Kasvavaa yhteyttä – mutta kenen kanssa?

Viikko sitten julkistettiin luterilais-katolinen oppikeskusteluraportti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. (Lataa virallinen versio englanniksi tästä. Käännös suomeksi ja saksaksi on tekeillä.) Kyseessä on teologisesti erittäin merkittävä dialogiraportti, johon on syytä molemmilla puolilla paneutua huolella.

kardinaali-kurt-koch-2015-saarna

Kardinaali Koch pyhän Henrikin katedraalissa

Dokumentti on tulosta lähes puhtaasti suomalaisesta työstä, mutta se on kirjoitettu englanniksi, jotta se toimisi pohjana laajemmalle ekumeeniselle keskustelulle sekä yhteiselle julistukselle. Se on jatketta oppikeskusteluille, joiden välittömin tavoite oli löytää ratkaisuja vanhojen oppituomioiden ongelmaan. Prosessin huomattavin askel oli Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV, 1999), joka pyrki ylittämään aiemman käsityksen ratkaisevasta erimielisyydestä hyödyntäen ns. differentioidun konsensuksen menetelmää (ks. lopullinen ehdotus suomeksi tästä, englanniksi Vatikaanin sivuilla tästä, tai Emil Antonin esittely tästä).

Siinä missä YJV pureutui keskeiseen periaatteelliseen ongelmaan, Kasvavaa yhteyttä käsittelee laajempaa joukkoa kysymyksiä, jotka ovat ratkaisevia kirkollisen yhteyden (mukaan lukien ehtoollisyhteyden) mahdollisuuden kannalta. Taustalla on kardinaali Kurt Kochin vierailu Suomessa huhtikuussa 2015 ja hänen toiveensa, että saataisiin aikaan yhteinen julistus näistä kolmesta teemasta: kirkko-oppi, eukaristia eli ehtoollisen sakramentti sekä ordinoitu virka. Kasvavaa yhteyttä noudattaa samaa differentioidun konsensuksen menetelmää kuin YJV, mutta sisällöllisesti se on aiempaa kunnianhimoisempi: YJV oli pituudeltaan tuskin 30 pienehköä sivua, kun taas nyt julkistettu raportti on pituudeltaan yli 150 laajaa sivua täynnä teologisesti tuhtia tavaraa. Pituutta epäilemättä karsitaan, jos raportin pohjalta saadaan aikaan laajemmin hyväksyttävä yhteinen julistus.

Kasvavaa yhteyttä -raportti tulee mielestäni nähdä ensisijaisesti merkittävänä teologisena työnä. Vaikka se keskittyykin siihen, mikä näyttäisi olevan yhteistä, se ei kuitenkaan ole diplomaattinen julistus, vaan huolellisesti nootitettu ja teologisesti perusteltu tutkielma. Tämä on arvokasta ja tärkeää. Kummallakaan osapuolella ei normaalisti ole riittävästi aikaa ja osaamista toisen osapuolen teologian syvälliseen tutkiskeluun. Raportti helpottaa suuresti niiden työtä, jotka haluavat tarkemman kuvan toisen osapuolen opeista ja käytännöistä suhteessa omaan perinteeseen.

Näin ollen dialogiraportin arvo ja hyödyllisyys ei rajoitu siihen, miten se onnistuu käytännössä edistämään näkyvää yhteyttä dialogin osapuolten välillä. Voidaan joka tapauksessa kysyä, onko pyrkimys katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen laajaan näkyvään yhteyteen nykyoloissa lainkaan realistinen. Ehkä on aika esittää avoimemmin kysymys: kenen kanssa ja millä ehdoilla näkyvää yhteyttä yritetään tavoitella? Tähän raportti ei anna vastausta, mutta se antaa runsaasti miettimisen aihetta.

Kirkko ja sen sakramentit

Raportti on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kirkkoa kommuunioekklesiologian näkökulmasta. Aihe voi kuulostaa turhankin yleisluontoiselta, mutta se on itse asiassa erittäin tärkeä, koska perinteisesti protestanttinen teologia on antanut kirkko-opille suhteellisen vähän painoarvoa. Tämä on entisestään ruokkinut sitä, että katolisella puolella on protestanttisesta ekklesiologiasta enemmän oletuksia kuin tietoa. Raportti osoittaa, että ainakin suomalaisesta luterilaisuudesta löytyy sellaista kirkko-oppia, joka osittain erilaisesta kielestä huolimatta on monelta osin lähellä katolista ymmärrystä. Se on kehotus luterilaisille pohtia omissa piireissään sitä, millaista kirkko-oppia he itse asiassa tunnustavat ja voisiko se sittenkin olla sopusoinnussa katolisen uskon kanssa.

Raportin toinen osa käsittelee eukaristista kommuuniota eli ehtoollisyhteyttä. Ennen ehtoolliskysymystä se käsittelee kuitenkin sakramenttioppia yleisemmin. Jaksoon sisältyy tärkeitä havaintoja, jotka eivät liene laajassa tietoisuudessa. Esimerkiksi perinteinen opetus luterilaisten vain kahdesta sakramentista ei olekaan niin yksiselitteinen, ja luterilaisen on mahdollista hyväksyä muiden katolisten sakramenttien kutsuminen sellaisiksi. Toisaalta luterilaista painotusta voidaan paremmin ymmärtää katolisella puolella skolastisen (siis luterilaisuutta edeltävän) sacramenta maiora/principalia -käsitteen avulla, kuten muun muassa Henri de Lubac huomautti jo 1960-luvulla.

Oivalluksia ja ongelmia ehtoollisesta

Simo_Peura

Simo Peura

Dialogiryhmän raportin julkistamistilaisuudessa luterilainen piispa Simo Peura lausui innostuneena, että keskustelujen edetessä paljastui yhteisen näkemyksen olevan odotettua laajempi. Näin oli erityisesti ehtoollisen osalta: perinteinen luterilainen oppi on lähellä katolisuutta, vaikka terminologia onkin osittain erilaista. Jopa messun uhriluonteen osalta dialogiryhmä arvioi, että ei ole ratkaisevia esteitä yhteiselle ymmärrykselle. Tämä on merkittävä havainto, jota on luterilaisten piirissä syytä pohtia tarkemmin – onhan väite helpompi ottaa vakavasti, kun se tulee luterilaisten omasta joukosta, Luther-tutkijoiden kynästä. Peura kertoi dialogiryhmän joskus jopa ihmetelleen, että voiko yhteinen perusta olla näin laaja. Tähän voidaan vastata vain arvioimalla kriittisesti raportin esittämiä argumentteja ja lähteitä. Joka tapauksessa messu-uhrin käsitteeseen epäilevästi suhtautuvien luterilaisten on tutustuttava raportin esittämiin näkökantoihin.

Raporttia lukiessa on toisaalta muistettava, että sen konsensushakuinen metodi voi antaa harhaanjohtavan kuvan. Dialogiryhmän luterilaista näkökulmaa edustavat suomalaiset Luther-tutkijat, jotka lisäksi sattuvat olemaan varsin lähellä katolisuutta. Raportti ei arvioi sitä, mitä ja millä tavoin suomalaiset luterilaiset yleisesti ottaen uskovat – puhumattakaan luterilaisista muualla päin maailmaa. Se ei tarkastele yksilöjen uskomuksia, vaan sitä miten luterilaisesta perinteestä käsin voidaan ajatella.

Olen aiemmin arvioinut kriittisesti Peuran kirjaa ehtoollisesta, missä yhteydessä tuli esiin sama ongelma: huomattava osa luterilaisista ei seuraa Lutherin ehtoollisoppia – osa ei käytännössä, monet eivät edes teoriassa. Ongelmasta puhuttiin julkistamistilaisuudessa avoimesti emerituspiispa Eero Huovisen kysymyksen johdosta: oppia ei voi erottaa kirkon liturgisesta käytännöstä. Kyse ei ole vain liturgisista ohjeista, vaan siitä, että teoillaan kristityt (mukaan lukien kirkon paimenet) paljastavat, mitä ja millä tavoin he todella uskovat. Juuri tämän vuoksi olisi ennenaikaista kiirehtiä dialogiraportin perusteella tekemään johtopäätöksiä olemassa olevien instituutioiden mahdollisuudesta syvempään yhteyteen.

Reunahuomautuksena voidaan tarkentaa, että perinteinen katolinen kanta kiistää de facto Kristuksen todellisen läsnäolon protestanttien ehtoollisessa, ei niinkään ehtoollisopin vuoksi kuin pätevän pappeuden puutteen vuoksi. Tästä oletuksesta käsin symbolisemmin asennoituvat luterilaiset ovat tietysti oikeassa, tosin eri syystä.

Ordinoitu virka: ongelmista puhuttava avoimemmin

ordenaciones

Pappiskandidaatteja ennen kätten päällepanemista

Raportin kolmas osa käsittelee teemoista vaikeinta eli ordinoitua virkaa. Tämä on ydinkysymys, joka ainakin katolisessa opissa on erottamattomassa yhteydessä eukaristiaan ja kirkko-oppiin yleisesti. Dialogiryhmä on tehnyt arvokasta työtä selvittäessään virkakysymyksen teologisia juuria ja historiallista kehitystä. Raportti ei ota kantaa siihen, onko Suomen luterilainen virka katolisen kirkon tunnustettavissa, mutta se tarjoaa aiempaa täsmällisempää tietoa sen arvioimiseksi, voisiko tunnustaminen olla katolisen teologian mukaan mahdollista.

Teologisesti haastavin kysymys on Pietarin virka. Raportti on tältä osin varovainen, mutta se on silti arvokasta luettavaa etenkin luterilaisille, jotka pohtivat toisaalta paaviuden teologista ymmärrystä katolisessa kirkossa ja toisaalta sen mahdollisuutta luterilaisuudesta käsin.

Jos Pietarin virka on vaikein teologinen haaste, ehkä vielä isompi käytännöllinen haaste on ordinoidun viran sukupuoliulottuvuus (ns. naispappeus). Tältä osin raportti ansaitsee mielestäni hieman kritiikkiä. Kysymystä käsitellään dokumentin kappaleissa 226-230. Molempien puolten virallinen linja esitellään sinänsä korrektisti. Tosin kohdassa 227 todetaan, että katolinen kirkko ei voi ordinoida naisia, ja vain alaviitteessä (miksi ei leipätekstissä?) tarkennetaan, että katolisen ymmärryksen mukaan vain kastettu mies voi pätevästi saada vihkimyksen papiksi. Kyse ei ole kiellosta, vaan siitä että katolinen kirkko uskoo olevansa kyvytön vihkimään naisia ordinoituun virkaan eli tekemään heistä Jeesuksen Kristuksen pappeja. Tämä seikka tulisi ilmaista selvemmin, koska käsitykseni mukaan se ei ole luterilaisille ja muille protestanteille lainkaan selvä.

Isompi ongelma on kappaleissa 228-230, joissa annetaan ymmärtää, että vaikka naispappeudesta on erimielisyyttä myös luterilaisten kirkkojen välillä (ja sisällä), se ei kuitenkaan ole este ehtoollisyhteydelle. Tähän sisältyvä implisiittinen argumentti on kyseenalainen. Pitäisi olla ilmeistä, ettei luterilaisten kirkkojen keskinäistä ehtoollisyhteyttä voi pitää mallina tai kriteerinä katolisen kirkon päätöksille. Sitä paitsi lopputulos olisi hieman hullunkurinen, jos katolinen kirkko tunnustaisi vain miespuolisten luterilaisen pappien viran – ja vastaavasti vain heidän ehtoollisensa. Ehkä tämä olisi teoriassa mahdollista, mutta se olisi kiusallista evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen tilanteen kannalta.

Ehkä sekavan esityksen taustalla on se, ettei luterilainen puoli ole sisäistänyt sitä, miten katolinen kirkko ymmärtää pappeuden ja sukupuolisuuden välisen yhteyden. Vaikutelmani mukaan ainakin luterilaiset ”naispappeuden” vastustajat ajattelevat käytännössä aivan toisin kuin katoliset teologit. Monet heistä perustavat kantansa muun muassa tiettyyn tulkintaan naisen asemasta kirkossa (mihin taas katolinen virkakäsitys ei perustu), mutta he eivät usein ole tulleet edes ajatelleeksi, että tällä perusteella ehtoollinen voisi olla pätemätön. Näin paljastuu, että heidän käsityksensä ordinoidusta virasta on käytännössä aivan erilainen kuin katolisessa ja ortodoksisissa kirkoissa.

Vai olisiko niin, että dialogiryhmän luterilaiset jäsenet toivovat katolisen kirkon tarjoavan osittaista tunnustamista ja ehtoollisyhteyttä? Sellaisesta avoimesti puhuminen lienee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajalle mahdotonta.

Jatketaan opiskelua ja rukousta

Luterilais-katolinen oppikeskusteluraportti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta on merkittävä teologinen paketti. Itse en usko, että nykyoloissa voisi syntyä todellista näkyvää yhteyttä ja täysimääräistä tunnustamista. Kuitenkin dialogiraportti tarjoaa arvokasta materiaalia sekä katolilaisille että luterilaisille, jotka ovat kiinnostuneita syvemmän yhteyden teoreettisista mahdollisuuksista. Erityisesti se antaa avaimia niille luterilaisille, jotka pohtivat omaa suhdettaan toisaalta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja toisaalta katoliseen kirkkoon. Raportin lähtökohta ei ole se, mitä luterilaiset käytännössä ajattelevat, vaan mitä Lutherin teologialle ja perinnölle tavalla tai toisella uskollisuutta vannova kristitty voi ajatella tuosta perinnöstä luopumatta.

Jos dialogiraportin lukemiseen lisätään vilpitöntä rukousta ja halua ymmärtää katolista näkökulmaa, raportin hedelmät voivat pitkällä tähtäimellä olla hyvinkin suuria. En tarkoita tällä pelkästään yksittäisten henkilöiden päätöksiä, vaan myös sitä mahdollisuutta, että syntyisi riittävä kriittinen massa katolismielisiä luterilaisia, joiden yhteyttä katolinen kirkko voisi tavalla tai toisella helpottaa – ehkä vähän samoin kuin tehtiin anglikaanien kanssa vuonna 2009.

Mainokset

3 comments

  1. Kiitos tästä!! Tämä selventää. Julistuksen uutisointi oli – sanoisinko hämmentävä.

    Tykkää

  2. Kiitos hyvin pohdituista poiminnoista. Olen huomannut, että ainakin osittain ne luterilaiset, jotka suhtautuvat Lutherin perintöön vakavalla kunnioituksella, kokevat luterilaisen dialogin katolisen kirkon kanssa jonkinlaiseksi katolisen kirkon käännytysjuoneksi, mikä tietenkin on varsin johdonmukainen asennoituminen, jos Lutherin jalanjälkiä haluaa tarkkaan seurata. Kuitenkin huomaamatta jää, että mikäli Suomen evankelis-luterilainen kirkko palaisi juurilleen, niin se itse asiassa lähestyisi katolista kirkkoa monissa opillisissa ja traditioon liittyvissä kysymyksissä, vaikka omaksuisikin samalla vahvana takaisin antikatolisen tempperamenttinsa. Toisaalta progressiiviset luterilaiset, jotka mielellään tulkitsevat maallistumisensa osaksi yhä jatkuvaa uskonpuhdistuksen prosessia, voisivat löytää aivan uudenlaisen kirkkokuntien rajat ylittävän aatteellisen veljeyden (tai sisaruuden, tai sukupuolettoman toveruuden) katolilaisten kanssa, mikäli tietäisivät miten samanhenkisiä liberaaleja osa katolilaisista on jopa korkeissa kirkon asemissa. Itse toivoisin jonkinlaista korkeakirkollisten yhteyttä katolilaisten ja luterilaisten konservatiivien välille, esimerkiksi yhteistä syventämistä Tuomas Akvinolaisen tuotantoon.

    Tykkää

    1. Hei Rasmus – kiitos kommentistasi. Hyvä analyysi. Meillä on hyvin samansuuntainen toive. Onneksi monissa tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä pakonomainen antikatolisuus näyttää jo hieman vähenevän, ainakin koulutettujen ihmisten parissa. Monet jopa myöntävät, ettei Lutherin jalanjälkiä pitäisi joka suhteessa seurata, joka tapauksessa tilanne on nyt aivan toinen. Lähestymisprosessi on valitettavasti tuskallisen hidas, osittain siksi, että käytännössä molemmilla puolilla riittää tekemistä omiensa parissa, eikä ole helppo paneutua tarkemmin vastapuolen perinteeseen ja pohtia sitä rauhassa. Toivon, että uusi oppikeskusteluraportti edistäisi tällaista paneutumista – ja että luterilaiset konservatiivit eivät sitä suoralta kädeltä hylkäisi…

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s