Augustinus

Paasto – omavanhurskasta itsensä rääkkäämistä vai hengellisen kasvun väline?

EETU MANNINEN

Helsingin katolisen hiippakunnan vaakuna

Paaston aika alkoi viime keskiviikkona. Helsingin hiippakunnan piispanistuin on tällä hetkellä tyhjillään, minkä vuoksi normaalisti piispan antaman paastokäskyn julkaisi tänä vuonna hiippakunnan asiainhoitaja isä Marco Pasinato.

Paastokäskyyn sisältyy (1) kaikkia yli 14-vuotiaita uskovia tuhkakeskiviikkona, pitkänäperjantaina ja vuoden jokaisena perjantaina (jollei silloin ole juhlapyhä) velvoittava abstinenssi eli liharuoasta pidättäytyminen, joka voidaan korvata myös muilla kieltäymyksillä, (2) 18–60-vuotiaita velvoittava paasto tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina, jolloin nautitaan ainoastaan yksi täydellinen ateria ja muista aterioista vähän yli puolet tavallisesta, ja (3) katumus, jota voi toteuttaa kieltäytymällä jostain nautinnosta.

Kirkkoa on toisinaan kritisoitu tästä käytännöstä. Eikö Raamatussakin sanota, että ”kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä?” (Kol. 2:16.) Eivätkö käskyt, kuten ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa” tule pahaenteisiltä maailman alkuvoimilta, eivätkä suinkaan Jumalalta? (Kol. 2:21.) Eikö tällaisten ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativien käskyjen” sanota olevan vain viisailta näyttäviä, mutta todellisuudessa arvottomia ja vain ihmisen ylpeyttä tyydyttäviä? (Kol. 2:23.)

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kysymystä, miksi kirkko velvoittaa katolilaisia paastoamaan. En lähesty kysymystä velvollisuuden problematiikasta käsin (vrt. esim. aiempaan kirjoitukseeni sunnuntaivelvollisuudesta), vaan pohdin paastoa hengellisestä näkökulmasta. Miksi paasto kuuluu kristinuskoon ja miksi kirkko katsoo sen olevan hyväksi kristityille? Pyrin osoittamaan, että kyseessä ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, kysymys vain ulkonaisista säännöistä, vaan kristinuskon ytimeen kuuluvasta hengellisyydestä. (lisää…)

Augustinuksen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Kuten viime vuonna näihin aikoihin esittelemäni kokoomateos Philosophers Who Believe osoittaa, teismi on kokenut renessanssin filosofien keskuudessa 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Viime aikoina on esiintynyt myös pyrkimyksiä palauttaa modernilla ajalla pitkään paitsiossa ollut ja filosofien kritiikin kohteena ollut klassinen teismi kunniaan (ks. esim. taannoisen TA-katsaukseni Brian Daviesin antiteodikeaa käsittelevä osio).

Pieter-Jozef Verhaghen (1728–1811): Augustinus ja Tuomas Akvinolainen

Tässä ilmapiirissä myös kiinnostus pitkään karsastettuja ”jumalatodistuksia” kohtaan on herännyt. Nyt aloitankin tällä blogilla sarjan, jossa käyn läpi näitä eri aikoina esitettyjä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja pohdin niiden arvoa kristinuskon puolustamiselle myös meidän ajassamme.

Katolisen dogman mukaan Jumalan olemassaolon osoittaminen järjellisin argumentein nimittäin ainakin pitäisi olla ihan mahdollista. Vatikaanin I kirkolliskokous (1869–1870) uhkaa jopa anateemalla (!) sitä, joka sanoo, ”ettei ainoata tosi Jumalaa […] voi oppia varmuudella tietämään luontokappaleiden kautta ihmisjärjen luonnollisen valon avulla” (Dei Filius, kaanon II,1).

Länsimaisen filosofian historiassa on esitetty monenlaisia jumalatodistuksia, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut ”viisi tietä”, Anselm Canterburylaisen (1034–1109) ontologinen jumalatodistus, Gottfried Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja moni muu.

Harvempi kuitenkaan muistaa, että myös varhaisen kirkon suurmiehellä Augustinuksella (354–430) on oma jumalatodistuksensa. Hänen argumenttinsa paitsioon jääminen johtunee siitä, että se ei, rehellisesti sanottuna, ainakaan ensisilmäyksellä näytä kovinkaan kummoiselta. Lisäksi Augustinus ei ilmaise sitä lyhyellä ja näpäkällä syllogismilla, vaan se tulee esille pitkän ja poukkoilevan dialogin kuluessa. Tämän keskustelun päätteeksi hän summaa argumenttinsa seuraavasti: (lisää…)

Jumala selityksenä tiedolle ja tietoisuudelle? Augustinolainen näkökulma

EETU MANNINEN

Philippe de Champaigne: Augustinus

Augustinus (354–430) tunnetaan monista erityisopeistaan, joilla on ollut huomattava vaikutus kristillisen teologian historiassa. Näihin kuuluvat esimerkiksi armo-oppi, perisyntioppi ja predestinaatio-oppi. Tieto-opin eli epistemologian saralla tällainen augustinolainen erityisoppi on illuminaatio-oppi, jonka mukaan tietämisen mahdollistaa Jumalan ihmiselle sielun sisimmässä antama valaisu eli illuminaatio.

Oppi on ollut pitkään filosofien ylenkatseen kohteena, sillä sen on useimmiten tulkittu tarkoittavan, että Jumala syöttää ihmisen mieleen hänen ajattelunsa tiedollisen sisällön. Mikäli oppi tarkoittaa tätä, ihmiselle jää tiedon syntymisessä pelkästään passiivinen rooli, mikä on mielestäni perustellusti nähty sekä epäuskottavana että ihmismielen autonomiaa loukkaavana ajatuksena.

Tutkijat ovat kuitenkin jo pidemmän aikaa tulkinneet oppia toisella tavalla, painottaen enemmän tai vähemmän ihmismielen roolia illuminaatiossa. Tekeillä olevan väitöskirjatyöni tiimoilta olen perehtynyt tähän Augustinuksen ajattelun osa-alueeseen ja samalla tullut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on kristillisistä lähtökohdista katsottuna varsin uskottava tieto-opillinen teoria. (lisää…)

Augustinuksen opas kasteopetukseen

EETU MANNINEN

Kuvahaun tulos haulle Kristinuskoa vasta-alkajille

Augustinus, Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Suomentanut Timo Nisula. Sley-Media Oy, 2018

Viime joulukuussa arvioin suomenkielisen kokoelman Augustinuksen joulusaarnoja. Nyt minulla on ilo kirjoittaa nämä saarnat kääntäneen Timo Nisulan hiljattain ilmestyneestä uudesta Augustinus-käännöksestä Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Käännös on Augustinuksen teoksesta De catechizandis rudibus (399), jonka hän kirjoitti karthagolaiselle diakoni Deogratiakselle oppaaksi kristinuskon alkeiden opetukseen.

Kristinuskoa vasta-alkajille oli oikein mukava lukukokemus, sekä sisällön että tyylin puolesta. Kirja on lyhyt, ja sen lukee helposti vaikka yhdessä illassa. Olen jo kehunut Nisulan käännöstyyliä aiemmassa arviossani, joten etten toistaisi itseäni, lainaan kirjan takakannesta uskonnonfilosofian dosentti Aku Visalaa, joka kirjoittaa osuvasti:

Augustinuksen koukeroinen latina kaikkine ilkikurisine vivahteineen ja retorisine kikkoineen muuttuu Timo Nisulan käsittelyssä viihdyttäväksi nykysuomeksi, jota on nautinto lukea silkasta rakkaudesta kielelliseen ilotulitteluun. Vanhojen käännösten tunkkaista ylätyyliä ei tästä teoksesta löydy. Kristinuskoa vasta-alkajille on muutenkin kiinnostava ikkuna myöhäisantiikin kristilliseen maailmaan; lisäksi se paljastaa Augustinuksen olleen selvillä aivan viimeaikaisista, 2010-luvun uskonnonpedagogiikan suuntauksista.

Teoksessa Augustinus todellakin osoittaa suorastaan hämmästyttävän syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologiasta ja antaa neuvoja, jotka ovat varmasti hyödyksi myös nykypäivän papeille. Samalla hän valottaa myös mielenkiintoisella tavalla varhaiskristillisen uskon sisältöä. (lisää…)

Augustinus: platonistikristitty vai kristitty platonisti?

EETU MANNINEN

Tiivistelmä hapatuspäivässä 12.5. pidetystä esitelmästä. Kooste koko päivästä ensi maanantaina.

Sandro Botticelli (n. 1445–1510): Augustinus

Varhaisessa teoksessaan Contra Academicos nuori Augustinus vakuuttaa olevansa sitoutunut Kristuksen ja Raamatun auktoriteettiin, mutta sanoo samaan aikaan olevansa luottavainen siihen, että saavuttaa tämän kristillisen totuuden ymmärtämisen yhdessä platonistien kanssa (C. Acad. 3,20,43). Kirjoittaessaan viimeisinä elinvuosinaan jälkikirjoituksiaan hän katui, että oli ylistänyt tässä teoksessa Platonia ja platonisteja liiallisesti (Retr. 1,1,4).

Kypsässä ajattelussaan hän myös otti tietoisesti etäisyyttä joihinkin uusplatonistisiin oppeihin, joita hän uransa alkuvaiheessa kannatti. Tämä sai monet varhaiset Augustinus-tutkijat ajattelemaan, että Augustinus olisi vuonna 386 kääntynyt kristinuskoon vain hyvin pinnallisella tavalla ja ollut tosiasiassa uusplatonisti, mutta kasvanut uransa edetessä kunnon kristityksi teologiksi. Nykyään kuitenkin ollaan pitkälti sitä mieltä, että Augustinuksen suhde platonismiin ei ole ihan näin yksinkertainen. (ks. esim. Cary 2000, 33-35.) (lisää…)

Pelagiolaiskiistan merkkivuosi

EETU MANNINEN

Pelagius kuvattuna yhdessä Johannes Khrysostomoksen kanssa Nürembergin kronikassa vuodelta 1493

Tuntuu, että viime aikoina erilaiset merkkivuosipäivät ovat kasaantuneet harvinaisen tiheään. Viime vuonna muisteltiin ensin reformaatio 500 -merkkivuotta, ja sitten tuli Suomen 100-vuotisjuhla. Tänä vuonna on jo muisteltu Suomen sisällissotaa, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi 100 vuotta 27.1.2018, eikä meno ota laantuakseen. Vappuna tulee nimittäin kuluneeksi tasan 1600 vuotta siitä, kun pelagiolaisuus tuomittiin harhaopiksi Karthagon paikalliskokouksessa vuonna 418.

Varsinkin Suomen kontekstissa, jossa vallitsevana uskonnollisena perinteenä on jo useamman sadan vuoden ajan ollut ihmisen passiivisuutta ja Jumalan monergistista toimintaa hänen vanhurskauttamisessaan ja pelastumisessaan korostanut luterilaisuus, sana ”pelagiolaisuus” särähtää korvaan erityisen ikävästi. Luther pitikin kirkon historiassa esiintyneistä harhaopeista juuri pelagiolaisuutta sellaisena, jota ei ollut koskaan saatu tukahdutettua ja joka on alati vaanimassa.

Mutta mistä koko ilmiössä oli oikeastaan kysymys? Mitä pelagiolaiset opettivat ja miksi heidät tuomittiin? Onko koko kiistaan liittyvillä kysymyksenasetteluilla enää mitään relevanssia 1600 vuoden jälkeen? (lisää…)

Kirkollinen skandaali Augustinuksen tapaan

EETU MANNINEN

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Suom. Timo Nisula & Anni Maria Laato (Kirjapaja 2009, 158 s.)

Katolisen kirkon skandaaleista päällimmäisenä ihmisten muistissa lienevät viime vuosina paljon puhututtaneet pedofiilipapit. Skandaaleita on kuitenkin ollut vuosisatojen varrella kaikenmoisia, ja katsaus historiaan muistuttaakin meitä siitä, ettei kirkko ole vasta viime aikoina muuttunut aiempaa pahemmaksi, vaan siinä on aina ollut pahoja, jopa rikollisiakin viranhaltijoita.

Mielenkiintoinen tapaus nousee esiin Hippon piispa Augustinuksen (354–430) kirjeessä numero 20*, jossa hän kertoo aikanaan Afrikan kirkkoa ravisuttaneesta kirkollisesta skandaalista, johon hän oli itsekin sotkeutunut. Kirje kuuluu Johannes Divjakin vuonna 1975 löytämiin Augustinuksen kirjeisiin, jotka on numeroitu erikseen ja merkitty asteriskilla. Kirje löytyy Timo Nisulan kääntämänä hänen ja Anni Maria Laaton suomentamien Augustinuksen kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä sisarille.

Kirjeessä Augustinus kertoo Hippon lähistöllä sijaitsevan Fussalan kaupungin piispaksi asettamastaan Antoniuksesta, joka osoittautuikin seurakuntaansa terrorisoivaksi roistoksi. Kirjeen johdannossa sitä kuvataan osuvasti sekoitukseksi ”uutisreportaasia, villin lännen tunnelmaa ja mafiajuonittelua” (s. 130). Kirje on mielestäni niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että näen hyväksi referoida sen sisältämän kertomuksen pääpiirteissään. Se myös valottaa mielenkiintoisella tavalla myöhäisantiikin Pohtois-Afrikan kirkollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Lopuksi palaan yleisluontoisempaan pohdintaan kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä suhteesta. (lisää…)

Augustinuksen joulusaarnat – retoriikan mestari paradoksien äärellä

EETU MANNINEN

Augustinus, Jumala syntyi ihmiseksi (Perussanoma 2016)

Perussanoma julkaisi viime jouluksi saarnakokoelman, johon sisältyy kaikki Augustinuksen (354-430) joulusaarnat. Mukana on myös saarnoja, jotka on perinteisesti yhdistetty Augustinukseen, mutta joita nykytutkimus ei enää pidä Hippon piispan itsensä kirjoittamina. Saarnat on suomentanut Timo Nisula, ja jälki on tuttuun tapaan sujuvaa ja helppolukuista.

Sain kokoelman käsiini viime tammikuussa ja luin ohuehkon kirjan lähes yhdeltä istumalta. Koska teoksen teema on vahvasti sidoksissa jouluun, päätin kuitenkin siirtää arvion seuraavaan joulunaikaan. Kirjan voi nähdäkseni huoletta arvioida vuoden myöhässä, koska sen sisältö on ajatonta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että se on hyvästä hengellisestä kirjallisuudesta ja kirkkoisistä pitävälle oiva joululahja vuodesta toiseen. (lisää…)

Henki ja kirjain – Augustinus pähkinänkuoressa

EETU MANNINEN

Augustinus Sandro Botticellin (1445-1510) maalaamana

Armo-oppi kuuluu tunnetusti Augustinuksen (354–430) teologian ytimeen. Hänen armoa koskeva ajattelunsa on muotoutunut erityisesti pelagiolaiskiistan vaikutuksesta, jonka tiimoilta hän kirjoitti tärkeimmät aihetta koskevat teoksensa. Tähän joukkoon kuuluu ehdottomasti hänen vuonna 412 kirjoittamansa Henki ja kirjain (De spiritu et littera), jota voi pitää eräänlaisena Augustinuksen armo-opin tiivistelmänä.

Teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1982 Jukka Thurénin käännöksenä Aurinko kustannuksen julkaisemana Simo Kivirannan toimittamassa Kristikunnan klassikkoja-sarjassa. Käännöksellä on siis jo jonkin verran ikää, mikä näkyy erityisesti raamattusitaateissa käytetystä vanhasta 1933/38-raamatunkäännöksestä. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja helppolukuista.

Suomen kontekstissa Augustinus esitellään toisinaan Lutherin kautta. Myös Thurén alleviivaa käsillä olevan teoksen merkitystä tuomalla esille sen vaikutuksen, joka sillä oli reformaattorin vanhurskauttamisopin muotoutumisessa: juuri Henki ja kirjain oli se teos, josta Luther koki saavansa tukea omille näkemyksilleen. Lutherin Augustinusta kohtaan tunteman erityisen arvostuksen myötä Augustinus on toisinaan nähty luterilaisissa piireissä jopa eräänlaisena linkkinä siinä ”puhtaan evankeliumin” ketjussa, jonka katsotaan ulottuvan Paavalista hänen kauttaan Lutheriin (ks. esim. Emil Antonin ja Timo Junkkaalan vuonna 2012 käymä vanhurskauttamisoppia koskeva debatti).

Augustinuksen ymmärtäminen Lutherin valossa ei kuitenkaan tee oikeutta kirkkoisän omalle ajattelulle. Vaikka Thurén käännöksensä johdannossa korostaakin Hengen ja kirjaimen merkitystä Lutherin ajattelulle, hän myös toteaa, että Luther poikkeaa ”olennaisessa kohdassa” Augustinuksen ajattelusta. (lisää…)