Tänä maanantaina jatkamme taas ortodoksisen sisarkirkkomme hengellisen kirjallisuuden parissa (aiempia juttuja ortodoksisuudesta 1, 2, 3, ja 4). Kuinka moni on nimittäin tietoinen, että Suomesta on lähtöisin kansainvälisen suosion saavuttanut hengellisen kirjallisuuden klassikko? Se on nimeltään Kristityn tie ja kirjoittaja on Tito Colliander.

Colliander (1904-1989) oli Pietarissa syntynyt suomenruotsalaistaustainen kirjailija, joka oli tunnettu erityisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Samalla hän oli harras ortodoksi, joka tunsi idän kirkon pyhät isät ja hengellisen perinnön kuin taskunsa. Kirjassaan Colliander lähestyykin hengellistä elämää nimenomaan askeesin kautta. Sen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi olikin Asketernas väg.

Suomessa teosta ei juuri tunneta ortodoksipiirien ulkopuolella, mutta ortodoksisessa maailmassa se on saanut kansainvälisen aseman hengellisenä klassikkona. Ortodoksi.net:n mukaan Kristityn tie on käännetty suomen lisäksi muun muassa kreikaksi, venäjäksi, ukrainaksi, romaniaksi, arabiaksi, italiaksi, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi. Kuvaavaa on, että esipuheen teokseen on kirjoittanut eräs tämän hetken tunnetuimmista elossa olevista ortodoksiteologeista, metropoliitta Kallistos Ware.

Colliander on sisäistänyt idän kirkon isät niin vahvasti, että kirjaa lukiessa voisi hyvin kuvitella lukevansa Antonios Suurta tai jotain toista erämaaisää. Esipuheessa Colliander toteaakin, että teksti on käytännössä kokonaan suorasanaisia tai vapaampia lainauksia evankeliumeista ja muualta Raamatusta sekä pyhiltä isiltä. Samalla Colliander pyrkii kirjoittamaan luostari- ja erämaakilvoittelijoiden sijaan modernissa yhteiskunnassa eläville maallikoille (toki modernius on suhteellista – kirja on julkaistu vuonna 1952).

Askeesi ja katolinen kirkko

Askeesi eli vapaaehtoinen pidättäytyminen luoduista hyvyyksistä, kuten ruoasta, juomasta, unesta ja mukavuudesta, on vanhastaan kuulunut kristilliseen hengelliseen elämään. Yleinen protestanttinen stereotypia lienee, että katolisessa kirkossa harjoitetaan tiukkaa askeesia. Historiallisesti se pitääkin paikkansa, mutta ei välttämättä nykyisin: Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen, 1960- ja 1970-luvuilla, tapahtui raju perinteisen askeesin alasajo, ja se väheni tai katosi kokonaan jopa sääntökuntaelämästä. Viime aikoina on ymmärtääkseni tapahtunut myös askeesin elpymistä ja uudelleen löytämistä.  

Nykyisestä länsimaisesta elämäntyylistä käsin askeesia on tietysti helppo pitää esimerkkinä menneiden vuosisatojen epäterveestä uskonnollisuudesta. Varmaan se on osin sitä ollutkin. Toisaalta sillä on tärkeä rooli traditiossa, ja lähes kaikki suuret pyhimykset pitävät sitä olennaisena osana hengellistä elämää, hämmästyttävän usein myös ”postkonsiliaariset” eli Vatikaani II konsiilin jälkeiset pyhät. Niinpä olen kokenut tärkeäksi ymmärtää perinteisen kristillisen askeesin peruslogiikka, jotta voisin miettiä, mikä merkitys sillä voisi olla omassa hengellisessä elämässä. Siinä Collianderin kirja on ollut minulle avuksi. Esittelen nyt hiukan kirjaa ja jaan joitakin sen herättämiä ajatuksia.  

Korostan, että esitellessäni kirjaa ja ottaessani siitä lainauksia, en ole läheskään kaikesta samaa mieltä, varsinkaan sellaisenaan. Monet kirjan neuvoista sopivat epäilemättä vain harvoille, jotkut eivät ehkä kenellekään. Luulen, että monia tuskin kenenkään kannattaa ottaa noudatettavakseen ilman kokeneen hengellisen ohjaajan valvontaa. Useisiin ajatuksiin ja painotuksiin voi hyvällä syyllä suhtautua myös kriittisesti, kuten kirjoituksen loppupuolella tuon esille.

Annan kuitenkin suopeuden hengessä ensin kirjan puhua ja analysoin vasta sen jälkeen. Otan kirjasta runsaasti suoria lainauksia, koska niistä välittyy hienosti sen jylhä ja päättäväinen henki.

Lopeta aikailu ja tee päätös nyt

Eli itse teokseen ja sen substanssiin. Kirja alkaa jykevästi:

”Jos tahdot pelastaa sielusi ja saavuttaa iankaikkisen elämän, niin heitä vitkastelusi, siunaa itsesi pyhällä ristin merkillä ja sano: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”

Collianderin mukaan pelastuksen tielle lähteminen ei ole koskaan liian myöhäistä, mutta myöskään koskaan liian aikaista. ”Metsäpaloa ei voi sammuttaa liian aikaisin; tahdotko nähdä sielusi tuhottuna ja hiiltyneenä?” Niinpä ”nouse siis; mutta tee se heti, viivyttelemättä. Älä lykkää päätöstäsi ’iltaan’ tai ’huomiseen’ tai siksi ’kunnes saan tämän asian käsistäni’. Väliaika voi olla kohtalokas.”

Päätöksen tekeminen ei ole ensisijaisesti uusien ajatusten tai mielipiteiden omaksumista vaan sitä, että ”samalla hetkellä alkaa toiminnassaan osoittaa, että on sanonut jäähyväiset vanhalle minälleen ja nyt alkanut kulkea uutta elämää kohti omaksuen uuden päämäärän ja uuden elämäntyylin”.

Pelastus: ulos itsekeskeisyyden logiikasta

Mikä on se vanha minä, jolle pitäisi heittää hyvästit? Perusongelma on Collianderin mukaan siinä, että yleensä pidämme kurissa suurimmat ja vaarallisimmat paheemme, mutta siihen se jää.

”Pienten halujen sallimme vapaasti rehottaa mielin määrin. Emme kavalla emmekä varasta, mutta mielellämme pikkuisen panettelemme; emme ryyppää, mutta sen sijaan juomme määrättömästi teetä ja kahvia. Sydän on jatkuvasti täynnä haluja: juuria ei ole kiskottu irti, ja me harhailemme viidakossa, joka on kasvanut itsesäälimme maaperälle.”

Näin pidämme itseämme ”hyvinä ihmisinä” vaikka elämäämme ohjaa yhä itsekeskeisyyden logiikka: kaikki pyörii ”minän” ja sen tarpeiden, oikkujen ja mielitekojen ympärillä. Olemme orjia – nälkäisen minämme orjia, itsekeskeisyytemme orjia.

Luulemme olevamme vapaita ja saavuttavamme onnen tyydyttämällä halujamme. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Halut ovat kyltymättömiä – sitä mukaa kuin tyydytämme niitä, ne vaativat lisää. Lisäksi ulkoiset olosuhteet ovat usein sellaisia, että niitä ei ole mahdollista tyydyttää. Niinpä joudumme elämään kroonisessa tyytymättömyydessä ja kielteisyydessä.

Valheminä ja todellinen minä

Kuten taannoin esittelemäni isä Wilfrid Stinissenin kirja, myös Colliander nojaa konseptiin ihmisen kahdesta mahdollisuudesta paikantaa itsensä: hän voi samaistua mielenliikkeisiinsä ja haluihinsa, jolloin ne saavat valtavasti lisävoimaa, ja joutua siten niiden orjaksi. Mutta ihminen voi myös löytää sisimmän intimiteettinsä, todellisen itsensä ja kohdata Jumalan sen hiljaisuudessa, valossa ja rauhassa:

”Vainoa itseäsi, näin sanoo pyhä Isak Syyrialainen, ja vihollisesi häätyy pakosalle niin pian kuin lähestyt. Solmi rauha itsesi kanssa, ja taivas ja maa solmivat rauhan kanssasi. Yritä käydä omaan sisimpään kammioosi, ja saat nähdä taivaan kammion, sillä molemmat ovat yksi ja sama, ja jos käyt sisälle toiseen, näet molemmat. Siihen valtakuntaan johtavat tikapuut ovat sinussa, salaisesti sinun sielussasi. Pura synnin kuorma sisimmästäsi, niin löydät sieltä käytäviä, jotka antavat sinulle mahdollisuuden nousta ylöspäin.”

Askeesin avulla ihminen puhdistaa sielustaan siihen kertyneen saastan – himot, halut, oikut, turhat ajatukset ja mielenliikkeet – jotka ikään kuin peittävät sisintä ja estävät ihmistä siten kohtaamasta siellä asuvaa Jumalaa.  

Ulkoinen askeesi: ruumiillisten halujen kuolettaminen

Miten askeesia sitten käytännössä harjoitetaan? Yksinkertaisesti siten, ettei tahdonilmauksille, jotka palvelevat yksinomaan itseä, anneta tilaa. Kyltymätön valheminä on tukahdutettava, sen on annettava kuolla omaan loputtomaan nälkäänsä.

”Jos mielesi tekee kysyä jotain: älä kysy. Jos mielesi tekee juoda kaksi kuppia kahvia: juo vain yksi! Jos mielesi tekee katsoa kelloa: älä katso! Jos mielesi tekee polttaa savuke: lykkää tuonnemmaksi! Jos mielesi tekee mennä vierailulle: pysy kotona! Juuri tämä on itsensä vainoamista; näin vaientaa ihminen, Jumalan avulla, oman kovaäänisen tahtonsa.”

Taistelu on nimenomaan kohdistettava suurten paheiden ja syntien ohella myös pieniä mielitekoja ja heikkouksia vastaan, koska:

”Jos tahdot vapautua suuresta intohimosta, taistele silloin pieniä haluja vastaan, sanovat pyhät isät. Älä luule, että niitä voi erottaa toisistaan. Ne riippuvat kaikki kiinni toisissaan ikään kuin pitkänä ketjuna tai verkkona.”

Samalla taistelussa on oltava tarkka ja varottava huijaamasta itseään:

”Mutta varo tällöin tarkasti, ettet sulkiessasi pahalta paraatiovea, samalla jätä auki takaovea, mistä se kätevästi luiskahtaa sisään toisen asuisena.

Mitä sinua hyödyttää, jos esimerkiksi alat nukkua kovalla alusella, mutta sen sijaan lekottelet lämpimässä kylvyssä? Tai jos yrität luopua tupakanpoltosta, mutta päästät lörpöttelynhalusi ohjista? Tai hillitset lörpöttelynhalusi, mutta luet jännittäviä romaaneja? Tai jätät romaanit lukematta, mutta lasket mielikuvituksesi valtoimeksi ja hekumoit kaihon suloisuudessa? Kaikki tämä on vain sama ilmiö erimuotoisena: määrätön halusi tyydyttää omaa nautinnontarvettasi.”

Paasto

Yksittäisistä ulkoisen askeesin muodoista merkittävin (ehkä vaikenemisen, turhan puhumisen välttämisen ohella) on ortodoksisen tradition mukaan paasto:

”Paasto pidättää monisanaisuutta, sanoo pyhä Johannes Klimakos. Se on säälin ovi ja se vartioi kuuliaisuutta, se tuhoaa pahoja ajatuksia ja hävittää sydämen tunteettomuuden. Paasto on paratiisin ovi: kun vatsa kärsii puutetta, niin sydän nöyrtyy: paastoava rukoilee raittiin mielin, mutta pidättäytymättömän mieli on täynnä epäpuhtaita mielikuvia ja ajatuksia.”

Paastossa tulee noudattaa kohtuutta, mutta ”kohtuuden” kriteeritkin ovat nykylänsimaalaiselle aika tiukat:

”Pyhät isät suosittelevat ’kohtuullista’ paastoa: ei pidä antaa ruumiin heikentyä liikaa, silloin myös sielu kärsii vaurion. – – viisasta on välttää sellaisia aineita, jotka lisäävät ruumiin painoa ja sen haluja: voimakkaita mausteita, lihaa, väkijuomia ja sellaista, mikä vain hivelee makuaistia. – – Mutta ’kohtuullisella’ he tarkoittavat yhtä ateriaa päivässä, ja niin kevyttä, ettei se täytä vatsaa kylläiseksi asti.”

 Sisäinen askeesi: ajatusten ja mielenliikkeiden kuolettaminen

Niin välttämätöntä kuin ulkoinen askeesi onkin, se on silti vain valmistusta vielä olennaisempaan: itsekeskeisen mielen taltuttamiseen. Ihmisen on askeesin tiellä varottava luottamasta pienimmässäkään määrin itseensä, muuten tulee varma tappio. Lisäksi kaikki on pyrittävä tekemään Jumalaa ja lähimmäistä varten, ei itselleen.

”Jos siirrymme oman itsemme ulkopuolelle, kenet silloin kohtaamme? kysyy piispa Feofan. Hän antaa myöskin heti vastauksen: Kohtaamme Jumalan ja lähimmäisemme. Juuri sen tähden on tämä ’itsensä kieltäminen’ ehto, ja ensimmäinen ehto sille, joka etsii vapautusta Kristuksessa: vain täten voidaan elämämme keskipiste siirtää itsestämme Kristukseen, joka juuri on sekä Jumala että lähimmäisemme. – – Ennen kuin tämä on tapahtunut, emme myöskään voi ’elää lähimmäisellemme mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi’ – todellisessa, ei aineellisessa merkityksessä (Room. 15:2). Meidän yrityksemme tähän suuntaan muodostuvat pakostakin valheellisiksi, koska ne ovat omia yrityksiämme ja juontuvat halusta olla mieliksi itsellemme.”

Sisäiseen askeesiin kuuluu kuuliaisuus, jonka avulla niin ikään kuolemme pois omasta tahdostamme ja vastarinnastamme todellisuutta kohtaan. Sitä maallikko voi harjoitella kirkon määräämien paastopäivien sekä lähimmäistensä avulla:

”Parhaan harjoituksen on Kirkko lahjoittanut meille määräämissään paastopäivissä ja -ajoissa. Paitsi paastoa meillä on myös muita opettajia, joille voimme osoittaa kuuliaisuutta. Ne tulevat meitä vastaan joka askeleella arkielämässämme, kunhan vain kallistamme korvaamme niiden äänille. Vaimosi tahtoo, että otat sadetakin mukaasi: tee niin kuin hän tahtoo harjoitellaksesi kuuliaisuutta. Virkatoverisi pyytää sinua saattamaan häntä vähän matkaa: saata häntä harjoittaaksesi kuuliaisuutta. Sanoitta pyytää lapsi hoitoa ja seuraa: tee hänelle mieliksi kykysi mukaan, niin harjoittelet kuuliaisuutta. Aivan yhtä paljon kuin noviisi luostarissa voit sinä löytää kuuliaisuuden tilaisuuksia omassa kodissasi. Ja samaten työpaikallasi, ja samaten seurustellessasi lähimmäisesi kanssa.”

  Jatkuva rukous

Konkreettisin osa-alue sisäisessä askeesissa on valtoimenaan laukkaavien ajatusten ja mielenliikkeiden kuolettaminen. Tärkein ase siinä on jatkuva rukous. Mielikuvituksen ja ajattelukyvyn voi valtoimenaan vellomisen sijaan laittaa rakentaviin hommiin toistamalla koko valveillaolon ajan mielessään jotain rukouslausetta, vaikkapa jotain psalmijaetta. Viimekädessä Colliander suosittelee tietysti ”ortodoksisuuden sydänääntä”, Jeesuksen rukousta Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä, mutta kehottaa totuttautumaan siihen ”sen suuren pyhyyden” vuoksi vähitellen ja käyttämään myös muita rukouslauseita.

”Rukous ja valppaus ovat sama asia, sillä rukous aseenasi sinä juuri varioit sydämesi porttia. Valpas silmä reagoi välittömästi pienimpiinkin vaihteluihin näkökentässä, näin myös sydän, joka pysyy rukouksessa.

Hämähäkki olkoon sinulle toisena esimerkkinä: se istuu keskellä verkkoaan ja tuntee heti pienimmänkin kärpäsen ja surmaa sen: samoin vartioi rukous sydämen keskustassa: niin pian kuin vavahdus ilmoittaa, että vihollinen on läsnä, rukous surmaa sen. Luopua rukouksestaan on sama kuin luopua vartiopaikastaan.”

Askeesin hedelmä: illaton valo

Askeesi ei ole Collianderinkaan mukaan itsetarkoituksellista elämän ankeuttamista. Päinvastoin: sen avulla on tarkoitus murtaa todellinen ankeuttaja, nälkäinen egomme, itsekeskeisyytemme. Askeesin ja rukouksen hedelmänä sisimmässä alkaa vähitellen orastaa todellinen, puhdas vapaus ja ilo, jota Colliander idän tradition mukaisesti kutsuu ”illattomaksi valoksi”:

”Sellainen outo seikka on nyt tapahtunut, että mitä syvemmälle omaan sydämeesi tunkeuduit, sitä kauemmas ja korkeammalle nousit omasta itsestäsi. Elinehtosi ulospäin ovat entiset: peset astioita ja hoidat lapsia, käyt työssäsi, nostat palkan ja maksat veroa. Teet kaiken, mikä kuuluu elämänilmauksiisi yhteiskunnan jäsenenä, koska sinulla ei ole tilaisuutta ruumiillisesti poistua siitä. Mutta olet luopunut itsestäsi. Olet antanut pois jotakin saadaksesi jotakin muuta. – –

Rukous ja kaikki, minkä se sisältää itsekieltäymystä, on muuttunut varsinaiseksi elämäksesi, jota ylläpidät ikään kuin vain rukouksen vuoksi. Vaeltaminen Jumalan yhteydessä (1.Moos. 6:9) on nyttemmin ainoa, millä on todellista arvoa sinulle, ja se käsittää ja sylkee syliinsä kaikki taivaalliset ja maalliset ilmiöt. Sille, jolla on Kristus sydämessään, ei ole kuolemaa tai sairauksia tai mitään maallista hälyä: hän on jo astunut sisälle iankaikkiseen elämään ja se käsittää kaiken. – –

Pyhät puhuvat jostakin, jota he nimittävät illattomaksi valoksi. Se ei ole silmien vaan sydämen valoa, eikä se koskaan lakkaa nousemasta puhtaana ja kirkkaana. Se jättää jatkuvasti taaksensa pimeyden ja nousee alituisesti päivän korkeutta kohti: sen pysyvä ominaisuus on jatkuvasti puhdistua. Tämä on iäisyyden valo, joka ei voi loppua ja se loistaa läpi ajan ja aineen verhojen.

Mitä ajatella?

Mitä Collianderin itäisen askeesin konseptista pitäisi ajatella? Kirjan peruslogiikka – jos haluaa saavuttaa tosi vapauden, on Jumalan avulla kiellettävä itsensä, egonsa – pitänee paikkansa, evankeliumienkin valossa (Matt. 16:24; Mark. 8:34; Luuk. 9:23). Myös pienten mielihalujen – uteliaisuuden, turhamaisuuden, juoruilun, mukavuudenhalun tai nykypäivänä puhelimen räpläämisen ja turhan somettamisen – kuolettaminen lienee oikealla paikallaan hyväksi kaikille.

Jokaiselle kristitylle on varmasti hyväksi harjoitella, ainakin ajoittain, kontemplatiivisuutta pyrkimällä olemaan hiljaa läsnä tässä hetkessä tai rukoilemalla mielessään jotain rukouslausetta. Esimerkiksi Jeesuksen rukousta, jonka käyttöä paavikin on viime aikoina suositellut.

Kuten alussa totesin, lienee selvää, että monet kirjan neuvoista sopivat vain harvoille. Monia tuskin kenenkään kannattaa ottaa noudatettavakseen ilman hengellisen ohjaajan suostumusta. Kirkon tradition mukaan ankaramman askeettisen elämän tulisi aina tapahtua kokeneen rippi-isän tai hengellisen ohjaajan valvonnassa. Valvomattomana se voi vaurioittaa terveyttä ja/tai johtaa ylpeyteen ja siten hengelliseen haaksirikkoon.

Itsekeskeisyyden vaara myös askeesissa

Voi ehkä myös kysyä, nouseeko Collianderin ajattelussa negatiivinen kieltäytyminen ja pidättäytyminen tärkeämmäksi kuin positiivinen rakkaus ja itsensä antaminen? Ajatus tietysti on, että jos ihminen tyhjentyy itsestään, Jumalan rakkaus täyttää hänet. Ja siinä on tietysti paljon totta. On ehkä kuitenkin vaara, että jos hengellisessä elämässä korostuu liikaa kieltäytyminen, siitä voi muodostua liian turvallisuushakuista oman puhtauden varjelua aktiivisen rakastamisen sijaan. Toki Colliander paikoin myös tiedostaa tämän riskin.

Läntisestä traditiosta käsin kiinnittää huomiota se, että Colliander ei juurikaan puhu askeesista liittymisenä ja samaistumisena Jeesuksen ristinuhriin. Läntisessä askeesin teologiassa se on keskeinen teema: kuolettamalla itseämme osallistumme Jeesuksen uhriin ja kärsimyksiin ristillä. Näin askeesimme liittyy myös Jeesuksen universaaliin eukaristiseen uhriin Isän kunniaksi ja siitä tulee samalla rukousta koko maailman puolesta. Minusta tämä näkökulma olennaisella tavalla varjelee askeesia käpertymästä liikaa itseensä ja muodostumasta itsekeskeiseksi itsensä puhdistamiseksi.

Maallikon kutsumus: luotujen kohottaminen Jumalan puoleen!                      

Suurin ongelma kirjassa on ehkä se, että vaikka se on kirjoitettu maallikoille, se pitkälti edustaa luostari- tai erakkohengellisyyttä, jonka kontekstina ikään kuin vain sattuu olemaan maallikkoelämä. Se näkyy siinä, että kirjoittaja eli avioliitossa ja oli kolmen lapsen isä, mutta avioelämälle, työlle, lastenkasvatukselle tai ystävyydelle annetaan vain vähän, jos lainkaan, positiivista merkitystä. Hengellinen elämä on oikeastaan pelkkää sisäisyyttä, aktiivisuudesta vetäytymistä ja itsestään tyhjenemistä, jota maallikon elämä (ikään kuin pohjimmiltaan yhdentekevänä) ympäröi.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää: maallikkoelämän oma hengellinen luonne on sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa vielä suhteellisen uusi ja pohdinnan alainen asia. Vatikaanin II konsiili on kuitenkin mielestäni oikeilla jäljillä painottaessaan, että maallikoiden apostolaattia ei tule nähdä vain luostarihengellisyyden ”kevytversiona”.

Maallikoilla on oma kutsumuksensa, jolla on oma, positiivinen sisältönsä: heidän tehtävänsä on ”todistaa Kristuksesta” sekä ”hapatteen tavoin” toimia maailmassa ”ihmisten evankelioimiseksi ja pyhittämiseksi sekä ajallisten asioiden järjestyksen läpäisemiseksi ja täyttämiseksi evankeliumin hengellä” (Apostolicam Actuositatem: 1:2).

Konsiili painottaa, että luoduilla hyvyyksillä – kuten avioliitto, perhe-elämä, ystävyys, työ, tiede, taide, urheilu, yhteiskunnallinen elämä – on tietty Jumalan luomisessa lahjoittama itseisarvoisuus (AA: 2:7): Jumalan luomina ne ovat itsessään hyviä ja kauniita asioita, vaikka ihmisen langenneisuus niitä usein tahraa ja vääristää.

Ne eivät ole vain hengellistä elämää ympäröiviä pohjimmiltaan yhdentekeviä olosuhteita eikä hengellinen elämä ole ainoastaan luodun todellisuuden yhdentekevyyden yhä suurempaa ymmärtämistä suhteessa iankaikkiseen (vaikka toki myös sitä). Sen sijaan kristityn maallikon erityistehtävä on kirkastaa ja puhdistaa luotuja hyvyyksiä siten, että niiden alkuperäinen kauneus tulee näkyviin ja liittää ne Kristuksen salaisuuteen, jossa ”Jumala kokoaa yhdeksi kaiken, sekä luonnollisen että yliluonnollisen” (AA 2:7)

Kristityn maallikon tehtävä ei siis ole ainoastaan vetäytyä rukouskammioonsa ja askeesiinsa. Sen sijaan hänen tehtävänsä on olla aviopuoliso, vanhempi, ystävä, työntekijä, poliitikko, tiedemies, taiteilija ja urheilija, jonka olemuksen ja kaiken tekemisen läpäisee joka hetki ”illaton valo”. Todistukseksi maailmalle sekä ihan pelkästään sen vuoksi, että hyvyydessään Jumala haluaa, että hänen luomiaan hyviä asioita eletään todeksi hyvin ja kauniisti. 

Askeesi maallikon kutsumuksessa

Edellä sanotusta huolimatta terveen ja oikein mitoitetun askeesin voi nähdä myös maallikon kutsumuksessa tärkeänä, jopa olennaisena. Konsiili painottaa, että yliluonnollinen voima maallikkojen apostolaattiin virtaa hengellisestä elämästä sekä kirkon sakramenteista, erityisesti eukaristiasta. Askeesista ei puhuta erikseen, mutta sen voi hyvin sisällyttää siihen.

Jotta nimittäin luotujen asioiden hyvyyden ja kauneuden voi todella havaita, on oltava sisäisesti vapaa suhteessa niihin. Paradoksaalisesti: jotta luotujen hyvyyksien tietyn itseisarvon voi oikein nähdä, on nähtävä kirkkaasti myös niiden suhteellisuus Jumalan äärettömän ja katoamattoman hyvyyden rinnalla. Rakkaus ja kiitollisuus suhteessa luotuihin edellyttävät sitä, että kaikki tapahtuu sisimmän rauhasta, hiljaisuudesta käsin eli että sisin on vapaa takertumisesta katoavaan.

Jotta voi todella rakastaa puolisoaan, lastaan tai ystäväänsä, ei saa takertua häneen. Jotta voi olla hyvä ja oikeudenmukainen henkilöstöjohtaja firmassa, ei saa olla kunnianhimonsa orjuuttama karriaristi. Jotta karkkipussin jakaminen kaverin kanssa on juhlahetki, ei voi syödä karkkia koko ajan. Jotta voi urheillessa iloita terveestä kehosta, jonka Jumala on lahjoittanut, on oltava vapaa turhamaisuudesta ja ylpeydestä, joka helposti hiipii mukaan.

Eli ei anneta nälkäisen egomme orjuuttaa itseämme eikä muututa huomaamattamme teknologiajättien ”laboratoriopuluiksi”, kuten Joonas Konstig varoittaa hienossa kolumnissaan! Pyritään sen sijaan Jumalan avulla saavuttamaan täysi potentiaalimme hyvyydessä, totuudessa ja rakkaudessa! Iloitaan, erityisesti nyt pääsiäisaikana, illattomasta Valosta, Kristuksesta, sisimmässämme ja tehdään kaikkea hyvää, oikeaa, puhdasta ja kaunista Jumalan lasten kuninkaallisessa vapaudessa!