Miten Suomesta tuli Suomi

Timo Junkkaala

Teologian tohtori, kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala on kirjoittanut Suomi100-juhlavuoden kunniaksi kirjan nimeltä Suomen tarina – Miten Suomesta tuli Suomi (Atlasart 2016). Hauska sattuma, sillä alaotsikko oli yksi vaihtoehdoista omaankin kirjaani (josta lopulta tuli Katolisempi kuin luulit – Aikamatkoja Suomen historiaan).

Toinen hauskuus onkin siinä, että Junkkaala arvioi kirjani toimittamaansa Perusta-lehteen otsikolla ”Olkaamme siis luterilaisia” ja kyseenalaisti lopullisen nimivalinnan osuvuuden: ”Kovin katoliselta Suomi ei tämänkään kirjan valossa näytä.” (Perusta 4/2017, s. 233) Lohduttaudun sillä, etteivät ensisijaisena kohdeyleisönäni olleet kirkkohistorioitsijat, vaan tavallisemmat tallaajat. Heihin otsikko ja sisältö ovat tepsineet toivotulla tavalla.

Mutta entäpä Junkkaalan kirja? Ulkoasu on miellyttävä (Erkki Kuusanmäelle kuuluu kiitos hauskasta kuvituksesta!) ja rakenne mukava: sata sivunmittaista tarinaa Suomesta. Lukee kivasti esimerkiksi tarinan tai kaksi illassa. Internetistä löytyy pari aiempaa arviota: Ilpo Perttilä ja Reijo Huuskonen kertaa kaksi. Perttilä summaa omankin kokemukseni: ”kirjaa lukiessa kyllä huomaa, ettei ihan kaikkea muista eikä kaikesta ole edes kuullut”.

Seuraavassa esittelen joitain valikoituja paloja mielenkiintoisista asioista, joista kirja minua muistutti tai joista luin aivan ensimmäistä kertaa. En sen syvemmin analysoi enkä argumentoi, vaan annan kirjan sisällön puhua puolestaan. Suosittelen kirjaa oikein hyvänä Suomi100-juhlavuoden kirjana. (lisää…)

Mainokset

Paavi Franciscus sateenkaaren väreissä

Paavi Franciscus on ollut tänä vuonna virassaan neljä vuotta. Hänen kautensa on osoittanut, että hän on monella tapaa hyvin erikoinen paavi. Hän on pyrkinyt uudistamaan kirkon ilmettä ja rikkonut monia rajoja. Franciscus on suuren yleisön rakastama, mutta hän on toisaalta saanut eräissä piireissä osakseen myös ankaraa vastustusta. Ainakaan tämä paavi ei tunnu jättävän ketään kylmäksi.

Franciscuksen pontifikaatin aikana monet ovat tehneet omia analyysejaan ja tulkintojaan tästä tunteita herättävästä kirkonmiehestä. Tähän joukkoon kuuluu myös Italiassa asuva ruotsalaistoimittaja Kristina Kappelin, jonka Franciscusta käsittelevä kirja Påven som kom ner på jorden (Brombergs 2016) ilmestyi tänä vuonna Kirjapajalta suomenkielisenä käännöksenä otsikolla Franciscus: Uuden ajan paavi (Kirjapaja 2017, 261 s.).

Teos on kirjoitettu dekkarimaisen mukaansatempaavasti, ja varsinkin Franciscuksen, eli Jorge Mario Bergoglion, varhaisista vaiheista kertovat luvut ovat erittäin mielenkiintoisia. Kuitenkin hänen paaviuttaan käsittelevät osiot jättävät paljon toivomisen varaa: Kappelinille teoksen suomenkielisessä otsikossa mainittu ”uusi aika” tarkoittaa nimittäin lähinnä homoliittoja ja naispappeutta.

Tämä näkyy hyvin hänen esittämässään ja myös sekulaarin median tutuksi tekemässä narratiivissa, jossa kiltti Franciscus kyllä kannattaisi näitä asioita, mutta Vatikaanin pahat kardinaalit pistävät vimmatusti hanttiin. Kappelinin teos on siis parhaimmillaan mehevä kirkkopoliittinen trilleri, mutta vakavasti otettavaa analyysia Franciscuksesta joutuu kyllä etsimään jostain muualta. (lisää…)

Luther vai Melanchthon? Luterilaisuus ja oppi ehtoollisesta

Concordian viime vuonna julkaisema saksalaisen luterilaisen pastorin Jürgen Diestelmannin pieni mutta pippurinen kirja yllättää otsikollaan: Luther vai Melanchthon? Erään historiallisen ystävyyden särkyminen ja sen seuraukset nykypäivän ekumenialle sekä uskonpuhdistuksen juhlavuodelle 2017. Pitkä otsikko herättää kiinnostuksen (ainakaan minä en ollut kuullut reformaattorien ystävyyden särkymisestä) muttei kerro teoksen varsinaista aihetta, joka on ehtoollisteologia.

Simo Peuraa referoiden Oskari Juurikkala on jo aiemmin tällä blogilla kiinnittänyt huomiota Lutherin ja hänen kollegojensa ehtoollisteologisiin eroihin sekä ongelmaan siitä, ketä luterilaiset ovat lopulta seuranneet, tai ketä heidän nyt tulisi seurata. Juuri tämä on käsillä olevan kirjan aihe: ”Kumpaa kirkko seuraa nykyään enemmän, Lutheria vai Melanchthonia?” (s. 11) Vaikka raflaava teesi ystävyyden särkymisestä ei täysin vakuuta, Diestelmannin opus sisältää paljon erinomaista materiaalia Lutherin ehtoolliskäsityksestä, joka on, arvasit oikein, #katolisempikuinluulit. (lisää…)

Top 5 pyhät naiset

Maria ja Jeesus-lapsi sekä pyhät marttyyrit Felicitas ja Perpetua

Eräs teologiystäväni kärsi uskon kriisiä, ja vanhempi professori suositteli häntä lukemaan pyhimysten elämäkertoja. Neuvo jäi mieleeni, ja tänä kesänä päätin itsekin ottaa siitä vaarin.

Kirkko on ennen kaikkea pyhien yhteisö. Tämä on erityisen näkyvää katolisessa kirkossa, jossa koemme olevamme yhtä perhettä suuren pyhimyssuvun kanssa. Pyhien ihmisten elämän lukeminen ja mietiskeleminen vahvistaa ja sytyttää uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme. Lisäksi huomaamme, että todelliset pyhimykset eivät olleet outoja tapauksia, vaan tavallisia ihmisiä, joilla oli samanlaisia heikkouksia kuin meilläkin. Meillä ei siis ole mitään tekosyytä…

Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti viisi itselleni tärkeää naispyhimystä. Miksi vain naisia? Kristuksessa me kaikki olemme toki yhtä, mutta sukupuolisuudella on tarkoituksensa Jumalan suunnitelmassa, ja se vaikuttaa myös ihmiseen kokonaisuutena, hengellisyys mukaan lukien. (Ks. aiheesta Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Mulieris dignitatem (englanniksi) tai Katri Tenhusen hieno tiivistelmä.)

Valikoimasta puuttuu toki pyhimyksistä suurin, Jeesuksen äiti, Neitsyt Maria. Sen sijaan olen valinnut neljä Teresaa ja yhden Birgitan. (lisää…)

Top 5 kirkkoisät: kolminaisuus

Lyonin piispa Irenaeus

Tällä viikolla esittelen Top 5 kirkkoisät. Kaikista kirkkoisistä vain viiden valitseminen on kuitenkin vaikeaa, joten keskityn tällä listalla kolminaisuusopin muotoutumiseen kannalta merkittäviin kirkkoisiin.

1. Irenaeus (n. 135–n. 202). Varhaisista kirkkoisistä Irenaeuksen teologia ennakoi hämmästyttävän selvästi kolminaisuusoppia. Hän kuvaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta metaforalla, jossa Sana ja Viisaus, eli Poika ja Pyhä Henki ovat Isän kädet. Irenaeuksen jumalakuvan trinitaarisuudesta kertoo muun muassa se, että hän ei useimpien muiden varhaisten kirkkoisien tavoin samaista Sanaa ja Viisautta toisiinsa, vaan kutsuu Henkeä Viisaudeksi. Näin ollen kaikki persoonat toimivat yhdessä sekä maailman luomisessa että ihmisen pelastamisessa. (lisää…)

Top 5 jumalalliset ammatit

Jeesus Joosefin pajassa. Georges de La Tourin (1593-1652) maalaus

Kesäloman jälkeen voi yhdelle jos toisellekin olla vaikeaa palata taas töihin ja motivoitua arjen raatamiseeen. Viime viikolla mainittu pyhä Josemaría Escrivá puhui itsekieltäymyksen lisäksi paljon myös työn pyhittämisestä, ja tämä ajatus onkin auttanut lukemattomia ihmisiä näkemään työnteossa jotain paljon syvällisempää, arvokkaampaa ja merkityksellisempää kuin pelkkä rahan ansaitseminen tai yhteiskunnallisen velvollisuuden suorittaminen.

Tällä viikolla ajattelin tuoda työssä pyhittymisen ajatukseen uutta konkretiaa listaamalla Top 5 jumalalliset ammatit. Ammatit eivät tietenkään ole missään arvo- tai pyhyysjärjestyksessä, ja itse asiassa on vaikea valita vain viittä. Siksi olen välillä kuvannut ammattikuntaa parilla sanalla tai ryhmitellyt useampia laajemman otsikon alle. Listan pointtina on lähinnä rohkaista itse kutakin miettimään niin oman kuin lähimmäisenkin ammatin teologista merkitystä. (lisää…)

Top 5 mortifikaatiot eli kieltäymykset

Apostoli Paavali

Sana ”mortifikaatio” kuulostaa oudolta, jopa hieman pelottavalta. Sanalla on oikeastaan väistämättä negatiivinen sävy, sillä sen etymologia liittyy kuolemaan. Suomeksi se on tapana kääntää termeillä ”kuolettuminen” tai ”itsensä kuolettaminen”, mutta asiasisältöä kuvaa ymmärrettävämmin ilmaisu ”(itse)kieltäymys”. Samasta asiasta voidaan puhua myös laajemmalla käsitteellä ”askeesi” eli kilvoittelu.

Mortifikaatio ei siis ole vain katolinen juttu. Askeesilla on ollut keskeinen asema myös ortodoksisessa perinteessä ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien, ja luterilaisille kilvoittelu on myös tuttu termi. Perusta Raamatussa on vankka. Itse asiassa termi ”mortifikaatio” (kreikaksi νέκρωσις) on peräisin Uudesta testamentista, esimerkiksi 2. Korinttilaiskirjeen 4. luvusta, jossa apostoli Paavali vertaa meitä saviastioihin:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa [alkutekstissä νέκρωσις], jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. (2. Kor. 4:7-10)

(lisää…)