EETU MANNINEN

Jesuiittaveljestön perustajan Ignatius Loyolan (1491–1556) teosta Hengellisiä harjoituksia pidetään yleisesti hengellisen kirjallisuuden klassikkona. ”Hengellisillä harjoituksilla” Ignatius tarkoittaa ”kaikentapaista sielun valmentamista ja valmistamista juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset ja sitten kun ne on juurittu etsimään ja löytämään Jumalan tahto, joka koskee oman elämän avoimuutta sielun pelastumiseen” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Ignatius hahmottelee tätä tarkoitusta varten ohjelman neliviikkoiselle retriitille. Ohjelma sisältää ”kaikentapaista omantunnon tutkiskelua, mietiskelyä, sisäistä katselua, suullista ja henkistä rukoilemista ja muita hengellisiä toimintoja” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Harjoitusten ”viikkojen” ei välttämättä tarvitse kestää juuri seitsemää päivää, vaan niitä voidaan lyhentää tai pidentää tarpeen mukaan. ”Harjoitukset olisi kuitenkin saatava päätökseen 30 päivässä, joko hieman enemmässä tai vähemmässä” (Hengellisiä harjoituksia, 4). Retriittiin osallistujan on ohjelman mukaan ”viivyttävä yhden tunnin ajan jokaisessa viidessä päivittäisessä harjoituksessa tai sisäisessä katselussa” (Hengellisiä harjoituksia, 12).

Mutta entä jos haluaisit syventää hengellistä elämääsi hengellisillä harjoituksilla, mutta elämäntilanteesi ja arjen velvollisuudet eivät salli sinun osallistuvan tällaiseen pitkään ja kokonaisvaltaiseen retriittiin? Tässä tapauksessa voin lämpimästi suositella Hengellisten harjoitusten uutta englanninkielistä editiota, The Spiritual Exercises of St. Ignatius of Loyola: With Points for Personal Prayer from Jesuit Spiritual Masters, joka on varta vasten tehty maallikoille jokapäiväisen hengellisen elämän tueksi.

Kuten teoksen toimittanut jesuiitta ja Notre Damen yliopiston professori isä Sean Salai esipuheessaan kirjoittaa, tämä editio on vastaus tilanteeseen, jossa hengelliset maallikkoliikkeet, kuten Opus Dei, Taizé ja monet muut, ovat vieneet jalansijaa jesuiittojen kaltaisilta perinteisiltä sääntökunnilta. Editio on tarkoitettu maallikoiden yksityiseen käyttöön heidän hengellisen elämänsä avuksi. Toimittajan johdannot ohjaavat lukijaa kädestä pitäen eri harjoituksiin käyttäen hyväkseen eri aikoina eläneiden jesuiittojen oivalluksia ja esimerkkiä. Teos on myös ajankohtainen, sillä Ignatius Loyolan kääntymyksen 500-vuotisjuhlan kunniaksi on parhaillaan meneillään jesuiittojen ignatiaaninen vuosi (ks. lisää täältä).

Salai esittää harjoitusten avuksi kysymyksiä, joiden avulla lukija voi peilata käsillä olevia harjoituksia omaan tilanteeseensa. Hän kehottaa harjoitusten tekijää pitämään harjoituksissa rukouspäiväkirjaa ja kirjoittamaan ylös reaktioitaan apukysymyksiin ja harjoitusten nostattamiin sielunliikkeisiin. Hän myös kehottaa tekemään harjoituksia ensin 15 minuuttia ja pidentämään sitten mahdollisuuksien mukaan maksimissaan tuntiin asti.

Teos on päivitys ranskalaisen jesuiittapappi Charles De Placen (1808–1871) suurelle yleisölle tarkoitetusta yli sata vuotta sitten päivänvalon nähneestä Hengellisten harjoitusten editiosta, joka sisältää paljon lisäyksiä ja jopa muutoksia Ignatiuksen alkuperäiseen tekstiin (jotka Salai tuo editiossaan esille).

Itse luin Salain editiota rinnakkain Seppo A. Teinosen suomennoksen (Hengellisiä harjoituksia, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 128, Helsinki, 1981) kanssa (sitä käytän suorissa sitaateissani), ja mielestäni De Placen lisäykset todellakin lisäsivät merkittävästi lukukokemuksen sujuvuutta ja vaikuttavuutta. Ignatiuksen tyyli on ytimekästä ja korutonta, mikä johtuu siitä, että hänen teostaan ei ole alun perin tarkoitettu maallikoille luettavaksi, vaan ohjekirjaksi retriitin vetäjille.

Tässä esittelyssäni käyn lyhyesti läpi Hengellisten harjoitusten sisältöä, hengellisiä painotuksia ja Ignatiuksen harjoituksiinsa ja yleisestikin hengelliseen elämään antamia ohjeita. Nähdäkseni niillä on paljon annettavaa myös kaltaisilleni perheellisille, tavallisen arjen keskellä eläville kristityille.

Hengellisten harjoitusten rakenne

Jokaisella Hengellisten harjoitusten viikolla on oma teemansa: ensimmäinen viikko keskittyy syntiin ja katumukseen, toinen viikko inkarnaation salaisuuteen, kolmannen viikon tarkoituksena on innostaa harjoitusten tekijää osallistumaan elämässään Kristuksen kärsimyksiin ja lopuksi neljännen viikon tarkoituksena on kiinnittää hänen katseensa ikuiseen elämään Jumalan luona.

Ensimmäisen viikon harjoituksiin kuuluu omantunnon tutkiskelua, yleisrippi ja erilaisia mietiskelyjä. Mieleenpainuvimpia mielikuvaharjoituksia oli helvetin mietiskely ja De Placen lisäyksiin kuuluvat oman kuoleman mietiskelyt.

Näiden harjoitusten tehtävänä on selvästi luoda kontrasti yhtäältä harjoittelijan oman syntisyyden ja synnin palkan ja toisaalta Jumalan pyhyyden ja rakkauden välillä. Myös helvetin mahdollisuuden ja jokaisella vääjäämättömästi jossain vaiheessa edessä häämöttävän kuoleman ajattelu tuo ainakin itselleni hyvää ikuisuusperspektiiviä arkisiin murheisiin ja huolenaiheisiin.

Toisaalta ymmärrän, jos ensimmäisen viikon harjoitukset ahdistavat: jos jo valmiiksi syyllistät itseäsi omista todellisista ja kuvitelluista synneistäsi ja pelkäät helvettiä, nämä harjoitukset eivät ole välttämättä sinua varten. Kuten isä Salai sielunhoidollisesti korostaa: ensimmäisen viikon tarkoituksena ei ole saattaa harjoitusten tekijää epätoivoon tai vellomaan omassa kurjuudessaan, vaan kääntämään katseensa omasta itsestään Jeesukseen.

Pidin Harjoituksissa kenties eniten toisen viikon sisällöstä, joka keskittyy Jumalan rakkauteen meitä kohtaan, joka ilmenee Kristuksen ihmiseksi tulemisessa ja elämässä. Näiden harjoitusten selvänä tarkoituksena on sitouttaa harjoittelijaa seuraamaan Kristusta ja asettamaan hänet kaiken muun edelle.

Tätä teroitetaan monissa ainakin itseäni hyvin puhuttelevissa harjoituksissa: seuraisitko Kristusta, jos hän haluaisi johtaa sinut oikeaan aineelliseen köyhyyteen? Teetkö todella kaikkesi rakastaaksesi Jumalaa yli kaiken?

Kolmannella viikolla tätä teemaa viedään eteenpäin keskittymällä Kristuksen ristintiehen; Kuinka paljon Kristus onkaan rakastanut juuri minua! Tältä pohjalta harjoittelijaa herätellään vastaamaan Kristuksen rakkauteen seuraamalla häntä omaa ristiään kantaen. Viimeisellä viikolla huomio kiinnitetään ikuiseen elämään, jossa ei ole enää itkua eikä murhetta.

Mielikuvaharjoittelua

Hengellisissä harjoituksissa merkittävässä osassa on mielikuvaharjoittelu. Erilaisia tilanteita, liittyen enimmäkseen Jeesuksen elämään mutta myös muihin hengellisiin aiheisiin, pyritään kuvittelemaan ja kokemaan mahdollisimman tarkasti ja vaikuttavasti. Näihin tapahtumiin kehotetaan eläytymään kaikilla aisteilla: ne kehotetaan visualisoimaan, olemaan haistavinamme, kuulevinamme, maistavinamme ja tuntevinamme. Esimerkiksi Jeesuksen syntymää Ignatius ohjeistaa ”katselemaan” seuraavasti:

Nähdään henkilöt, se on, nähdään Valtiattaremme [Maria] ja Joosef ja palvelijatar ja Jeesus-lapsi, kun hän on syntynyt. Tällöin kuvittelen itseni viheliäiseksi ja arvottomaksi renkipahaseksi, joka ikään kuin läsnä ollen tarkkaa ja katselee heitä ja palvelee heidän tarpeissaan suurimmalla mahdollisella arvonannolla ja kunnioituksella. (Hengellisiä harjoituksia, 114.)

Vastaavasti Jeesuksen kärsimyksen kohdalla kehotetaan kuvittelemaan Golgata ja siellä vallinneet olosuhteet: Jeesus tuskissaan ruoskittuna ja ristiinnaulittuna, sotilaiden herjaus, karvaus Marian sydämessä, kun hän näkee poikansa ristillä… Salai antaa kommenteissaan suuren painoarvon Kristuksen kärsimyksiin eläytymiselle. Hän jopa kirjoittaa marttyyrinä kuolleen pyhän John Oglivien (1579–1615) esittelyn yhteydessä:

Kuten Oglivie, mekin löydämme armon ja rohkeuden kärsiä Jeesuksen Kristuksen kanssa, jos me samaistumme mielikuvituksessamme hänen kärsimyksensä tuntemuksiin. (s. 230.)

Tämä jälkimmäinen yksityiskohtainen ohjeistus ristiinnaulitsemista koskevaan mielikuvaharjoitteluun kuuluu De Placen lisäyksiin, jotka osoittavat mielestäni arvonsa erityisesti mielikuvaharjoitusten kohdalla: hän lisää Ignatiuksen paikoin hyvin suppeisiin ohjeistuksiin monia eri sävyjä ja ulottuvuuksia. Esimerkiksi ehtoolliseen liittyen De Place kehottaa harjoittelijaa kuvittelemaan itsensä niiden ihmisten paikalle, jotka ovat olleet fyysisesti lähellä Jeesusta: naisen, joka kuivasi Jeesuksen jalat hiuksillaan, Tuomaksen, joka laittoi sormensa Ylösnousseen haavoihin, Johanneksen, joka nojasi Jeesuksen rintaa vasten.

Varsinaisten Harjoitusten lopuksi Ignatius antaa hyödyllisen listan aiheista mielikuvaharjoittelua varten, jossa Jeesuksen elämä käydään yksityiskohtaisesti läpi aina hänen syntymänsä ilmoittamisesta hänen taivaaseen astumiseensa.

Tavoitteena Jumalan ylistys ja sielun pelastus

Hengellisten harjoitusten tavoitteen summaa hyvin Ignatiuksen maksiimi: meidän tulee tehdä kaikki valintamme silmällä pitäen ”yksin sitä, mitä varten olen luotu, nimittäin Jumalan, meidän Herramme, ylistykseksi ja oman sieluni pelastukseksi” (Hengellisiä harjoituksia, 169).

Tähän liittyy myös toinen Harjoituksissa toistuvasti esille tuleva periaate ja jonka Ignatius ennen yhtäkään harjoitusta esittää kaiken ”alkuperusteena ja pohjana”:

Sen vuoksi on välttämätöntä, että suhtaudumme yhdentekevästi kaikkiin luotuihin kaikessa siinä, mikä on jätetty vapaasti meidän vapaalle ratkaisuvallallemme eikä ole kielletty. (Hengellisiä harjoituksia, 23.)

Tämä saattaa kuulostaa tarpeettoman ankaralta ja Jumalan hyvää luomakuntaa väheksyvältä. Sen vuoksi tämä periaate onkin tärkeää käsittää oikein.

Salai johdattelee lukijaa aiheeseen apukysymyksissään seuraavasti: ”Missä minä olen tuntenut vapautta käyttää lahjojani ja kykyjäni Jumalan ylistämiseen, kunnioittamiseen ja palvelemiseen? Missä olen tuntenut ’epävapautta’ sidoksisuudessani joihinkin ajattelu- ja toimintatapoihin? Jos laitan eniten arvostamani asiat tärkeysjärjestykseen ja sitten järjestän ne sen mukaan, kuinka paljon aikaa todella annan niille, mitä huomaan?” (s. 17.)

Mielestäni Salai lähestyy tätä periaatetta oikeasta näkökulmasta: meidän tulee olla mahdollisimman vapaita sidoksisuuksistamme erilaisiin maallisiin asioihin ja piintyneihin (huonoihin) toimintatapoihimme, jotta voisimme toteuttaa Jumalan tahtoa elämässämme ja keskittyä ikuiseen päämääräämme.

Tämä vapaus ei tarkoita, että meidän pitäisi olla välinpitämättömiä esimerkiksi rakkaitamme kohtaan. Se tarkoittaa, että pitäen silmällä ”Jumalan ylistystä ja sielumme pelastusta” ylitämme oman itsekkään minämme ja rakastamme ja palvelemme heitä Jumalan tahdon mukaan. Sen sijaan meidän tulee tiedostaa, että emme ole riippuvaisia erilaisista mukavuuksista, vaikka ne ovatkin Jumalan lahjaa, jotka voi ottaa kiitollisina vastaan.

Tämä positiivinen suhtautuminen luotuun todellisuuteen tulee hyvin esille neljännen viikon lopussa olevassa ”katselussa rakkauden saavuttamiseksi” (Hengellisiä harjoituksia, 230–237). Tässä mietiskelyssä kohotaan luodun todellisuuden hyvyyden pohtimisesta Jumalan puoleen seuraavien askelten kautta: 1) Kaikki, mitä minulla on, on Jumalasta. Tämän vuoksi kaikki, mitä minulla on, kuuluu hänelle. 2) Jumala on läsnä kaikissa luoduissaan, minkä vuoksi minun tulee elää muistaen jatkuvasti hänen läsnäolonsa. 3) Jumala palvelee minua luotujensa kautta, joten minun tulee palvella Jumalaa unohtamatta hänen läsnäoloaan. 4) Kaikki hyvä heijastaa epätäydellisesti Jumalan täydellisyyttä. Tämän vuoksi minun tulee kiinnittyä luotujen ja oman itseni sijaan yksin Jumalaan.

Mielestäni Ignatius edustaa varsinkin aikaansa nähden hyvin tervettä asketismia. Tämä näkyy myös hänen suhtautumisessaan paastoon ja muihin ruumiillisiin katumusharjoituksiin: hän korostaa kautta linjan, että niitä tulee tehdä niin, että ”asianomainen ei vain turmele itseään eikä seurauksena ole huomattavaa heikkoutta” (Hengellisiä harjoituksia, 83–84, ks. myös 86).

Ignatiuksen ohjeita hengelliseen elämään

Hengellisissä harjoituksissa annetaan myös kosolti hyviä neuvoja jokapäiväiseen hengelliseen elämään. Isojen elämänvalintojen suhteen Ignatius kehottaa ottamaan huomioon asiaan liittyvät plussat ja miinukset (Hengellisiä harjoituksia, 181). Hän myös kehottaa harkitsemaan asiaa iäisyysnäkökulmasta: onko päätökseni sellainen, että voin astua sen kanssa viimeiselle tuomiolle? (Hengellisiä harjoituksia, 186–187.) Apuna voi jälleen kerran käyttää myös mielikuvitustaan:

Kuvitellaan ihminen, jota en ole koskaan nähnyt enkä tuntenut. Toivoen hänen olevan kaikin tavoin täydellinen, harkitsen, mitä neuvoisin hänen tekevän ja miten valitsevan Jumalan, meidän Herramme, yhä suuremmaksi kunniaksi ja oman sielunsa yhä suuremmaksi täydellisyydeksi. Ja samoin menettelen itseni suhteen noudattaen sääntöä, jonka esitän toiselle. (Hengellisiä harjoituksia, 185.)

Ignatius antaa myös mielenkiintoisia ohjeita ”henkien erottamiseen” ja paholaisen metkuilta suojautumiseen:

Samoin hän [paholainen] käyttäytyy kuin päällikkö, joka valloittaa ja ryöstää haluamansa. Sillä niin kuin komentaja ja sotapäällikkö ensin asettuu leiriin ja tarkastelee linnoituksen voimia ja tilaa ja sitten hyökkää sen kimppuun heikoimmalta puolelta, samoin ihmisluonnon vihollinen kiertelee ja katselee ympäriinsä kaikkia meidän teologisia [usko, toivo, rakkaus], kardinaalisia [harkitsevaisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus] ja muita moraalisia hyveitämme ja missä hän havaitsee meidät heikoimmiksi ja avuttomimmaksi iankaikkisen pelastuksemme suhteen, sitä kautta hän iskee meihin ja pyrkii valloittamaan meidät. (Hengellisiä harjoituksia, 327.)

Jumalalle ja hänen enkeleilleen on ominaista suoda herätteillään tosi iloa ja hengellistä riemua ja karkottaa kaikki murheellisuus ja hämmennys, jota vihollinen syytää. Tälle taas on ominaista taistella sellaista hengellistä iloa ja lohdutusta vastaan käyttämällä näennäissyitä, saivarteluja ja alituisia petoksia. (Hengellisiä harjoituksia, 329.)

Meidän on tarkasti otettava huomioon ajatusten kulku, ja jos niiden alku, keskiväli ja loppu ovat täysin hyvät ja taipuneet kokonaan hyvään, se on hyvän enkelin merkki. Mutta jos joku ajatustensa kulussa päätyy johonkin pahaan tai sivulle vievään tai johonkin vähemmän hyvään kuin mitä sielu aikaisemmin oli aikonut tehdä tai jos se heikentää sielua, tekee sen levottomaksi tai hämmentää sitä riistäen siltä sen rauhan, levon ja hiljaisuuden, mikä sillä ennen oli, tämä on selvänä merkkinä, että se johtuu pahasta hengestä, oman edistyksemme ja iankaikkisen pelastuksemme vihollisesta. (Hengellisiä harjoituksia, 333.)

Niille, jotka kärsivät omantunnonvaivoista tai ”liikahuolista,” kuten niitä Teinosen käännöksessä nimitetään, lienee lohdullista, että myös Ignatius tunnistaa ilmiön:

Niiden henkilöiden kohdalla, jotka voimakkaasti pyrkivät puhdistumaan synneistään ja etenemään Jumalan, meidän Herramme, palveluksessa hyvästä parempaan, on voimassa päinvastainen tapa kuin ensimmäisessä säännössä, sillä nyt on pahalle hengelle ominaista purra, saattaa murheelliseksi ja panna esteitä tekemällä heidät rauhattomiksi väärin perustein, etteivät he kulkisi eteenpäin. Ja hyvälle hengelle on ominaista antaa rohkeutta ja voimaa, lohdutuksia, kyyneleitä, innoitusta ja lepoa helpottamalla ja poistamalla esteitä kaikkialla, että edistyttäisiin hyvän tekemisessä. (Hengellisiä harjoituksia, 315.)

Jos vihollinen esimerkiksi näkee, ettei sielu suostu kuolemansyntiin, eikä lievempään syntiin eikä mihinkään, mikä edes näyttäisi harkitulta synniltä, silloin hän, kun ei kykene saattamaan tätä lankeamaan mihinkään synniltä näyttävään, yrittää johtaa tätä kuvittelemaan syntiä siinä, missä ei ole syntiä, kuten jossakin sanassa tai mitättömässä ajatuksessa. (Hengellisiä harjoituksia, 349.)

Lopuksi

Tällaiseen lyhyeen esittelyyn olisi mahdotonta ammentaa kaikki se syvällinen hengellinen viisaus, jota Hengellisiä harjoituksia sisältää. Vielä mahdottomampaa tämä olisi tuoda esiin tavalla, joka tekisi innostavuudessaan ja hengellisessä ravitsevuudessaan lainkaan oikeutta itse lukukokemukselle. Tietenkään kaikki ei sovi kaikille, mutta ainakin itseäni teos puhutteli syvästi.

Omasta puolestani annan siis vahvan suosituksen, mutta myös pieni varaus on paikallaan; Luulen, että henkilölle, joka on taipuvainen ahdistumaan hengellistä elämää koskevista vaatimuksista ja syntiin ja helvettiin liittyvistä teemoista, teos saattaa paikoin olla rankka lukukokemus. Toisaalta teos on omiaan innostamaan lukijansa omistautuneeksi ”Kristuksen soturiksi”, mutta kristityllä, jolla on taipumusta sortua askeettisiin ylilyönteihin, teos voi Ignatiuksen toppuutteluista huolimatta ruokkia tätä taipumusta.

Lisäksi on syytä muistaa, että Hengelliset harjoitukset on Ignatiuksen alkuperäisen tarkoituksen mukaan suoritettava kokeneen hengellisen ohjaajan johdolla. Kaikesta positiivisesta huolimatta teosta yksityiseen käyttöön soveltaessa täytyy siis ottaa huomioon Salain esipuheessaan antama varoitus: ”käsittele varoen.”