ehtoollinen

Kasvavaa yhteyttä – mutta kenen kanssa?

Viikko sitten julkistettiin luterilais-katolinen oppikeskusteluraportti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. (Lataa virallinen versio englanniksi tästä. Käännös suomeksi ja saksaksi on tekeillä.) Kyseessä on teologisesti erittäin merkittävä dialogiraportti, johon on syytä molemmilla puolilla paneutua huolella.

kardinaali-kurt-koch-2015-saarna

Kardinaali Koch pyhän Henrikin katedraalissa

Dokumentti on tulosta lähes puhtaasti suomalaisesta työstä, mutta se on kirjoitettu englanniksi, jotta se toimisi pohjana laajemmalle ekumeeniselle keskustelulle sekä yhteiselle julistukselle. Se on jatketta oppikeskusteluille, joiden välittömin tavoite oli löytää ratkaisuja vanhojen oppituomioiden ongelmaan. Prosessin huomattavin askel oli Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV, 1999), joka pyrki ylittämään aiemman käsityksen ratkaisevasta erimielisyydestä hyödyntäen ns. differentioidun konsensuksen menetelmää (ks. lopullinen ehdotus suomeksi tästä, englanniksi Vatikaanin sivuilla tästä, tai Emil Antonin esittely tästä).

Siinä missä YJV pureutui keskeiseen periaatteelliseen ongelmaan, Kasvavaa yhteyttä käsittelee laajempaa joukkoa kysymyksiä, jotka ovat ratkaisevia kirkollisen yhteyden (mukaan lukien ehtoollisyhteyden) mahdollisuuden kannalta. Taustalla on kardinaali Kurt Kochin vierailu Suomessa huhtikuussa 2015 ja hänen toiveensa, että saataisiin aikaan yhteinen julistus näistä kolmesta teemasta: kirkko-oppi, eukaristia eli ehtoollisen sakramentti sekä ordinoitu virka. Kasvavaa yhteyttä noudattaa samaa differentioidun konsensuksen menetelmää kuin YJV, mutta sisällöllisesti se on aiempaa kunnianhimoisempi: YJV oli pituudeltaan tuskin 30 pienehköä sivua, kun taas nyt julkistettu raportti on pituudeltaan yli 150 laajaa sivua täynnä teologisesti tuhtia tavaraa. Pituutta epäilemättä karsitaan, jos raportin pohjalta saadaan aikaan laajemmin hyväksyttävä yhteinen julistus.

Kasvavaa yhteyttä -raportti tulee mielestäni nähdä ensisijaisesti merkittävänä teologisena työnä. Vaikka se keskittyykin siihen, mikä näyttäisi olevan yhteistä, se ei kuitenkaan ole diplomaattinen julistus, vaan huolellisesti nootitettu ja teologisesti perusteltu tutkielma. Tämä on arvokasta ja tärkeää. Kummallakaan osapuolella ei normaalisti ole riittävästi aikaa ja osaamista toisen osapuolen teologian syvälliseen tutkiskeluun. Raportti helpottaa suuresti niiden työtä, jotka haluavat tarkemman kuvan toisen osapuolen opeista ja käytännöistä suhteessa omaan perinteeseen. (lisää…)

Mainokset

Neokatekumenaalinen kääntymykseni

Neokatekumenaalisen tien perustajan, Kiko Argüellon, maalaama ikoni

Olen viime aikoina saanut eri tilaisuuksissa tutustua lähemmin katoliseen järjestöön tai liikkeeseen, joka tunnetaan yleisesti nimellä Neokatekumenaalit. Sen jäsenet käyttävät ilmaisuja Neokatekumenaalinen Tie tai lyhyemmin vain Tie (ks. säännöt). Neokatekumenaalit ovat kohdanneet arvostelua ja epäilyksiä (ehkä hieman samaan tyyliin kuin Opus Dei, tosin osittain aivan eri syistä, kuten heidän liturgisten käytäntöjensä johdosta). Minä sen sijaan koin kuukausi sitten (hieman leikitellen) eräänlaisen neokatekumenaalisen kääntymyksen.

En toki ollut aiemmin heidän arvostelijansa. Neokatekumenaalien huomattava, jopa sankarillinen lähetysinto vaikutti minusta merkiltä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Samoin se, että heidän joukossaan on useita suurperheitä, jotka pitävät jokaista lasta lahjana ja siunauksena – ja varmasti osittain tästä syystä heidän joukostaan kumpuaa lukuisia kutsumuksia pappeuteen.

En kuitenkaan ollut koskaan tavannut muita kuin heidän pappejaan, joita pidin todella mukavina ihmisinä ja ennen kaikkea hyvinä pappeina – dynaamisina, uskollisina ja elämäniloisina palvelijoina. (Parhaiten tunsin isä Marco Pasinaton, josta on julkaistu hyviä haastatteluja mm. Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä.)

En tuntenut neokatekumenaalista tietä ja myönnän suhtautuneeni siihen varauksella. Olin kuullut ja lukenut epäilyttäviä asioita heidän liturgiastaan. Olin myös saanut vaikutelman, että he ovat jotenkin sisäänpäin kääntyviä ja ikään kuin muusta kirkosta erillisiä. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa kokemuksestani, että aiemmin annoin näiden kritiikkien vaikuttaa huomattavasti käsityksiini. (lisää…)

Luther vai Melanchthon? Luterilaisuus ja oppi ehtoollisesta

Concordian viime vuonna julkaisema saksalaisen luterilaisen pastorin Jürgen Diestelmannin pieni mutta pippurinen kirja yllättää otsikollaan: Luther vai Melanchthon? Erään historiallisen ystävyyden särkyminen ja sen seuraukset nykypäivän ekumenialle sekä uskonpuhdistuksen juhlavuodelle 2017. Pitkä otsikko herättää kiinnostuksen (ainakaan minä en ollut kuullut reformaattorien ystävyyden särkymisestä) muttei kerro teoksen varsinaista aihetta, joka on ehtoollisteologia.

Simo Peuraa referoiden Oskari Juurikkala on jo aiemmin tällä blogilla kiinnittänyt huomiota Lutherin ja hänen kollegojensa ehtoollisteologisiin eroihin sekä ongelmaan siitä, ketä luterilaiset ovat lopulta seuranneet, tai ketä heidän nyt tulisi seurata. Juuri tämä on käsillä olevan kirjan aihe: ”Kumpaa kirkko seuraa nykyään enemmän, Lutheria vai Melanchthonia?” (s. 11) Vaikka raflaava teesi ystävyyden särkymisestä ei täysin vakuuta, Diestelmannin opus sisältää paljon erinomaista materiaalia Lutherin ehtoolliskäsityksestä, joka on, arvasit oikein, #katolisempikuinluulit. (lisää…)

Teesejä ehtoollisesta: onko eukaristia Kristuksen ruumis ja veri?

peura kansiOnko ehtoollinen Kristuksen ruumis? Tähän kysymykseen pureudutaan tässä kirjaesittelyssä, jonka kohteena on Simo Peuran Teesejä ehtoollisesta (2016, 76 s.). Kyseessä on toinen teos Perussanoman sarjassa Uskonpuhdistuksen sanoma tänään. Pari viikkoa sitten esittelin sarjan ensimmäistä teosta, Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta.

Peura on kokenut Luther-asiantuntija sekä teologian tutkija. Hän on toiminut Lapuan hiippakunnan piispana vuodesta 2004. Peura on myös aktiivinen luterilais-katolisissa oppikeskusteluissa, joissa juuri ehtoollinen on yksi keskeisimmistä kysymyksistä. Peuran teesit ovat seuraavat: (lisää…)