Broken: Särkyneiden rikkinäinen sielunpaimen

Tänä syksynä Yle näytti TV1-kanavalla BBC:n tuottaman brittiläisen TV-sarjan Broken (suom. Särkynyt enkeli), joka kertoo katolisesta papista isä Michael Kerriganista (Sean Bean), joka kohtaa seurakunnassaan hyvin vaikeita elämäntilanteita ja kärsii itsekin lapsuutensa traumaattisista kokemuksista.

Broken (2017)

Broken kuvaa visuaalisesti kauniisti seurakuntalaistensa hyvinvoinnille omistautuneen papin raskasta raatamista. Sarjan on käsikirjoittanut yhteiskunnallisesta otteestaan tunnettu Jimmy McGovern, ja isä Kerriganin lauman jäsenten maalliset ongelmat kuvastavatkin usein sikäläisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Sielunhoitotyön lisäksi sarjassa esitetään toistuvasti päähenkilöä viettämässä messua, ja sarjan syvällisin hengellinen pointtikin liittyy juuri eukaristian konsekroimiseen.

Messun viettämisen runsas kuvaaminen asettaa tunnelmallisen kirkon ja siellä vietetyn kauniin liturgian voimakkaaseen kontrastiin ympäröivän todellisuuden ja sen kurjuuden kanssa, mikä on mielestäni yksi sarjan suurimmista taiteellisista ansioista (toki myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia). Brokenin toinen kantava teema ja ansio on, että se muistuttaa siitä, että myös papit ovat ihmisiä, jotka voivat joutua kantamaan kovaakin henkistä taakkaa.

Kuitenkin sarjan isoimpana miinuksena on, että se epäonnistuu uskottavana kuvauksena katolisen papin sielunmaisemasta. Vaikka isä Kerrigan aidosti välittää seurakuntalaisistaan ja tekee uutterasti kirkollista työtään, hänen ajatuksensa ja asenteensa eivät usein ole kovinkaan katolisia. Ongelmatilanteissa katoliset opit ja periaatteet joutuvat nimittäin poikkeuksetta nopeasti väistymään. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!) (lisää…)

Mainokset

Pappien selibaatin raamatulliset juuret – osa I: VT ja Jeesus

Carl Bloch: Vuorisaarna (kuvaa rajattu)

Olin pari viikkoa sitten Arto Antturin vieraana Radio Dei Syventävässä oppimäärässä. Puhuimme pappeuden kriisistä katolisessa kirkossa, erityisesti selibaatista. Syntyi hyvä keskustelu. Se on kuunneltavissa ohjelman arkistossa (päivämäärällä 17.9.18).

Olen paljon miettinyt kysymystä pappien naimattomuudesta eli selibaatista. Niin ovat monet muutkin. Yleisenä kimmokkeena ovat tietysti olleet järisyttävät hyväksikäyttötapaukset (käsittelin asiaa tarkemmin tässä kirjoituksessa). Monien silmissä selibaattiperinne on menettänyt uskottavuutensa. Joidenkin mielestä se pitäisi suorastaan kieltää julkisen vallan toimesta. En tässä kirjoituksessa yritä vastata tähän laajaan kysymykseen, jota jo sivusin aiemmassa kirjoituksessani. Sen sijaan yritän hieman avata asian taustoja. Mistä ihmeestä katolisten pappien naimattomuus on peräisin? Voiko sillä ylipäänsä olla mielekästä teologista perustelua?

Kriisit ovat aina myös uusiutumisen mahdollisuuksia. Tässä se näkyy myös sillä yllättävällä tavalla, että katolisen kirkon ulkopuolella on herännyt viime aikoina keskustelua naimattomuuden teologisesta merkityksestä. Eräs luterilainen pappi pohti asiaa syvällisesti Facebookissa muutama kuukausi sitten, kiinnittäen huomiota siihen, että protestanttinen perinne tuntuu täysin sivuuttaneen Jeesuksen sanat naimattomuuden puolesta (Matt. 19:10-12). Myös uusimmassa Ristin Voitto -lehdessä helluntailainen Sara Saarela pohti asiaa oivaltavasti otsikolla ”Ruumiin ja selibaatin teologia” (jutun voi lukea ainakin Facebook-seinältäni).

Kysymystä voi tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Puhtaan inhimillinen näkökulma herättää lukuisia epäilyjä, ja ainakin ensi näkemältä jo ajatus koko elämän kestävästä naimattomuudesta (ja seksuaalisesta pidättyvyydestä!) voi tuntua pähkähullulta. Teologinen näkökulma voi päätyä erilaiseen lopputulokseen. Toisaalta olisi tarpeen jollain tavalla yhdistää näitä näkökulmia, jotta teologia ei täysin erkanisi eletystä todellisuudesta. (lisää…)

Katolinen kirkko ja Raamatun punainen lanka

Kuvahaun tulos haulle ten commandments moses movie

Charlton Heston Mooseksena elokuvassa ”Kymmenen käskyä” (1956).

Voin varmaan sanoa, että suhtaudun Raamattuun kohtalaisen monipuolisesti. Olen tutustunut siihen niin monesta eri näkökulmasta. Tuo pyhä kirjakokoelma on tullut minulle tutuksi jo äidinmaidon mukana. Sen sanomasta on laulettu huippubiiseissä, kuten ”Joosua hän marssi alas Jerikoon…”, ”Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies” ja ”Aasi, mä tahtoisin nyt olla aasi.” Siitä piirrettyjä kuvia on ihmetelty Ikuisten kertomusten sivuilla ja alttaritauluilla. Raamatun pääkertomukset ovat tulleet tutuiksi elokuvien kautta – mm. legendaarinen 1950-luvun Mooses-leffa (”Kymmenen käskyä”) ja ”Egyptin prinssi”. Samoin Raamatusta on paasattu saarnastuoleissa. Olen myös tehnyt väitöskirjani nimenomaan Raamatun tutkimuksesta. Ja töissäkin olen ollut Suomen Raamattuopistolla.

Luterilaiset, ja varsinkin herätyskristityt, ovat aika innokkaasti ja hienosti opettaneet suomalaisille pyhää Jumalan sanaa. Suomen Raamattuopistolla on Sisälle Sanaan -viikonloput ja Matka halki Raamatun -kurssit. Kansanlähetys järjestää Raamatun Punainen lanka -kursseja. Näissä kaikissa pyritään tutustumaan Raamattuun, ja niissä pohditaan, mikä on sen keskeinen sanoma, punainen lanka.

Myös katolinen kirkko on alusta asti pohtinut näitä kysymyksiä. Tuo kirjakokoelma on syntynyt ja saanut lopullisen muotonsa katolisen kirkon huomassa. Kirkkovuodessa kullekin sunnuntaille ja juhlapäivälle on määritelty omat Raamatun lukukappaleet. Samaan tapaan jo muinaiset juutalaiset (Jeesuksen aikana) olivat jakaneet kullekin pyhäpäivälle luettavat kohdat laista, profeetoista ja kirjoituksista. Tällä varmistettiin se, että seurakunta ei joudu joka pyhäpäivä kuuntelemaan, kuinka pappi toistelee omaa lempikertomustaan Raamatusta. Määrätyt Raamatun lukukohdat kullekin pyhäpäivälle takaavat, että koko kirjakokoelma tulee ajan mittaan varsin kattavasti tutuksi. (lisää…)

Charles Curran: lojaali toisinajattelija?

Neljän viikon takaisessa jutussaan hyväksikäyttöskandaaleista Oskari Juurikkala kiinnitti huomiota moraaliteologien rooliin seksuaalietiikan muovaajina ja mainitsi erityisesti yhdysvaltalaisen Charles Curranin (s. 1934). Sattuukin sopivasti, että olen juuri saanut luettua Charles E. Curranin muistelmateoksen Loyal Dissent: Memoir of a Catholic Theologian (Georgetown University Press, 2006), joten voin avata hieman tämän USA:n kuuluisimman katolisen dissidenttiteologin eli toisinajattelijan ajatusmaailmaa ja taustaa.

Kuvahaun tulos haulle loyal dissent curran

Tulisiko Charles Currania pitää katolisena teologina? Curranin mukaan kyllä: kirjan alaotsikkokin on selvä kannanotto. Vatikaanin mukaan ei: vuonna 1986 Uskonopin kongregaatio päätti, että Curran ei ole sopiva eikä kelvollinen (neither suitable nor eligible) katoliseksi teologiksi tai opettamaan katolista teologiaa katolisessa yliopistossa, sillä hän oli toistuvasti ja näkyvästi opettanut vastoin kirkon virallista oppia. Tämän johdosta Curran sai potkut Catholic University of Americasta (ja hävisi nostamansa oikeusjutun, jossa hän yritti puolustaa ”akateemista vapautta”). Curran siirtyi lopulta Dallasiin Southern Methodist Universityyn (SMU).

Uskonopin kongregaation kirje vuodelta 1986 Curranille on luettavissa tästä. Siinä mainitaan ongelmien syyksi Curranin opetukset koskien muun muassa avioliiton purkamattomuutta, aborttia, eutanasiaa, masturbaatiota, keinotekoista ehkäisyä, esiaviollista yhdyntää sekä homoseksuaalisia tekoja. (Kirje ei mainitse tarkkoja väitteitä, vaan viittaa vuoden 1983 selvitykseen, jossa Curranin kannanottoja käsiteltiin tarkemmin.)

Joka tapauksessa Curran on katolisen kirkon jäsen ja pappi. Häntä ei ekskommunikoitu eikä häneltä otettu pappisvirkaa pois. Curran sai Uskonopin kongregaatiolta samanlaisen rangaistuksen kuin Suomessa paremmin tunnettu Hans Küng, ja toistaiseksi nämä kaksi miestä ovat ainoat, joille juuri tämä sanktio on Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen annettu. (lisää…)

Uskovia filosofeja

Kelly James Clark (toim.), Philosophers Who Believe: The Spiritual Journeys of 11 Leading Thinkers (InterVarsity Press, 1993)

Aina toisinaan törmää näkemykseen, että uskonto ja kriittinen ajattelu eivät sovi yhteen. Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat äskettäin julkaisi haastattelun suomalaisesta katolisesta papista monsignore Tuomo T. Vimparista, kommenttipalstan melkein ensimmäisessä kommentissa vaahdottiin jo siitä, että oma ajattelu ja harkinta eivät sovi yhteen uskonnon kanssa. Vaikka tällaisilla foorumeilla törmää harvoin järkeviin mielipiteisiin, tämä kommentti sanoittaa valitettavan yleisen ennakkoluulon.

Tähän harhakäsitykseen hyväksi vastalääkkeeksi sopiikin vaikkapa kokoomateos Philosophers Who Believe: The Spiritual Journeys of 11 Leading Thinkers, jossa nimekkäät filosofit kertovat kristillisestä uskostaan ja siihen johtaneista tekijöistä. Teos on 1990-luvun alusta, joten sillä on jo ikää, mutta sen kirjoittajat ovat edelleen relevantteja ajattelijoita. Kirjan tähtikaartiin kuuluvat esimerkiksi Alvin Plantinga ja Richard Swinburne.

Kokoomateos esittää värikkään kirjon erilaisia persoonia, joilla on erilaiset tunnustukselliset lähtökohdat ja erilaiset henkilöhistoriat. Jotkut ovat kasvaneet sisälle kristinuskoon lapsesta asti, kun taas toiset kertovat vuosikymmeniä kestäneestä älyllisestä matkastaan kristityksi. Tässä artikkelissa tuon esille teoksen mielenkiintoisimpana pitämääni antia. Materiaalia olisi ollut vaikka kuinka, mutta ettei kirjoitukseni venyisi ruokottoman pitkäksi, olen valinnut laajasta kirjosta kaksi kiinnostavana pitämääni ajattelijaa. (lisää…)

Kuinka Vatikaanin inklusivismi päihitti vanhoillislestadiolaisen eksklusivismin

Michelangelo (1475–1564): Viimeinen tuomio (yksityiskohta)

Mikä tai kuka on totuus? Jumala, joka on tullut ihmiseksi Kristuksessa, vastaa kristinusko. Mutta miten ihminen pääsee Kristuksen yhteyteen? Onko se mahdollista vain yhdessä ainoassa yhteisössä, onko Kristus-Totuus kaikkien tavoitettavissa, vai jotain siltä väliltä? Mikä on oikea oppi ja mikä merkitys sillä on pelastuksen kannalta? Tällaiset kysymykset kiinnostivat tai suorastaan vaivasivat minua jo lapsena ja teini-ikäisenä, kun kasvoin vanhoillislestadiolaisessa (lyh. vl) kodissa ja uskossa.

Lapsuuteni pohjoissuomalaisessa ympäristössä edellä esitettyihin kysymyksiin oli yleistäen kolme vastausta. Tiedostan, että seuraavat hahmotelmat eivät anna kattavaa kuvaa kuvaamastaan kohteesta. Puhtaaseen objektiivisuuteen pyrkimisen sijaan kerron ennen kaikkea siitä, millaisena asiat välittyivät itselleni.

Mainitsemaani kolmea vaihtoehtoa voisi luonnehtia termeillä vanhoillislestadiolainen eksklusivismi, protestanttinen yhteiskristillisyys ja kansankirkollinen ”kaikki pääsevät taivaaseen” -malli. (lisää…)

Kunnioitus, myötätunto ja tahdikkuus: katolisia tapoja kohdata homoseksuaalit

Tämän blogin syyskauden aluksi isä Oskari Juurikkala julkaisi kaksi artikkelia katolista kirkkoa vavisuttaneista hyväksikäyttöskandaaleista. Ensimmäisen osan lopuksi hän kirjoittaa: ”kirjoitukseni ei mitenkään halua hyökätä niitä vastaan, jotka kamppailevat homoseksuaalisen taipumuksen kanssa. He tarvitsevat ymmärtämystä ja tukea”.

Pride-kulkue Helsingissä vuonna 2007. Kuva: Wikipedia (kuvaa rajattu)

Kysymys oikeanlaisesta suhtautumistavasta homoseksuaaleja kohtaan on tärkeä etenkin nykyään, sillä aihe on jatkuvasti pinnalla mediassa. Viime keväänä aihe sai näkyvyyttä Pori-jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan homoseksuaalisuutta koskeneiden kommenttien ja niiden aiheuttaman somekohun myötä, joka johti hänen pikaiseen irtisanomiseensa. Pride-tapahtumia järjestetään yhä uusissa kaupungeissa ja ne ovat vuosi vuodelta näyttävämpiä tapahtumia, joihin osallistuu kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Nämä ilmiöt herättävät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Konservatiivit ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että liberaalilla laidalla vaalitusta gender-ideologiasta on tulossa median ja yhteiskunnan tukema uusi ortodoksia, josta julkisesti poikkeaminen johtaa hankaluuksiin. Toisaalta konservatiivien keskuudessa saatetaan usein vaalia ihan aidosti suvaitsemattomia ja homofobisia asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tässä artikkelissa pohdin, kuinka suhtautua homoseksuaaleihin Katolisen kirkon katekismuksen kehotuksen mukaisesti ”kunnioittaen, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti” (KKK, 2358) tässä latautuneessa ilmapiirissä ja pitää samalla kiinni katoliselle uskolle luovuttamattomasta opista, jonka mukaan avioliitto on olemuksellisesti miehen ja naisen välinen. (lisää…)