Abu Qurran arabiankieliset apologiat

EMIL ANTON

Ortodoksinen pappismunkki ja Itä-Suomen yliopiston professori Serafim Seppälä on niin sanotusti kova jätkä. Paitsi että hän on kirjoittanut kasan huippulaatuisia kirjoja ja suomentanut syyriankielisen kristillisyyden klassikoita (kuten Iisak Niniveläisen Kootut teokset ja Efraim Syyrialaisen Paratiisihymnit), hän on kääntänyt myös arabiankielisen kristillisyyden merkkiteoksia, nimittäin 700-800-luvuilla eläneen pohjoismesopotamialaisen piispan Theodoros Abu Qurran Ikonien kunnioittamisesta ja Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta. Teoksilla on niin kulttuurihistoriallista, teologista kuin apologeettistakin arvoa, ja ne ovat peräisin ajalta, jolloin Rooma ja Konstantinopoli eivät olleet vielä ekskommunikoineet toisiaan – Abu Qurra on siis katolilaisten ja ortodoksien yhteistä perintöä.

Valamon luostarin vuonna 2008 julkaisemassa teoksessa Ikonien kunnioittamisesta on Seppälän kirjoittama johdantoluku, jossa hän sanoo Aqu Qurraa voitavan pitää ”varhaisimpana tunnettuna kristittynä, joka kirjoitti itse omia teoksiaan suoraan arabiaksi”. Abu Qurra kirjoittaa Lähi-idän (ei siis Konstantinopolin ikonoklasmin) kontekstissa, näennäisesti ”juutalaisia” vastaan, mutta todellinen kohde on mitä ilmeisimmin ollut Lähi-idän 600-luvulla vallannut islam. Rinnakkaisteoksena voikin lukea Johannes Seppälän jo vuonna 1986 suomentaman Johannes Damaskolaisen Ikoneista.

Myös Suomen patristisen seuran (kiitos arvostelukappaleesta!) vuonna 2020 julkaisema uutuus Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta sisältää Serafim Seppälän lähes 60-sivuisen johdantoluvun, jossa todetaan, että 600-700-lukujen kristillisiä tekstejä ei ole juuri huomioitu islamilais-arabialaisen valtakunnan historiankirjoituksessa. Seppälä esittelee tuon ajan kristikunnan kokonaiskuvan, joka oli hyvin erilainen kuin omana aikanamme. Lähi-itä oli kristillisempi kuin Eurooppa. Ja vaikka arabia oli jo yksi helluntain kielistä, arviolta yli 90 % arabiankielisestä kristillisestä kirjallisuudesta on edelleen editoimatta ja julkaisematta.

Abu Qurra ja arabiankielinen kristinusko

Seppälä toteaa uusimman kirjan johdannon aluksi hyvin, että kirja ei kerro siitä, mitä islam on tai mitä siitä pitäisi ajatella, mutta se kertoo paljon siitä, miten islam nähtiin 700-luvun kristillisessä Lähi-idässä. Sopii hahmottaa, että ennen islamin tuloa Arabian niemimaalta (nyk. Saudi-Arabia) 600-luvulla, Lähi-idässä oli pääasiassa syyrian- mutta myös arabiankielisiä kristittyjä, juutalaisia, zarathustralaisia ja muita jänniä ryhmiä kuten mandealaisia (gnostilaisia), markionilaisia, manikealaisia ja mesopotamialaisten jumalien palvojia (assyrialaisia/kaldealaisia ”pakanoita”). Päävaltakunnat olivat Rooma/Bysantti ja Persia, raja meni pääasiassa Eufratvirtaa pitkin.

Abu Qurra

Islamilaista historiankirjoitusta pitkälti seuraileva läntinenkin historiankirjoitus on usein esittänyt, että arabivalloitus katsottiin suoranaiseksi vapautukseksi ja että Lähi-idän kristityt, varsinkin ns. harhaoppiset, olisivat olleet tyytyväisiä päästessään Konstantinopolin ikeestä (verot ja toisuskoisten vainot). Seppälän mukaan kristittyjen teksteistä sen sijaan piirtyy kuva siitä, että arabivalloitusta pidettiin ensin väliaikaisena, sitten suorastaan apokalyptis-lopunajallisena koettelemuksena. Kun arabian kieli vakiintui kaupungeissa ja kristityille kävi selväksi, että valloittajilla on oma uskontonsa, syntyi tarve ja mahdollisuus arabiankieliselle kristilliselle kirjallisuudelle.

On myös hyvä yrittää sisäistää sitä, että arabiankielisiä kristittyjä on edelleenkin miljoonia. Eniten heitä on Egyptissä ja Libanonissa, mutta myös Israelissa, Palestiinassa, Syyriassa, Jordaniassa, Irakissa, jne. Pääasiassa he ovat näitä vanhojen aikojen kristittyjen jälkeläisiä. Nykyään arabiankielistä kristinuskoa voi seurata vaikkapa Suomesakin käsin tuettua, laajalta ekumeeniselta pohjalta toimivaa SAT7-kanavaa katsomalla. Arabiankielinen kristillinen kulttuuri on valtava oma maailmansa, kielimuurin takana valitettavan vähän tunnettu. Suomi on yksi hyvin harvoista onnellisista kielistä, joille Abu Qurra on käännetty.

Seppälä on kuitenkin johdantoluvuissaan rehellinen ja toteaa, etteivät Abu Qurran apologeettiset eli kristinuskoa puolustavat argumentit läheskään aina vakuuta nykylukijaa. Omastakin puolestani tunnustan, etten mitenkään ylenmääräisesti innostunut Abu Qurran kirjoista, vaikka ne olivatkin kiinnostavia (ja hyvin käännettyjä!). Suurimpien kirkkoisien joukkoon Abu Qurra ei varmasti lukeudu, mutta hän antaa kyllä hyvän muistutuksen kristinuskon historiasta ja merkittävän esimerkin varhaisesta kristillis-islamilaisesta dialogista. Ja toki Abu Qurran kanssa pääsee aika olennaisten ja syvällisten teologisten kysymysten äärelle.

Ikonien kunnioittaminen

Syytös ikonien kunnioittamista ja varsinkin kumartamista vastaan on vakava: kyseessä on epäjumalanpalvelus, mikä on monoteistisessa perinteessä aika lailla pahin mahdollinen synti. Kuvien tekeminen ja palvominen kielletään jo kymmenessä käskyssä, ja islam omaksui tämän juutalaisperäisen kannan. Samaa argumentaatiota toistetaan edelleen joissain herätys- ja vapaakristillisissä piireissä. Kuinka Abu Qurra sitten puolustaa ikonien kunnioittamista?

Monet hänen argumenttinsa ovat raamatullisia, erityisesti vanhatestamentillisia. Hän hyödyntää erityisesti kohtia, jotka ovat tuttuja myös Koraanista, kuten se, että Jaakob ja hänen poikansa kumarsivat Joosefin edessä tai että Hesekiel kumarsi kuvina ilmestyneen Jumalan edessä. Vastustajiaan hän haastaa kivenpalvonnasta, sillä juutalaiset kunnioittivat temppelivuorella ollutta maailman peruskiveä ja muslimit Mekan mustaa kiveä. Muslimit myös kumartavat näennäisesti maata, mutta onko se maanpalvontaa? Ei, vaan palvonnan kriteerit ovat sisäisiä, se, minne tahto suuntautuu.

Mielenkiintoinen on myös argumentti ihmeistä, joita on nähtävästi ilmennyt yleisesti kristillisen hurskauden piirissä. Ikonien vastustajat ”saisivat selittää meille, miksi pyhien ikonien kuvista virtaa usein runsaasti mirhaa kaikkivaltiaan Jumalan voimasta? Tai kuinka eloton kivipaasi nuolen lävistämänä vuotaa ihmeellisesti verta – -? Miten pyhien haudat, luut ja kuvat niin usein karkottavat riivaajia huudoin ja vaikeroinnein?”

Viimeinen ja ratkaisevan tärkeä argumentti nojautuu traditioon: ikonien kunnioittaminen on vanha ja laajalle levinnyt kristillinen perinne, jonka puolella ovat suurimmat kirkkoisät ja opilliset auktoriteetit. ”Olipa maa mikä tahansa, sen kirkoissa on pyhien kuvia. Jos niiden yleisyys ei osoita niiden periytyvän alkulähteestä saakka, silloin ollaan hylkäämässä jo kaikki muukin”, Abu Qurra kirjoittaa. Kaikkein kovimmat auktoriteetit ovat 300-luvun kolminaisuusopilliset mestarit Athanasios Suuri, ”johtava opettaja” ja Gregorios Teologi (Nazianzilainen).

Jos siis opettajien asema kirkossa on näin kunniakas, kuka kristitty voi hylätä jotain heidän opetuksestaan ilman että hänestä tulisi luopio suhteessa koko kristinuskoon? – – Riittävä lohdutus jokaiselle pyhiä ikoneita kunnioittavalle kristitylle on sen tietäminen, että niitä kunnioittaessaan hän seuraa kyseisiä opettajia. Noille karkeamielisille, jotka häpeissään välttelevät ikonien kunnioittamista, taas riittää se, että he ovat ristiriidassa heidän kanssaan. Tämä osoittaa heidän kääntäneen selkänsä koko kristinuskolle. Meille tämä on lopullinen mittapuu, jonka avulla tuomme kristityt takaisin yhteen, pyhien ikonien kunnioittamisen piiriin.

Kristinuskon leviäminen, Pyhä Kolminaisuus ja Kristuksen uhriveri

Abu Qurran toisessa kirjassa ydinteemoina ovat kristillis-islamilaisen polemiikin vakioaiheet eli Jumalan kolminaisuus ja Kristuksen asema Jumalan Poikana. Toinen suuri teema on kysymys siitä, kuinka kumpikin uskonto alun perin levisi. Vakioargumentti kristillisessä apologetiikassa oli, että islam levisi miekalla, kun taas kristinusko ihmeiden, korkean moraalin ja totuuden voimalla. Erään keskiaikaisen muslimivastineen (Abd al-Jabbar, k. n. 1025) mukaan Paavali muutti Jeesuksen uskonnon roomalaisille sopivammaksi sallimalla sianlihan syömisen, ja sitten Konstantinuksen kääntymisen jälkeen kristinuskoa levitettiin väkivaltaisesti pakolla. Marttyyrikirkon aika jäi tässä sivuun, sillä se ei oikein sopinut islamilaiseen narratiiviin.

Abu Qurran ensimmäisessä kirjoituksessa pyritään osoittamaan kristinuskon totuus monien uskontojen joukossa puhtaasti järkeä käyttämällä, ikään kuin ihmisluonnosta Luojaan päätellen. Lännessä on myöhemmin Tuomas Akvinolaista seuraten yleensä ajateltu, ettei kolminaisuusoppia voi osoittaa järjellä vaan ainoastaan ilmoituksen pohjalta, mutta Abu Qurra argumentoi sen puolesta järjellä. Onkin aika mielenkiintoista, että Abu Qurra päätyy pitämään juutalaisuutta järjenvastaisena uskontona ja toteaa, että kristityt uskovat Vanhan testamentin profeettoihin oikeastaan vain siksi, että Kristus kutsui heitä profeetoiksi. VT:n erikoinen paketti nyt vain tulee Kristuksen mukana.

Abu Qurra esittää, että Jumalassa täytyy olla luonnostaan synnyttävyyden ja johtajuuden (ri’āsa, ’pää-yys’, ’päänä oleminen’) ylevät ominaisuudet, muuten hän olisi ihmisiä alhaisempi. Lisäksi johtajuuden tulee olla suhteessa johonkin samanveroiseen, ei ylempään (se olisi mahdotonta) eikä alempaan. Tätä Abu Qurra havainnollistaa Lähi-idälle tyypillisellä retoriikalla:

Jos olisit kuningas ja joku tulisi luoksesi sanoen: ”Rauha sinulle, aasien kuningas!” niin oletan, että langettaisit hänen henkeään uhkaavan tuomion. Kuinka siis luulet, että sinä et ansaitsisi Jumalalta vielä kovempaa tuomiota tehtyäsi hänen johtajuudestaan pelkästään luotuja koskevan? – – Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin todeta Jumalan johtajuuden olevan sellaista, joka on ollut jo ennen luomista ja jolla ei ole loppua.

Kiistakirjoittelun keskeltä Abu Qurralta löytyy myös aika mielenkiintoinen (uskaltaisinko sanoa lestadiolais-katolinen?;)) pelastusopillinen kohta. ”Kun siis me kristittyjen yhteisönä nyt uhraamme tuon Pojan kärsimyksiä syntiemme puolesta, syntimme annetaan anteeksi täydellä varmuudella ja me pääsemme rangaistuksesta, joka on valmistettu niille, jotka ovat Kristuksen tulemisen jälkeen jättäneet maailman ennen kuin ovat saaneet syntinsä anteeksi hänen veressään.” Jeesuksen nimessä ja veressä, pyhässä eukaristisessa uhrissa, ovat kaikki synnit anteeksi!

Tietäkää, älkää epäilkö: Tämä uskonto on Jumalasta. Tässä ei ole sijaa epäilyksille. Ilman sitä ei ole armoa. Sen ulkopuolella ei ole todellista uskontoa. Jumalalle olkoon ylistys ja kunnia, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt, aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s