Niin sanottu kulttuurisota (Culture War)raivoaa kiihkeänä länsimaissa. Viime vuosina se on rantautunut yhä vahvemmin myös Suomeen. Kuten tunnettua, kamppailun osapuolia ovat – yleistäen – vasemmistoliberaali ”edistyksellisyys” sekä arvokonservatiivinen ”kansallismielisyys”.
”Edistyksellinen” woke-liikehdintä suhtautuu yleensä positiivisesti maahanmuuttoon, ympäristöarvoihin ja Euroopan unionin kaltaisiin ylikansallisiin instituutioihin. Samalla se kritisoi perinteistä avioliittoa, seksuaalimoraalia, binaarista sukupuolijakoa, kansallisvaltioita sekä länsimaisen kulttuurin kristillistä perintöä nähden ne ”alistavina valtarakenteina”. Konservatiivit tai kansallismieliset puolestaan suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttoon, ympäristöaktivismiin ja ylikansallisiin instituutioihin mutta positiivisesti kansallisvaltioon, perinteisiin perhearvoihin, seksuaalimoraaliin ja sukupuolijakoon.
Kulttuurisodan ensiksi mainitun osapuolen filosofiset juuret palautuvat pitkälti läntiseen marxilaisuuteen sekä siitä ammentaneeseen uudempaan (kolmannen ja nykyisin jo neljännen aallon) feminismiin. Usein mukana on myös postmodernia eksistentialismia, perinteisempää sosialismia tai anarkismia. Jälkimmäisen juuret ovat puolestaan Yhdysvalloissa 1980-luvulla päätään nostaneessa uuskonservatiivisessa liikehdinnässä sekoitettuna monenlaisilla nationalistisilla, traditionalistisilla ja reaktionaarisilla virtauksilla.
Joitain vuosia sitten huomasin, että seurakuntalainen.fi -sivustolla Open Doors -niminen järjestö julkaisi artikkeleita Lähi-idän (kuten Syyrian ja Irakin) vainotuista ja kärsivistä kristityistä. Vuoden 2020 alussa tapasin Open Doorsin Suomen-työn aloittaneen Miika Auvisen, ja pian sen jälkeen liityin järjestön puhujalähettiläsrinkiin (korona-ajan takia olen pystynyt toteuttamaan vain yhden tällaisen keikan).
Open Doorsin perustaja on hollantilainen Veli Andreas(s. 1928), josta en kumma kyllä ollut aiemmin kuullut mitään. Hänen uskomattomia kirjojaan on käännetty suomeksi useampiakin kappaleita: yli 10 miljoonaa (!) myynytSanan salakuljettaja (aiemmin julkaistu nimellä Piikkilanka ei pidätä) kertoo työn alkamisesta itäblokin maissa, kun taas Veljiä vahvistamassakertoo työn painopisteen siirtymisestä Lähi-itään. Lähi-idän avaa myös mukaansatempaava puolifiktiivinen Salaiset seuraajat (2018).
Veli Andreaksen kirjojen lisäksi suomeksi on saatavilla nyt myös Miika Auvisen kertomus Open Doorsin työn tulosta Suomeen teoksessa Kun ovet avautuvat(Päivä 2020). Seuraavassa tiivistän kaikkien yllä mainittujen kirjojen annin – sukellamme siis hetkeksi Veli Andreaksen ja Open Doorsin kiehtovaan maailmaan.
Luin juuri suhteellisen hiljattain kuolleen amerikkalaisen trappistimunkin ja katolisen papin Thomas Keatingin (1923–2018) kirjan Sisäinen eheytyminen: Ihmisen hengellinen matka (Helsinki: Kirjapaja, 1999, suom. Taisto Nieminen. Alkuteos: Invitation to Love, 1992), joka käsittelee kontemplatiivista rukousta. Ainakin minulle se oli oikein miellyttävä ja antoisa lukukokemus, minkä vuoksi päätin arvioida sen blogillamme – vahvan lukusuosituksen kera.
Kuten mainitsin, Keating kuului trappistien sääntökuntaan, joka tunnetaan tiukasta askeesistaan ja vaikenemissäännöistään, joihin myös hän kirjassaan toisinaan viittaa. Sivuhuomiona mainittakoon, että sääntökunta on tunnettu myös maailman parhaisiin lukeutuvista trappistioluistaan, joita sääntökunnan luostarit valmistavat etenkin Belgiassa.
Luostaritaustastaan huolimatta Keating ei edusta ryppyotsaisen tiukkaa askeettisuutta, vaan päinvastoin sydämellisen lempeää hengellisyyttä, josta mahdollisimman monen kirkonmiehen soisi ottavan mallia.
Tämän artikkelin taustana on kaksi vaikutinta. Ensimmäinen tuli keskustelussa erään toimittajan kanssa jokin aika sitten. Hän totesi, ettemme (me suomalaiset) tiedä Puolasta juuri mitään, vaikka maa on hyvinkin merkittävä (noin Suomen kokoinen pinta-ala mutta kahdeksankertainen väestö), ja se sijaitsee tuossa aivan lähellä (lähempänä kuin vaikkapa Saksa). Yhdessä totesimme ongelman osasyiksi ainakin kielimuurin ja yksipuolisen uutisoinnin.
Tuolloin ajattelin, että minun on suomalaisena polonistina (maisterintutkinto puolan kielestä ja kulttuurista) tehtävä tähänastista enemmän. Keskittyessäni teologiaan olen laiminlyönyt tätä toista akateemisten opintojeni aluetta ja sen popularisoimista. Olen kätkenyt leiviskäni, ja se on huono juttu. Siispä selvitin ensitöikseni, mitä Puolasta on jo suomeksi kirjoitettu, ja löysin Päivi Erolan kirjan Puola: Itämeren rannoilta Tatran vuorille (Helsinki: Tammi 2007). Siitä kohta lisää.
Toinen ja ravistelevampi vaikutin tuli viime tiistaina. Sain tietää, että Juho Nikko, paras puolan kielen oppilaani Helsingin yliopistosta (sijaistin puolan kielen lehtoria syksyllä 2014) ja erittäin aktiivinen Suomi-Puola-toimija, kuoli pyhänä lauantaina 3.4.2021 Covid-19:n murtamana. Viime vuoden loppupuolella Nikko osallistui live-paneelikeskusteluun dominikaani-isä Maciej Biskupin ja Puolan presidenttiehdokkaan Szymon Hołownian kanssa (!), mitä varten hän kyseli minulta teologista sanastoa puolaksi.
Juhon Nikon muisto: ”Valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle”
Juhon äiti Ulla-MaijaNikko kirjoitti Facebookissa julkisen postauksen poikansa kuolemasta antaakseen Covidille kasvot: ”Kun toivo on mennyt, niin pelkokin on poissa. Mitään pahempaa ei enää voi tapahtua. Jäljellä on vain suunnaton rakkaus. Juho oli esimerkki ihmisestä, jolla on parhaat edellytykset selättää koronavirus. Hän oli alle 30-vuotias, terve ja hyväkuntoinen.” Postausta on jaettu yli tuhat kertaa, mikä kertoo jotain siitä, kuinka monia Juho Nikon poismeno on koskettanut.
Juho Nikko
Puolalaiset kommentoivat Facebookissa, että Puola menetti Juhossa tärkeän asioidensa viestittäjän ja puolestapuhujan Suomessa. ”Tämä on valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle. Juholla oli valtavasti energiaa ja intohimoa. Hän rakasti ja ymmärsi Puolaa enemmän kuin moni puolalainen.” ”Hän oli upea ihminen, valoisa, onnellinen, ystävällinen, intohimoinen ja lahjakas.” ”Hän oli erittäin kommunikatiivinen, aina hymy suussa ja vitsikäs. Hän hallitsi puolan kielen erittäin hyvin.”
Meitä suomalaisia polonisteja on kovin vähän (omalla vuosikurssillani meitä oli keskimäärin kolme) – ja nyt vielä vähemmän. Tunsin Juhon FB-muistokirjoituksia lukiessani, kuinka vähän olen itse tehnyt Puolan eteen Suomessa ja Suomen eteen Puolassa verrattuna oppilaaseeni, ”pikkuveljeeni” tällä alalla. Toisaalta tunsin ylpeyttä ja iloa siitä, mitä Juho Nikko on tehnyt, siitä, että hän on ollut minua, opettajaansa, paljon aktiivisempi. Mutta nyt kun hän on poissa (väärä sana – luulen että hän on nyt enemmän ja laajemmin läsnä kuin koskaan aiemmin), minun on ryhdyttävä hommiin.
On toinen pääsiäispäivä. Sen kunniaksi lienee sopiva hetki mietiskellä ehtoollista eli eukaristiaa, jossa katolinen kirkko viettää pääsiäisjuhlaa joka päivä. Kuulemani hienon tulkinnan mukaan kiirastorstaina Jeesus asetti eukaristian tulkinta-avaimeksi, ikään kuin otsikoksi, kaikelle, mitä seuraavina päivinä tapahtui. Siksi juuri eukaristian kautta voi käydä sisälle Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen mysteeriin. Eukaristian syvyyksiin meitä puolestaan johdattelee isä Wilfrid Stinissenin äskettäin suomennettu kirja Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa. Suomentajat lähettivät minulle siitä ystävällisesti arviointikappaleen, mistä kaunis kiitos.
Kirjan ovat suomentaneet, kuten Emilin edellisessä jutussaan arvioiman John BergsmanUskon ytimen, luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M.V. Heikkinen. Myös kustantaja on sama, Väyläkirjat. Emil joutui esittämään useita kriittisiä huomiota Bergsman kirjan suomennoksen laadusta. Yhdyn kritiikkiin, mutta laajennan hiukan näkökulmaa: Koivula ja Heikkinen ovat viime vuosina suomentaneet kelpo kokoelman tasokasta katolista hengellistä kirjallisuutta. Edellä mainitun kahden lisäksi esimerkiksi Stinissenin Sydän täynnä rukousta. Se on ekumeenisesti ja hengellisesti erittäin arvostettava projekti, johon toivotan voimia ja siunausta.
Murretun leivän suomennos vaikuttaa ainakin minun silmääni onnistuneelta. Ulkoasu tukee hienosti sisältöä Eeva Zittingin kauniine ikonikuvineen. Kirjaan on saatu Kuopion luterilaiselta piispalta Jari Jolkkoselta kiva, teologisesti painava johdanto, jossa hän painottaa, että luterilaisilla ja katolisella kirkolla on nykyisin melko suuri yksimielisyys eukaristian uhriluonteesta sekä transsubstantiaatio-termin merkityksestä. Se pitää paikkansa, vaikkei vielä ratkaisekaan kaikkia ekumeenisia haasteita, esimerkiksi kysymystä luterilaisen viran pätevyydestä katoliselta kannalta. Mutta ei mennä nyt siihen vaan itse kirjaan ja eukaristiaan.
Sainpa taas innostua, kun huomasin, että professori John Bergsman kirja Bible Basics for Catholics: A New Picture of Salvation History (2015) on ilmestynyt suomeksi. Tapasin John Bergsman ja hänen läheiset kollegansa Scott Hahnin ja Brant Pitren vuonna 2009 USA:ssa pidetyssä raamattukonferenssissa, missä sain kuulla mm. Bergsman esitelmän käsillä olevan kirjan aiheesta. Sen teema oli kylläkin minulle jo tuttu katolisen teologian ”ensirakkauteni” Scott Hahnin kirjasta A Father Who Keeps His Promises (1998). Bergsma kuitenkin esitti asian omaperäisesti hauskoilla tikku-ukoilla. Kyse on katsauksesta koko Raamatun pelastushistoriaan liittoteologian näkökulmasta. Bergsma myöntää avoimesti oppineensa Hahnilta, ja Hahn (joka puolestaan sanoo oppineensa kirkkoisiltä) on kirjoittanut esipuheen Bergsman kirjaan.
Hahnilla ja Bergsmalla on paljon yhteistä. He ovat molemmat yhdysvaltalaisia käännynnäisiä kalvinismista katolisuuteen. Hahn oli ensimmäisiä katolisuuteen kääntyneitä protestanttipastoreita 1980-luvulla (hän kertoo uskomattoman tarinansa tässä, tässä ja tässä), minkä jälkeen vastaavia tapauksia on seurannut sadoittain. Bergsma on yksi heistä (hän kertoo tarinansa tässä, tässä ja tässä). Hahn ja Bergsma käännyttivät nuoruudessaan katolilaisia kalvinisteiksi, mutta nykyään he ovat molemmat katolisia teologian professoreita Steubenvillen fransiskaanisessa yliopistossa Ohiossa.
John Bergsma ja Scott Hahn keskustelevat Bergsman kirjan Bible Basics for Catholics aihepiiristä
On aika hauskaa, että kunnianarvoisat luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M. V. Heikkinen ovat innostuneet Bergsman kirjasta ja päättäneet kääntää sen suomen kielelle. Nimi on muuttunut luterilaista yleisöä silmällä pitäen muotoon Uskon ydin: Mukaansa kutsuva pelastushistoria (Väyläkirjat 2021). Suomenkielisen laitoksen painoarvoa lisää kirjan alussa oleva Oulun piispan Jukka Keskitalon kiittävä puheenvuoro. Toisaalta sitä laskee käännöksen heikohko laatu (puhumattakaan parista todella nolosta virheestä), johon palaan kirjoituksen loppupuolella.
Tunnetko kuten minä, että olet yrittänyt kaikkesi miellyttääksesi maailmaa ja tehdä niin kuin populaari kirjallisuus ja ympäröivä kulttuuri kehottavat, mutta sisälläsi on vain jatkuvasti kasvava tyhjyys? Jokin kumma ääni huutaa hätähuutoa, mutta et oikein osaa tai tahdo tai – mikä yleisintä – et ehdi kuunnella tuota ääntä.
Luukutat menemään uusia ohjeistuksia parempaan elämään. Kiiruhdat vaihtamaan joogatyylisi uusimman Anna-lehden ohjeistuksen mukaisesti. Poistat dieetistäsi gluteiinin, koska se luultavasti on ongelma, jonka ratkaistuasi löydät onnen. Etenet urallasi ja olet itsenäinen, et tarvitse kenenkään apua – ja olet ylpeä siitä. Deittailet miehiä, mutta kukaan heistä ei oikein taivu vaatimuslistaasi. Onhan heistä jotain iloa ja apua johonkin sisällä huutavaan yksinäisyyteen, jota et oikein tunnista – tai niin luulet, mutta jokaisen kierroksen jälkeen jatkat matkaa kuitenkin hitusen rikkinäisempänä. Uusi ihmissuhde laastaroi haavan hetkeksi, mutta itse kipu vain pahenee. Et tätä tiedosta tai myönnä, koska kulttuuri rummuttaa, että ihmissuhteiden kuuluu olla ”hetken huumaa” ja ”minun ehdoillani”, eikä saa myöntyä mihinkään, mikä on vähemmän kuin se ”unelmasi”, josta saamme käsityksen elokuvien ja TV-sarjojen kautta.
Minulla on sinulle hyvä uutinen, Elämällä (Joh 14:6) on sinulle vaihtoehto! Et joudu ”luopumaan” mistään tai ”antamaan periksi”. Sen sijaan sinusta, ystäväni, tulee iloinen, ulkoisista olosuhteista riippumatta tyytyväinen, ja voit aloittaa todellisen seikkailun! Et sitä tylsää tarinaa, jossa sinä olet käsikirjoittaja, ohjaaja ja päähenkilö, vaan sellaisen, joka tarjoaa paljon enemmän kuin mitä itse pystyisit pienessä päässäsi ikinä keksimään. Tiellä on paljon suruja ja myrskyjä, mutta niiden kautta – ja vain niiden kautta, tämä on elämän totuus – löytyy jotain elämääsi suurempaa. Jotain, jonka puolesta olet iloiten valmis kärsimään ja jopa kuolemaan.
Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.
Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.
Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.
Syystalvella 2018 aloin kuunnella YouTubesta erilaisia saarnamiehiä. Ja kun Tubessa katsoo hetken ajan tietynlaisia videoita, algoritmi syöttää lisää samanlaisia. Muun muassa sitä kautta tutustuin David Wilkersoniin (1931–2011). Hän on 1900-luvun vapaiden suuntien suurimpia nimiä, mutta ateistista suoraan katolilaiseksi kääntyneenä minä en lainkaan tuntenut kyseistä maailmaa. Innostuin kuitenkin hänen vilpittömästä tyylistään, hänen ehdottomuudestaan ja hänen selvästä pyrkimyksestään pyhyyteen. Kuuntelin esimerkiksi nämä hienot saarnapätkät, jotka sinäkin voit kuunnella: ”If Not You, Then Who?”, ”Two Calls” ja ”A Prepared Soldier”. Pidän niistä yhä suuresti (mutta varaudu helluntailaisperinteen mukaiseen huutotyyliin).
Vähän myöhemmin luin Wilkersonin tunnetuimman teoksen, nimeltään Risti ja linkkuveitsi (englanniksi The Cross and the Switchblade, 1962, ks. myös Emil Antonin taannoinen lyhyt esittely). Se on vaikuttava tositarina siitä, miten Wilkerson sai innoituksen jättää pikkupaikkakunnan pastorin tehtävän lähteäkseen New Yorkiin auttamaan huume- ja jenginuoria. Minuun teki erityisesti vaikutuksen tarinan alkupuolen kuvaus siitä, miten Wilkerson nuorena pastorina vuonna 1958 harkitsi televisionsa myymistä, jotta hän lakkaisi tuhlaamasta iltojaan siihen ja alkaisi rukoilla enemmän ja viettää enemmän aikaa Sanan äärellä. Hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään selvää päätöstä, vaan helluntailaisen perinteensä mukaisesti ”asetti villat” (eli Gideonin villat, vrt. Tuom. 6:36–40): hän pani lehteen ilmoituksen television myynnistä ja sanoi vaimolleen, että jos joku sen ostaa huomisaamuna puolen tunnin sisällä lehden ilmestymisestä, niin asia on selvä.
Vaimo sanoi, että etpä taida olla kauhean innokas rukoilemaan enemmän. Mutta David teki suunnitelmansa mukaisesti, ja aamulla heti lehdenjakajan käytyä hän asetti puhelimen päälle suuren kellon. 29 minuutin kohdalla hän ehti jo sanoa vaimolle ja lapsille, että ilmeisesti siitä ei nyt tarvitse luopua… Juuri silloin puhelin soi. Soittaja kysyi television kokoa ja hintaa, ja sanoi sitten heti: ”Minä ostan sen.” Tästä lähtien David Wilkerson meni joka ilta olohuoneen sohvan sijasta komeroon, jossa hän vietti pari tuntia lukien Raamattua ja rukoillen. Siitä alkoi hänen todellinen tarinansa.
Tätä lukiessani vakuutuin siitä, että Wilkerson on oikea Jumalan mies. Kaikki autenttinen Jumalan työ lähtee syvästä, uskollisesta rukoilemisesta – niin olen myös Opus Deissä oppinut ja muille opettanut.
Kuluvan talven aikana päätin lukea vähän enemmän Wilkersonin elämästä. Eräs ystäväni vinkkasi minulle tuoreehkon elämäkerran David Wilkerson – mies, joka uskoi (2014). Sen on kirjoittanut Davidin poika Gary, joten luvassa on runsaasti perhetaustaa ja lähikuvaa. Samalla käydään toki läpi miehen julkisen elämän keskeiset vaiheet. Vaikka Gary Wilkerson käy läpi isänsä elämän vaiheita hienotunteisesti ja suurella kunnioituksella, mielestäni hän onnistuu välittämään päähahmostansa varsin realistisen ja vivahteikkaan kuvan. Tämä ei ole mikään sliipattu pyhimyselämäkerta.
