EMIL ANTON

Viime viikolla käsitellyn mariologian lisäksi yksi suurimmista teologisista kompastuskivistä katolilaisten ja protestanttien välillä on oppi kiirastulesta. Ajatus siitä, että pelastetun ihmisen täytyisi vielä kuoleman jälkeen hyvittää syntiensä ajallisia rangaistuksia jonkinlaisessa tulessa, jonka aiheuttama kärsimys on pahempaa kuin mikään maanpäällinen tuska, tuntuu kauhealta. Eivätkö Kristuksen kärsimys ja hyvitys riittäneet?

Jerry L. Walls on kirjoittanut erittäin tervetulleen kirjan Purgatory: The Logic of Total Transformation (Oxford University Press 2012), jossa hän sekoittaa pakkaa esittämällä protestanttisen kiirastulen puolustuksen. Itse asiassa Walls ei suinkaan ole ensimmäinen – esimerkkinä voidaan mainita Wallsin teologinen innoittaja C. S. Lewis – mutta käsillä oleva kirja ansaitsee huomiota monista hyvistä historiallisista ja teologisista selvennyksistä.

Kuinka protestantti sitten voisi uskoa kiirastuleen, oppiin, jonka reformaattorit ja protestanttinen traditio ovat tuominneet paitsi epäraamatullisena, myös jumalanpilkkana?

Kiirastulen monet muodot

Aivan ensimmäiseksi on syytä todeta, että kiirastulesta ei ole olemassa vain yhtä mallia, vaan ajatukset kiirastulesta ovat vaihdelleet vuosisadasta ja ajattelijasta toiseen. Niin kuin muutkin kristilliset opit, kiirastulioppi on kehittynyt kristillisen kirkon historiassa ja saanut hyvinkin erilaisia muotoja. Walls tekee erittäin hyödyllisen jaottelun kolmeen malliin, joista yksi on oikeastaan kahden muun sekoitus.

Ensimmäinen malli on nimeltään pyhitysmalli (sanctification model). Sen mukaan kiirastulessa on kysymys keskeneräisen uskovan lopullisesta pyhityksestä tuonpuoleisessa. Wallsin mukaan tämä malli on kirkkoisillä dominoiva, ja se on palannut myös nykyisen katolisen kiirastuliteologian keskiöön. Arminiolaisena evankelikaalina Walls on myös itse valmis puolustamaan eräänlaista kiirastulen pyhitysmallia johdonmukaisena protestanttisena kantana.

Toinen malli on nimeltään hyvitysmalli (satisfaction model). Sen mukaan kiirastulessa on kyse syntien ja/tai niiden ajallisten rangaistusten hyvittämisestä. Tämä malli yleistyi 1400-1500-luvuilla, johti anekaupan vääristymiin, sai reformaation vihan päälleen ja vahvistui vastareaktiona katolisessa teologiassa entisestään.  Walls hylkää tämän mallin, mutta selittää sitä avartavasti.

Hyvitysmalli puhtaimmillaan esittää, että kuoleman jälkeen sielu pystyy rakastamaan Jumalaa välittömästi ja täysin, eikä siis kaipaa mitään pyhitystä. Taivaaseen pääsyä viivyttää ainoastaan Jumalan oikeudenmukaisuus: sielun tulee odottaa ja kärsiä syntiensä ajalliset rangaistukset. Tämä juridinen malli tekee täysin ymmärrettäväksi keskiaikaisen opin aneista kuolleiden puolesta: maanpäällinen kristitty voi määrätyllä teolla lyhentää toisen kiirastuliaikaa.

Kolmas malli on kahden edellisen yhdistelmä eli hyvitys/pyhitysmalli. Tämän mukaan kiirastulessa kärsitty rangaistus on se keino, jolla Jumala pyhittää sielun ja valmistaa sen taivaan täydellisyyteen. Tällä mallilla on vahva asema katolisessa traditiossa, ja se näyttää olevan Tuomas Akvinolaisen, joidenkin keskiajan konsiilien ja myös Katolisen kirkon katekismuksen kanta. Walls ei kuitenkaan pidä sitä paljon puhdasta hyvitysmallia parempana.

Kolmijaon lisäksi on hyvä ymmärtää, että monet oppia koskevat yksityiskohdat – kuten että kiirastulen kärsimys on pahempaa kuin mikään maanpäällinen kärsimys – ovat vain teologisia mielipiteitä, vaikka niillä olisikin ollut pitkä vaikutushistoria. Sama pätee kysymykseen varsinaisesta ”tulesta” kiirastulessa. Suomen sana ”kiirastuli” antaa heti erilaisen mielikuvan kuin latinan ”puhdistamo” (purgatorium). Esimerkiksi C. S. Lewis vertasi kiirastulta suihkuun, johon haiseva likainen syntinen mieluusti suostuu ennen taivaan juhla-aterialle astumista.

Kiirastulen raamatullisuus ja muita kysymyksiä

Tässä vaiheessa protestantti saattaa myöntää, että kiirastulesta saa ehkä aikaiseksi mukavamman version kuin se, mihin mielikuvissa on totuttu, mutta kiirastuleen uskominen on aivan toinen asia. Protestantti voi yksinkertaisesti todeta, ettei Raamattu opeta kiirastulta, ja se ratkaisee.

Walls huomauttaa, että protestanttien on joka tapauksessa vastattava kysymykseen siitä, mitä syntiselle uskovalle tapahtuu kuoleman hetkellä. Kukaan ei voi päästä taivaan täydellisyyteen kaikkine pahoine taipumuksineen, joten jotain on tapahduttava.

Monet protestantit ratkaisevat tämän esittämällä, että Jumala yksipuolisesti täydellistää uskovan kuoleman hetkellä. Varsinkin monergistit eli kalvinistit ja jotkut luterilaiset kallistunevat tälle kannalle, mutta ongelma on se, ettei sille ole yhtään sen parempia raamattuperusteita kuin kiirastulellekaan. Vuosisatojen varrella molemmin puolin on ajateltu, että Raamattu joko todistaa tai kumoaa kiirastulen, mutta asia ei ole ratkennut eikä ratkea pelkällä eksegeesillä.

Hyvä analogia löytyy opista, josta katolilaiset ja protestantit ovat perinteisesti samaa mieltä, nimittäin Saatanan lankeemuksesta. Aiempina aikoina on ajateltu, että Raamattu opettaa Saatanan lankeemusta eksplisiittisesti, mutta nykyajan eksegeetit eivät pääasiassa enää allekirjoita tätä. Silti monet pitävät kiinni siitä, että Saatana oli alkujaan hyvä enkeli, joka lankesi. Jos Raamattu ei suoraan opeta tätä, millä perusteella näin yhä uskotaan?

Vastaus on, että kyseessä on teologinen päätelmä tärkeistä teologisista totuuksista kuten siitä, että Jumala loi kaiken hyväksi, että paha Saatana on olemassa ja että Jumalan hyvyys estää Jumalaa tekemästä hyvästä pahaa. Näin ollen Saatanan on täytynyt langeta omasta tahdostaan. Vastaavasti kiirastuli on teologinen päätelmä muista totuuksista, kuten siitä että ihmiset kuolevat epätäydellisinä ja että taivas on täydellinen.

Arminiolaisena Walls antaa paljon painoarvoa ihmisen vapaalle tahdolle pyhitysprosessissa ja myös kiirastulessa, jonka hän näkee eräänlaisena hengellisenä jatkoaikana. Walls esittää jopa sellaista, että ihmisillä voisi olla kuoleman jälkeenkin mahdollisuus ottaa vastaan Kristuksen pelastava evankeliumi, mikä vaikuttaisi oikeudenmukaiselta ja armolliselta ainakin niissä tapauksissa, joissa vaikkapa sota tai muu äkkikuolema vie nuoren ihmisen liian aikaisin.

Tämä nostaa suuria kysymyksiä Jumalan kaitselmuksesta ja universaalista pelastustahdosta, eksklusivismista ja inklusivismista, predestinaatiosta ja vaikka mistä. En itse ole aivan vakuuttunut kaikista Wallsin näkemyksistä, mutta ne ovat eittämättä mielenkiintoisia. Itse pidän parhaana kiirastulen esityksenä paavi Benedictus XVI:n sanoja kiertokirjeessä Spe salvi (47-48), jota Walls ilokseni puolustaa Tom Wrightin kritiikkiä vastaan.

Jerry L. Walls on tehnyt kirjallaan kristikunnalle ja ekumenialle suuren palveluksen. Hän haastaa katolilaisia pohtimaan, mitä he kiirastulesta oikeastaan uskovat ja opettavat. Protestantteja hän haastaa itsekritiikkiin ja teologiseen johdonmukaisuuteen. Kiirastuli ei enää näyttäydy kirkkokuntia jakavana erityisoppina vaan yhteisenä haasteena, jonka ei tarvitse olla ykseyden esteenä. Kyllä, pesunkestävä protestanttikin voi joutua, köh, siis uskoa kiirastuleen.