Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Mainokset

Määräsikö Vanhan testamentin Jumala kansanmurhan?

EETU MANNINEN

Kuvahaun tulos haulle god

Michelangelo: Jumala luo auringon ja kuun (1511)

Se, mitä kutsumme ”Vanhaksi testamentiksi”, on pyhä kirja sekä kristityille että juutalaisille ja muodostaa suurimman osan kristillisestä Raamatusta. Tämä muinainen kirjakokoelma sisältää kauniita rukouksia (esim. Psalmit) ja syvällistä viisautta (esim. Job, Sananlaskut ja Siirak). Vaikka Raamatun, myös Vanhan testamentin, punaisena lankana on rakastavan Jumalan pelastava toiminta historiassa, se kuitekin sisältää myös joitain vaikeita, karmeita ja jopa luotaantyöntäviä kohtia.

Näillä tarkoitan kohtia, jotka kuvaavat sitä, kuinka ihmisiä, miehiä, naisia ja jopa lapsia, tapetaan raa’asti Jumalan itsensä käskystä. Miten suhtautua näihin kohtiin? Miksi Pyhät kirjoitukset sisältävät jotain näin hirveää?

Tämä kysymys on tärkeä kohdata rehellisesti ja kiertelemättä, sillä näihin Raamatun varjoisampiin puoliin viitataan usein argumenttina kristinuskoa vastaan. Maallistuneimmatkin ihmiset tietävät Vanhasta testamentista ainakin sen, että siellä käsketään esimerkiksi kivittää ihmisiä. Kyseessä on siis koko kristinuskon uskottavuus. (lisää…)

Tubepapin surut ja ilot – sekä kiitollisuuden kolme hedelmää

OSKARI JUURIKKALA

Palasin juuri lomalta, jonka vietin Heinolan maaseudulla. Mitä Opus Dein pappi tekee lomalla? Rukoilen, urheilen, retkeilen, luen.

Kirjapinossa oli muun muassa Louis Bouyerin The Spirit and Forms of Protestantism sekä John Henry Newmanin Essay on the Development of Christian Doctrine. Nykyteologian klassikkoja, jotka kannattaa lukea useampaan kertaan. Lisäksi oli kolme kirjaa pappisselibaatin historiasta: Christian Cochinin klassikkoteos The Apostolic Origins of Priestly Celibacy, Roman Cholijin itää ja länteä vertaileva Clerical Celibacy in East and West, sekä Stefan Heidin uudempi teos Celibacy in the Early Church.

Niitä odotellessa pari sanaa kiitollisuudesta ja YouTubesta.

Kiitollinen elämänasenne

Mietiskelin kiitollisuutta viime aikoina luettuani Opus Dein prelaatin (eli johtajan) Fernando Ocarizin toukokuisen kirjeen. Siinä hän sanoo esimerkiksi, että ”Kiitollisuus on yksinkertainen ja hyvin arvokas tapa rukoilla.” Hän viittaa myös pyhän Josemaría Escriván sanoihin: ”jos kiitätte Jumalaa kaikesta, otatte suuria askelia hengellisessä elämässä”.

Nuo sanat lukiessani mietin, että totta tosiaan, tässähän on syvällinen pointti. Päätin tehdä aiheesta pienen videon. Siinä esitän, että kiitollisesta asenteesta on ainakin kolmenlaista hyötyä:

Tämä video oli samalla harjoitus. Tein itse asiassa ensin noin viiden minuutin mittaisen version. Mutta sitten päätin kokeilla, saisinko pääsisällön mahtumaan alle yhteen minuuttiin. (Yksi motiivi oli, että silloin sen voi postata Instagram-syötteeseen.)

Onnistui! 40 sekuntia. Ja kivahan siitä tuli, vai mitä mieltä olet? (lisää…)

Vanhoillislestadiolaiset herätys! Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!

EMIL ANTON

Olin aika innoissani, kun sain tietää Oulun Pyhän Istuimen eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisseen kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti: Kirjoituksia uskon ja opin perusteista (2018). Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun luin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta etäisen sukulaiseni, SRK:n varapuheenjohtajan, kenttärovasti Valde Palolan haastattelun otsikolla ”Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia?”

Otsikon kysymys kiinnosti haastattelijan lisäksi minuakin. Se kiinnostaa myös lukemattomia luterilaisia ja varsinkin nuoren polven lestadiolaisia. Palola vastasi K&K:n haastattelijalle kehottamalla ensin lukemaan juuri tämän kirjan, joka vastaa ”paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa”. Siinä on yleistajuisesti ”liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä”, Palola lupaa.

Artikkeleista koostuvan kirjan esipuheessa Palola, joka oli myös artikkelityöryhmän puheenjohtaja, toteaa edelleen, että kirjan tarkoituksena on kuvata ”selkeästi ja ymmärrettävästi, miten uskomme ja opetamme, ja kertoa, mihin käsityksemme perustuvat”, sekä osoittaa, että ”opetuksemme perustuu Raamattuun ja kirkon tunnustukseen” ja että ”kristillisyytemme kulkee ’entisten pyhien jalanjäljissä'”.

Olin näistä lupauksista todella innoissani, koska olen jo vuosia ollut kiinnostunut lestadiolaisuudesta (ks. esim. kirjeeni lestadiolaisille parin vuoden takaa), mutta minulla on ollut K&K:n artikkelissakin mainittu vaikutelma, että liike on vältellyt antamasta ulospäin selvää vastausta kysymykseen sen kiistellystä seurakuntaopista. Lisäksi olen saanut käsityksen, että liikkeessä myös vierastetaan uskonasioiden järkiperäistä ja perusteellista käsittelyä. Sen sijaan vedotaan mieluummin uskon ja järjen väliseen eroon.

Tartuin siis Palolan suosittelemaan kirjaan suurin odotuksin ja luin sen kannesta kanteen. Kuinkakohan moni lestadiolainen (tai ei-lestadiolainen) on sen tehnyt? En tiedä, mutta ainakaan en netistä löytänyt yhtään kirja-arviota tai esittelyä tai artikkelia kirjaan liittyen, paitsi tuon K&K:n haastattelun. Enkä ihmettele. Kirja oli aivan järkyttävän tylsä. Siis voi hyvänen aika, nyt SRK herätys! (lisää…)

Miksi länsi menetti Jumalan?

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle mary eberstadt how the west really lost god

Mary Eberstadt

Luin juuri mielenkiintoisen kirjan, Mary Eberstadtin How the West Really Lost God (Templeton Press, 2013). Kristinuskon romahdus lähes kaikkialla Euroopassa on ollut aivan valtavan rajua viimeisten vuosikymmenten aikana. Eberstadt käy läpi eri selityksiä tälle maallistumiselle: teollistuminen, maalta muutto kaupunkeihin, tiedon lisääntyminen, vaurastuminen, sodan jälkeinen trauma… Nämä selitykset osuvat osittain oikeaan, mutta ne eivät ole mitään tyhjentäviä vastauksia.

Esimerkiksi väite, että sotien traumatisoimat ihmiset eivät enää jaksaneet uskoa, kun painiskelivat pahuuden ongelman kanssa, ei pidä paikkaansa. Suuret herätykset kaikkialla Euroopassa alkoivat juuri ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeen Britanniassa, Alankomaissa, Puolassa, Italiassa, Ranskassa – kaikkialla, myös Suomessa – kirkot pullistelivat täynnään väkeä.

Mistä kristinuskon hylkääminen sitten johtuu? Mary Eberstadt nostaa esille perheen. Nimittäin samaan aikaan kun usko on romahtanut, myös avioliittojen ja lasten määrä on lähtenyt syöksyyn. Kun 1940–1950 -luvuilla suuret ikäluokat syntyivät, myös usko nousi huippulukemiin. Perheelliset ihmiset, joilla on paljon lapsia, ovat selvästi uskonnollisempia kuin sinkut ja lapsettomat pariskunnat. Monet sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota tähän ilmiöön. Jumala ja perhe kulkevat käsikkäin. Mary Eberstadt ynnää: ”Enemmän lapsia, lyhyesti sanottuna, tarkoittaa enemmän Jumalaa.” (lisää…)

Ei kahta ilman kolmatta: Liisa Väisäsen Ranska

EMIL ANTON

Reilu pari vuotta sitten arvioin tällä blogilla Liisa Väisäsen kirjan Kaikki Italiani ja reilu vuosi sitten jatko-osan Enemmän Espanjaa. Nyt on vuorossa sarjan kolmas osa, tänä vuonna julkaistu Ranska, rakkaudella. Useampi blogi on jo esitellyt kirjaa, aika lailla poikkeuksettoman positiivisesti (ks. tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä) ja Väisäsen asiantuntevuutta ylistäen. Itse aion aiempien arvioitteni tapaan sekä kehua että kritisoida, sillä kirja on jälleen taattuun väisäsmäiseen tyyliin sekoitus herkkua ja humpuukia.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

Aloitetaan kuitenkin siitä perusfaktasta, että Ranska on jo pitkään ollut maailman suosituin matkakohde, ja syystä. Kuten Väisänen osoittaa, maassa on kyse paljon enemmästä kuin Eiffel-tornista ja patongeista. Pelkkä käsillä olevan kirjan tunnelmallinen kansikuva houkuttelee voimakkaasti lähtemään Ranskaan. Matkakuumetta lisäävät pitkä ja mielenkiintoinen historia sekä eri maakuntien kuten Normandian, Bretagnen, Alsacen, Languedocin ja Provencen erityispiirteet.

Tämän blogin kannalta minua kiinnostaa eniten Ranskan hengellinen, katolinen ja kulttuurinen perintö. Se onkin ollut äskettäin esillä, kun Notre Damen katedraalin palo sai osakseen kansainvälistä huomiota. Itselleni aihe on sikäli ajankohtainen, että pääsin käymään Ranskassa ja Notre Damessa ensi kertaa viime tapaninpäivänä, jolloin minulla oli Pariisissa vajaa päivä aikaa ennen jatkolentoa. Notre Damen jälkeen kiiruhdin näkemään Sainte-Chapellen, Eiffel-tornin ja Louvren museon Hammurabin lakeineen. Sacré Coeuriin en enää ehtinyt, mutta päädyin sattumalta Rue du Bac -kadulle, missä sijaitsee Marian ilmestymisen ja ihmeellisen medaljongin (miraculous medal) pyhäkkö.

Huomaan, että Pariisin-prioriteettini ovat hieman erilaiset kuin Väisäsellä, joka ohittaa nopeasti Notre Damen eikä mainitse ollenkaan Sainte-Chapellea, Sacré Coeuria tai Rue du Bacia. Pariisin ulkopuolella ykköskohteitani olisivat varmaankin Taizé, Lourdes, Chartres, Lisieux ja Avignon, mutta Väisänen ei sano näistäkään sanaakaan. Tunnen kuitenkin Ranskaa Väisäsen kirjasarjan maista kaikkein vähiten, joten otan kirjan oppimismahdollisuutena. (lisää…)

Kuolematon sielu ja ylösnousemus (sekä uusimmat rukoushetket)

OSKARI JUURIKKALA

Gregory_of_Nyssa

Gregorios Nyssalainen (Theophan Kreikkalainen, 1300-luku)

Luin viime kesälomalla pyhän Gregorios Nyssalaisen (335-394) klassikkoteoksen Sielusta ja kuolemattomuudesta (Kirjapaja 2006, suom. Marke Ahonen). Palasin teokseen uudelleen tämän vuoden pääsiäisenä. Tuli mukavasti mieleen viime kesänä Sysmässä viettämäni aurinkoinen iltapäivä… Mutta on kirja itsessäänkin mietiskelyn arvoinen.

Tutkielman lähtöasetelma on narratiivisesti kiehtova. Gregorioksen isoveli, pyhä Basileios Suuri (n. 330-379) on juuri nukkunut pois. Pikkuveli Gregorios suree seurakuntien kanssa menetystään, mutta molempien isosisko, vahvaluonteinen pyhä Makrina (324-379) toruu Gregoriosta siitä, että hän suree niin kuin ne, joilla ei ole toivoa (vrt. 1 Tess 4:13).

Tästä alkaa dialogi, jossa sisko Makrina toimii auktoriteettina ja opettajana Gregorioksella. Gregorios tunnetusti piti siskoaan suurena opettajana ja hengellisenä esikuvanaan. Makrina muuten kuoli vähän myöhemmin, mistä Gregorios kertoo yksityiskohtaisesti teoksessaan Makrinan elämä. Dialogin sävyä kuvaa Makrinan lausahdus kirjan toisella sivulla:

”Mikä kuolemassa tuntuu sinusta kaikkein tuskallisimmalta, juuri sellaisenaan?” opettajani kysyi. ”Vähäjärkisten ihmisten sovinnaistapa ei tokikaan riitä vastenmielisyyden perusteeksi.” (lisää…)