Itä vastaan länsi – uuspalamistinen myytti?

JOONA KORTENIEMI

1500-lukulainen ortodoksinen ikoni. Kuva: Wikipedia

Blogistikollega Emil on viime viikkoina esitellyt matkaansa ortodoksisuuteen ja sen herättämiä ajatuksia (1 ja 2). Minä jatkan hiukan aihepiiristä. Omaa suhtautumistani ortodoksisuuteen luonnehtisin läheiseksi ja rakastavaksi. Olen lukenut kohtalaisen määrän ortodoksista hengellis-teologista ja kirjallisuutta. Olen saanut paljon Jeesuksen rukouksesta. Kotialttarillani on Valamon Jumalanäidin ikoni. Joihinkin ortodoksisiin pyhimyksiin (tai pyhiin, kuten ortodoksit mieluummin sanovat), esimerkiksi pyhittäjäisä Serafim Sarovilaiseen (1754-1833), on muodostunut läheinen suhde.

Ilahduin, kun ortodoksinen kirkko tiedotti loppuvuodesta 2018, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti oli Suomen ortodoksisen kirkon esityksestä päättänyt kanonisoida kaksi Johannesta: skeemaigumeni Johanneksen (1873-1958) eli pyhittäjä Johannes Valamolaisen sekä Johannes Karhapään (1884-1918) eli pyhän marttyyrin ja tunnustajan Johannes Sonkajanrantalaisen. Historiallinen hetki: Suomi sai uusia virallisesti tunnustettuja taivaallisia esirukoilijoita sitten autuaan Hemmingin beatifikaation vuonna 1497!

Samalla ortodoksinen teologinen ja hengellinen kirjallisuus on herättänyt myös joitakin kriittisiä ajatuksia. Monet läntisenkin perinteen kristityt (luterilaiset ja osin jopa katolilaiset) ovat melko kritiikittömästi ostaneet narratiivin, jossa oletetaan, että itäinen traditio on itsestään selvästi jotenkin hengellisempi, mystisempi ja syvällisempi kuin läntinen. Läntiseen perinteeseen suhtaudutaan hienoisella alemmuudella. Mutta tarvitseeko tätä narratiivia ostaa? Onko sille perusteita? Kestääkö se kriittistä tarkastelua?

Uuspalamismin narratiivi

Mihin edellä kuvaamani oletus idän ja lännen traditioiden olemuksellisesta erilaisuudesta palautuu? Ilmeisesti liikehdintään, jota kutsutaan muun muassa nimillä uuspalamismi, uushesykasmi tai uuspatrisismi. Sen juuret ovat 1800-luvun lopulla virinneessä kiinnostuksessa kirkkoisiin sekä Gregorios Palamaksen (1296-1359) ajatteluun. Hallitsevan aseman ortodoksisessa teologiassa se saavutti 1900-luvun ensimmäisen puoliskolla vallankumouksen jälkeen länteen emigroituneiden suurten venäläisten teologien, kuten Vladimir Losski, Georges Florovski, Alexander Schmemann sekä John Meyendorff, myötä. Sen myöhempiä suuria nimiä ovat muun muassa metropoliitat Kallistos Ware, Anthony Bloom sekä Ioannis Zizoulas.

Gregor Palamas.jpg
Gregorios Palamas. Kuva: Wikipedia

Ortodoksista uuspalamismia (tai miten sitä sitten kutsutaankin) on syytä arvostaa. Se on tuottanut paljon valtavan kaunista, rukouksen läpäisemää eukaristista, kolminaisuusopillista ja kristologista teologiaa. Se on sitä paitsi osa laajempaa kirkkokuntarajat ylittänyttä patristista liikehdintää, jonka hedelmiä ja suuria nimiä katolisella puolella ovat muun muassa liturginen uudistusliike Jean Daniélou, Henri de Lubac, Louis Bouyer ja Joseph Ratzinger – ja osin koko Vatikaanin II konsiili. Yhteydet olivat osin henkilökohtaisia – esimeriksi Vladimir Losski tunsi ilmeisesti henkilökohtaisesti Daniéloun ja Bouyerin opiskellessaan Sorbonnessa 1920-luvulla.

Teologianhistorian alueella uuspalamismin tutkimuksellisena lähtöoletuksena tuntuu kuitenkin olevan hyvin ongelmallinen narratiivi läntisen ja itäisen kristillisen tradition olemuksellisesta erosta, jopa vastakohtaisuudesta: itä on mystinen, länsi rationalistinen ja juridinen; itä on patristinen, länsi skolastinen; itä on apofaattinen, länsi affirmatiivinen; itä on pastoraalinen ja lempeä, länsi ankara ja legalistinen; itä otti vaikutteita Platonilta, länsi Aristoteleelta. Tämä narratiivi on omaksuttu vahvasti ortodoksisessa teologiassa ja se on levinnyt myös ruohonjuuritasolle.

Toki ortodoksisen idän ja katolisen lännen välillä on ollut vastakkainasettelua vuosisatojen ajan. Ennen uuspalamismia ero nähtiin ehkä kuitenkin enemmän kiistana tietyistä opillisista ja käytännöllisistä asioista: filioque, paavin primaatti jne. Muissa asioissa, kuten kirkkotaide ja -musiikki, filosofia sekä teologian tekemisen tapa, oltiin avoimia vaikutteille. Jos katsot vaikkapa kuvia Pietarin 1700- ja 1800-lukujen kirkoista tai venäläisistä saman ajan ikoneista, monet niistä eivät eroa juuri lainkaan saman aikakauden katolisista kirkoista tai pyhimyskuvista. Uuspalamismin myötä ero halutaan sen sijaan nähdä kaiken läpäisevänä ”hengen” erona ja läntiset vaikutteet puhtaan itäisyyden korruptiona.

Losskin mystinen teologia

Esimerkiksi edellä kuvatusta käynee Vladimir Losskin teos Idän kirkon mystinen teologia (Valamon Luostari 2019), jota voidaan pitää uuspalamismin jonkinlaisena perusteoksena: suomentajan, ylidiakoni Jyrki Härkösen mukaan myöhemmät teologit ”aloittivat kaikki Idän kirkon mystinen teologia – kirjasta, korjasivat ja pehmensivätkin Losskin teesejä, mutta he kaikki tunnustivat klassikkokirjan suuruuden” (s. 10)

Image dans Infobox.
Vladimir Losski. Kuva: Wikipedia

Teos on monessa suhteessa erittäin syvällinen – yhtä aikaa oppinut ja hengellinen, jopa kaunis – johdatus itäiseen mystiikan teologiaan. Sen kunniaksi on myös sanottava, ettei se ole poleeminen vaan esitystapa on asiallinen ja kiihkoton. Samalla se on jollain tavalla käpertynyt, puolustuskannalla oleva ja itsetyytyväinenkin. Siitä puuttuu mielestäni positiivinen avoimuus, rohkeus ja suopeuden periaate. Lähtökohdaksi otetaan idän askeettis-apofaattisen sekä trinitaarisen mystisen tradition sekä lännen affirmatiivisemman ja inkarnatorisemman tradition erilaisuus ja yhteensovittamattomuus. Se todetaan, minkä jälkeen siirrytään esittelemään oman tradition erinomaisuutta.

Ainakin itseäni kiinnostaisi rehellinen ja avoin pohdinta siitä, voisiko molempien traditioiden ominaispiirteillä olla oma hengellinen ponttinsa ja oikeutuksensa? Onko ne välttämätöntä asetella toisiaan vastaan tai nähdä yhteensovittamattomina? Voisivatko ne täydentää ja rikastuttaa toisiaan? Ja jos läntinen traditio on väistämättä huonompi ja korruptoitunut, olisi kiinnostavaa kuulla selkeät teologiset argumentit, miksi? Nimenomaan tämä tuntuu kiusallisen usein unohtuvan ortodokseilla: pelkästään siitä, että traditiot ovat osin erilaiset, hypätään saman tien se johtopäätökseen, että itäisen täytyy olla jollakin tavalla syvällisempi ja hengellisempi.

Hakkaraisen rappioteoria

Uuspalamismin suomenkielisestä popularisoimisesta ruohonjuuritasolle käynee puolestaan esimerkiksi Joensuun yliopiston pitkäaikaisen yliopistonlehtorin isä Jarmo Hakkaraisen laaja tuotanto. Hän on käsitellyt useissa kirjoissaan (esimerkiksi Haavoitettu parantaja – ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa, Joensuu 2008) ja luennoissaan (1 ja 2) ortodoksisen kirkon historiaa uuspalamistisen narratiivin valossa. Hänen tyylinsä on huomattavasti asenteellisempi ja poleemisempi kuin Losskin. Läntiseen teologiaan ja vaikutteisiin hän suhtautuu usein avoimen halveksivasti.

Kun uuspalamistinen ihanne suhteutetaan ortodoksisen kirkon reaalihistoriaan, ajaudutaan ikävään ristiriitaan: ortodoksinen kirkko on vuosisatojen saatossa – varsinkin toisella vuosituhannella – pääasiassa hyvin ”epäortodoksinen”. Läntinen ”skolastiikka” on hapattanut teologian piispoja ja luostareita myöten jopa siinä määrin, että teologiaa opiskeltiin 1700–1800-lukujen Venäjällä pääasiassa latinaksi. Läntinen maalaustaide ja arkkitehtuuri omaksuttiin kirkkotaiteeseen, läntinen polyfonia kirkkolauluun ja niin edelleen.

Tämän ongelman kanssa Hakkarainen painii. Hän ratkaisee sen kuvaamalla, kuinka teologit ja piispat olivat uskottomia aidolle ortodoksiselle traditiolle, jonka vuoksi kirkko ajautui vuosisadoiksi ”lännen vankeuteen”. Valoa alkoi kajastaa vasta 1800- ja 1900-luvuilla uuspatristisen liikkeen myötä. Ortodoksisen kirkon historiasta tulee näin jatkuvaa kamppailua oman ”puhtauden” säilyttämiseksi. Sen toisen vuosituhannen historia on pääasiassa kertomusta siitä, miten läntiset vaikutteet ovat toistuvasti ”saastuttaneet” sen.

Kiinnostavaa muuten on, kuinka lähelle uuspalamistinen narratiivi tulee protestanttista rappioteoriaa. Protestantismihan on perinteisesti oikeuttanut olemassaolonsa kertomuksella, jonka mukaan aito, alkuperäinen kristinusko korruptoitui joko heti apostolien jälkeen tai viimeistään vähitellen keskiajan mittaan. Siksi usko oli välttämätöntä puhdistaa, mutta katolinen kirkko ei hyväksynyt sitä. Tästä syystä katolisesta kirkosta oli oikeutettua erota. Uuspalamistinen ortodoksinen teologia vaikuttaa pyrkivän lujittamaan ortodoksista identiteettiä samantyyppisellä teorialla puhtaasta ortodoksisesta traditiosta, josta latinalainen länsi on pois poikennut ja josta ortodoksinen kirkkokin on harhautunut tuon tuosta, mutta joka siitä huolimatta on olemassa ja johon on aina syytä palata.

Läntistä arviota

Mitä ajatella läntisen tradition kristittynä edellä kuvatusta narratiivista? Selvää on, että itäisen ja läntisen tradition välillä on tiettyjä peruseroja: itä on ollut kreikan- tai kirkkoslaavinkielinen (ja vielä idempänä aramean, armenian, persian ja arabiankielinen), länsi pääasiassa latinankielinen. Traditioiden raja ei ole ollut kuitenkaan koskaan hermeettisesti suljettu: impulssit ovat kulkeneet aina molempiin suuntiin. Ensimmäisellä vuosituhannella lähinnä idästä länteen, koska sivistystaso oli idässä korkeampi. Toisella vuosituhannella enemmän lännestä itään samasta syystä. Näinhän se menee nykyäänkin: Jeesuksen rukous on saavuttanut suosiota lännessä paavia myöten, ja vastaavasti ortodoksiteologitkin lukevat Ratzingeria ja Ristin Johannesta.

”Rappioteoriaa” mielekkäämpi selitys sille, että ortodoksinenkin kirkko on vuosisatojen ajan elänyt monilla alueilla hyvin ”läntisesti” lienee se, ettei traditioilla yksinkertaisesti ole omaa, erityisen pysyvää substanssia. Sen sijaan niiden raja on aina ollut enemmän tai vähemmän häilyvä. Olisiko siis teoria legalistisesta ja juridisesta lännestä sekä hämyisen mystisestä idästä rehellisintä nähdä yhtenä historiankirjoituksen myyteistä, joita syntyi muutenkin runsaasti 1800-ja 1900-lukujen molemmin puolin romantiikan vaikutuksesta?

Hengellisenä tasolla vaikuttaa puolestaan hiukan huolestuttavalta, että hyvyyden ja totuuden rinnalle tai jopa ohi näyttää nousevan helposti ”itäisyysprinsiippi”. Sen ohella, että kysytään, mikä on totta, kysytään, mikä alkuperäistä, läntisistä vaikutteista vapaata itäistä teologiaa. Olisiko enemmän kristinuskon logiikan – rakkauden logiikan – mukaista olla avoin kaikelle hyvyydelle ja totuudelle, tuli se mistä suunnasta tahansa? ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21) Ymmärtääkseni juuri tämä on katolisuuden idea, ja ainakin minusta Rooman kirkko näyttää nykyisin edustavan sitä aidommin kuin ortodoksiset kirkot. Se oli yksi pääsyy sille, miksi kolmisen vuotta sitten liityin katoliseen enkä ortodoksiseen kirkkoon.  

Yhteisiä ongelmia ja aarteita?

Uuspalamismi syntyi 1800-1900-lukujen taitteessa, jolloin katolista teologiaa hallitsi uusskolastiikka, joka kieltämättä – ainakin äärimuodoissaan – saattoi olla rationalistista ja legalistista (vaikkei kyseistäkään aikakautta pidä yksioikoisesti leimata). Siinä mielessä on ymmärrettävääkin, että länsi nähtiin sellaisena. Katolisen kirkon pitemmän historian valossa kyse oli kuitenkin vain sivujuonteesta, joka on nykyisin tunnustettu ylilyönniksi. Ja vastaavastihan ortodoksinen historiankirjoituskin tunnustaa, että myös ortodoksisessa kirkossa on riittänyt legalismia ja muita rappioilmiöitä – ne vain ikävän usein ulkoistetaan ”läntisiksi vaikutteiksi” ottamatta niistä terveellä tavalla vastuuta.

Franciscus Assisilainen saarnaa linnuille. Kuva: Wikipedia

Jos pitempää historiaa katsoo, läntinen traditiohan on myös täynnään suuria mystikkoja ja askeetteja: pyhä Franciscus Assisilainen, pyhä Bonaventura, pyhä Ristin Johannes, pyhä Jeesuksen Teresa, pyhä Jeesus-lapsen Teresa, pyhä Edith Stein, pyhä Faustyna Kowalska jne. jne. Kuinka rationalistisena ja legalistisena on syytä pitää kirkkoa, joka on julistanut kirkon opettajiksi Jeesuksen Teresan ja Jeesus-lapsen Teresan kaltaiset mystikkonaiset?

On myös syytä huomata, että myös puhe lännen aristotelisuudesta on osin myytti: fransiskaanien ja karmeliittojen teologiset traditiot ovat olleet kautta aikojen vaikutusvaltaisia mutta eivät aristoteelisia. Uudemman tutkimuksen valossa myös pyhä Tuomas Akvinolainen vaikuttaa enemmän uusplatonikolta, joka hyödynsi Aristotelesta luodakseen universaalin teologisen synteesin kuin todelliselta aristoteelikolta.

Toisaalta, kuten emeritusprofessori Jouko Martikainen äskettäisessä hienossa luennossaan toi esille, jos mennään vielä Bysanttiakin idemmäs, siellä tunnettiin Aristoteles ja skolastinen metodi jo varhaiskeskiajalla, siis kauan ennen länttä. Joten ehkä vilpittömintä on todeta, että tietystä painotuserosta huolimatta sekä Aristoteleella että Platonilla on paikkansa molemmissa traditioissa (ja hyvä niin). Vastaavasti legalismi, liika juridisuus ja muut rappioilmiöt eivät palaudu kumpaankaan traditioon vaan ovat molempien yhteinen ongelma. Niin ikään mystiikka, terve askeesi sekä pastoraalisuus ja laupeus ovat niin ikään kaikkina aikoina olleet myös molempien traditioiden aarteita, eivät vain jommankumman omaisuutta.

Opin kehitys ja katolinen ykseys moneudessa

Keskeinen dialoginaihe katolilaisten ja ortodoksien välillä voisi olla idea opin kehityksestä. Sen ehkä ensimmäisenä sanoitti pyhä John Henry Newman kirjassaan An Essay on the Development of Christian Doctrine. Varmasti moni fiksu ortodoksinen teologi jakaa idean, mutta käsittääkseni se ei ole ortodoksisessa traditiossa kovin selvä.

On totta, että esimerkiksi apofaattinen kolminaisuusmystiikka on ”alkuperäisempää” kuin vaikkapa lännessä yleisempi kärsimysmystiikka. Mutta se, mikä on alkuperäisintä, ei ole ehkä kovin mielekäs kysymys. On esimerkiksi selvää, ettei Uudessa testamentissa ole samanlaista määritelmää Kolminaisuusopista kuin Nikean uskontunnustuksessa. Eli siis Uuden testamentin kirjoittamisen ja Nikean konsiilin (tai synodin, kuten idässä sanotaan) väliin jääneiden vuosisatojen aikana oli tapahtunut teologista kehitystä: Uudessa testamentissa implisiittisenä oleva Kristuksen salaisuus oli avautunut vähitellen yhä selvemmin. Kirkon usko ei siis ole museo tai liikkumaton monoliitti vaan ikään kuin elävä ja kasvava puu. Niinpä alkuperäisyyttä mielekkäämpää lienee miettiä sitä, mikä on totta, mikä on kristinuskon sisäisen logiikan ja dynamiikan mukaista.

Kristus pantokrator-mosaiikki Hagia Sogiassa. Kuva: Wikipedia

Jos ajatusta kehityksestä soveltaa mystiikan teologiaan, niin Jumalan Sanan inkarnaation ideahan on juuri se, että Jeesuksen pyhä ihmisyys ja elämä ilmaisevat meille kirkkaimmin Kolminaisuuden mysteerin: Rakkauden, joka iloitsee antaessaan itsensä kokonaan. Lisäksi usko on vuosisatojen saatossa tunnistanut, että tämä Kolminaisuuden salaisuus – itsensä antava Rakkaus – loistaa erityisen kirkkaasti joistakin inkarnaation yksityiskohdista – seimestä, rististä, haavoista, verestä, sydämestä – ja niiden ympärille on kehittynyt erityistä hartautta. Tapahtunut kehitys on siis kristinuskon sisäistä logiikkaa noudattelevaa. Inkarnaatiomystiikka on pohjimmiltaan Kolminaisuusmystiikkaa!

Edellä sanotun kanssa ei ole tietenkään ongelma se, että on monenlaisia temperamenttityyppejä ja siten monenlaisia hengellisiä tarpeita. Päinvastoin. Kenenkään ei ole pakko ”tykätä” esimerkiksi kärsimysmystiikasta, jollei koe sitä omakseen. Siksi on hienoa, että katoliseen kirkkoon mahtuvat läntisten ohella idän riitukset ja itäinen hartauselämä samoin kuin kartusiaanit ja sisterssiläiset (joiden spiritualiteetti on ymmärtääkseni hyvin lähellä itäistä apofaattista kolminaisuusmystiikkaa), kuten monet muutkin hartaudet, karismat ja riitukset. Ainoa kriteeri on vain se, että ne rikastuttavat ja elävöittävät toisiaan katolisessa ykseydessä eivätkä varjele mustasukkaisesti omaa puhtauttaan!

Olemme samaa kirkkoa!

Lopuksi haluan vielä positiivisesti palata siihen, että koen saaneeni paljon sekä hengellisesti että teologisesti kristinuskon itäisestä traditiosta. Toivon, että ortodoksiset sisaret ja veljet pystyvät ottamaan tämän pienen ”avautumisen” vastaan keskustelunavauksena eikä loukkauksena – sanottehan tekin välillä suorat sanat meille katolilaisille!

Katolilaisena ajattelen, että me idän kirkkojen kanssa olemme pohjimmiltaan samaa kirkkoa. Meitä yhdistää katkeamaton elävä traditio ja sen näkyvänä merkkinä historiallinen piispuus ja eukaristian vietto. Hieno konkreettinen tunnustus sille on se, miten paavi Franciscus julisti armenialaisen Grigor Narekilaisen (n. 950-1003/1011) vuonna 2015 kirkon opettajaksi – vaikka hän eli ja kuoli Rooman kirkon ulkopuolella!

Täyteen eukaristiseen yhteyteen on vielä tietysti matkaa, mutta luovutaan ainakin oman traditiomme itsetyytyväisestä, mustasukkaisesta varjelemisesta ja annetaan rakkauden ja elävöittävien vaikutteiden virrata vapaasti välillämme – Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden mukaisesti!

14 comments

  1. Ortodoksisen kirkon sivuilta ei löydy mainintaa Johannes Ilomantsilaisesta. Syy on yksinkertainen; sellaista ei ole.
    On Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.

    Alla lyhyt lainaus juhlasta profeetta Hannan kirkosta Sonkajanrannalta. Siinä kirkossa olen minäkin saanut osallistua ortodoksiseen liturgiaan.

    ”Metropoliitta Arseni toimitti yhdessä pastori Joonas Ratilaisen kanssa pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen juhlan palvelukset 7.–8. maaliskuuta pyhän profeetta Hannan kirkossa Sonkajanrannalla. Koronapandemiasta johtuen palveluksiin osallistui vain alle 20 henkeä paikallisia ortodokseja.
Pyhän marttyyri ja tunnustaja Johanneksen juhlaa vietettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa suuren paaston arkipäivänä, mikä leimasi palvelusten sisältöä ja kestoa. Juhlapäivänä toimitetun ennenpyhitettyjen lahjain liturgian jälkeen tarjottiin kirkkokahvit ja muisteltiin pyhän marttyyrin poikkeuksellisia elämänvaiheita.”
    https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/node/839
    Käytetty 1.11.2021 klo 18.40

    Tykkää

    1. Kiitos huomautuksesta, Kaija! Wikipediasta katsoin, että hänet kanonisoitiin ensin Johannes Ilomantsilaisen nimellä, mutta myöhemmin nimeksi korjattiin pyhä Johannes Sonkajanrantalainen. Luin artikkelia tehdessäni ilmeisesti jotain vanhaa artikkelia, jossa nimi oli vielä muodossa Johannes Ilomantsilainen.

      Korjasin artikkeliin nimen muotoon pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.

      Tykkää

      1. Seurasin tarkkaan Johannes sonkajanrantalaisen kanonisointiin liittyviä vaiheita ja rohkenen väittää, että Wikipediassa on virhe.
        Sonkajanranta kuului Ilomantsiin, kun Johannes Karhapää syntyi. Kun Karhapää kuoli, Sonkajanranta kuului Tuupovaaraan.

        Kiitos kiinnostavista teksteistä. Luterilaisena huomaan, että tämän sivuston kirjoitukset avartavat näkemyksiä.

        Tykkää

  2. Kiitos Joona hienosta kirjoituksestasi! Minulla on itsellänikin taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Olen jättänyt liikkeen, vaikka mielellään saatan suviseuroissa käydä kesäisin, on kiva nähdä välillä vanhoja ystäviä, joskin pidän lestadiolaisuutta hyvin ahdistavana suorastaan lahkolaisia piirteitä omaavana yhteisönä, omat traumat. Pohdin pitkään liittymistä katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Liityin sitten myöhemmin ortodoksiseen Kirkkoon. Minulla ei ollut mitään sen suurempaa syytä kuin se, että pidin ortodoksisen Kirkon pyhistä enemmän kuin katolisen kirkon pyhimyksistä. Lännessä eniten suosikkejani olivat Ristin Johannes, Tuomas Kempiläinen ja Catherine Laboure, eli mystiikka kiinnosti lännen puolellakin! :) Mystiikka voittaa koska tahansa lestadiolaiset saarnageneraattorit xD

    Idässä minuun teki suuren vaikutuksen älytön joukko pyhiä ihmisä ihan jo lähivuosikymmeniltä. Käsittääkseni ortodoksinen Kirkko on kanonisoinut pyhiä huomattavasti enemmän kuin läntinen sisarensa. Muutamia mainitakseni; Serafim Sarovilainen, Vanhus Joosef Hesykasti, Vanhus Paisios, Sofroni Saharov, pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, Porfyrios kausokalivialainen, Serafim Rose ja Vanhus Efraim Arizonolainen. Eikä siinä kaikki, pelkästään Athosvuorella on lähes puolisensataa elävää pyhää ja pelkästään heistä Efraim -nimisiä taitaa olla puolenkymmentä hypostaasia :D Laatokan Valamossa on tällä hetkellä Sofroni Saharovin oppilas Serafim, jota pidetään myös pyhänä. Mä olin ihan ällikällä lyöty, miten paljon löytyi kevyellä etsinnällä ihan oikeita ihmisiä, jotka elävät Kristuksen esimerkin mukaan, siis ihmisiä, joihin ei tarvitse pettyä uskon asioissa. Ja lisää joukkoon vielä kaikki pyhät kaikilta aikakausilta, jotka ovat jättäneet jälkeensä upeita hengellisiä opetuksia!

    Ei enää tarvinnut olla katkera kristitty. Ortodoksit sanovat, että jos olet teologi, rukoilet oikein. Ja jos rukoilet oikein, olet teologi. Eli toisin sanoen teologi, joka ei pysty kävelemään veden päällä on aina jollain tavalla huijari. Vain pyhät ihmiset ovat oikeita teologeja. Halusin liittyä juuri tuollaisten ihmisten yhteisöön, joten ortodoksinen kirkko oli hyvä valinta minulle. Toki upeita pyhimyksia oli myös lännessä ja on edelleen hyvin pyhiä ihmisiä, ja se oli ja on minulle edelleen piristävä asia. Lestadiolaisuudesta puuttuivat kokonaan sellaiset hengen jättiläiset. En ole vielä törmännyt lestadiolaiseen pyhään, niin voit uskoa miten ihanalta tuntui lukea Ristin Johannesta ja vastaavia. Jostain kumman syystä en ole ikinä pitänyt Franciscus Assisilaisesta – varmaan johtui siitä, että juuri luterilaiset fanittavat häntä paljon, ja minusta hän on pyhimysten juokossa aika keskinkertainen ja omahyväinen tapaus. Oli hauska asia kun huomasin ortodoksien ajattelevan hänesta samoin, ortodoksit pitävät yleisesti Ristin Johanneksesta enmmän kuin Franciscuksesta (pieni linkki: http://orthodoxinfo.com/praxis/francis_sarov.aspx ).

    On myös hyvä asia, että katolilaiset ja ortodoksivat yhdessä vaihtavat ja palauttavat reliikkejä keskenään. Olen varma siitä, että meidän kummankin kirkon piispat osaavat asiansa. Tunnen hyvin myös katolilaisten itsensä Vatikaani II:sta kohtaan olevan kritiikin.

    Tunnen henkilökohtaisesti isä Jarmon hyvin, että hänen teoksensa. Luen niitä säännöllisesti ja hänen poleeminen tyyli ei haittaa minua, onhan isä Jarmo Kainuusta ja savolaisten mielestä kainuulaisissa on ollut aina jotain vikaa! .D No leikki sikseen, isä Jarmo on loistavaa keskusteluseuraa ja hänen seurassaa viihtyy mielellään. En silti jaa kaikkia hänen näkemyksiään. Hänen askeettinen elämäntapansa tekee minuun enemmän suuremman vaikutuksen. On myös hyvin tunnettua, että ortodoksiset pyhät ovat hyvin jyrkkiä oikean Kirkon suhteen ja minulle on helppoa se ymmärtää, koska ei ole ketään heitä parempia ihmisiä olemassa, jotka tietävät asian parhaiten. Tuttua on myös minulle termit uuspalamismi ja uuspatristikot. Pidän itse uuspatristikkoja varsinkin ikonien suhteen hieman harhaoppisina, eli seuraan tässä uusia ortodoksiteologeja, jotka kyseenalaistavat nykyään uuspatristikkojen päätelmiä. Sinänsä on hyvä asia, että uuspatristikot ovat saaneet ihmiset varsinkin lännessä kiinnostumaan kirkkoisistä. Mutta pyhien isien mukaan ortodoksisuudessa on enemmän kyse oikeasta Fronimasta eli oikeasta mielenlaadusta ja elämäntavasta. Pyhä traditio on elävää eikä sitä voi protestanttiseen tapaan ajatella Platonin ideamaailman kautta. Kerran kysyin munkki Serafimilta, että onko puhe idän kirkosta myös myytti, koska kreikkalaiset, jos ketkä ovat niitä länsimaalaisia! Isä Serafim muistutti, että näinhän asia on, esim armenialaiset puhuvat ortodoksisesta Kirkosta lännen kirkkona! Termi filotimo on hyvä jokaisen itseään lännen kasvattina pitävän ihmisen googlata ( Tai katsoa tästä: https://www.youtube.com/watch?v=aXPJNDVfBgU ).

    Toki eroja katolilaisten ja ortodoksien välillä on Esimerkiksi pelastuskäsitykset eroavat lähes täysin toisistaan. En jaksa tässä selittää ortodoksista näkemystä, mutta laitan pari linkkiä hyviin ja asiallisiin videoihin ortopuolelta, joista pääsee alkuun. Mutta yleensä ortodoksinen pelastuskäsitys on hankalampi vaikkapa luterilaisille selittää kuin katolilaisille, katolilaiset ymmärtävät nyanssit helpommin.

    Mutta on minusta suuri harmi, että Suomi on ortodoksisen uskon periferiaa ja täällä käydään keskustelua, jossa muut ortodoksit ovat menneet eteenpäin maailmalla. Yliopistolla opin kyllä uuspatristikkojen suhteettoman suuren vaikutuksen Suomen ortodoksiseen paikalliskirkkoon, samoin joissain muissa pienissä paikalliskirkoissa lännessä ja hieman yhdysvalloissa myös. Näyttää siltä että uuspatristikot ovat vaikuttaneet niihin lännen ortodoksisiin paikalliskirkkoihin, jotka elävät valtakultttuurin paineen alla, kun taas perinteisiin ortodoksisiin maihin verrattuna heidän vaikutuksensa on vain yksi osa laajempaa keskustelua. Kärjistäen kreikkalainen tai venäläinen voisi sanoa, että niin kauan kun paikalliskirkko tuottaa pyhiä ihmisiä, se pysyy oikeassa opissa ja dogmassa, ja pyhä Traditio on silloin elävää, pidän siis kreikkalaisista hurjan paljon! :D

    Tykkää

    1. Kiitos paljon hienosta kommentista, Eksu! Täytyy perehtyä linkkaamiisi videoihin. Vaikuttavat kiinnostavilta.

      Vain yksi pieni huomio: Voi olla, että jonnekin Vatikaani II asti piti paikkansa, että ortodoksinen kirkko on kanonisoinut enemmän pyhiä kuin katolinen kirkko. Mutta en tiedä, pitääkö se enää nykyisin paikkansa. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II ehti paaviutensa aikana kanonisoida 482 uutta pyhimystä! :) Käsittääkseni myös Benedictus XVI ja Fransciscus ovat kanonisoineet paljon pyhiä.

      Mutta joo, olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että pyhät ihmiset ovat teologeja sanan varsinaisessa mielessä. Ja että tärkeä empiirinen todiste teologian totuudellisuudesta on se, että se tuottaa pyhyyttä eli kykyä rakastaa yliluonnollisella, itsensä antavalla rakkaudella!

      Tykkää

  3. Kiitos vastauksestasi, Joona! Teillä on todella upea blogi täällä ja olen seurannut tätä alusta asti. Täytyy sanoa, että ortopuolelta ei löydy täällä Suomessa yhtä hyvää blogia. Ehkä isä Damaskinoksen ”Ortodoksisesta Maailmasta” on ainut hyvä ortodoksiblogi Suomessa. Mutta olen sitä mieltä että kristillisistä verkkolehdistä ”Aamun koitto” on todella onnistunut ortodoksinen verkkolehti.

    Pahoittelen myös lukuisia kirjoitusvirheitäni! Kärsin lievästä lukihäiriöstä, joka varsinkin myöhäisinä illan tunteina vaivaa minua. Mutta se ei ole estänyt minua lukemasta paljon kirjallisuutta. Olen lestadiolaisille sukulaisilleni ison kiitoksen velkaa siitä, että lapsena sain tutustua Enid Blytonin Viisikko-sarjaan. Jostain kumman syystä suurin osa serkuistani piti kovasti Viisikosta. Ja Seppo A. Teinosen Hengen Tie-sarja on edelleen minulle tärkeä ja rakas :D

    Voi toki olla, että olen erehtynyt pyhien ja pymimysten määrästä. Muistelen kuitenkin nähneeni muutama vuosi sitten tilaston yliopistolla kanonisoitujen pyhien määristä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Muistaakseni katolisella puolella kanisoitujen pyhimysten kokonaismäärä oli 30 000 ja risat, ja ortopuolella reippaat 40 000. Mutta sehän ei ole tietenkään pyhien ihmisten todellinen määrä, koska ainakin ortodoksisessa Kirkossa kanonisointi tarkoittaa vain mahdollisuutta muistella pyhää liturgisesti. Jumala tietää pyhiensä todellisen määrän ja Kirkolla ei ole tarvetta määritellä kaikkia heitä. Käsittääkseni suunnilleen samoin menee katolisella puolen. Pyhien ihmisten määrät ovat niin valtavia, että jokainen löytää omat suosikkinsa taatusti. Jotain, mitä en ollut tajunnut lestadiolais/luterilaisena ollessani, ja mikä oli iso shokki minulle, kun olin ajatellut että pyhät ihmiset ovat jotain epämääräistä kansanhurskautta. Mutta sitten kun luet jonkun pyhän jälkeensä jättämää opetusta tai vielä paremmin, tapaat elossa olevan pyhän ihmisen, niin paluuta entiseen ei ole enää. Ja kaikkein helpoin tapa vakuuttaa kristinuskosta maallistunut ihminen on elävä pyhä.

    Ja hei! Mä pidin sinun pientä avautumista aivan loistava asiana, ja se oli tervetullutta kritiikkiä suomalaisten ortodoksien uuspatristikkoja tuntemaa fanitusta kohtaan. Kuulisimpa suomalaisilta ortodokseilta yhtä tervettä kritikkiä omia omaksuttuja myyttejä kohtaan. Toki kun itse roomalaiskatoliseen kirkkoon tutustuin, samoja kritiikin aiheita ortodoksista Kirkkoa kohtaan itsekin tarkastelin. Huomasin, että keskustelu oli kummassakin paikalliskirkossa täällä Suomessa jämähtänyt jonnekin 80-luvulle, ja kummatkin kritisoivat ja kritisoivat edelleen toisia lähes pelkästään myyteillä. No jostakin pitää alkaa! xD Anyway, oma huomioni oli se että aivan kuten ortodoksisella puolella, niin katolisella puolella myös täällä Suomessa oli sama ongelma, kummatkin kuuluvat kirkkojensa periferiaan tässä Maassa. Se, miten Manner-Euroopassa käydään tätä ajatusten vaihtoa, teki minuun vaikutuksen. Tai vaikka, miten Paavi Franciscus ja Patriarkka Bartoleomeos käyvät keskustelua, oli se vasta jotain. No oma suosikkini katolisista paikalliskirkoista on Ranskan paikalliskirkko ja ortopuolelta kreikkalainen paikalliskirkko. Ranska on minulle suosikki, koska sukulaisiani asuu Ranskan Lyonissa ja oma nimikkopyhäni on pyhä Ireneos Lyonilainen. Pidän kovasti nimikkopyhästäni, koska hän edustaa apostoli Johanneksen linjaa, että hän tuli hyvin toimeen lännessä ja idässä, että oli hyvin sovitteleva luonteeltaan. Tietysti pyhä Ireneos on kreikkalainen isä kotoisin Smyrnasta, ja Lyon, sillloinen Lungdunum kuuluu Rhonen laaksoon, joka on oli antiikin aikana kreikkalaisten siirtokuntien aluetta. Ja kreikkalaiset toivat sinne mm. viininviljelyn. Tietysti siellä tarvittiin kreikkaa osavaa paimenta. Joten haluan edustaa kaikessa omaa nimikkopyhääni :D Pyhä Ireneos antaa hyväät eväät ekumenialle omassa elämässäni.

    Onneksi tänne Suomeen on pikkuhiljaa rantautunut muun ortodoksisen maailman kritiikki uuspatristikkoja kohtaan, ja oma Patriarkkani on ottanut isompaa vastuuta Suomen paikalliskirkosta. Meillähän ongelma Suomessa on iso, kallis ja raskas luterilaiselta kirkolta omaksuttu hallintokoneisto ja pieni budejtti, noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Ja se aiheuttaa närää ortodoksien keskuudessa, miten käyttää jatkuvasti kutistuva budjetti oikein. Karjalaiset haluavat toki, että heidän omaa kulttuuriperintöänsä säilytetään ja kehitetään, mikä on toki aivan oikein. Ja sitten myö, jotka olemme ortodoksiseen kirkkoon liittyneet ja emme omaa karjalaisia juuria, haluamme tehdä omasta paikalliskirkosta jonkin muun kuin karjalaisen kulttuurin museon. Minusta se on enemmän Suomen Valtion tehtävä huolehtia vähemmistöjen asemasta kuin paikalliskirkon. Karjala on menettetty, eikä sitä Venäjä enää meille koskaan palauta. Meillä ei ole tule olemaan koskaan sellaista sotilaallista tai poliittista valtaa, että niin hulluja menisimme vaatimaan. Hahmo Aarne Honkajoki Väinö Linnan romaanissa Tuntematon Sotilas kiteyttää asian hyvin: ”Ja lopuksi yhdessä ja erikseen: varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen. ”

    Seuraavan kerran kun myö lähdetään päätä taas Karjalan mäntyyn lyömään, meiltä menee kaikki – oma maa, kieli ja kansa ja se on meidän suomalaisten loppu.

    On minusta hieman ikävää, miten suomalaiset ortodoksit lähtivät luterilaisten mukana Suur-Suomi hankkeeseen, ja vastoin eduskunnan yleistä mielipidettä menimme Natsi-Saksan kelkkaan. Sitä on oikeutettu meidän yleisessä narratiivissa, sillä että meillä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta kuten Suomen sotilaallinen johto silloin tajusi, Neuvostoliitolla ei voi olla sotilaallisia voimavaroja painostaa Suomea kun saksalaiset käynnistävät operaatio Barbarossan. Tilaisuus teki meistä varkaan, ja liittoutuneiden sijasta lähdimme Natsi-Saksan kelkkaan. Luterilaisten ja ortodoksien pitäisi tehdä tästä historian väärydestä tiliä Suomessa. Onneksi nykyään moderni brittiläinen historiantutkimus aiheesta ja suomalainen yliopistomaailma haastavat pölyttyneitä narratiivejä.
    Ja teidän katolilaisten eduksi ja kunniaksi on sanottava, että että teillä näytti olevan enemmän järkeä silloin tässä maassa.

    Eli edellä mainituista syistä en pidä suomalaisten ortodoksien Karjalaisen kulttuurin ylikorostamisesta yli ortodoksisen uskon. On minusta jotenkin järkyttävää, että suomen ortodoksisessa Kirkossa esiintyy selkeää venäjän ja jopa kreikan vastaisuutta, ihan kuin se olisi jotenkin kristillistä, paikalliskirkkomme syyttää Venäjän ortodoksista Kirkkoa etnoflytesmista, kun se itse sortuu karjalaisten osalta etnofyletismiin, jonka Ortodoksinen Kirkko on tuominnut hirvittäväksi harhaopiksi.
    Toki Venälläkin on omat ongelmansa. On minusta todella hämmästyttävää, miten Venäjä on tuottanut suunnilleen ihmiskunnan pahimmat rikolliset kuin pyhimmät ihmiset, mitä ihmiskunta tuntee. Nils Sorski ja vaikkapa Serafim Sarovilainen edustavat selkeästi sitä parhainta, mitä ihmiskunnalla on tarjota. En tiedä voiko venäläisiä edes savolaiset koskaan ymmärtää, mutta varmaan siksi venäläinen mieli on ihan oikea käsite.

    En pidä myöskään meidän suomalaisten ortodoksien uuspatristikkojen krittiikittömästä ihailusta. Onneksi munkit Serafim ja Damaskinos tuovat nykyään uutta tietoa vanhoihin pölyttyneisiin käsityksiin. Ortodoksisessa maailmassa uuspatristikkoihin suhtaudutaan välillä jopa aika kovallakin kritiikillä. Esim. mikä on tarkalleen luonteeltaan se eri ortodoksisten paikalliskirkkojen rappio eri aikakausilla. Esim. Suomessa syytetään Venäjän ortodoksista Kirkkoa läntisen hapatuksen tuomisesta ortodoksiseen uskoon, mutta niin vain Venäjän ortodoksinen Kirkko tuottaa edelleen kovia pyhiä ja Suomessakin kanonisoitu Pyhä Jonannes Valamolainen oli Venäläinen ja pyhä Johannes Sonkajarantalainen tunnettu venäjämielisyydestään. Venäjän ortodoksinen Kirkko tuotti hirveän määrän pyhiä ja marttyyreita kommunismin aikana, suorastaan eli silloin kulta-aikaansa ja kommunismin romahtamisen jälkeen nousi tuhkasta kuin feeniks lintu, kun kirkot lännessä ovat kauheassa kuluttuvassa kamppailussa maallistumisen ja kasvavan relativismin kanssa, jotain he ovat selkeästi tehneet oikein. Antiokian patriarkka kasvaa vielä nopeammin maailmalla kuin Venäjän patriarkka, erityisesti Amerikan mantereella. Aleksadrian patriarkka kasvaa hirveällä vauhdilla Afrikassa, ja entäs meidän oma patriarkamme, hänhän on lähes suositumpi kuin Paavi konsanaan. Lienee turha mainita että kaikki ortodoksiset paikalliskirkot näyttävät tuottavan hirmu määrin pyhiä jatkuvasti. Eikö Kristus sano, että hedelmästään puu tunnetaan, ja pyhät ihmiset ovat niitä hyviä hedelmiä. Eikä se todistä, että ortodoksinen Kirkko elää kulta-aikansa koko ajan pyhiensä kautta, tuottaen jatkuvasti hyvää hedelmää.

    Totta kai pyhä Traditio on elävää, sehän on itsenä Pyhän Hengen jatkuvaa työtä, totta kai Kirkko joutuu vaikeita aikoja kohtaamaan ja on aina selviytynyt niistä voittajana. Katsokaa pyhää Gregorios Palamasta, kaikki häntä vastustaneet piispat on ortodoksinen kirkko julistanut anateeman. Vaikka kaikki kirkon piispat, papit ja teologit kävisivät yhtä ainutta pyhää vastaan, eivät he voi sitä pyhää voittaa, koska itse Jumala lepää pyhissään, niin kuin ortodoksiset palvelutekstit sen upeasti sanoittavat. Sillä yhdellä ainualla pyhällä on siksi aivan jäjetön ylivoima kaikkia häntä vastustavia voimia vastaan, koska hänen vastustajansa käyvät itse Pyhää Jumalaa vastaan. Eikö ortodoksit maailmalla sano, että Kirkon todellinen auktoriteetti ovat pyhät, ja että saa olla vaikka koko synodi piispoja päättämässä asioista, mutta jos pyhät eivät ole asiasta samaa mieltä, niin koko synodi tuomitaan lopulta harhaoppiseksi ja anateemaan. Eikö siksi ortodoksinen Kirkko edellytä sitä, etttä piispan pitää olla munkki, että Kirkon korkeimmalla hierarkialla on aina vähintään yksi pyhä ihminen, eikä ortodoksisella kirkolla ole koskaan ollut pulaa pyhistä ihmisistä. Eikö tällä hetkelläkin esim. Kyproksen metropoliitta Athanasios, monelle suomalaisellekin tuttu piispa ole pyhä, jopa Moskova patriarkan Kirilin rippi-isä on tunnettu pyhä vanhus Elijah.

    Eikö se ole myös huolestuttavaa, että uuspatristikkojen joukosta ei ole tullut pyhiä ihmisiä, että ortodoksiset pyhät maailmalla eivät ole asettuneet heidän puolelleen. Sen pitäisi pelottaa, sillä se on ensimmäinen varoitus siitä, että Kirkko voi julistaa uuspatristikkoja myöhemmin anteemaan. Enemmänkin näyttää siltä että uuspatristikot itse sortuvat itse siihen, mistä läntisiä veljiämme syyttävät pyrkiessään ylirationalisoimaan pyhää Tradiota, siis itsensä Pyhän Hengen toimintaa, siis eivätkö he silloin käy itseään Jumalaa vastaan? Haitaten ortodoksisten paikalliskirkkojen toimintaa maailmassa. Eikö heidän toimintansa muistuta niin kuin Joona asian terävästi huomauttaa, hyvin protestanttista maailmankuvaa, kaukana ortodoksista Fronimasta. Eikö heidän toimintansa haittaa ortodoksien oikeaa kanssakäymistä varsinkin roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Eikö se estä meidän järkevää ekumeniaa heidän kanssaan, kun omista ongelmistamme syytämme heitä, kuka pyhä sellaista tekee? Näemme roskan toisen silmässä kun emme näe hirttä omassa. Ei meidän ongelmat ovat omia ongelmiamme ja itse meidän tulee ne ratkaista, niin kuin ortodoksinen Kirkko on aina tehnyt. Ei kreikkalaiset jääneet murehtimaan vastoinkäymisiään ja syytttelemään edes vihollisiaan, vaan pyrkivät kaikessa kehittämään filotimoa.

    Anateemat katolisen ja ortodoksisen kirkkon väliltä on purettu jo 60-luvulla ja sen pitäisi olla ilon ja juhlan aihe. Jos me kummassakin kirkossa älyämme käydä dialogia toistemme traditiota kunnioittaen, niin kenties me ruohonjuuritasolla elävät kristityt luomme yhteistä tradiota ja saavutamme joskus keskenämme ehtoollisyhteyden Pyhän Hengen niiin salliessa. Ei asia sen monimutkaisempi ole.

    Tykkää

    1. Vau, Eksu, hengästyttävän huikea kommentti! Suurkiitos! Ja olet aivan oikeassa siinä, että hienosti myös me katolilaiset osaamme omassa erinomaisuudessamme piehtaroimisen epäjalon taidon, varsinkin ehkä tällaisessa Suomen kaltaisessa periferiassa. :)

      Tykkää

    2. Olen varmaan tässä kohdin kurja protestantti, mutta ymmärtääkseni ortodoksisessa maailmassa ohjaajavanhusten ottama valta-asema myös herättää närää ja kriittisiä teologisia kysymyksiä. Kuinka hyvin tuollainen de facto kirkollisesta virasta erillinen auktoriteetti käy esimerkiksi yksiin Apostolisten isien tai UT kirjeiden kanssa?

      Piispojen naimattomuus käsittääkseni otettiin käyttöön siksi, että oli tapahtunut väärinkäytöksiä, joissa piispat eivät osanneet tehdä eroa perheensä omaisuuden ja seurakunnan omaisuuden välillä. Naimattomuus helpotti tätä asiaa. Ensimmäisten kristittyjen sukupolvien piispat olivat kuitenkin monesti perheellisiä miehiä.

      Mitä tulee pyhiin, uskon itsekin vakaasti, että siellä missä Kristuksen kaltaisuus on erityisen vahvaksi ihmisessä Kristuksen työnä kasvanut, alkaa uuden kirkastetun luomakunnan todellisuus pulpahdella näkyviin tuon ihmisen ympärillään monin ihmeellisin tavoin. Toivon kuitenkin, että et joudu pettymään. Elävien tituleeraamisessa pyhiksi ja heihin ripustautumisessa on olemassa tietty vaaransa. En halua kuulostaa liian negatiiviselta, mutta totean vain, että Perkele tekee työtään kaikkialla.

      Globaalin ortodoksisen maailman osalta suren välirikkoa Konstantinopolin ja Moskovan välillä sekä pan-ortodoksisen kokouksen arvovallan murenemista. Sekulaari politiikka myrkyttää helposti kirkotkin. Yksi esimerkki tästä: Youtubessa seuraan kanavaa ”Orthodox Church”, joka mitä ilmeisimmin on Moskovan patriarkaattiin jossain yhteydessä ( https://www.youtube.com/channel/UCvV_LZGJbXjSN2Jx31YYF1Q ). Kyseiselle kanavalle ominaista on lyödä kiilaa panslavistisen ortodoksisuuden ja muun kristityn maailman väliin: kanavan viestijöiden mukaan Konstantinopolin patriarkka ei ole vain skismaatikko vaan myös hereetikko, kaikki ekumenia on harhaa ja länsi on täydellisen rappeutunut. Surullisinta on tietenkin se, että monesti kanavan väitteet ovat vähintäänkin muunneltua totuutta jolleivat suorastaan valheita.

      Täydellisesti sivuutetaan esimerkiksi kaikki se, mitä ortodoksiset kirkot ovat erittäin sitoutuneella ekumeenisella työllään saavuttaneet suhteessa protestantteihin: kirkkoisien merkityksen suuri kasvu näissä kirkoissa, eukaristisen rukouksen renessanssi mukaan lukien epikleettinen rukous ehtoollisaineiden ylle, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen alkuperäisen sanamuodon hyväksyminen useissa läntisissä kirkoissa jo vuosikymmeniä sitten (!), ikonien marssi läntisiin kirkkoihin…

      Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa edellä mainitut ekumeeniset hedelmät ovat myös monin osin todellisuutta, vaikka herätysliikevyöhykkeellä niistä harvemmin mitään tiedetään. Ei tietty mikään ihme, siellähän vastustettiin henkeen ja vereen myös Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta, jonka taustalla vaikuttivat Tuomo Mannermaan – yllätys yllätys – Venäjän ortodoksien kanssa käytyjen neuvotteluiden innottaman tutkimuksen uudet löydöt Lutherin teologiasta ihmisen vanhurskaaksi tekemisenä…

      Tykkää

  4. Unohdin mainita eräästä asiasta ja laittaa linkin perään. Se ei ole klisee, että katolilaiset ja ortodoksit ymmärtävät toisiansa paremmin vaikkapa pelastuskäsityksiin liittyvissä asioissa, verrattuna esim. luterilaisiin. Ja syy on käsityksessä laista. Itsekin entisenä protestanttina olin saman ajattelumallin vanki.

    https://katachriston.wordpress.com/2011/09/21/did-luther-get-it-wrong-most-major-contemporary-pauline-scholars-say-yes/

    Tykkää

  5. Uuspalamismista puhuttaessa on hyvä muistaa, että ortodoksinen kirkon oppi on määritelty seitsemässä ekumeenisessa konsiilissa. Palamaksen käsitys energoista ja ousiasta on varmaan myös jossain synodissa/konsiilissa tuotu esille. Ehkä joku tietää missä. Palamismin juuret ovat kuitenkin varhaisempia. Jo pakanallinen Aristoteles ja kristitty Pseudo-Dionysios puhuvat energioista.

    Hyvä muistaa, että kirkon opetuksesta vastaa aina piispa. Vladimir Lossky, joka kirjoitti teoksen ”Idän mystinen teologia” oli maallikko. Florovsky oli pappi, mutta hänen akateeminen koulutustausta oli historiassa ja filosofiassa.

    Hyviä teoksia idän ja lännen teologian pohdintaan:

    Georges Florovsky and the Russian Religious Renaissance (Oxford 2014)
    Orthodox Constructions of the West (Fordham 2013)
    After Aquinas: Versions of Thomism (Blackwell 2002)

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista! Ja kiitos kirjavinkeistä, vaikuttavat kiinnostavilta!

      Palamaksen teologia sai ortodoksisessa kirkossa auktoritatiivisen aseman ns. viidennessä Konstantinopolin konsiilissa. Se oli sarja kokouksia, jotka pidettiin Konstantinopolissa aikavälillä 1341-1351. Kyseessä ei siis ole yksi seitsemästä ekumeenisesta konsiilista vaan myöhempi konsiili. Silti jotkut ortodoksit pitävät kyseistä konsiilia ekumeenisena konsiilina.

      Tässä tullaankin taas tiettyjen ortodoksisten narratiivien ongelmallisuuteen: ortodoksit usein väittävät, että ortodoksinen oppi pohjautuu seitsemään ekumeeniseen konsiiliin ja lännen kirkko on lisäillyt siihen omiaan myöhemmissä konsiileissaan. Tähän Emil taisi jo viitatakin aiemmassa kirjoituksessaan. Kuitenkin moni ortodoksinen opetus tosiasiassa pohjautuu huomattavasti myöhempien konsiilien päätöksiin ja näitä konsiileja voidaan pitää jopa ekumeenisina.

      Eikä siinä mitään: onhan katolinen kirkkokin pitänyt konsiileja seitsemän ensimmäisen jälkeen ja kutsuu niitä ekumeenisiksi. Mutta se olisi hyvä myöntää avoimesti eikä kertoa virheellistä tarinaa seitsemästä ekumeenisesta konsiilista, jonka jälkeen ei ole tullut mitään uutta. :)

      Tykkää

  6. Kappas! Olin juuri tulossa laittamaan tänne linkit noihin kirjoitukseeni, jos ne jotakuta sattuisivat kiinnostamaan, mutta näköjään täällä on jo kaksi ”päivitysilmoitusta”.

    Minua jäi jälkimmäisen kirjoitukseni kohdalla vähän vaivaamaan se, että se on sävyltään poleemisempi kuin oli tarkoitukseni. En halunnut ampua apua alas koko läntistä kristillisyyttä 1200-luvun jälkeen. Tasapainoinen kirjoittaminen on haastavaa kaltaiselleni vanhalle poleemikolle.

    Nimim.

    ”Voiko etiopialainen muuttaa ihonsa ja pantteri pilkkunsa? Yhtä vähän te voitte tehdä hyvää, te pahantekoon tottuneet.” (Jer. 13:23)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s