MIKÄ ON IHMINEN? OSA III (3/3): ELÄKEPOMMI

JUHO SANKAMO

Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja, Helsinki: KATT, 2017

Mikä on ihminen -sarjani III osassa olen aiemmin kirjoittanut väestöpommista ja seksipommista, ja nyt on vuorossa eläkeläispommi. Aihe on tietysti aika maallinen, ja voi kysyä, miten se sopii blogiin, joka käsittelee katolista uskoa ja teologiaa. Katolinen kirkko on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut ihmisen sielun ikuisesta pelastuksesta. Kuitenkin ihminen on myös ruumiillinen. Kirkko kantaa huolta myös ihmisten ruumiillisesta hyvinvoinnista:

Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:15–16.)

Katolisella kirkolla on jopa oma yhteiskunnallinen opetuksensa, joka tähtää ihmisen hyvään. Katolinen kirkko korostaa, että valtion tulee valvoa lain ja oikeudenmukaisuuden noudattamista, mutta valtion valta ei saa ulottua liian pitkälle. Kirkon opin puitteissa on kehitetty ns. lähivastuun periaate (subsidiaarisuusperiaate): ”Hallitseva yhteisö ei saa puuttua sille alisteisen yhteisön sisäiseen elämään niin, että sitä estetään käyttämästä omaa asiantuntemustaan.” (Katolisen kirkon katekismus, § 1883.)

Tämä lähivastuun periaate tarkoittaa, että lähimmäisten tulee huolehtia toisistaan. Yksilöllä on vastuuta. Kirkko korostaa myös perheen merkitystä. Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, että ”yksilön samoin kuin maallisen ja kristillisen yhteiskunnan menestyminen riippuu kiinteästi suotuisista avioliitto- ja perheoloista.” (Gaudium et Spes, 47.) (lisää…)

Pihkala, kaste ja kristillinen kasvatus

EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta. (lisää…)

Katolinen vartti Radio Deillä!

JUHO SANKAMO

Kesälomat on lusittu ja arkinen aherrus alkaa! Oma kesäni meni lapsia paimentaessa, mustikoita keräillessä, suppilautaillessa ja vähän pianoa soitellen. Mutta nyt vähän hapatushenkisiä uutisia!

Radio Deillä alkaa sunnuntaina 9.8. klo 17:30 juontamani Katolinen vartti -niminen ohjelma. Siinä haastattelen suomalaisia katolisen kirkon jäseniä. Näitä keskusteluja voi kuunnella joka sunnuntai aina vuoden 2020 loppuun asti Radio Dein taajuuksilla.

Tämä on oikeastaan varsin historiallista. Radio Deillä ei ole koskaan ollut näin pitkäjaksoista katolista ohjelmaa (eikä tietysti millään muullakaan suomalaisella radiokanavalla). Nyt saadaan katolilaisten ääniä kuuluviin myös Suomen kristillisessä radiossa. Vartin mittaisissa keskusteluissa tulemme kuulemaan niin pappeja kuin maallikkojakin.

Ensimmäisessä jaksossa sunnuntaina 9.8. keskustelen isä Tuomas Nyyssölän kanssa siitä, mitä tarkoittaa tuo termi katolinen. Tämän jälkeen, 16.8., Miikka Nummenpää, suurperheen isä ja lääkäri, tulee keskustelemaan kanssani perheen merkityksestä. Sunnuntaina 23.8. keskustelen kirjailija Lemmikki Louhimiehen kanssa ruusukosta. Elokuun viimeisenä sunnuntaina saapuu jälleen isä Tuomas Nyyssölä studioon keskustelemaan pyhimmästä sakramentistamme, eukaristiasta. Syksyn ja talven aikana tulemme keskustelemaan muun muassa ripistä, pyhimyksistä, neitsyt Mariasta, sakramenteista, katolisesta taiteesta ja paavista. Vieraiden joukossa on varmasti myös tämän blogin muita kirjoittajia.

Katolinen yllätys ja syntymisen tila

Juutalainen filosofiteologi Abraham Heschel kirjoitti, että ihminen on loppuun asti yllätys. Hän on persoona, joka on jatkuvassa syntymisen tilassa. Status nascendi. Tämän vuoksi ihmisen elämäkertaa ei voida kirjoittaa ennakolta. Ihminen ei ole kone, joka voidaan ohjelmoida. Ihminen on, niin kuin Psalmissa 139 sanotaan, ihme, suuri ihme.

Katolisessa vartissa kuulemme kristittyjä, jotka ovat elämässään kokeneet suuria yllätyksiä. En olisi osannut arvata 15 vuotta sitten, että tulen liittymään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Itselleni katoliseen uskoon ja kirkkoon tutustuminen on ollut ja on jatkuva seikkailu. Kuten kirkkoherramme Turussa sanoo: Kirkon voi oikeastaan nähdä oikein vain sisäpuolelta käsin. Kirkon ikkunoiden lasimaalausten kuviot näyttäytyvät oikeassa valossa ja ymmärrettävinä, kun niitä katsotaan sisältä päin.

On oikeastaan hyvin mielenkiintoista nähdä, minkälainen tulevaisuus katolisella kirkolla tulee olemaan Suomessa. Meitä on lukumääräisesti vähän. Olemme, kirjaimellisesti, erittäin kirjava seurakunta. Syntyminen jatkuu taivaaseen asti. Marttyyrien kuolinpäivää kutsutaan usein heidän taivaalliseksi syntymäpäiväkseen.

Johannes kirjoittaa näin: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.) Syntymä- ja kasvuprosessi on vielä pahasti kesken. Ei se mitään haittaa. Hengellisessä kodissa on hyvä kasvaa. Minulla on niin valtavasti nähtävää ja kuultavaa – koko kirkon ihmeellinen ja rikas aarreaitta.

Tavoitteenani on, että voisimme edes vähän valaista tätä ihmeellistä aarretta Katolisessa vartissa. Elämä on yllätys, joka aukeaa vain elämällä.

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 2 – Käytännön neuvoja

OSKARI JUURIKKALA

Eilen julkaisin artikkelin, jossa käsittelin omantunnon vaivoja. Tarkoitan sillä tässä taipumusta huolestua näennäisen pienistä asioista niin paljon, että kokee usein suurta rauhattomuutta ja epävarmuutta sielunsa tilasta. Ensimmäisessä osassa selitin, että taipumus toistuviin omantunnon vaivoihin voi johtua monista tekijöistä, kuten tunneherkkyydestä, mielivaltaisesta Jumalakuvasta tai hyväksytyksi tulemisen epävarmuudesta lapsuudessa.

Huomautin kuitenkin, että nämä ovat vain altistavia tekijöitä. Omantunnonvaivaisuus on ytimeltään eräänlainen kiusaus. Näin ollen se ei ole peräisin Jumalasta, joka on rauhan Jumala ja joka haluaa sielulle iloa ja rauhaa. Taipumusta toistuviin omantunnon vaivoihin on siis syytä vastustaa. Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja se vie aikaa. Mitä siis tehdä käytännössä, jos omatunto jatkuvasti vaivaa? Annan nyt muutamia tarkempia neuvoja katolisesta perinteestä käsin.

Ensimmäinen on: älä jää yksin. Kysy neuvoa. Puhua asiasta rohkeasti. Älä pelkää sanoa ääneen, että sinulla tuntuu olevan taipumusta omantunnon vaivoihin. Kun juttelet asiasta hyvän ja kokeneen papin kanssa (tai viisaan ja kokeneen maallikon kanssa), huomaat pian, että ongelma lievittyy.

On tärkeää, että luotat kyseiseen henkilöön. Enkä tarkoita vain sitä, että pidät häntä luotettavana. Tarkoitan, että teet niin kuin hän opastaa. Eli luotat aktiivisesti.

Tämä on tärkeää. Omantunnon vaivoista kärsivän ihminen pitää oppia luottamaan Jumalan armon ja opastuksen ulkoisiin merkkeihin. Sinun tulee luottaa, vaikka omat epäilykset ja tuntemukset sanoisivat muuta.

Pappi saattaa esimerkiksi sanoa, että se, mistä kerroit, ei ole vakava synti. Yksi yleisimpiä haasteita on juuri se, että omantunnonvaivainen ihminen näkee ja kokee kuolemansyntiä myös siellä, missä sitä ei ole. (lisää…)

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 1

OSKARI JUURIKKALA

Pietro Rotari (1707–1762): La Penitente

Kuukausi sitten Joona Korteniemi julkaisi kiehtovan ja keskustelua herättäneen pohdiskelunsa Kaksi vuotta katolilaisena. Lukuisten kommenttien joukossa oli puhetta siitä, miten tulisi toimia omantunnon vaivojen kanssa. Siinä pohdittiin erityisesti joidenkin kokemusta siitä, voiko katolinen moraaliopetus ja sakramenttielämä aiheuttaa tietyissä ihmisissä jatkuvaa epävarmuutta siitä, onko niin sanotusti armon tilassa vai ei. Keskustelu tarjosi useita hyviä ajatuksia. Halusin kuitenkin palata asiaan rauhassa ja systemaattisemmin.

Omantunnon vaivojen ongelma on tunnettu sekä pastoraalisessa teologiassa että kirkon historiassa. Olen myös itse vuosia sitten kärsinyt ongelmasta jonkin verran. Toki tunnen ihmisiä, joille asia on vakavampi kuin mitä se minulle oli. Tässä kirjoituksessa analysoin omantunnon vaivoja sekä oman kokemukseni että yleisen katolisen teologian valossa. Annan myös neuvoja, joita katolinen moraaliteologia ja pastoraalinen perinne asiaan tarjoaa.

On kuitenkin syytä muistaa, että asiaan liittyvät kokemukset voivat olla monenlaisia. Omantunnon vaivat voivat johtua eri syistä ja ilmetä eri tavoin. Ehkä juuri siksi katolisessa perinteessä kysymys on pyritty etupäässä ohjaamaan henkilökohtaisen sielunhoidon alueelle. Jos sinulla on tällaisia vaivoja, kannustan sinua jutun lukemisen lisäksi puhumaan asiasta rohkeasti kokeneen papin kanssa. Asiassa ei ole mitään hävettävää ja siihen on mahdollista saada apua. (lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Pyhän Antonius Padovalaisen saarna kaloille

EMIL ANTON

Pyhä Antonius Padovalainen (k. 1231) on yksi katolisen kirkon suosituimmista pyhimyksistä. Tunnustaudun itsekin suureksi pyhän Antoniuksen faniksi. Olen kirjoittanut hänestä mm. vanhalla blogillani neljä vuotta sitten ja Fides-lehden sivuilla vuosi sitten. Tänäkin vuonna halusin tehdä jotain pyhän Antoniuksen muistopäivän kunniaksi. Sitä vietettiin toissapäivänä 13.6.

Yksi tunnetuimmista Antonius Padovalaista koskevista tarinoista on hänen saarnansa kaloille. Tarina on peräisin 1300-luvulla kootusta Antoniuksen ”Ihmeiden kirjasta” (Liber miraculorum). Ihmeen kerrotaan tapahtuneen Riminissä, missä oli Antoniuksen aikaan paljon kataareita, jotka olivat katolisen kirkon näkökulmasta harhaoppisia. Kun kataarit eivät kuunnelleet Antoniuksen saarnaa, hän alkoi saarnata kaloille. Kalat nostivat päänsä vedestä ylistääkseen Jumalaa ja kunnioittaakseen hänen pyhäänsä.

Antonius saarnaa kaloille

Riminissä Marecchiajoen rannalla on keskiaikainen kappeli paikalla, jossa ihmeen uskotaan tapahtuneen. Päätin Antoniuksen muistopäivän kunniaksi suomentaa tämän Antoniuksen saarnan kaloille. Se julkaistaan siis seuraavassa tietääkseni ensimmäistä kertaa suomeksi. Lyhyt saarna sisältää aika hienon ja hauskan ”kalojen teologian” sekä paljastaa mielenkiintoisia yksityiskohtia keskiaikaisesta maailmankuvasta liittyen esimerkiksi kalojen näkökykyyn läpinäkyvässä veden ”alkuaineessa”. (lisää…)

Helluntai, kielillä puhuminen ja kielten lahja

OSKARI JUURIKKALA

Vietimme viikko sitten helluntaita, kirkon suurta syntymäpäivää. Se on aina erityinen ilon päivä. Pyrin valmistautumaan juhlaan vuosittain rukoilemalla tavallista enemmän aiheeseen liittyen – tai paremmin sanottuna liittyen tähän henkilöön, pyhän Kolminaisuuden kolmanteen Persoonaan liittyen. Viime aikoina olen pohtinut erityisesti käsitettä kielillä puhuminen tai kielten lahja.

Katolisessa traditiossa ei perinteisesti juurikaan puhuta asiasta, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin mikä sillä on helluntailaisuudessa ja ns. karismaattisessa kristillisyydessä. Opus Dein perustajan, pyhän Josemaria Escrivan (1902–1975) kautta minulle tuli tutuksi toisenlainen tapa puhua ”kielten lahjasta” (espanjaksi don de lenguas). Hän käytti termiä evankelioinnin eli apostolaatin yhteydessä.

Pyhä Josemaria korosti usein sitä, että meidän ei tule vain argumentoida asioita omasta näkökulmastamme, vaan ennen kaikkea tulee pyytää Pyhältä Hengeltä apua, jotta löytäisimme kuulijalle tai kuulijoille sopivat sanat ja näkökulmat. Samoin hän alleviivasi sitä, että uskosta ja Jumalasta puhuminen tulee valmistella rukouksella, jotta sanamme voisivat laskeutua suotuisaan maaperään. Tie-kirjassaan hän kehottaakin:

Ensin rukous, sitten hyvitys ja, todellakin, kolmannella sijalla teko. (Tie, 82)

Epäilyksiä ja tutustumista helluntailaisuuteen

Aloin kuitenkin epäillä asiaa pari vuotta sitten, kun erilaisten sattumusten ja tuttavuuksien kautta tutustuin helluntailaisuuteen ja ns. karismaattisuuteen. (lisää…)

Kaksi vuotta katolilaisena

JOONA KORTENIEMI

Viikko-pari sitten tuli täyteen kaksi vuotta liittymisestäni katoliseen kirkkoon. Se tapahtui Pyhän Henrikin katedraalissa helluntaina 19.5.2018. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika jakaa teille lukijoille hiukan kokemustietoa siitä, miten homma on toiminut käytännössä. Miten olen kokenut nämä kaksi vuotta, miten elämäni on muuttunut?

Joudun jo tässä vaiheessa toteamaan, että katoliseen kirkkoon liittyminen on ollut, ei vähempää kuin elämäni paras päätös. Ainoa asia, jota olen sen suhteen katunut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Jos yrittäisin kuvata kokemustani, se voisi olla jotain tämäntapaista: kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun.

Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä. Olet jälleen lapsi, opiskelet Harryn kanssa Tylypahkassa, seikkailet Gandalfin seurassa, juttelet Aslanin kanssa. Ainoa ero on vain se, että tämä ei ole fantasiaa vaan totta ja että tässä on kysymys vielä jostain äärettömän paljon paremmasta ja suuremmasta – nimittäin elävän Jumalan tuntemisesta. (lisää…)