Augustinuksen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Kuten viime vuonna näihin aikoihin esittelemäni kokoomateos Philosophers Who Believe osoittaa, teismi on kokenut renessanssin filosofien keskuudessa 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Viime aikoina on esiintynyt myös pyrkimyksiä palauttaa modernilla ajalla pitkään paitsiossa ollut ja filosofien kritiikin kohteena ollut klassinen teismi kunniaan (ks. esim. taannoisen TA-katsaukseni Brian Daviesin antiteodikeaa käsittelevä osio).

Kuvahaun tulos haulle augustine trinity

Pieter-Jozef Verhaghen (1728–1811): Augustinus ja Tuomas Akvinolainen

Tässä ilmapiirissä myös kiinnostus pitkään karsastettuja ”jumalatodistuksia” kohtaan on herännyt. Nyt aloitankin tällä blogilla sarjan, jossa käyn läpi näitä eri aikoina esitettyjä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja pohdin niiden arvoa kristinuskon puolustamiselle myös meidän ajassamme.

Katolisen dogman mukaan Jumalan olemassaolon osoittaminen järjellisin argumentein nimittäin ainakin pitäisi olla ihan mahdollista. Vatikaanin I kirkolliskokous (1869–1870) uhkaa jopa anateemalla (!) sitä, joka sanoo, ”ettei ainoata tosi Jumalaa […] voi oppia varmuudella tietämään luontokappaleiden kautta ihmisjärjen luonnollisen valon avulla” (Dei Filius, kaanon II,1).

Länsimaisen filosofian historiassa on esitetty monenlaisia jumalatodistuksia, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut ”viisi tietä”, Anselm Canterburylaisen (1034–1109) ontologinen jumalatodistus, Gottfried Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja moni muu.

Harvempi kuitenkaan muistaa, että myös varhaisen kirkon suurmiehellä Augustinuksella (354–430) on oma jumalatodistuksensa. Hänen argumenttinsa paitsioon jääminen johtunee siitä, että se ei, rehellisesti sanottuna, ainakaan ensisilmäyksellä näytä kovinkaan kummoiselta. Lisäksi Augustinus ei ilmaise sitä lyhyellä ja näpäkällä syllogismilla, vaan se tulee esille pitkän ja poukkoilevan dialogin kuluessa. Tämän keskustelun päätteeksi hän summaa argumenttinsa seuraavasti:

Sinä myönsit, että jos osoittaisin jonkun olevan meidän mieltämme ylempänä, tunnustaisit sen olevan Jumala, mikäli ei ole olemassa jotain vielä ylempää. Hyväksyin myöntymyksesi ja sanoin että riittää, että osoittaisin tämän. Jos taas on jotain suurenmoisempaa, pikemminkin se on Jumala; jos taas ei ole, Jumala on itse tämä totuus. Olipa asia niin tai näin, et voi kiistää, että Jumala on olemassa. (De libero arbitrio 2,15,39)  

Ensisilmäyksellä että Augustinus näyttää väittävän, että mikäli on olemassa jotain korkeampaa kuin ihmismieli, Jumalan täytyy olla olemassa. Tämä vaikuttaa kömpelöltä ja virheelliseltä argumentilta, mutta on lähemmin tarkasteltuna yllättävän toimiva. Kuten edellisestä lainauksesta nimittäin tulee ilmi, se jokin ihmissielua korkeampi on itse Totuus.

Argumentin premissit ja johtopäätös

Tämän jumalatodistuksen ymmärtämistä hankaloittaa, että se on esitetty varsin epäsystemaattisessa muodossa, mikä on hyvin tyypillistä Augustinukselle. Eri tutkijat ovat esittäneet argumentin deduktiivisessa muodossa, eli siten, että johtopäätös seuraa väistämättä sitä edeltävistä premisseistä:

  1. X on Jumala, jos ja vain jos x on suurenmoisempi (more excellent) kuin meidän mielemme, eikä mikään ole suurempaa kuin x
  2. Totuus on olemassa ja on suurenmoisempi kuin meidän mielemme
  3. Jokin on Jumala (eli Jumala on olemassa) (Matthews 2001, 182.)

Nähdäkseni sen voi esittää yksinkertaisimmin seuraavasti:

  1. Jos totuus on olemassa, Jumala on olemassa
  2. Totuus on olemassa
  3. Siispä Jumala on olemassa (Gerson 1981, 573.)

Ihmismieli ja totuus

Nikolai Ge: Mitä on totuus?, 1890

Argumentti nojaa siis ajatukseen, että ihmismieltä ontologisesti ylempänä olevan Totuuden olemassaolosta seuraa väistämättä Jumalan olemassaolo. Totuuden ja Jumalan tiivis yhteys Augustinuksen ajattelussa liittyy hänen illuminaatio-oppiinsa ja uusplatonismiin, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin tällä blogilla. Nyt haluan kuitenkin jättää nämä filosofianhistorialliset aspektit huomiotta ja lähestyä Augustinuksen argumenttia puhtaan filosofisesti: onko totta, että totuuden olemassaolosta seuraa Jumalan olemassaolo?

Aluksi on Pontius Pilatuksen tavoin kysyttävä, mitä on totuus? (ks. Joh. 18:38) Ensinnäkin totuus voi koskea vallitsevaan asiaintilaan liittyviä sattumanvaraisia faktoja: on esimerkiksi totta, että Sauli Niinistö on Suomen nykyinen presidentti, vaikka asia voisi olla myös toisin. Kuitenkin on olemassa myös välttämättömiä totuuksia, jotka tiedetään välittömästi aistihavainnosta riippumatta. Tällaisia ovat esimerkiksi matemaattiset totuudet, kuten 2 + 2 = 4.

Mutta mitä tekemistä tällä on Jumalan kanssa? Augustinus lähtee liikkeelle siitä, että näitä eri väittämiä yhdistävä tekijä, eli totuus, on ihmismielen yläpuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei niinkään keksi tai luo totuutta, vaan löytää sen. Totuus on siis olemassa riippumatta ihmismielestä.

Augustinus on myös vakuuttunut siitä, että tämä totuus on olemiseltaan jotain paljon perustavampaa kuin ihmismieli. Se laki, jonka nojalla 2 + 2 on aina 4 ja kaikki poikamiehet ovat poikkeuksetta naimattomia, on koko todellisuutta jäsentävä periaate, kun taas ihminen on vain tomua ja tuhkaa.

Jumala ja totuus

Tähän mennessä olemme tarkastelleet Augustinuksen toista premissiä, eli väitettä, jonka mukaan totuus on olemassa ja on suurenmoisempi kuin meidän mielemme. Nähdäkseni on syytä ajatella, että tämä on totta. Argumentin kannalta kriittinen kysymys onkin, seuraako tästä myös, että Jumala on olemassa.

William Blake: Eurooppa: Ennustus (1794)

Kuten olemme huomanneet, on olemassa paitsi maailmankaikkeutta koossa pitävät fysikaaliset luonnonlait, myös paljon perustavammat logiikan lait, joiden varaan koko todellisuus rakentuu. Kaikki, mikä on olemassa, on sopusoinnussa näiden lainalaisuuksien kanssa: esimerkiksi nelikulmaista kolmiota ei voi olla olemassa muuten kuin merkityksettömänä sanayhdistelmänä, koska sellainen asia olisi logiikan vastainen (emme voi edes hahmottaa, millainen tämä asia olisi, vaikka kuinka yrittäisimme).

Näitä logiikan lakeja ei myöskään havaita minkäänlaisten empiiristen menetelmien avulla, sillä toisin kuin luonnonlait, ne eivät ole sidoksissa materiaan, aikaan ja tilaan. Se, että maailmankaikkeus joko on tai ei ole olemassa on totta, vaikka maailmankaikkeutta ei olisikaan, kun taas esimerkiksi painovoimaa ei ole ilman kappaleita, joissa se vaikuttaa. Siispä logiikan lakien ei voida katsoa saaneen alkuaan yhdessä maailmankaikkeuden kanssa, kuten luonnonlakien.

Mutta seuraako tästä, että Jumala on olemassa? Eivätkö logiikan lait voisi olla olemassa sellaisenaan? Augustinuksen vastaus on yksinkertainen: jos ei ole olemassa mitään Totuutta korkeampaa, Jumala on itse tämä totuus. Augustinus siis vetää yhtäläisyysmerkit Jumalan ja sen prinsiipin välille, joka yhdistää kaikkia tosia asioita ja tekee niistä totta.

Lopuksi

Augustinuksen jumalatodistus on siis muodollisesti pätevä: jos on olemassa ihmismieltä (ja luotua todellisuutta ylipäätään) korkeampi totuus, joka on yhtä kuin Jumala, siitä väistämättä seuraa, että Jumala on olemassa.

Mutta onko totuuden ja Jumalan samaistaminen välttämätöntä? Moderni materialisti ei varmasti moista samaistamista hyväksyisi, mutta platonilaisen filosofian viitekehyksessä se on luonteva. Argumentti toimii sillä perusteella, että siinä totuuden määreeksi on laitettu ihmismielen yläpuolella, eli siitä riippumattomasti oleminen.

Totuuden ja Jumalan samaistaminen on johdonmukaista Augustinuksen edustaman klassisen teismin jumalakäsityksen viitekehyksessä. Tämän näkökannan mukaan Jumala on olemukseltaan täydellisen yksinkertainen, mikä tarkoittaa sitä, että Jumalassa ei ole erillisiä metafyysisiä ”osia”. Esimerkiksi Jumalan ”hyvyys”, ”voima”, ”oikeudenmukaisuus”, ”kaikkivaltius”, jne ovat identtisiä Jumalan olemuksen kanssa.

Sama pätee myös totuuteen: se, että Augustinus sanoo, että Jumala on totuus, pitää klassisen teismin näkökulmasta sisällään ajatuksen, että totuus on identtinen Jumalan olemuksen kanssa samoin kuin muutkin jumalalliset attribuutit. Tämä puolestaan voi saada meidät näkemään totuuden uudessa valossa: ei abstrakteina faktoina, vaan jonain, jossa itse olemisen perusta katsoo meitä silmiin (vrt. Joh. 14:6).

Kirjallisuus

Lloyd P. Gerson, “Saint Augustine’s Neoplatonic Argument for the Existence of God”, Thomist: A Speculative Quarterly Review, 45, 4, (1981), 571–584.

Gareth B. Matthews, “Knowledge and Illumination”, teoksessa Eleonore Stump & Norman Kretzmann (toim.), The Cambridge Companion to Augustine (Cambridge: Cambridge University Press, 2001), 171–185.

5 comments

  1. Tosi hyvä kirjoitus Eetu! Kiitos tästä! Odotan mielenkiinnolla lisää tätä sarjaa.

    Moderni materialisti ei välttämättä muuten edes mene niin pitkälle, että hyväksyisi totuuden olemassaolon, mutta kieltäisi totuuden ja Jumalan samaistamisen. Moderni materialismi kieltäytyy älyllisistä sitoumuksista jo totuuden kohdalla. Hän voi myöntää, että todellisuus on ontologisesti itsenäisesti olemassa, mutta että totuuden käsitettä ei tarvita, vaan olennaista on empiirisesti luotettava tieto. Tällainen kiertely ja kaartelu totuuden ympärillä petaa sitten pohjaa postmoderneille konstruktivistisille käsityksille jokaisen omasta totuudesta ja sosiaalisesti sovitusta totuudesta. Tällä hetkellä eletään sellaista historian ajanjaksoa, jossa postmoderni konstruktivismi myllertää uusiksi kaikkia yhteiskunnan perusinstituutioita perheestä kirkkoon. Siinä mielessä ei ole ihme, jos tuo esittelemäsi Augustinuksen elegantti todistus kuulostaa ihmisten korvaan jopa naurettavan yksinkertaiselta. Kulttuurinen suhteemme totuuteen on kasvanut niin etäiseksi, ettei Augustinuksen todistus puhuttele meitä sellaisella välittömyydellä, jolla sen pitäisi.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hyvä kirjotus, mutta jäin kaipaamaan ehkä vähän sellaista areopagimaisempaa otetta siihen, että onko Totuus ja Jumala todella rinnastettavissa toisiinsa? Jos Totuudella tarkoitetaan kaikkia olemassaolon eri tiloja koskevia totuusarvoja, niin materialistinen ateisti saattaa helposti viitata kintaalla ja todeta, ettei se edellytä Jumalan olemassaoloa. Tai kääntäen, jos Jumalalla tarkoitetaan jotain totuusjoukkoa X, johon kuuluu yksittäiset totuusväittämät x1, x2, …, xn, mutta joka on täysin riisuttu kaikesta toimijuudesta, niin voidaan kysyä, että onko kyseessä enää ollenkaan Jumala sanan teistisessä merkityksessä?

      Niin, mitä ylipäätänsä tarkoitetaan ”Jumalalla”? Monasti muodostetaan erinäisiä ominaisuusjoukkoja — listataan maksiimeja, tai ”jumalallisia atribuutteja” kuten jo mainitsit — Jumala on hyvä, Jumala on kaikkivoipa, jne. Toisin sanoen, tällaisessa ajattelussa Jumalaan liitetään vahvasti moraalisuus ja toimijuus. Tuskin kummoisemmasta kaikkivoipuudesta voitaisiin puhua, jos Jumalan toimijuus olisi rajattu jumalallisen atribuuttijoukon ulkopuolelle, eikö vain?

      Mutta puhuessa Totuudesta, ongelmana kuitenkin on, ettei se edellytä minkäänlaista toimijuutta. Yksittäiset totuusarvot ovat mitä ovat, oli todellisuus sitten luonteeltaan fyysis-deterministinen tai aktiivisen Jumalan luomistoimen tulosta. Tästä riippumatta, Totuuden voidaan ajatella olevan noiden yksittäisten totuusarvojen muodostama joukko kaikkine vuorovaikutussuhteineen.

      Omat kysymyksensä asettaa myös mm. kristillinen deismi, jossa katsotaan Jumalan kyllä luoneen maailmankaikkeuden aktiivisilla toimillaan ja asettaneen vallitsevat luonnonlait, mutta sittemmin vetäytynyt maailman toiminnasta. Jumalan siis katsotaan OLLEEN aktiivinen toimija, mutta tuon toimijuuden katsotaan jo päättyneen.

      Joka tapauksessa, ajatus toimijuudesta riisutusta Jumalasta on varmaan sellainen, jonka materialistinen ateistikin voisi hyväksyä, koska pohjimmiltaan enää ei puhuta Jumalasta sanan teistisessä merkityksessä, vaan pelkästä semanttisesta yläkäsitteestä olemassaololle; ei itsenäisestä toimijasta,entiteetistä tai alkusyystä.

      Tykkää

      1. Hei EK,

        Tuo esittämäsi totuuden luonnehdinta on sikäli mielenkiintoinen, että se kertoo paljon nykyihmisen jonkinlaisesta episteemisestä umpikujasta, johon olemme ajautuneet. Mitä todella Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi olevansa tie, totuus ja elämä? Koitan auttaa lainaamalla filosofi David Bohmin ajatuksia kirjasta Thought as a System (oma suomennos):

        ”Mielestäni idea siitä, että on olemassa abstrakti totuus – jossain, jotenkin, odottamassa meitä, että otamme sen haltuun – on taas sama kuin idea perimmäisestä tiedosta. Totuus on jotain vitaalimpaa. Sen täytyy olla sen tapaista liikettä, joka ei harhauta itseään. Ja sitten sen täytyy kytkeytyä olevaisen kanssa. Totuus ei ole pelkästään tietoa siitä ’mikä on’. Pikemminkin totuus on olennainen tekijä siinä ’mikä on’.”

        Bohmia mukaillen muotoilemasi luonnehdinta totuudesta edustaa vain perimmäisen tiedon ajatusta, joka on pelkkä abstraktio totuudesta, ei itse totuus. Totuus on aktualiteetti, se ei ole pelkkä todellisuuden atribuuttien kattava luettelo, vaan totuus todella on. Totuuden on Bohmin mukaan myös oltava ajan ulkopuolella. Bohm ei muuten ollut vakaumuksellinen kristitty, vaikka hänen käsityksensä totuudesta tuntuvat kuvailevan kristittyjen Jumalaa. Hän oli vakavasti otettava ja ansioitunut fyysikko.

        Muotoilemasi ajatukset totuudesta edustavat siis tiettyä tieteen episteemistä traditiota, joka on jo lähtökohtaisesti sokeaa sellaiselle käsitykselle totuudesta, jota tarvittaisiin ymmärtämään totuuden ja Jumalan yhteys.

        Tykkää

      2. Asiaa vaikuttaisi mielestäni olevan hyödyllistä lähestyä transsendentaalien käsitteiden doktriinin kautta. Tuon ajatusmallin mukaan transsendentaalit, kuten hyvyys, totuus ja ykseus, ovat pohjimmiltaan samaa kuin olevaisuus: ne ovat olevaisuutta tarkasteltuina eri puolilta. Näin ollen se asia, joka on eniten olevainen, Olevaisuus Itse (ipsum esse subsistens, ”Minä-olen”, Jumala) on myös eniten todellinen, Totuus Itse.

        Tässä on vain se ongelma, että transsendentaalit ovat meidän aikamme ihmisille ehkä se kaikkein vaikeimmin ymmärrettävä asia klassisessa filosofiassa. Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaisi asiaan perehtyminen, laitan tähän linkin omaan pitkään ja vaikeaselkoiseen blogipostaukseeni aiheesta: https://symphoniaaltissimi.wordpress.com/2017/11/08/lopullinen-totuus/ (Enkä muuten ole täysin varma, olenko itsekään käsittänyt asian täydellisesti oikein.)

        Tykkää

      3. Pahoittelut, kun vastaan kommenttiisi näin myöhään. Olin koko viime viikon Oxfordissa patristiikkakonferenssissa. Ohjelma oli monipuolinen ja nähtävää ja kuultavaa riitti paljon, minkä vuoksi päätin jättää kommentoimisen vasta kotiinpaluun jälkeiseen aikaan.

        Kirjoituksessani pyrin korostamaan, että puhuessaan totuudesta Augustinus ei tarkoita ”jotain totuusjoukkoa X, johon kuuluu yksittäiset totuusväittämät x1, x2, …, xn, mutta joka on täysin riisuttu kaikesta toimijuudesta”. Augustinuksen ajattelussa ikuiset ideat ovat Jumalan mielessä, minkä vuoksi Jumala on kaiken totuuden ja olevaisen kriteeri (ks. erit. De diuersis quaestionibus LXXXIII,46). Tämä ei kuitenkaan millään muotoa tarkoita, että Jumala ei olisi persoonallinen toimija.

        Kuten kirjoitukseni lopussa yritän sanoa, ja mitä Petrikin kommentissaan ymmärtääkseni tarkoittaa, totuus on identtinen Jumalan olemisen kanssa. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma, josta käsin voimme yrittää puhua Jumalasta: hän on myös hyvyys, vanhurskas, kaikkivaltias, armollinen, jne, ja kaikki nämä attribuutit ovat identtisiä Jumalan olemisen ja siten myös toistensa kanssa.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s