esimerkiksi kivittää ihmisiä. Kyseessä on siis koko kristinuskon uskottavuus. (lisää…)