EETU MANNINEN

31.10.1517 Martti Luther paukutti teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, ja tämä mullistava tempaus aloitti reformaation, joka vavisutti koko Euroopan keskiaikaista järjestystä. ”Tässä seison enkä muuta voi!”

Vaikka historioitsijat eivät nykyään näe teesien julkaisemista yhtä dramaattisessa valossa ja esittämäni kuuluisa Luther-sitaattikaan ei ilmeisesti ole peräisin reformaattorin suusta, reformaation on kuitenkin perinteisesti katsottu alkaneen teesien naulaamisesta, mikä tarkoittaa, että huomenna reformaation alkamisesta on kulunut tasan 500 vuotta!

Liityin katoliseen kirkkoon toukokuussa 2014. Sitä ennen olin jo uskonut Kristukseen Jumalan Poikana ja Vapahtajana noin yhdeksän vuotta. Uskoni oli herännyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippileirillä, ja tähän kirkkoon kuuluvassa Raahen seurakunnassa tutustuin kristinuskon sanomaan sekä olin seurakuntanuorena.

Olen siis alun perin omaksunut kristinuskon sen luterilaisessa muodossa ja luterilaisin korostuksin. Vaikka koinkin Pyhän Hengen tahtovan minun liittyvän katoliseen kirkkoon, suhtautumistani Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja luterilaisuuteen ei määritä vastakkainasettelu tai voimakas irtiotto vanhasta perinteestä, vaan syvä arvostus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen siltä saanut.

Minulla on paljon luterilaisia ystäviä, joista osaan olen tutustunut Raahen seurakunnan raamattupiireissä, ripareilla ja muissa tapahtumissa. Käyn usein paikallisen papin kanssa kahvilla vieraillessani entisessä kotikaupungissani. Nämä seikat eivät ole kuitenkaan ainoita tekijöitä, jotka saavat minut suhtautumaan positiivisesti luterilaiseen taustaani, vaan koen että itse luterilaisuus, jonka piirissä kasvoin kristityksi, elää minussa joidenkin korostusten ja lähestymistapojen muodossa edelleen.

Tässä artikkelissa tahdon reformaation 500-juhlavuoden kunniaksi reflektoida suhdettani luterilaisuuteen. Vaikka olenkin vakuuttunut siitä, että Kristuksen kirkko on ja pysyy (subsistit in) katolisessa kirkossa, jonka piispat ovat yhteydessä Pietarin seuraajaan, koen että myös luterilainen kirkko kantaa hyvää hedelmää ja vie ihmisiä lähemmäksi Kristusta painotuksellaan Jumalan anteeksiannosta ja laupeudesta syntistä ihmistä kohtaan.

Vaikea Luther

Positiivisesta ja kunnioittavasta suhtautumisestani huolimatta minun täytyy rehellisesti sanoa tämä: Luther on ollut minulle aina vaikea ja ristiriitaisia tunteita herättävä hahmo. Vaikka luterilaisena ajattelin tietysti hänen olleen oikeassa koskien vanhurskauttamista ja Raamattua kristillisen uskon ainoana auktoriteettina, aloin suhtautua jo melko varhain kriittisesti joihinkin hänen piirteisiinsä.

Vaikka Luther osasi puhua kauniisti, hänen suustaan (ja kynästään) tuli myös uskomattomia törkeyksiä, jotka ovat toisinaan lähinnä pissa-kakka-tasoisia. Vielä enemmän minua on vaivannut se, että kun jotkut luterilaiset lukevat tai kuulevat näitä ”Ukko-Lutherin” lohkaisuja, he höhöttelevät keskenään, kuinka äijä hän oli, vaikka samanlaiset heitot olisivat jonkun muun suusta kuultuina äärimmäisen pöyristyttäviä tai vähintäänkin naurettavan typeriä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että suhtautuisin Lutheriin yksinomaan negatiivisesti. Pidän häntä vilpittömänä kristittynä, joka koki toimivansa pakon edessä oikeaksi näkemällään tavalla. Kirkon hajoaminen ei ollut yksin Lutherin syy, vaan vikaa oli suuresti myös tuon ajan kirkollisessa hallinnossa, jonka suhtautumistapa oli yhtä epädiplomaattinen kuin Lutherinkin.

Anteeksiannon varassa

Entäpä sitten ne luterilaiset ”korostukset ja lähestymistavat”, jotka mainitsin? Heti kärkeen täytyy sanoa, että mielestäni katolinen ja luterilainen vanhurskauttamisoppi eivät ole käsitteellisellä tasolla olevista eroistaan huolimatta perimmiltään ristiriidassa keskenään. (Olen käsitellyt aihetta tarkemmin tässä artikkelissa.)

Korostusten ja lähestymistapojen tasolla sanoisin kuitenkin, että luterilainen korostus, jonka mukaan ihminen on syntisenä koko ajan pelkän Jumalan armollisuuden ja anteeksiannon kannattelema ja että hän ei voi omilla hyvillä teoillaan lainkaan lisätä Jumalan armahtavaa suosiollisuutta itseään kohtaan, on hyvä ja tarpeellinen.

Katolilaisena uskon, että vanhurskautettu on todella vanhurskas ja että hän voi kasvaa vanhurskaudessa, mutta tässä ajassa meidän ja Jumalan pyhyyden välillä on ylitsepääsemätön kuilu. Vaikka ihminen olisi päässyt kuinka pitkälle pyhityksessä, hänessä on koko tämän maallisen elämän ajan taipumus pahaan, eikä hän voi koskaan päästä siihen pisteeseen, etteikö voisi pyhittyä vielä lisää tai ettei tekisi mitään syntiä.

Tämän vuoksi ihminen voi viime kädessä olla Jumalan pyhyyden edessä ainoastaan turvautuen hänen armahtavaisuuteensa, joka on saanut täydellisimmän ilmauksensa Kristuksen ristinuhrissa.

Vanhurskaus ja luottamus

Toinen mielestäni säilyttämisen arvoinen luterilainen korostus on vanhurskauden ymmärtäminen luottamuksena Jeesuksen sovitustyön riittävyyteen myös omalla kohdallaan. Kristus on kuollut myös minun puolestani ja tällä perusteella saan uskoa syntini anteeksi, olenpa sitten kuinka epäonnistunut tahansa.

Koska luterilaiset opettavat, että vanhurskaus tulee ”yksin uskosta”, katolinen osapuoli on reformaatiosta lähtien nähnyt tarpeelliseksi korostaa tekojen merkitystä uskon rinnalla. Väitän kuitenkin, että varsinkin nykyään tämä korostus on suureksi osaksi tarpeeton ja antaa vaikutelman suuremmista opillisista eroista katolisen ja luterilaisen kannan välillä kuin niiden välillä todellisuudessa onkaan.

Luterilaiset eivät nimittäin ajattele, että kristitty voi elää miten moraalittomasti tahansa ja pelastua, kunhan vain uskoo, vaan heille pyhitys on vanhurskauttamisen välttämätön seuraus. Näin ollen katolisen ja luterilaisen opin välillä on hyvin vähän, jos ollenkaan, käytännön eroa.

Tietenkin kirkon on hyvä opettaa, että kristityn kuuluu noudattaa käskyjä ja että tällä on vaikutusta hänen pelastuksensa kannalta. Mielestäni voitaisiin kuitenkin korostaa vielä enemmän, että kristityn elämän keskiössä eivät ole velvollisuudet tai käskyt vaan luottamus Jumalan armoon ja Kristuksen sovitustyöhön, joka mahdollistaa ja saa aikaan sen, että kristitty tahtoo käydä kirkossa, rukoilla ja noudattaa elämässään Jumalan tahtoa.

Nähdäkseni tämä luterilainen korostus lain ja evankeliumin välisestä erotuksesta on vaikuttanut siihen, että olen myös katolilaisena suhtautunut ”terveellisen rennosti” kirkon säädöksiin liittyen esimerkiksi sunnuntaivelvollisuuteen: vaikka Jumala tahtookin meidän käyvän joka viikko messussa, hänen tahtonsa tuskin on, että meidän uskonelämämme muuttuu ankaraksi stressaamiseksi kirkon säädösten pilkuntarkasta noudattamisesta. Jos olet päättänyt olla taittamatta puolen tunnin pyörämatkaa vaakasuuntaisessa vesisateessa kiukuttelevan lapsen kanssa, jonka kanssa lähtö on jo valmiiksi viivästynyt, on tuskin hedelmällistä viettää seuraava viikko miettien, että oliko minulla nyt tarpeeksi hyvä syy jäädä pois messusta.

Toki meidän tulee tutkiskella omaatuntoamme, mutta kuolemansynti on teko, jossa tietoisesti käännämme selkämme Jumalalle ja hänen tahdolleen. Tällainen synti on meidän henkilökohtainen ratkaisumme, eikä sitä tehdä vahingossa. Tällä kaikella yritän sanoa, että meidän tulee varoa näkemästä kristityn elämää sääntökokoelmana, jota meidän pitää noudattaa pelastuaksemme, vaan pistää toivomme Kristuksen ristinuhriin ja uskoa, että meillä on hänen tähtensä rauha Jumalan kanssa. On hyvä muistaa, että Jumalan tahto tai kirkon käskyt eivät ole meille koe, jonka läpäisemällä voimme ansaita pelastuksen, vaan olemme Kristuksessa jo pelastettuja, ja häneen uskomalla ja hänen armossaan vaeltamalla pysymme tässä pelastuksessa.

Lopuksi

Lopuksi tahdon tähdentää, että en ajattele edellä mainitsemieni hyvien asioiden puuttuvan katolisesta kirkosta. Kyse on korostuksista, ja edellä mainitsemani painotukset ovat reformaatiosta lähtien kuuluneet luterilaisuuden ytimeen.

Olen vakaasti katolilainen, mutta olen silti kiitollinen luterilaiselle kirkolle kaikesta, mitä olen siltä saanut. Olen iloinen siitä, että se pitää sanomansa keskiössä julistuksen Jumalan armosta ja anteeksiannosta. Omasta puolestani toivon ja rukoilen, että katolinen kirkko ja luterilaiset voisivat edistyä ykseyden tiellä ja että luterilaisuus omine painotuksineen voisi jonain päivänä olla täydessä yhteydessä katolisen kirkon kanssa.