ortodoksisuus

Kuinka minusta tuli ortodoksi – Vaeltajan kertomukset

EMIL ANTON

Matkani ortodoksisuuteen jatkui – ei kuitenkaan niin, että minusta olisi tullut ortodoksi! Otsikko johtuu siitä, että kun jokin aika sitten tuli tieto nunna Kristodulin kuolemasta, päätin vihdoin tarttua hänen kirjaansa Kuinka minusta tuli ortodoksi (Maahenki 2010). Siinä on kerrottu useammankin suomalaisen ortodoksiseen kirkkoon aikuisena liittyneen tarina. Sen lisäksi luin vielä ortodoksisen rukouselämän klassikon Vaeltajan kertomukset, josta on otettu suomeksikin useita painoksia ja johon paavi Franciscus äskettäin viittasi yleisvastaanotollaan sydämen rukouksesta opettaessaan.

Näillä kahdella kirjalla jatkoin siis ortodoksisuuteen tutustumista. Nunna Kristodulin toimittama kirja oli ihan mukava kokoelma eri ihmisten tarinoita, mutta mitään järisyttävää vaikutusta se ei tehnyt. Aivan toista luokkaa oli Vaeltajan kertomukset. Sitä lukiessa tuli olo, että nyt ollaan jonkin todella suuren ja syvällisen äärellä ja että tämä on yksi sellaisia kristikunnan klassikoita, joka jokaisen pitäisi lukea. Vertaus voi olla vähän hassu, mutta vastaava tunne on tullut helluntaipuolella David Wilkersonin ja Nicky Cruzin kirjojen Risti ja linkkuveitsi ja Juokse poika juokse äärellä. Dynamiittia!

(lisää…)

Matka 1800-luvun ortodoksisuuteen

EMIL ANTON

Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa

Olen kirjoitellut aika paljon katolisuudesta ja luterilaisuudesta ja jonkin verran myös orientaalisista kirkoista, mutta ortodoksisuus on jäänyt sivuun. Pitkään olen kuitenkin halunnut perehtyä siihenkin enemmän, ja kun olin vierailulla ortodoksisessa kirkkomuseossa joitain vuosia sitten, hankin alkajaisiksi pari vanhaa suomenkielistä ortodoksista katekismusta luettavakseni. Niillä on hauskat nimet: Christillisen opin alku eli lyhykkäinen Pyhän Raamatun historia ja lyhykkäinen katechismus (1833) ja Lavea jalouskoisen itäisen kathoollisen kirkon ristilinen katehesis (1849).

Christillisen opin alku on yksinkertainen perusteos, jossa tiivistetään Raamatun historia ja kristinoppi venäjäksi ja suomeksi. Lavea katehisis sen sijaan on laajempi (n. 200 s.) opus. Opillisesti se on katoliseen makuun yllättävänkin ei-yllättävä, siis melko standardia ja tuttua settiä, joitain pieniä asioita lukuun ottamatta. Polemiikkia muita kristittyjä vastaan ei juuri ollut. Kielellisesti ja kristillisen terminologian kannalta kirjat ovat harvinaisen mielenkiintoisia. Sukelletaanpa siis hetkeksi 1800-lukulaisen suomalaisen ortodoksisuuden pariin!

(lisää…)

Abu Qurran arabiankieliset apologiat

EMIL ANTON

Ortodoksinen pappismunkki ja Itä-Suomen yliopiston professori Serafim Seppälä on niin sanotusti kova jätkä. Paitsi että hän on kirjoittanut kasan huippulaatuisia kirjoja ja suomentanut syyriankielisen kristillisyyden klassikoita (kuten Iisak Niniveläisen Kootut teokset ja Efraim Syyrialaisen Paratiisihymnit), hän on kääntänyt myös arabiankielisen kristillisyyden merkkiteoksia, nimittäin 700-800-luvuilla eläneen pohjoismesopotamialaisen piispan Theodoros Abu Qurran Ikonien kunnioittamisesta ja Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta. Teoksilla on niin kulttuurihistoriallista, teologista kuin apologeettistakin arvoa, ja ne ovat peräisin ajalta, jolloin Rooma ja Konstantinopoli eivät olleet vielä ekskommunikoineet toisiaan – Abu Qurra on siis katolilaisten ja ortodoksien yhteistä perintöä.

Valamon luostarin vuonna 2008 julkaisemassa teoksessa Ikonien kunnioittamisesta on Seppälän kirjoittama johdantoluku, jossa hän sanoo Aqu Qurraa voitavan pitää ”varhaisimpana tunnettuna kristittynä, joka kirjoitti itse omia teoksiaan suoraan arabiaksi”. Abu Qurra kirjoittaa Lähi-idän (ei siis Konstantinopolin ikonoklasmin) kontekstissa, näennäisesti ”juutalaisia” vastaan, mutta todellinen kohde on mitä ilmeisimmin ollut Lähi-idän 600-luvulla vallannut islam. Rinnakkaisteoksena voikin lukea Johannes Seppälän jo vuonna 1986 suomentaman Johannes Damaskolaisen Ikoneista.

Myös Suomen patristisen seuran (kiitos arvostelukappaleesta!) vuonna 2020 julkaisema uutuus Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta sisältää Serafim Seppälän lähes 60-sivuisen johdantoluvun, jossa todetaan, että 600-700-lukujen kristillisiä tekstejä ei ole juuri huomioitu islamilais-arabialaisen valtakunnan historiankirjoituksessa. Seppälä esittelee tuon ajan kristikunnan kokonaiskuvan, joka oli hyvin erilainen kuin omana aikanamme. Lähi-itä oli kristillisempi kuin Eurooppa. Ja vaikka arabia oli jo yksi helluntain kielistä, arviolta yli 90 % arabiankielisestä kristillisestä kirjallisuudesta on edelleen editoimatta ja julkaisematta.

(lisää…)

Pihkalan paluu: luterilais-ortodoksinen kristinoppi ja kolmas dialogi Esko Valtaojan kanssa

EMIL ANTON

Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.

Tässä katsauksessa tartun kahteen uudehkoon kirjaan, nimittäin vuonna 2017 julkaistuun erinomaiseen ekumeeniseen kristinoppiin nimeltä Uskon ja rakkauden tie: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi (Kirjapaja 2017) ja kolmanteen keskustelukirjaan tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan kanssa Elämän merkityksen jäljillä: Keskustelukirjeitä (Minerva 2020). (Kahta aiempaa, vuosilta 2004 ja 2010, kommentoin kokonainen vuosikymmen sitten vanhalla blogillani.)

Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.

Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.

(lisää…)

Kaksoisvirranmaan körtti: Symeon Mesopotamialainen eli Makarioksen homiliat

EMIL ANTON

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on whatsapp-image-2020-11-14-at-16.15.32.jpeg

Lisää kirkkoisiä Kaksoisvirranmaasta! Vajaa kuukausi sitten kerroin Afrahat Persialaisesta ja Iisak Niniveläisestä; nyt on aika perehtyä Symeon Mesopotamialaiseen, jonka hengelliset kirjoitukset, homiliat, ovat säilyneet hänen aikalaisensa Makarios Egyptiläisen peitenimellä. Symeonista (tai Simeonista) ei henkilönä itse asiassa tiedetä kovinkaan paljon; hän vaikutti kirkkoisien kulta-aikana eli 300-400-lukujen vaihteessa Pohjois-Mesopotamiassa ja kuului mahdollisesti ”messallianisteihin” eli sen ajan ”rukoilevaisiin”.

Makarioksen nimellä on säilynyt neljä kreikankielistä homiliakokoelmaa. Kokoelma III suomennettiin 1990-luvulla mutta julkaistiin vasta 2015 (Hengessä ja totuudessa), ja kokoelma II (kokoelmista kuuluisin) julkaistiin 2020 (Sielu on Herran valtaistuin). Yhteensä nämä kaksi kirjaa kattavat noin 500 sivua. Erityiskiitos on annettava todella hienoista kansista.

Kirjojen julkaisija on Suomen evankelis-luterilainen rukousveljestö / Väyläkirjat, ja varsinaisten homilioiden käännösten lisäksi julkaisuissa on raamattuhakemistot sekä tekstien tarkistajan, emeritusprofessori Jouko Martikaisen johdannot. Martikaisen lisäksi Makarios/Symeonista ja hänen teologiastaan on suomeksi kirjoittanut toinen syyrialaisen kristinuskon suomalainen maestro Serafim Seppälä kirjassaan Kerubin silmin (2003, 64-65, 202-206 – suosittelen lukemaan!).

(lisää…)

Kuolematon sielu ja ylösnousemus (sekä uusimmat rukoushetket)

OSKARI JUURIKKALA

Gregory_of_Nyssa

Gregorios Nyssalainen (Theophan Kreikkalainen, 1300-luku)

Luin viime kesälomalla pyhän Gregorios Nyssalaisen (335-394) klassikkoteoksen Sielusta ja kuolemattomuudesta (Kirjapaja 2006, suom. Marke Ahonen). Palasin teokseen uudelleen tämän vuoden pääsiäisenä. Tuli mukavasti mieleen viime kesänä Sysmässä viettämäni aurinkoinen iltapäivä… Mutta on kirja itsessäänkin mietiskelyn arvoinen.

Tutkielman lähtöasetelma on narratiivisesti kiehtova. Gregorioksen isoveli, pyhä Basileios Suuri (n. 330-379) on juuri nukkunut pois. Pikkuveli Gregorios suree seurakuntien kanssa menetystään, mutta molempien isosisko, vahvaluonteinen pyhä Makrina (324-379) toruu Gregoriosta siitä, että hän suree niin kuin ne, joilla ei ole toivoa (vrt. 1 Tess 4:13).

Tästä alkaa dialogi, jossa sisko Makrina toimii auktoriteettina ja opettajana Gregorioksella. Gregorios tunnetusti piti siskoaan suurena opettajana ja hengellisenä esikuvanaan. Makrina muuten kuoli vähän myöhemmin, mistä Gregorios kertoo yksityiskohtaisesti teoksessaan Makrinan elämä. Dialogin sävyä kuvaa Makrinan lausahdus kirjan toisella sivulla:

”Mikä kuolemassa tuntuu sinusta kaikkein tuskallisimmalta, juuri sellaisenaan?” opettajani kysyi. ”Vähäjärkisten ihmisten sovinnaistapa ei tokikaan riitä vastenmielisyyden perusteeksi.” (lisää…)

Ruotsalaisempi ja venäläisempi Suomi

EMIL ANTON

Marjo Vilkko

Suomi 100 -itsenäisyyspäivä on ovella. Sen kunniaksi sopii jälleen luoda katsaus Suomen historiaan ja pitää kirkkaana mielessä, että Suomi on paljon itsenäisyyttään vanhempi. Tässä erinomaisina oppaina toimivat Marjo Vilkon populaarit historiakirjat Suomi on ruotsalainen (2014) ja Suomi on venäläinen (2015), jotka pohjautuvat samannimisiin televisiosarjoihin (katso tästä ja tästä).

Sain kirjat joululahjaksi ja luin ne itsenäisyytemme juhlavuoden aikana. Kävin myös kahdesti Ruotsissa (Tukholma ja Uppsala) ja kahdesti Venäjällä (Pietari ja Viipuri). Suosittelen samaa auliisti kaikille suomalaisille, sillä Suomi on sekä ruotsalaisempi että venäläisempi kuin luulit – ja toisaalta Ruotsi ja Venäjä suomalaisempia kuin luulit.

Muutamat ovatkin hoksanneet ajatuksellisen yhteyden Katolisempi kuin luulit -kirjani ja käsillä olevien historiakirjojen välillä. Oma kirjani oli kuitenkin jo lähes valmis, kun ensi kerran kuulin Vilkon kirjoista, joten en mitenkään kopioinut ideaa. Kirjani nimeen päätynyt komparatiivi on maltillisuudessaan onnistunut – ei katolinen, mutta kylläkin katolisempi. Ei myöskään ruotsalainen eikä venäläinen, mutta kylläkin ruotsalaisempi ja venäläisempi.

Pidin Vilkon kirjoista kovasti, ne ovat erittäin informatiivisia ja mukavia lukea. Tässä artikkelissa nostan niistä esiin vain joitain näkökulmia, enimmäkseen blogin tematiikkaan sopivia sellaisia. (lisää…)

Reformaation merkkivuosi on arvokas mahdollisuus

OSKARI JUURIKKALA

bernini

Pyhä Henki (Lorenzo Bernini, Pyhän Pietarin basilika, 1656-65)

Kristittyjen ykseys on Jeesuksen tahto (vrt. Joh. 17:11), jonka vain Jumala voi saada aikaan. Kirkon ykseys on Pyhän Hengen suurimpia ihmetekoja, merkki Jumalan läsnäolosta ihmisten keskellä. Meidän syntimme synnyttävät erimielisyyttä, Hengen lahjat yhdistävät ja luovat ykseyttä moninaisuudessa.

Vuonna 2017 muistelemme reformaation alkuhetkiä. Se on kutsu muistella yhteisen historiamme tärkeitä vaiheita ja haasteita. Jumalalla on aikansa ja logiikkansa (vrt. 2 Piet. 3:8). Jumalan logiikka on paradoksaalista, viisautta ristiinnaulitun hulluudessa, voimaa hänen heikkoudessaan (vrt. 1 Kor. 1:24-25). Tämä logiikka hallitsee myös kirkon historiaa.

Kirkon tie heijastaa jokaisen kristityn vaellusta: on jatkuvasti uudistuttava. Kirkon reformin todellinen päähahmo on Pyhä Henki – meiltä se vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Kuuliaisuuden ensimmäinen askel on kuunteleminen: on opittava kuuntelemaan. Siksi pyhimykset ovat aina olleet kirkon ratkaisevia uudistajia. Varhaiskirkon erämaaisät tavoittelivat evankeliumin jyrkkää ja jylhää puhtautta. Pyhät Franciscus ja Dominicus 1200-luvulla olivat oman aikansa radikaaleja, jotka uudistivat kirkkoa sisältä päin. Pyhän Hengen ratkaisuja ei voida ennustaa valmiilla kaavoilla. (lisää…)