jumalatodistukset

Anselmin ontologinen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Anselm 1800-lukulaisessa lasimaalauksessa

Nyt pääsemme käsittelemään jumalatodistusta, joka on kenties yksi historian kiistanalaisimmista argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta, nimittäin ontologiseen argumenttiin. Tämä argumentti on klassisessa muodossaan peräisin Anselm Canterburylaiselta (1034–1109), joka tunnetaan sen lisäksi myös vaikutusvaltaisesta sovitusteoriastaan. Anselmin jumalatodistus löytyy hänen teoksestaan Proslogion, jossa hän muotoilee argumenttinsa seuraavasti:

Mehän uskomme, että sinä olet jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella. […] Niinpä tyhmänkin on myönnettävä, että jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella, on hänen ymmärryksessään, sillä hän ymmärtää kuulemansa sanat, ja kaikki, mitä ymmärretään, on olemassa ymmärryksessä. Mutta varmastikaan se, mitä suurempaa ei voida ajatella, ei voi olla olemassa yksinomaan ymmärryksessä. Sillä jos se olisi yksin ymmärryksessä voitaisiin ajatella myös, että se voisi olla olemassa todellisuudessakin, ja tällainen oleminen olisi suurempaa. Jos siis se, mitä suurempaa ei voida ajatella, olisi olemassa vain ymmärryksessä, silloin se (mitä suurempaa ei voida ajatella) olisi jotakin, jota suurempaa voidaan ajatella. Mutta tämä on mahdottomuus. Näin ei siis voi olla epäilystäkään siitä, että jotain, jota suurempaa ei voida ajatella, on olemassa sekä ymmärryksessä että todellisuudessa. (Proslogion, luku II)

Jotkut pitivät Anselmin jumalatodistusta toimimattomana jo silloin kun se alun perin esitettiin, kun taas moni on pitänyt ja pitää sitä yhä kiinnostavana argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Onko argumentti uskottava? Voiko sitä edelleen käyttää perusteltaessa Jumalan olemassaoloa? (lisää…)

Mainokset

Augustinuksen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Kuten viime vuonna näihin aikoihin esittelemäni kokoomateos Philosophers Who Believe osoittaa, teismi on kokenut renessanssin filosofien keskuudessa 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Viime aikoina on esiintynyt myös pyrkimyksiä palauttaa modernilla ajalla pitkään paitsiossa ollut ja filosofien kritiikin kohteena ollut klassinen teismi kunniaan (ks. esim. taannoisen TA-katsaukseni Brian Daviesin antiteodikeaa käsittelevä osio).

Kuvahaun tulos haulle augustine trinity

Pieter-Jozef Verhaghen (1728–1811): Augustinus ja Tuomas Akvinolainen

Tässä ilmapiirissä myös kiinnostus pitkään karsastettuja ”jumalatodistuksia” kohtaan on herännyt. Nyt aloitankin tällä blogilla sarjan, jossa käyn läpi näitä eri aikoina esitettyjä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta ja pohdin niiden arvoa kristinuskon puolustamiselle myös meidän ajassamme.

Katolisen dogman mukaan Jumalan olemassaolon osoittaminen järjellisin argumentein nimittäin ainakin pitäisi olla ihan mahdollista. Vatikaanin I kirkolliskokous (1869–1870) uhkaa jopa anateemalla (!) sitä, joka sanoo, ”ettei ainoata tosi Jumalaa […] voi oppia varmuudella tietämään luontokappaleiden kautta ihmisjärjen luonnollisen valon avulla” (Dei Filius, kaanon II,1).

Länsimaisen filosofian historiassa on esitetty monenlaisia jumalatodistuksia, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut ”viisi tietä”, Anselm Canterburylaisen (1034–1109) ontologinen jumalatodistus, Gottfried Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja moni muu.

Harvempi kuitenkaan muistaa, että myös varhaisen kirkon suurmiehellä Augustinuksella (354–430) on oma jumalatodistuksensa. Hänen argumenttinsa paitsioon jääminen johtunee siitä, että se ei, rehellisesti sanottuna, ainakaan ensisilmäyksellä näytä kovinkaan kummoiselta. Lisäksi Augustinus ei ilmaise sitä lyhyellä ja näpäkällä syllogismilla, vaan se tulee esille pitkän ja poukkoilevan dialogin kuluessa. Tämän keskustelun päätteeksi hän summaa argumenttinsa seuraavasti: (lisää…)