EMIL ANTON

Olen kirjoitellut aika paljon katolisuudesta ja luterilaisuudesta ja jonkin verran myös orientaalisista kirkoista, mutta ortodoksisuus on jäänyt sivuun. Pitkään olen kuitenkin halunnut perehtyä siihenkin enemmän, ja kun olin vierailulla ortodoksisessa kirkkomuseossa joitain vuosia sitten, hankin alkajaisiksi pari vanhaa suomenkielistä ortodoksista katekismusta luettavakseni. Niillä on hauskat nimet: Christillisen opin alku eli lyhykkäinen Pyhän Raamatun historia ja lyhykkäinen katechismus (1833) ja Lavea jalouskoisen itäisen kathoollisen kirkon ristilinen katehesis (1849).

Christillisen opin alku on yksinkertainen perusteos, jossa tiivistetään Raamatun historia ja kristinoppi venäjäksi ja suomeksi. Lavea katehisis sen sijaan on laajempi (n. 200 s.) opus. Opillisesti se on katoliseen makuun yllättävänkin ei-yllättävä, siis melko standardia ja tuttua settiä, joitain pieniä asioita lukuun ottamatta. Polemiikkia muita kristittyjä vastaan ei juuri ollut. Kielellisesti ja kristillisen terminologian kannalta kirjat ovat harvinaisen mielenkiintoisia. Sukelletaanpa siis hetkeksi 1800-lukulaisen suomalaisen ortodoksisuuden pariin!

Christillisen opin alku

Christilisen opin alku on historian toinen suomeksi julkaistu ortodoksinen teos, ”Wenäjän kielestä käätty ja ulosannettu Grekki-wenäjäin uskowaisten” hyödyksi vuonna 1833. Alussa Adamia ja Eeva kuvailtaessa sanotaan, että ”Jumalan kuwa ei ole ruumiisa, sillä Jumala on ruumitoin, mutta sielusa, selkiäsä ymmärryksesä ja pyhäsä tahdosa”. Yllättävän vahva perisyntioppi ilmaistaan, kun sanotaan, että Adamin synnin tähden kaikki ”syntywät syntisinä ja tuomion alla”. Vedenpaisumuksen jälkeen alettiin palvoa epäjumalia: tätä kutsutaan ”pakanaisuudeksi ja itolein kumarrukseksi”.

Raamatun tarina käydään tiivistäen läpi. Välillä on hauskoja ilmaisuja. Mooseksen saamat kymmenen käskyä olivat kahteen kivitauluun kirjoitettuna liiton arkissa, joka oli kätketty ”tapernakliin eli Jumalan liikettempliin”. Raamatun tarinan jälkeen siirrytään varhaiseen kirkkohistoriaan. ”Romin Imperatori Konstantinus Suuri — itse antoi itsensä kastaa. Konstantinopolin hän teki Christilliseksi pääkaupunkiksi hänen Waltakunnasansa.” Fokus on ymmärrettävästi Konstantinopolissa. Tässä suhteessa katolilaiset ja ortodoksit seuraavat historiaa eri maantieteellisistä perspektiiveistä.

”Apostolein jälkeen Seurakunta hallitaan Pyhän Raamatun ja Apostolein sanan kautta”, mutta erityistilanteissa kuten harhaoppien torjumiseksi ”kootaan Kokoukset”, joita on ollut ”yhdeksän Paikollista ja seitsemän Kokomaallista” eli 9 paikallista ja 7 ekumeenista. Tämä oli jännä, mitkä ihmeen 9 paikallista? Moisesta en ole aiemmin kuullut, siis tuollaisena ”kanonisena” lukuna, mutta enempää meille ei tässä kerrota. Kirkkohistoriallista osiota seuraa katihismus-osio. Siitä pari nostoa:

K. Mikä se on itoli? W. Kalullinen muoto jongun luontokappaleen eli jungun ulosajateltun jumalan, jota kumarretaan totisen Jumalan siaan.

Ja sitten seitsemän salaisuutta eli sakramenttia. Mielenkiintoinen havainto sekä tässä että Laveassa katehisisissa oli se, että sakramentit on ujutettu uskontunnustuksen sisään kasteen alle. Eli näin ne ikään kuin implisiittisesti sisältyvät uskontunnustukseen, kun taas esim. Katolisen kirkon katekismuksessa uskontunnustus ja sakramentit käsitellään eri osioissa.

Myös sakramenttien nimet ovat aika jännät: 1) Kastet. 2) Myrhamiwoidellus. 3) Pyhille käyminen (Rippi). 4) Syntein tunnustus (Katumus). 5) Pappeus. 6) Awiokäsky (nainto). 7) Öljypyhitys. Rippi ei siis olekaan rippi (konfirmaatiosta puhumattakaan!) vaan ehtoollinen! Aika hauskaa, että sana ”rippi” on voinut suomessa tarkoittaa kolmea sakramenttia. Sanahan tulee kai lopulta latinan scriptumista ja viittaa siihen, että henkilön nimi on kirjattu, kun ensi kerran on käyty ripillä (synnintunnustuksella) ja saatu ensi kertaa ehtoollinen konfirmaation yhteydessä.

Lavea katehisis

Jos sakramenttien nimet vuodelta 1833 yllättivät, niin sitä enemmän yllättää se, että ne ovat taas muuttuneet vuoteen 1849 mennessä. Nyt ne kuuluvat: 1. Ristiminen (Kaste). 2. Myrrhamivoielus. 3. Osauttaminen (Herran Ehtoollinen, Pyhille käyminen). 4. Katumus. 5. Pappeus. 6. Nainto (aviokäsky). 7. Öljypyhitys. Osauttaminen! Vähänkö siisti sana, se on siis kommuunio suomeksi. Miksi emme ole moisesta kuulleetkaan? Milloin se jäi pois käytöstä? Sairaiden/viimeisen voitelun kutsuminen öljypyhitykseksi ja avioliiton kutsuminen nainnoksi (tai aviokäskyksi) on myös mielenkiintoista.

Mutta paras on vielä tulossa. Mitä osauttamisessa eli eukaristiassa tapahtuu? ”Transsubstantiaatio” on latinaa, joten ei käy, mutta onneksi saman voi ilmaista selvällä suomen kielellä: ”leipä ja viina paneuvat, tahi oleuvat, totiseksi RIStuksen Ruumiiksi ja totiseksi RIStuksen Vereksi”! Entä mikä on 1800-luvun ortodoksisuomeksi ”traditio”? Traditiohan on täyttä latinaa. Esimerkiksi, mihin perustuu opetus kuolleiden puolesta rukoilemisesta: ”Pysyväiseen Kathoollisen Kirkon muinelmaan, jonka alut näkyyvät vielä vanhan liiton Kirkossa.” Muinelmaan! Mahtavaa.

Lavea katihisis on jaettu kolmeen osaan: Kristillisestä uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Uskon alla on uskontunnustus, toivon alla on Isä meidän -rukous ja autuaaksijulistukset ja rakkauden alla kymmenen käskyn selitys. Muotona on Q&A eli K&V, kysymys-vastaus. Otetaan esimerkki jokaisesta osiosta. Usko:

K. Minlainen oli RIStuksen opetus? V. Jumalan valtakunnan Evankeliumi, tahi toisin, opetus pelastuksesta ja iankaikkisesta autuudesta, se sama, jota nytki opetetaan Jalouskoisessa Kirkossa.

Sehän kuulosti melkein lestadiolaiselta! Sitten toivosta, taspuolisuuden vuoksi körttien iloksi:

K. Kutka ovat ne, jotka janoavat ja isoavat vanhurskautta? V. Ne, jotka rakastaen tehä hyvää, eivät lue itsiänsä vanhurskaisi, eivät luota hyviin töihinsä, vaan tunteevat itsensa syntisiksi ja vikapäiksi Jumalan eessä; ja jotka uskon halulla ja rukouksella, kuin henkellistä ruokaa ja juomaa, isoovat ja janoovat armollista vanhurskauttamista JEsuksen RIStuksen kautta.

Viimeisenä vuorossa on rakkaus. Mielenkiintoinen juttu on se, että ortodoksit laskevat kymmenen käskyä eri lailla kuin me; toisena käskynä on kuvakielto. Se tietysti aiheuttaa klassisen kysymyksen ikoneista, jota käsittelin jonkin verran postauksessani Abu Qurrasta. Annetaan nyt kuitenkin vielä katehisisin selittää, jotta saataisiin lestadiolais-ortodoksisen ja herännäis-ortodoksisen vastauksen päälle vielä oikein ortodoksis-ortodoksinen loppukaneetti.

K. Eikö tämän kautta kielletä pitämästä, millisiä tahaan, pyhiä kuvauksia? V. Ei ensinkään. Tämä selvästi näkyy siinä, että sama Moses — samana aikana sai Jumalalta käskyn asettaa Majaan, tahi Hebrean kuletettavaan temppeliin, kultaiset Herubiimien pyhät kuvaukset, ja sen ohessa siinä temppelin sisä-osassa, jonka puoleen kansa kääntyi Jumalalta kumartamaan. K. Mikä on ikoona? V. Tämä sana Greekkasta merkitsee kuvausta tahi muotoa. — K. Onko pyhien ikoonain tarvitseminen sopiva toisen käskyn kanssa? V. Se olisi sopimatoin sen kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, jos ken kävisi niitä jumaloittamaan.