Kuinka minusta tuli ortodoksi – Vaeltajan kertomukset

EMIL ANTON

Matkani ortodoksisuuteen jatkui – ei kuitenkaan niin, että minusta olisi tullut ortodoksi! Otsikko johtuu siitä, että kun jokin aika sitten tuli tieto nunna Kristodulin kuolemasta, päätin vihdoin tarttua hänen kirjaansa Kuinka minusta tuli ortodoksi (Maahenki 2010). Siinä on kerrottu useammankin suomalaisen ortodoksiseen kirkkoon aikuisena liittyneen tarina. Sen lisäksi luin vielä ortodoksisen rukouselämän klassikon Vaeltajan kertomukset, josta on otettu suomeksikin useita painoksia ja johon paavi Franciscus äskettäin viittasi yleisvastaanotollaan sydämen rukouksesta opettaessaan.

Näillä kahdella kirjalla jatkoin siis ortodoksisuuteen tutustumista. Nunna Kristodulin toimittama kirja oli ihan mukava kokoelma eri ihmisten tarinoita, mutta mitään järisyttävää vaikutusta se ei tehnyt. Aivan toista luokkaa oli Vaeltajan kertomukset. Sitä lukiessa tuli olo, että nyt ollaan jonkin todella suuren ja syvällisen äärellä ja että tämä on yksi sellaisia kristikunnan klassikoita, joka jokaisen pitäisi lukea. Vertaus voi olla vähän hassu, mutta vastaava tunne on tullut helluntaipuolella David Wilkersonin ja Nicky Cruzin kirjojen Risti ja linkkuveitsi ja Juokse poika juokse äärellä. Dynamiittia!

Kuinka minusta ei tullut ortodoksia

Nunna Kristodulin kirjassa ei ole kokonaisia ”kääntymiskertomuksia” eri kirjoittajilta. Sen sijaan hän vie itse kerrontaa eteenpäin valikoiden keräämistään eri ihmisten tarinoista sopivia kohtia siteerattavaksi. Usein henkilöt esitellään van etunimellä ja joskus muutetulla nimellä. Suurin osa kirjan henkilöistä on tietysti taustaltaan jonkinsorttisia luterilaisia.

Hyvin usein vaikutelma oli se, että ortodoksiseen kirkkoon on päädytty esteettisistä, kulttuurisista, kokemuksellisista ja tunteellisista syistä. ”Ikuisuuden tunne” tai kirkonmenojen ”lämpö ja ilo” vetivät puoleensa. Joku löysi ikonimaalauskurssin kansalaisopistosta, toinen kirjoitti, että ”ensimmäisten vigilioiden jälkeen liitelin ilmassa”, tai että ”tunsin vain tulleeni kotiin”. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, enkä yhtään epäile näitä kokemuksia. Hyvät heille, jotka ovat näin kokeneet!

Kirjan intellektuaalinen puoli jäi kuitenkin aika ohueksi, vaikka useampikin päähenkilö kertoi lukeneensa valtavan määrän ortodoksikirjallisuutta. Joskus joku esitti myös jotain argumentintapaista. Eräs ex-luterilainen totesi hämmästyneensä ymmärtäessään, että ”elävä kristinusko on todellakin vanhempi kuin 500 vuotta, ja että on olemassa katkeamaton jatkumo alkukirkon ajoilta asti”. Pyhien yhteydestä avautui uusi maailma, ”todellista ja selvästi havaittavaa apua”. Näinhän se on.  

Nunna Kristoduli

Välillä homma meni kuitenkin vähän överiksi. Eräskin totesi, että Luther lähti taistelemaan roomalaiskatolisen kirkon mädännäisyyttä vastaan, ”mutta olisipa hän palannut takaisin ortodoksiseen kirkkoon, kotikirkkoonsa”! Pahiten epäsuhdassa kirjan yleisannin kanssa olivat nunna Kristodulin suorastaan ortodoksifundamentalistiset loppusanat, joiden mukaan kirjan henkilöt kokivat tulleensa siihen samaan Kirkkoon, jonka Kristus perusti helluntaina lähettämällä Pyhän Hengen:

Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan eronnut mistään vaan siitä on erottu. Kaikki ortodoksisen kirkon dogmaattiset kuin kristityn käytännön elämää säätelevät opetuksetkin ovat edelleen siltä ajalta, jolloin Kirkko oli yksi. Ekumenia on oikeastaan aika yksinkertaista. Jos kaikki kirkot ja suunnat palaavat siihen, mistä ovat lähteneet, jää jäljelle yksi katolinen ortodoksinen kirkko. Tämä tuskin tapahtuu lähiaikoina. Jokaisella yksityisellä ihmisellä on kuitenkin tämä mahdollisuus palata kaikkien kristittyjen hengelliseen alkukotiin – Kirkkoon. Eipä ihme, että niin monet tässäkin kirjassa tuntevat palanneensa KOTIIN.”

Mistähän sitä edes alottaisi tällaisen kappaleen kanssa. Yhtä lailla katoliset käännynnäiset puhuvat kotiintulosta. Enkä epäile, että samaa tunnetta ovat kokeneet moneen muuhunkin seurakuntaan liittyneet. Se ei argumenttina kovin paljon paina. Entä väite siitä, että kaikki muut ovat eronneet ortodoksisesta kirkosta? Täyttä utopiaa. En itse asiassa keksi montaakaan kirkkokuntaa, joka olisi eronnut ortodoksisesta kirkosta; ehkä vanhauskoiset ortodoksit, ja hekin uudistuksia vastustaessaan ja vainottuina. Samanlaista ”yksinkertaista” ekumeenista mallia olen toki kuullut katolisellakin puolella: palatkoot vain kaikki muut katoliseen kirkkoon. Paitsi että esim. metodistit tai helluntailaiset eivät ole koskaan eronneet katolisesta sen paremmin kuin ortodoksisestakaan kirkosta.

Suuressa skismassa saman kirkon patriarkaatit, Rooma ja Konstantinopoli, anatematisoivat toisensa, ei ”katolinen” eronnut ”ortodoksisesta” kirkosta eikä toisinpäin. Firenzessä 1400-luvulla yhdistyttiin ylätasolla mutta sitten ortodoksit hylkäsivät unionin eli periaatteessa sikäli voitaisiin sanoa, että he erosivat katolisesta kirkosta. Entä milloin kirkko oli Yksi? Teologisesti aina mutta historiassa ei koskaan. Kristoduli tarkoittaa ehkä 7 ekumeenisen konsiilin aikaa, mutta sitä ennen oli jo vaikka mitä jakautumisia. Ja kuinka monet ortodoksien opit ja käytännöt tulevat 1300-luvun hesykasmista, Gregorios Palamakselta, tai vielä paljon tuoreemmista (paikallisista) synodeista? Jättimäisiä väitteitä ei edes yritetä perustella. Entä ne ortodoksien käytännöt, jotka todettiin vääriksi jo vanhan kirkon aikana, kuten harhaoppisten ja skismaatikkojen uudelleenkastaminen?

Kirjassa on tästä pari hauskaa ja samalla vähän traagista tarinaa. Useammin kuin kerran suomalainen luterilainen liittyi ortodoksiseen kirkkoon Venäjällä – (uuden) kasteen kautta! Sitten tämä henkilö tuli iloisena ja ylpeänä Suomeen näyttämään kastetodistustaan ortodoksiselle papille ja kertoi liittyneensä ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksipapeilla on sitten ollut vähän tiukat paikat selittää, että oikeastaan ei olisi tarvinnut kastaa uudestaan. Uusi ortodoksi joutui pohtimaan: ”Olenko nyt heti tehnyt syntiä tai virheen?”

Toinen vähän erikoinen tarina koski italialaista miestä, joka kävi ehtoollisella Lintulan luostarissa. Kun hänelle selitettiin, että vain ortodoksit saavat käydä ehtoollisella, hän sanoi, että hänet on kastettu (uudestaan) ortodoksisesti Athosvuorella ja että hän on nyt siksi sekä katolilainen että ortodoksi! Kolmas vähän kauhistuttava juttu on se, että kun ortodoksit kastavat lapset upottamalla, niin siihen saattaa lapsi hukkua. Tästä kiertää näköjään pappien kesken tällainen pikkuisen järkyttävä vitsi: ”Se ei ole pappi eikä mikään, joka ei ole kahta-kolmea lasta hukuttanut”.

No joo. Kyllähän kreikkalaiskatolilaiset ja neokatekumenaalitkin upottavat lapsia. Tässä vain vähän halusin avata asioita, joiden vuoksi kirja ei kyllä tehnyt minusta ortodoksia. Mutta otetaan vastapainoksi tällainen todistus Valamon luostarista: ”Valamossa on hyvä olla, koska siellä on rukoiltu paljon”. Se on varmasti totta. Kävin itse Valamossa ensimmäistä kertaa jokin aika sitten, ja kyllähän se on erityinen pyhä paikka Suomessa. Käsinkosketeltavaa rukouksen ilmapiiriä olen kokenut myös joissain katolisissa pyhäköissä. Toinen aika hyvä todistus ortodoksisesta kirkosta eräältä ex-luterilaiselta oli, että se on vapaa ”vapaa ’hengellisestä lässytyksestä’”. En tiedä, kuinka laajasti jaettu kokemus tämä on, mutta tavoiteltava asia kyllä!

Vaeltajan kertomukset: kaikkea muuta kuin lässytystä

Kuten aiemmin vihjasin, Vaeltajan kertomukset oli vaikuttavuutensa ja vakuuttavuutensa puolesta aivan eri luokkaa. Se jos jokin oli kaukana kaikesta lässytyksestä. Todellista hengellistä dynamiittia. Sen pohjalta voisi melkein halutakin tulla ortodoksiksi, vaikka toisaalta siinä on enemmän kyse hengellisyydestä kuin kirkkokunnasta. Yhtä lailla se on kreikkalaiskatolilaisten hengellistä perintöä, ja miksei samalla kaikkien kristittyjen. Satuin juuri näkemään Matt Fraddin haastattelun itäisen riituksen katolisen nunnan Natalian kanssa (kannattaa katsoa!), jossa Fradd sanoi osuvasti: ”Luettuani Vaeltajan kertomukset, tein sen, minkä kaikki tekevät sen luettuaan: rukousnauha, Filokalia, boom!”

Rukousnauha, Filokalia, Boom!

Mikä kirjassa sitten on niin voimakasta? No, aloitetaan vaikka ihan alusta. ”Olen Jumalan armosta kristitty ihminen, tekojeni puolesta suuri syntinen, arvoltani koditon vaeltaja kaikkein alhaisinta säätyä, kulkija matkalla paikasta toiseen. Tässä on omaisuuteni: leipäpussi selässä, povella pyhä Raamattu, ja siinä kaikki.” Tästä se alkaa. Lukija on heti myyty ja mukaan temmattu. Tarina jatkuu. ”Tämä lause syöpyi erikoisesti mieleeni, ja minä rupesin miettimään: kuinka voi rukoilla lakkaamatta, kun jokaisen ihmisen on hengissä pysyäkseen pakko huolehtia muistakin asioista?” Tästä kirjassa siis on kyse. Kuinka voi rukoilla lakkaamatta (1. Tess. 5:17)?

Vaeltaja lähtee etsimään vastausta, kuuntelee saarnoja, kysyy papeilta ja viisailta, muttei löydä tyydyttävää vastausta. Noin vuoden päästä hän kuitenkin löytää erään vanhuksen, joka kertoo hänelle Filokalia-nimisestä kirjasta ja ”Jeesuksen rukouksesta”, joka kuuluu ”Herra, Jeesus Kristus, armahda minua!” Vanhus luki ja selitti asiaa Filokaliasta koko yön: ”Käy istumaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, kumarra pääsi ja kuvittele katsovasi sydämesi sisään ja ohjaa ymmärrys eli ajatukset päästä sydämeen. Hengityksesi tahdissa lausu hiljaa suullasi tai pelkästään mielessäsi: ’Herra Jeesus Kristus, armahda minua’.”

Vaeltajan kertomukset

Vaeltaja pääsee kesäksi vartioimaan erästä vihannesmaata ja asumaan risumajassa, mikä antaa hänelle tilaisuuden harjoitella sydämen rukousta eli Jeesuksen rukousta (parempi käännös olisi ehkä ”Jeesus-rukous”). Hän saa venäläistyylisen rukousnauhan, jossa on sata solmua. Vanhus opettaa häntä ensin lausumaan rukouksen 3000 kertaa päivässä, sitten 6000 kertaa päivässä. ”Ja kuinka ollakaan, minä totuin rukoilemaan niin, että jos vähäksikin aikaa lakkasin, tuntui kuin jotain olisi puuttunut, kuin olisin hukannut jotakin. Ja kun sitten taas aloitin uudestaan, niin siinä samassa tuli taas kevyt ja hyvä olla. . . Sellainen tottumus siitä tuli viikossa.”

Tämän jälkeen ohjaajavanhus nosti toistojen määrän 12 000:een päivässä. ”Kerran varhain aamulla rukous ikään kuin herätti minut. . . kieli ja suu lausuivat rukouksen sanoja kuin itsestään minun tarvitsematta niitä pakottaa!” Tämän jälkeen ohjaajavanhus antoi vaeltajalle luvan rukoilla vapaasti lukua pitämättä, mahdollisimman ahkerasti, mielen mukaan. ”Usein näin unessa itseni rukoilemassa.” ”Näin minä nyt sitten kuljen ja lakkaamatta luen Jeesuksen rukousta, joka on minulle kallein ja suloisin asia maailmassa.” ”Kun vilu kovin ahdistaa, alan lausua rukousta kahta pontevammin, ja pian lämpenen kauttaaltani.”

Aika väkevää. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kertomus. 170-sivuisessa kirjassa on neljä kertomusta, ja jokainen on edellistä ihmeellisempi. Suosittelen vahvasti. Pakkolukemistoa. Mitä Jeesuksen rukouksen harjoitukseen tulee, siitä minulla ei vielä ole kovinkaan paljon kokemusta. Mainitsemassani videossa sisar Natalia suosittelee konsultoimaan asiasta hengellistä ohjaajaa. Se lienee viisasta, niinhän vaeltajakin teki. Samoin Filokaliasta sisar sanoo, että se on äärimmäisten askeettien kirjoittamaa tekstiä toisille äärimmäisille askeeteille – ei mikään maailmassa elävän aloittelijan opas. Mutta kyllä varmasti vaikkapa 15 minuuttia Jeesus-rukousta (venäjäksi, englanniksi) aamuisin on paljon parempi kuin ei mitään.

Loppukaneetti. Iloiseksi yllätyksekseni löysin äskettäin lukemastani Youcatista eli katolisesta nuorisokatekismuksesta seuraavan kohdan (510):

Onko joka hetki mahdollista rukoilla? Rukous on aina mahdollista, se on jopa elintärkeää. Rukousta ja elämää ei voi erottaa toisistaan. Jumala ei tyydy pariin sanaan aamulla tai  illalla. Koko elämästämme täytyy tulla rukousta, ja rukouksistamme täytyy tulla elämää. Jokaisen kristityn elämäntarina on myös tarina rukouksesta: ainutlaatuisesta, pitkästä yrityksestä päästä syvempään yhteyteen Jumalan kanssa. Koska monet kristityt kokevat sydämessään kaipauksen olla jatkuvasti lähellä Jumalaa, he toistavat niin sanottua ”Jeesuksen rukousta”, jota on käytetty erityisesti idän kirkoissa jo varhaisista ajoista lähtien. Siinä rukoileva pyrkii toistamaan päivän aikana yksinkertaista rukousta, jonka tunnetuin muoto on: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, niin että siitä tulee jatkuvaa rukousta.

3 comments

  1. Ortodoksisen kirjallisuuden ehkäpä merkittävintä antia on todellakin sen rukousta koskeva sisältö. Voisi jopa sanoa, että itse tulin parin vuoden sisään eräänlaiseen rukousherätykseen lukemieni ortodoksisten kirjojen äärellä. Tulokulma kirjoissa on persoonallista suhdetta Jumalaan korostava. Liturgiseen oikeaoppisuuden tavoitteluun taipuvaiselle se on hyvällä tavalla tasapainottavaa: lopulta fokuksen tuleekin olla Kristuksen tuntemisessa ja rakastamisessa. Tunnekylmä ”ex opere operato” on kaukana siitä.

    Samalla ei kuitenkaan käy kieltäminen sitä, että pahimmillaan askeettinen rukouselämä maalataan siksi ainoaksi ja oikeaksi tieksi pelastumiseen. Määrättyjen rukousasentojen tuomat hengelliset kokemukset kohotuttavat kulmakarvoja.

    Yksi hauska näkökulma: joiltain osin ortodoksisuus ja helluntailaisuus ovat yllättävän lähellä toisiaan globaalisti tarkastellen – henkilökohtaisen Kristus-suhteen painottaminen, jatkuva rukous, aikuisten uudelleenkastamiset (heh heh), ihmeidentekijöiden korostettu asema verrattuna kirkollista virkaa hoitaviin sekä paikoitellen esiin pulpahteleva tiedekriittisyys (esim. näkemys, että eukaristia ei voi tietenkään vahingoittaa keliaakikkoa, koska kyseessä kuolemattomuuden lääke).

    Mutta huomaan, että itä on jättänyt minuun vahvan jälkensä. Olen siitä hyvin kiitollinen.

    Tykkää

  2. Kiitos loistavasta tekstistäsi Emil!
    Tekstissäsi oli paljon asioita (samoin kommenttikentässä), joita voisin korjata, mutta käsittelen lyhyesti vain pari asiaa, jotta en loisi liian poleemista tekstiä. En halua olla ilonpilaaja. Enkä jaksa ihan esseetä ryhtyä kirjoittamaan tänne. Ihan toisesta aiheesta ajattelin alkujaan lyhesti kirjoittaa tänne.

    Nunna Kristoduli tarkoittaa orientaaliortodoksisia kirkkoja ja roomalaiskatolista kirkkoa, koska ortodoksisesta näkökulmasta nämä eri kirkot ovat eronneet ortodoksisesta uskosta. Pyhä Gregorios Palamas edustaa hesykasmin toista aaltoa, eikä hän ole hesykasmin keksijä. Jeesuksen rukouksesta löytyy mainintoja jo ensimmäisiltä vuosisadoilta. Ortodoksisesta näkökulmasta kirkkoisen aika ei ole vielä ohi, ja pyhä Traditio on elävää, koska se on Pyhän Hengen jatkuvaa toimintaa Kirkossa.
    Kreikankielen sana ”katolinen” ei tarkoita Ortodoksisessa Kirkossa (Kirkko kirjoitetaan ortodoksisessa uskossa usein isolla alkukirjaimella) universaalia, vaan pyhän ja oikean uskon täyteyttä, josta ei puutu mitään. Universalismi on huomattavasti myöhempi ilmiö. Lähellä universalismia on kreikan kielen sana ekumeeninen. Eli Ekumeenisen patriarkan titteli ei tarkoita protestanttisten kirkkojen keksimää ekumeenistä työtä kristittyjen ykseyden puolesta, vaan koko asuttua ja tunnettua maailmaa.
    Ortodoksisen Kirkon virallinen nimi on Yksi Pyhä Katolinen ja Apostolinen Kirkko. Tämän Kirkon uskoa sanotaan ortodoksiseksi, siitä nimi Ortodoksinen Kirkko. Tätä harvoin korostetaan täällä Suomessa, eikä siitä ole kauan kun vielä Suomessa Ortodoksista Kirkkoa kutsuttiin nimellä Kreikkalaiskatolinen kirkko. Suomi on ortodoksisen uskon periferiaa, eikä täällä papiston koulutustaso ole vielä hyväksyttävällä tasolla. Sen huomaa usein suomalaisen papiston lähes hereettisista mielipiteistä muuhun ortodoksiseen maailmaan verrattessa. Ei käy sääliksi Ekumeenista patriarkkaa! Vasta 80-luvun lopulta on Suomessa ollut mahdollista opiskella itäistä teologiaa yliopistotasolla. Papiston koulutustason paraneminen on alkanut näkyä täällä vasta 2000-luvulla.
    Uudelleen kastaminen on mahdollista Ortodoksisessa Kirkossa, koska Kirkon ulkopuolella ei ole mysteerioita eli sakramentteja. Tätä kanonia väärintulkitaan usein täällä Suomessa, vaikka se korostaa juurikin Kirkon valtaa hyväksyä harhaoppisten kaste mirhallavoitelulla Kirkon kanonisten rajojen ulkopuolelta! Se ei ole ekumeniaa vaan ekonomiaa. Piispalla on oikeus siis päättää, miten asiassa hiippakunnan sisällä toimitaan. Ja Piispa vastaa siitä viimeisellä tuomiolla kastettavan puolesta.

    Niin paljon olisi asiaa ja niin vähän aikaa! Mutta nyt siihen, mitä alkujaan ajattelin kirjoittaa tänne.

    Itselläni oli pitkään vaihe, jossa kulutin hirveästi rationaalista teologiaa, sillä kreikkalaiset teologit varmaan Aristoteleen innoittamina ovat olleet myös hulluina deduktiiviseen päättelyyn. On ihan älytön asia, miten looginen ja dogmaattinen on Ortodoksisen Kirkon teologia kuin se on mystinen. Aloin kiinnostua enemmän Kirkon mystiikasta, kun looginen päättely ei enää innoittanut minua käytännön kristillisessä elämässä. Onneksi idässä mystiikasta ei ole puutetta ja jokainen kristitty on kutsuttu tulemaan pyhäksi! Uskaltaisisin suositella muutamia suomeksi käännettyjä teoksia täällä. Olisi hirmu mukavaa, jos Emil kirjoittaisit tulevaisuudessa idän ja lännen pyhistä ihmisistä ja keskeisistä mystiikkojen teoksista. Olisi kiva vertailla kontemplaatiota ja theoriaa keskenään ekumeenisessä hengessä! :D

    Tuossa muutama teos esimerkiksi, joista voisi kirjoittaa. Emil tietää varmasti lukuisista lännen teoksista enemmän. Olen lukenut itse esimerkiksi aikoinaan paljon Hengen tie-sarjaa.

    https://www.ortodoksi.net/index.php/Pyhitt%C3%A4j%C3%A4_Paisios:_Rukouksesta_(kirja)

    https://www.ortodoksi.net/index.php/Rakkauden_haavoittama_(kirja)

    Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, Valamon luostari, 2005, ISBN 978-952-5495003.

    https://www.ortodoksi.net/index.php/Siluan_Athosvuorelainen

    Tykkää

  3. Kiitos tekstistä! Nunna Kristodulin muut kirjat ovat kiinnostavampia kuin tuo mainitsemasi. Lisäksi suosittelen rakastettua ja huumorintajuista isä Kallistos Warea, jonka kirjoja on suomennettu ja jolta löytyy videoita netistä. Pyhä Isak Niniveläisen kootut teokset -kirjassa on niin ikään syvää ja painavaa tekstiä; onhan kirjassa 900 sivuakin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s