Anselmin ontologinen jumalatodistus

EETU MANNINEN

Anselm 1800-lukulaisessa lasimaalauksessa

Nyt pääsemme käsittelemään jumalatodistusta, joka on kenties yksi historian kiistanalaisimmista argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta, nimittäin ontologiseen argumenttiin. Tämä argumentti on klassisessa muodossaan peräisin Anselm Canterburylaiselta (1034–1109), joka tunnetaan sen lisäksi myös vaikutusvaltaisesta sovitusteoriastaan. Anselmin jumalatodistus löytyy hänen teoksestaan Proslogion, jossa hän muotoilee argumenttinsa seuraavasti:

Mehän uskomme, että sinä olet jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella. […] Niinpä tyhmänkin on myönnettävä, että jotain, mitä suurempaa ei voida ajatella, on hänen ymmärryksessään, sillä hän ymmärtää kuulemansa sanat, ja kaikki, mitä ymmärretään, on olemassa ymmärryksessä. Mutta varmastikaan se, mitä suurempaa ei voida ajatella, ei voi olla olemassa yksinomaan ymmärryksessä. Sillä jos se olisi yksin ymmärryksessä voitaisiin ajatella myös, että se voisi olla olemassa todellisuudessakin, ja tällainen oleminen olisi suurempaa. Jos siis se, mitä suurempaa ei voida ajatella, olisi olemassa vain ymmärryksessä, silloin se (mitä suurempaa ei voida ajatella) olisi jotakin, jota suurempaa voidaan ajatella. Mutta tämä on mahdottomuus. Näin ei siis voi olla epäilystäkään siitä, että jotain, jota suurempaa ei voida ajatella, on olemassa sekä ymmärryksessä että todellisuudessa. (Proslogion, luku II)

Jotkut pitivät Anselmin jumalatodistusta toimimattomana jo silloin kun se alun perin esitettiin, kun taas moni on pitänyt ja pitää sitä yhä kiinnostavana argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Onko argumentti uskottava? Voiko sitä edelleen käyttää perusteltaessa Jumalan olemassaoloa?

Anselmin argumentin arviointia

Ateistifilosofi Graham Oppyn mukaan Anselmin argumentti perustuu ajatukseen, että ”se, mitä suurempaa ei voida ajatella” olisi käsitteellisesti ristiriitainen, jos se olisi olemassa vain ajatuksissa eikä myös todellisuudessa. Tällöin nimittäin se, mitä suurempaa ei voi ajatella ja joka olisi olemassa myös todellisuudessa olisi vielä suurempi, minkä vuoksi sen, mitä suurempaa ei voida ajatella, täytyy olla olemassa mielen lisäksi myös todellisuudessa. Nähdäkseni tämä on varsin uskottava tulkinta Anselmin argumentista.

Kuitenkaan argumentti ei tällaisenaan toimi, ainakaan tällä perusteella. Myös esimerkiksi käsite ”oikeasti olemassa oleva joulupukki” olisi samalla tavalla ristiriitainen, jos tätä joulupukkia ei ole oikeasti olemassa, mutta tästä ei tietenkään seuraa, että tämän joulupukin täytyisi olla oikeasti olemassa. Sen, mitä suurempaa ei voida kuvitella, ei siis voida osoittaa olevan olemassa pelkästään tämän käsitteen ristiriitaisuuden perusteella. (Oppy 2019.)

Epäonnistuuko argumentti siis kokonaisuudessaan? Jos näin on, miksi se on kiehtonut filosofeja jo vuosisatojen ajan? Olisiko kenties ”siinä, mitä suurempaa ei voida kuvitella”, jotain, joka tekee siitä argumentin kannalta erilaisen kuin edellä esitetyn joulupukkiesimerkin?

Ontologisen argumentin moderni versio

Näin on ajatellut esimerkiksi filosofi Alvin Plantinga, joka on kehitellyt ontologisesta argumentista oman versionsa. Argumentissaan Plantinga hyödyntää analyyttisessä filosofiassa 1900-luvun puolivälistä lähtien ahkerasti käytettyä mahdollisten maailmojen käsitettä. Plantingan ontologinen argumentti kuuluu:

  1. On olemassa mahdollinen maailma, jossa on olento, joka on maksimaalisen suuri, eli välttämättömästi olemassa oleva ja välttämättömästi täydellinen.
  2. Siispä on olemassa olento, joka on maksimaalisen suuri.

Alvin Plantinga

Plantingan johtopäätös perustuu siihen, että mikäli jokin välttämätön asia on mahdollinen, siitä seuraa väistämättä, että se on olemassa. Jos on mahdollista, että kaikki neliöt ovat nelikulmaisia, kaikki neliöt ovat väistämättä nelikulmaisia. Jos on mahdollista, että 2 + 2 on aina neljä, 2 + 2 on väistämättä aina neljä.

Samalla tavoin, jos olento, joka on kaikkivaltias, jonka olemassaolo ei ole mistään riippuvainen ja joka on itse oleminen, eli siis sanalla sanoen välttämätön, on mahdollinen (eli se on olemassa missään mahdollisessa maailmassa), se on välttämättä olemassa (eli se on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa).

Jos siis on mahdollista, että välttämätön olio, eli Jumala on olemassa, siitä seuraa väistämättä, että Jumala on olemassa! (Katso myös William Lane Craigin kansantajuinen esittely Plantingan ontologisesta argumentista.)

Oppy on kuitenkin kritisoinut Plantingan argumenttia sanomalla ihan osuvasti, että se ei pysty todistamaan Jumalan olemassaoloa sellaiselle, joka ei jo valmiiksi ole valmis hyväksymään argumentin johtopäätöstä. Ateistille on nimittäin mahdollista päätellä ihan yhtä pätevästi seuraavasti:

  1. Ei ole olemassa oliota, joka olisi maksimaalisen suuri.
  2. Siispä ei ole olemassa mahdollista maailmaa, jossa on olento, joka on maksimaalisen suuri. (Oppy, 2019.)

Tästä huolimatta Plantingan argumentti toimii hyvänä lisäargumenttina, jos on muista syistä syytä uskoa, että Jumalan olemassaolo on vähintäänkin mahdollinen. Voisi sanoa, että se toimii agnostikolle muttei ateistille. Tällöin sen ei kuitenkaan voi sanoa olevan varsinainen jumalatodistus.

Satumaan koe

Mielestäni ei ole kuitenkaan vielä syytä luovuttaa ontologisen argumentin suhteen. Vaikka Anselmin argumentti ei toimi ainakaan sillä perusteella kuin hän itse vaikuttaa väittävän, tämä ei tarkoita, että se ei voisi toimia millään tasolla.

Olemme nimittäin huomanneet, että jos välttämätön asia voidaan osoittaa mahdolliseksi, se on välttämättä olemassa. On siis syytä pohtia, antaako Anselmin argumentti joitain muita keinoja osoittaa, että Jumala on mahdollinen ja sitä myötä välttämätön.

G. K. Chesterton (1874–1936)

Kuten olemme tässä artikkelissa todenneet, on välttämätöntä, että neliössä on neljä kulmaa. Tämä johtuu siitä, että on loogisesti mahdotonta, että sillä olisi vaikkapa kolme kulmaa. Kuten Augustinuksen jumalatodistusta käsitellessäni mainitsin, tämä on niin mahdotonta, ettemme osaa edes kuvitella moista. Tästä tulee mieleeni G. K. Chestertonin klassikkoteos Oikea oppi, jossa hän kirjoittaa:

On olemassa tiettyjä tapahtumasarjoja tai kehityskulkuja (ilmiöitä, joissa asiat seuraavat toisiaan), jotka ovat sanan täydessä merkityksessä järjellisiä. Ne ovat sanan täydessä mielessä väistämättömiä. Ne ovat matemaattisia ja yksinomaan loogisia tapahtumasarjoja. Me satumaan asukkaat (elävistä olennoista kaikkein järjellisimmät) tunnustamme tuon järjellisyyden ja tuon väistämättömyyden. Jos esimerkiksi rumat tyttäret ovat Tuhkimoa vanhempia, on (rautaisella, hirmuisella tavalla) väistämätöntä, että Tuhkimo on silloin nuorempi kuin rumat tyttäret. […]

Ero [mahdollisten totuuksien, kuten että hedelmäpuista kasvaa hedelmiä, ja väistämättömien totuuksien välillä] osoittautuu valtavaksi satumaan kokeessa, joka testaa mielikuvitusta. Ei voi kuvitella, että kaksi ynnä yksi ei olisi kolme. Mutta voi helposti kuvitella, että puissa ei kasvakaan hedelmiä. Voi kuvitella niissä kasvavan kultaisia kynttilänjalkoja tai hännästään roikkuvia tiikereitä. (s. 63)

File:The Persistence of Memory.jpg

Salvador Dalí: Muiston pysyvyys, 1931

Chesterton tekee eron loogisesti välttämättömien asioiden, kuten 1 + 1 = 2, ja sattumanvaraisten faktojen välillä ”satumaan kokeessa”. Hänen pointtinsa on, että loogisesti välttämättömät asiat eroavat pelkästään sattumanvaraisista tosiasioista siten, että jälkimmäisten voi kuvitella olevan toisin, edellisten ei.

Voimme esimerkiksi kuvitella, että painovoima toimii toisella lailla kuin tuntemassamme maailmassa (kuten Augustinuksen jumalatodistusta käsitellessämme huomasimme, luonnonlait eivät ole samalla tavalla välttämättömiä kuin logiikan lait), mutta emme voi mitenkään kuvitella, että 1 + 1 olisi muuta kuin 2. Erona mahdollisen ja mahdottoman välillä on siis ajateltavuus: aidosti mahdottomia asioita ei voida ajatella, kun taas mahdollisia voi.

Jos Chestertonin pointtiin soveltaa mahdollisten maailmojen käsitettä, voidaan sanoa, että jossain mahdollisessa maailmassa hedelmäpuista kasvaa kultaisia kynttilänjalkoja ja jossain hännästään roikkuvia tiikereitä, mutta 1 + 1 on 2 kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

Jumala: ajateltavissa oleva, mahdollinen ja (siis) välttämätön

Tästä pääsemmekin takaisin Anselmin ontologiseen jumalatodistukseen. Argumenttia voidaan parannella niin, että se on loogisesti johdonmukainen ja välttää sekä Anselmin että Plantingan versioiden ongelmat. Lisäksi lähtökohdat tähän löytyvät jo valmiiksi Anselmin alkuperäisestä argumentista: Anselmin mukaan kaikki nimittäin voivat ajatella sitä, mitä suurempaa ei voida ajatella.

MS Auct. D2. 6

Anselm 1100-lukulaisessa käsikirjoituksessa

Olemme aiemmin panneet merkille, että ollessaan mahdollinen, tämä olento on välttämättä olemassa. Mikäli on myös niin, että se mahdollisen erottaa mahdottomasta se, että sitä voidaan ajatella, tästä seuraa väistämättä, että se, mitä suurempaa ei voida ajatella, on välttämättä olemassa! Tämän voi ilmaista myös deduktiivisena päättelyketjuna:

  1. Jos se, mitä suurempaa ei voida ajatella, on mahdollinen, se on olemassa välttämättä.
  2. Se, mitä voidaan ajatella, on mahdollinen.
  3. Sitä, mitä suurempaa ei voida ajatella, voidaan ajatella.
  4. Siispä se, mitä suurempaa ei voida ajatella, on olemassa välttämättä.

Toki tästä herää kysymys, voidaanko Jumala todella tavoittaa ihmismielellä. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen oli sitä mieltä, että ei ainakaan siinä mielessä, että voisimme antaa hänestä määritelmää, mikä olikin syynä siihen, että hän hylkäsi Anselmin jumalatodistuksen. Kuitenkin esimerkiksi Augustinus ajatteli, että Jumala voidaan nähdä ihmismielellä, vaikkakin vain epätäydellisesti ja väläyksittäin. Itse asiassa Anselmin jumalatodistus onkin sukua Augustinuksen argumentille, sillä molemmat lähtevät liikkeelle siitä, että Jumala on se ihmismielen yläpuolella oleva asia, jota suurempaa ei ole.

Niin tai näin, joka tapauksessa näyttää siltä, että puutteistaan huolimatta Anselmin argumentissa on ainekset hyvinkin varteenotettavaan argumenttiin Jumalan olemassaolon puolesta.

Kirjallisuus

G. K. Chesterton, Oikea oppi, suom. Antti Nylén (Tampere: Savukeidas, 2012).

Graham Oppy, ”Ontological Arguments”, teoksessa Edward N. Zalta (toim), The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Kevät 2019).

10 comments

  1. Mielenkiintoista ja sivistävää, kiitos Eetu!

    Tosiaan tuo ontologisen argumentin lähtökohta, Jumalan ajateltavissa olevuus, on kuin suodatin, joka päästää lävitseen uskovat ja torjuu ateistit. Sen kautta toteutuu klassinen augustinolainen maksiimi siitä, että on ensin uskottava voidakseen myöhemmin ymmärtää.

    Esittelemäsi Graham Oppyn ajatukset osoittavat hyvin, miten ateistit voivat olla tarkkaavaisia ja loogisia maailmankaikkeuden pohtijoita. He toimivat parhaimmillaan erinomaisina sparraajina uskoville.

    Liked by 1 henkilö

  2. Uskoisin Akvinolaisen olleen Anselmin kanssa samaa mieltä siitä, että kunhan olemme saavuttaneet vakaumuksen Jumalan olemuksesta, joka on vain Olevaisuus Itse tai ”se, mitä suurempaa ei voida ajatella”, niin huomaamme tosiaankin Hänelle olevan loogisesti mahdotonta olla olematta. Emme kuitenkaan voi ihan suoriltaan nojatuolista käsin (a priori) tietää varmuudella, onko ”se, mitä suurempaa ei voida ajatella” tosiaan olemassa. Ei nimittäin sisällä ristiriitaa ajatella, että mitään sellaista ei olisi, vaan olisi mahdollista ajatella, että kaikille suurille asioille löytyy aina joku vielä sitäkin suurempi asia, äärettömyyteen asti. Näin ollen, vaikka ateisti ymmärtäisi täysin, mitä teisti tarkoittaa puhuessaan Jumalasta ”sinä, mitä suurempaa ei voida ajatella”, ja vieläpä senkin, että jos sellainen olisi olemassa niin se olisi olemassa välttämättä, ei hänen siltikään olisi loogisesti välttämätöntä itse tehdä tuollaista uskon loikkaa. Nähdäkseni pelkän ontologisen argumentin avulla ateistin on mahdollista saada ainoastaan parasiittinen ymmärrys Jumalasta; ymmärrys siitä, että tämä toinen henkilö tässä uskoo olevan olemassa jonkin sellaisen, mitä suurempaa ei voida ajatella, ja että tämän toisen täytyy johdonmukaisuuden nimissä ajatella sen olevan olemassa välttämättä. Ateistia ei voi mielestäni, eikä Akvinolaisen mielestä, syyttää tyhmäksi tämän perusteella.

    Anselm saattoi ajatella platonistisesti, että ihmisillä on jollain tavalla ideoita mielessään jo valmiina. Ehkä hän siksi myös ajatteli voivansa yrittää ikään kuin avata ateistille oikotien ymmärrykseen Jumalasta, muistuttulemalla häntä sanojen avulla Jumalan ideasta, minkä siis pitäisi jo olla ateistinkin mielessä, vaikkakin ehkä unohtuneena. (Tämä tosin on vain arvaukseni, en itse tunne Pyhän Anselmin ajattelua kovinkaan perusteellisesti.) Pyhä Tuomas puolestaan aristoteelikkona ajatteli, että ihmisten mielissä ei ole mitään valmiita ideoita, vaan meidän täytyy kerätä kaikki tietomme aistien kautta. Siksi mitkään ideat eivät ole meille itsestäänselviä, siis myöskään idea Jumalasta, ja siksi vaatii huomattavasti pidemmän argumentaatio- ja mietiskelyprosessin, jotta ihminen saadaan vakuuttuneeksi. Ihmismieli ei vain ole valmis hyväksymään näin suuria asioita niin yhtäkkiä. Akvinolaisen omassa luonnolisen teologian projektissa käsitystä Jumalasta rakennetaankin vähitellen aistimusten takia muodostuneiden perustavimpien vakaumustemme pohjalta. Yleisemminkin ottaen, yhteisymmärrys ihmisten kesken voi kasvaa enimmäkseen ainoastaan hellävaraisessa, avoimessa, pitkässä ja kärsivällisessä prosessissa, jossa kummallakaan osapuolella ei ole tarkoitus vain voittaa väittelyä, vaan rakastaa sitä, mikä on totta ja hyvää.

    Akvinolainen ei muuten varmaankaan hyväksyisi puhetta mahdollisista maailmoista, koska ne perustuvat hyvin epäilyttävään moderniin metafysiikkaan tai jopa suorastaan anti-metafyysiseen filosofiaan, joissa tendenssinä on samaistaa metafyysinen mahdollisuus joko loogiseen tai fysikaaliseen mahdollisuuteen. Sikäli hän ei myöskään pitäisi Plantingan versiota parannuksena Anselmin argumenttiin nähden, vaan ennemminkin heikennyksenä. Lopussa oleva omakin versiosi argumentista (vai onko se jostain muualta opittu?) nojaa vahvasti moderneihin käsityksiin modaliteeteista. Akvinolaisen mukaan me emme pysty a priori tietämään, mitkä maailmat ovat todella mahdollisia ja mitkä eivät. Meidän kaikki tietämisemme on a posteriorista ja lähtee liikkeelle tutustumalla aistien avulla maailman aktuaalisuuksiin. Vasta näiden tietojen pohjalta voimme päätellä jotakin siitä, mikä on mahdollista. Viime kädessä kaikki modaliteetit myös perustuvat hänen mukaansa Jumalaan (puhtaaseen aktuaalisuuteen), eikä niiden avulla siksikään oikein voi todistaa Jumalan olemassaoloa.

    Itse olen Akvinolaisen kanssa samoilla linjoilla. Vaikka Anselmin argumentti (kaikissa versioissaan) mielestäni epäonnistuu itsenäisenä argumenttina teismin puolesta, se ei kuitenkaan ole täysin turha. Ensinnäkin, se kontingentti fakta, että tämä argumentti on kerännyt huomiota pitkin historiaa, voi tehdä siitä hedelmällisen lähtökohdan keskustelujen aloittamiselle. Toiseksi, se tuo mielenkiintoisella tavalla esiin Jumalan olemassaoloon liittyvän radikaalin mustavalkoisuuden. Siinä missä monet maailman asiat ovat todella monimutkaisia ja sisältävät ziljoonia harmaan sävyjä, Jumalan olemassaolo on todellakin joko täysin välttämätöntä tai täysin mahdotonta. Minkäänlaista kultaista keskitietä ei näyttäisi olevan. Tälle radikaaliudelle voi myös nähdä mielenkiintoisia rinnakkaisuuksia teologiassa. Esim., jos joku ihminen väittää itse olevansa ”se, mitä suurempaa ei voida ajatella” tai ”Minä-olen”, niin hän ilmeisesti joko todella on sitä tai sitten hän on väärä profeetta/sekopää. Näyttäisi olevan pois laskuista, että hän olisi hyvä inhimillinen profeetta tai opettaja. Ja jos otamme nyt annettuna Jeesuksen jumaluuden, niin myös katolinen kirkko vaikuttaisi joko olevan sitä, mitä väittää olevansa (substantiaaliesti sama kirkko, jonka Jeesus perusti) tai sitten saatanallinen instituutio. Se ei ole relevantilla tavalla vain yksi kristillinen suuntaus muiden joukossa.

    Oho, kylläpä tästä tuli pitkä! No, motivoiduin perehtymään aiheeseen, koska ajattelin itsekin joskus tulevaisuudessa käsitellä aihetta omassa blogissani.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, Petri!

      Keksin tuon parannuksen tosiaan ihan itse, mutta jälkeenpäin asiaa tutkailtuani huomasin, että samantyyppiseen ajatuskulkuun ovat päätyneet analyyttisen filosofian saralla jotkut muutkin.

      Nähdäkseni pääasiallinen kritiikkisi on, että kirjoituksessani esittelemät ontologisen argumentin versiot ”perustuvat hyvin epäilyttävään moderniin metafysiikkaan tai jopa suorastaan anti-metafyysiseen filosofiaan, joissa tendenssinä on samaistaa metafyysinen mahdollisuus joko loogiseen tai fysikaaliseen mahdollisuuteen”.

      Itselläni ei tällaista tendenssiä tietenkään ole. Ajatukseni perustuu puhtaasti siihen, että puhtaasti mahdottomat asiat erottaa pelkästään kontingentisti ei-aktuaalisista asiaintiloista se, että ne ovat loogisesti ristiriitaisia. En näe mitään syytä siihen, että tässä olisi jotain epäilyttävää tai antimetafyysistä.

      Arvostan Akvinolaista, mutta itse en näe mitään ilmeistä syytä ajatella, että hänen edustamansa aristoteelinen metafysiikka olisi jotain, joka kaikkien pitäisi mukisematta omaksua. Tai ainakin olen sitä mieltä, että jos aristoteelista taustafilosofiaa halutaan pitää kriteerinä, jolla arvioidaan argumentteja, todistustaakka sen suhteen, että nimenomaan artistoteelinen metafysiikka on tosi, on aristoteelikon harteilla.

      Esimerkiksi Augustinus olisi pitänyt kuvailemaasi tomistista mallia aistihavainnon ja tiedon suhteesta suorastaan luotaantyöntävänä. Itse symppaankin monessa suhteessa enemmän hänen platonistista lähestymistapaansa, mutta tämä on jo kokonaan toinen aihe.

      Tykkää

  3. Itselleni ei ihan täysin aukea tuo päättelyketju mahdollisia maailmoja koskien. Se, että jokin on olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa ei millään muotoa tarkoita, että se olisi olemassa kaikissa maailmoissa. En ihan täysin ymmärrä, kuinka yhtäkkiä vedetään yhtäläisyysmerkki yhden maailmantilan ja kaikkien maailmantilojen välille?

    On mahdollisesti olemassa universumi, jossa Johannesta (tai allekirjoittanutta) ei ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Johannesta ei olisi olemassa missään universumeista. Tai kääntäen, on mahdollisesti olemassa universumi, jossa tätä blogikommenttia kirjoittavalla Johanneksella on apinan häntä ja kissan korvat, mutta tämä ei tarkoita, että kaikissa universumeissa (joissa Johannes on) hänellä olisi apinan häntä ja kissan korvat.

    Myöskään se, että jokin on mahdollisesti olemassa, ei tarkoita, että se olisi todellisuudessa olemassa — aivan kuten kirjoittaja jo itse viittasikin. Esimerkiksi, vaaleanpunainen elefantti on toki mahdollinen: tarvitsee vain manipuloida elefantin ihonväristä vastaavia geenejä asianmukaisella tavalla toivotun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaaleanpunaista elefanttia olisi olemassa, sillä on lukuisia syitä, miksi luonto ei tällaiseen ratkaisuun koskaan päätyisi tai ole päätynyt.

    On kuitenkin mielenkiintoista pohtia hieman tarkemmin, mitä Anselmin ontologisella todistuksella oikein haetaan takaa? ”On olemassa jotain sellaista, mitä suurempaa ei voida ajatella.” Tai jos puetaan väite kysymyksen muotoon: ”Onko olemassa jotain sellaista, jota suurempaa ei voida ajatella?”

    Onko siis olemassa jokin rajoite a) olion suuruudelle, tai b) meidän ajattelullemme? Toisin sanoen, onko tuo olio tai meidän ajattelumme äärellinen? Jälkimmäinen varmasti sitä on, joten keskitytään vain edelliseen. Kysymys ”jostain sellaisesta, jota suurempaa ei voida ajatella” näyttää kutistuvan kysymykseen tuon olion äärellisyydestä. Jos vastaus kysymykseen on kyllä, niin tuon olion täytyy olla siis äärellinen — jotain jonka rajat voidaan periaatteessa osoittaa. Ja jos tuolla oliolla vaivihkaan haluttiin ajatella Jumalaa, niin tällöin täytyisi myöntää, että itse Jumala on äärellinen, rajallinen. Tämä tuskin oli Anselmin alkuperäinen tarkoitus? Toiseksi, siitä että on olemassa jokin rajoite, mitä suurempi yksikään olio ei voi olla, ei millään muotoa takaa tai tarkoita, että olisi todella olemassa jokin noihin rajoihin kiinnikasvanut olio.

    Jos vastaus taas on kieltävä, niin voidaan hyväksyä ajatus tuon olion (siis Jumalan) rajattomuudesta, äärettömyydestä. Mutta myös vastaus tällöin olisi: ”Ei, ei ole olemassa mitään sellaista, mitä suurempaa ei voitaisi ajatella”. Eli hieman nurinkurisesti, juuri kun voitiin hyväksyä ajatus rajattomasta Jumalasta, joudutaan luopumaan ajatuksesta, että Jumala olisi kaikista olioista suurin, sillä voidaanhan aina ajatella olio edellistä oliota suurempi.

    Mielestäni Anselmin ontologinen todistus on monella tapaa ongelmallinen. Alkuperäinen kysymys redusoituu joksikin ihan muuksi, mitä alunperin haluttiin hakea takaa. Myös lopputulemat ovat varsin hullunkurisia. Ja näihin hullunkurisiin lopputulemiin johtaa ymmärtääkseni nimenomaan huono kysymyksenasettelu. Tulee jotenkin etäisesti mieleen ns. kaikkivoipaisuuden paradoksi, jossa lopulta juuri kysymyksenasettelun voidaan katsoa olevan virheellinen ja epälooginen.

    Niin, tietystihän meidän oma ajattelumme saattaa olla rajallista. Tilanne kuitenkin olisi toinen, jos kysymys olisi puettu muotoon: ”Onko olemassa jokin ääretön olento, jota mielemme ei voi tavoittaa ajattelumme äärellisyydestä johtuen?” Oli tai ei, ainoa minkä tällainen kysymys todistaa (tai pikemminki toteaa), on että mielemme on rajallinen…

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, SK!

      Siitä, että jokin on mahdollinen, ei tosiaan sinänsä seuraa, että se on myös todellinen. Plantingan argumentin ydin on välttämättömyyden käsitteessä: jos jokin on välttämätöntä, se on luonteeltaan erilaista kuin esimerkiksi vaaleanpunainen elefantti. Välttämätön tarkoittaa jo ihan määritelmällisesti, että se ei joko ole tai ole olematta, vaan on joka tapauksessa. Siispä jos on syytä olettaa, että jokin asia on välttämätön, eikä tässä asiassa ole loogista ristiriitaa, asian välttämättömyys sulkee pois mahdollisuuden joko olla tai ei-olla. Tämän periaatteen tunnustavat yleisesti myös Plantingan kriitikot. Esimerkiksi Oppy kirjoittaa:

      ”Under suitable assumptions about the nature of accessibility relations between possible worlds, this argument is valid: from it is possible that it is necessary that p, one can infer that it is necessary that p. Setting aside the possibility that one might challenge this widely accepted modal principle, it seems that opponents of the argument are bound to challenge the acceptability of the premise.”

      Mitä tulee ”sen, mitä suurempaa ei voida ajatella”, käsitteeseen, se ei implikoi Jumalan rajallisuutta. Se yksinkertaisesti olettaa, että Jumala on se, jonka yläpuolella ei voi enää olla mitään vielä suurenmoisempaa. Tämä oletus pätee, vaikka oletettaisiin, että Jumala on ihmismielen tavoittamattomissa. Luonnollisesti oletus, että Jumalaa ei voida ajatella, on ristiriidassa koko argumentin kanssa, mutta olen ottanut sen huomioon kirjoituksessani.

      Mikäli on siis valmis hyväksymään, että Jumalaa voidaan ajatella, argumentin pitäisi olla ihan toimiva.

      Tykkää

  4. Terve taas, Eetu! Ja pahoittelut viivästyneestä vastauksesta.

    Itselleni ei vielä täysin aukea Platingan ajattelussa hyppäys ”maksamaalisen suuren olion mahdollisuudesta” sen olemassaolon ”välttämättömyyteen”. Tosiaan, onhan toki mahdollista, että (jossakin maailmassa) on olemassa maksimaalisen suuri olio, mutta miksi tästä seuraisi, että sen olemassaolon täytyy olla välttämättömyys? Voi olla ehkä vähän raflaavasti sanottu, mutta mielestäni koko välttämättömyyden -käsite tuntuu jotenkin päälleliimatulta; sanotaan vain, että se on ”välttämätön olio”, joten ”parempi leikkiä sääntöjen mukaan”. Maksimaalisen suuri olio on toki mahdollinen, mutta miksi se olisi välttämätön? Kuten itsekin Oppya lainasit:

    ”Setting aside the possibility …, it seems that opponents of the argument are bound to challenge the acceptability of the premise.”

    Nähdäkseni juuri tuo premissi ”välttämättömyydestä” on tässä se suuri loikkaus, johon oma huomioni kiinnittyi.

    Mitä aiemmin puhuin rajallisuudesta ja rajattomuudesta, tässä vaiheessa täytyy ottaa hattu kauniiseen käteen ja perääntyä askel pari taka-alalle (tai oikeastaan juosta suoraan aina Lemmenjokeen asti). Avoimet joukot. Suljetut joukot. Mahtavuus. Numeroituvat joukot. Ylinumeroituvat joukot. Äärettömien joukkojen vertailu. Joukko-opillinen ääretön. Hilbertin hotelli … ei liene sattumaa, että niin monet (uskovista) filosofeista ovat olleet myös tunnettuja matemaatikkoja. :-)

    Jos sanotaan, että on olemassa ”jotain sellaista, jota suurempaa ei voida ajatella”, niin tarkoittaako tämä sitä, että tuo olio on ääretön vai äärellinen? Jos ääretön, niin mitä tämä oikein tarkoittaa? Tarkoittaako se tosiaan — kuten aikaisemmin virheellisesti sanoin — että ”voidaanhan aina ajatella olio edellistä oliota suurempi”? Tampereen Yliopiston Matematiikan ja tilastotieteen laitoksen verkkomateriaaleissa (http://www.uta.fi/sis/mtt/mttmp2/Mahtavuus-print.pdf) hyvin viitataan, että vaikka: (1) luonnollisten lukujen joukko N selvästi on ääretön; ei (2) 2N ole sen mahtavampi kuin N (tai vaihtoehtoisesti: ei kaksi kertaa ääretön ole sen mahtavampi kuin ääretön). Siis suoraan lainatakseni:

    ”Luonnollisia lukuja on siis tässä mielessä ”yhtä monta” kuin
    parillisia luonnollisia lukuja. Yleisesti jokainen ääretön joukko
    on yhtä mahtava jonkin aidon osajoukkonsa kanssa.
    Kokonaisuus ei siis olekaan aina osiansa ”suurempi”.”

    Numeroiden metafysiikka ja äärettömien joukkojen olemassaolo ovat toki sellaisia asioita, joista käydään matemaatikkojenkin kesken debaattia (https://www.mii.lt/support/matematika/straipsniai/str/rsimenas.pdf030625894.pdf), mutta näiden kommentoimiseen ei kirjoittajalla riitä enää kompetenssit (kuten ei ehkä myöskään edellisten matemaattisten ”mysteerioiden” kommentoimiseen). Joka tapauksessa, suosittelen jo ihan kuriositeetista katsomaan seuraavan videon ns. Hilbertin hotellista, saa nimittäin hyvin pohtimaan äärettömyyden luonnetta: joko https://www.youtube.com/watch?v=pwVs8J5tFhc tai sitten vaikkapa https://www.youtube.com/watch?v=Uj3_KqkI9Zo :-)

    Tästä voisi jopa miettiä aihetta seuraaville Hapatuspäiville, ”Täydellisen olion teologia: numeroiden metafysiikka ja äärettömät joukot”. Vieraaksi joku filosofiaan tai teologiaan vihkiytynyt matemaatikko. ;-)

    Tykkää

    1. Hei ja kiitos vastauksestasi, SK!

      Jos ymmärsin oikein pointtisi koskien tuota loikkaa mahdollisen ja välttämättömän välillä, sinusta argumentissa on seuraavanlainen ongelma: aluksi todistellaan, että maksimaalinen olento on mahdollinen, minkä jälkeen sanotaan, että hähää, sepä onkin myös välttämätön! Mikäli kyse olisi (vain) tästä, allekirjoittaisin täysin näkemyksesi siitä, että välttämättömyys on tässä tapauksessa päälleliimattu ominaisuus.

      Itse en näe argumenttia kuitenkaan näin. Kuvailin artikkelissani Jumalaa jonain, joka on kaikkivaltias, jonka olemassaolo ei ole mistään riippuvainen ja joka on itse oleminen. Augustinuksen jumalatodistus-artikkelissani puolestaan esitin, että Jumala on samaistettavissa siihen, mikä tekee kaikista tosita asioista tosia. Jos on syytä ajatella, että se, mitä kutsumme ”olemassaoloksi” ja ”totuudeksi” vain kuvaavat Jumalan olemusta tietyistä näkökulmista, eikä tässä ole loogista ristiriitaa, tämä olemus on tietenkin välttämätön. Tämän skeptikko voi tietenkin kiistää (filosofiassa melkein kaiken voi aina kiistää), mutta silti pointti säilyy, että mikäli tällainen olento (joka on olemassaolo ja totuus) on olemassa jossain mahdollisessa maailmassa, sen on pakko olla myös kaikissa niissä maailmoissa, joiden on mahdollista olla olemassa (koska tämä olio on identtinen mm. oleassaolon kanssa).

      Mitä tulee numeroiden metafysiikkaan ja äärettömien joukkoihin, kaikella kunnioituksella olen sitä mieltä että tämä sinänsä oikein mielenkiintoinen pohdiskelu menee argumentin kannalta sivuraiteille. Jumala ei ole mikään tämänpuoleiseen kuuluva olento, jota voitaisiin tarkastella univookkisesti maailmankaikkeuteen kuuluvien lukujonojen tapaan ja osana niitä. Hilbertin hotelli (joka on minulle, kuten kaikille muillekin Craiginsa lukeneille apologetiikasta kiinnostuneille teologeille jo ennestään tuttu) havainnollistaa hyvin tässä maailmassa tavattavan aktuaalisen äärettömän mahdottomuuden, mutta tämä ei päde Jumalaan: Jumalan äärettömyydessä on jotain analogista tässä maailmassa tavattavien lukujonojen äärettömyyteen, mutta samalla se on jotain ihan muuta.

      Käsittääkseni Anselm ajattelee tätä Augustinuksen tavoin olemisen hierarkian kautta: Jumala on kolmiosaisessa ontologisessa hierarkiassa se, joka yksin on korkeimmalla pallilla. Tämä ontologinen hierarkia menee alimmasta ylimpään: 1) aistein havaittava maailma 2) sielu ja enkelit, 3) Jumala. Kullakin tasolla on oma, toisista selkeästi poikkeava olemisen tapansa: aistein havaittava on muuttuvaa sekä ajassa että tilassa, sielut ovat muuttuvia ajassa, mutta eivät tilassa, Jumala yksin on muuttumaton. Suuruus viitannee Anselmilla juuri tähän ”suurempaan” olemiseen.

      Tykkää

      1. Terve Eetu! Muutama viikko jo ehtinyt vierähtää viimeisimmästä vastauksestasi, mutta tänä aikana toisaalta asia on kerinnyt kypsyä mielessä mukavasti. Itseasiassa, Mikko Valjakan (2015) kirjoitus ”Georg Cantor ja oppi äärettömästä” (https://www.areiopagi.fi/2015/05/georg-cantor-ja-oppi-aarettomasta/) toimi inspiraationa palata asiaan vielä kertaalleen. Ensiksi kuitenkin muutama sana itse Anselmista.

        Mielestäni pelkkä parametrin uudelleenmäärittely, eli ”olemassaolon” kutsuminen ”Jumalaksi” on sikäli ongelmallista, että siinä ollaan vaarassa ajautua teistisestä jumalkäsityksestä kaus kohti panteistisia mielenmaisemia. Näin siksi, että viattomassa yrityksessä tyydyttää jokin formaalin todistelun muotoseikka — eli tässä tapauksessa Jumalan välttämättömyys — tullaankin vahingossa kajonneeksi itse parametrin merkityssisältöön. Esimerkiksi Emil havainnollistaa asiaa hyvin Areiopagilla artikkelissaan ”Richard Hawkinsin debatit” (https://www.areiopagi.fi/2013/11/richard-dawkinsin-debatit/):

        ”Tosin Dawkins sanoo toisinaan, että hän voisi kenties hyväksyä deistisen Jumalan, joka panee maailmankaikkeuden käyntiin ja asettaa luonnonlait kohdalleen. Tällaista Antony Flew-tyyppistä ratkaisua hän voisi kunnioittaa. Hienosäätävä fyysikko-Jumala vetoaa Dawkinsiin, mutta tällaisen Jumalan suuruuteen ei kuitenkaan mitenkään sovi syntien anteeksiantaminen, kiinnostus ihmisiin, neitseestä syntyminen, ristillä kuoleminen ja ylösnouseminen.”

        Eli Dawkinsin tapauksessa, kun muutetaan käsitesisältöjä niin, että riisutaan sana ”Jumala” kaikesta atkiivisesta toimijuudesta, niin voidaan saavuttaa sellainen formaali muotoilu, jonka ateistikin voi hyväksyä, ja sanoa näin uskovansa (uudestimuotoiltuna) Jumalaan. Vastaavasti, jos perustellaan Jumalan välttämättömyys uudelleenmäärittelemällä parametri ”olemassaoloksi”, niin saatetaan päästä sellaiseen formaaliin muotoiluun, joka tyydyttää panteistia. Molemmissa tapauksissa ollaan kuitenkin liikuttu kauas teistisen jumalkäsityksen Jumalasta. Itseasiassa, Valjakka (2015) kertoo Cantorin kantaneen huolta samaisesta aiheesta artikkelissaan:

        ”Cantorin työn seurauksena äärettömästä tuli ensisijaisesti matemaattinen, täsmällinen käsite, kun se aiemmin oli ollut lähinnä osa filosofista ja teologista retoriikkaa. Cantor oli huolissaan siitä, että matemaattisen äärettömyyden pinnallinen tulkinta voisi johtaa panteismiin eli oppiin siitä, että kaikki, myös näkyvä maailma, on erottamaton osa jumaluutta, mikä on vastoin kirkon oppia.”

        Kirjoittaja tässä varmaan jo huomasi, että nostin tikun nokaan ainoastaan ”olemassaolon”, ja jätin kaikki muut attribuutit käsittelemättä. Tarkoitus ei kuitenkaan ole mitään olkiukkoa tehdä juuri tuosta ”olemassaolosta”, vaan jo ihan praktisista syistä rajoittaa blogi-vastauksen kokoa ja kenttää. :-) Mainittakoon kuitenkin, että Augustinuksen jumaltodistusta käsittelevässä aikaisemmassa blogi-kirjoituksessasi Rasmuksen mainitsema erottelu ”Totuuden” ja ”perimmäisen tiedon” välillä osui naulan kantaan, ja ansainnee ehdottomasti lisäselvittelyjä tulevaisuudessa.

        Mutta nyt takaisin numeroiden metafysiikaan ja äärettömyyden-käsitteeseen. Ei, mielestäni kyseinen pohdiskelu ei mene lainkaan argumentin kannalta sivuraiteille. Esimerkiksi Valjakka (2015) toteaa, että ”kysymys todellisuuden äärettömyydestä on yksi kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä, joka voidaan esittää.” Valjakka myös viittaa mainitsemaasi Craigiin:

        ”Äärettömyyteen liittyvistä paradokseista johtuen muun muassa tunnettu apologeetikko William Lane Craig asettuu vastustamaan äärettömän todellisuuden mahdollisuutta. Kokemuspiiriimme kuuluvan todellisuuden olettaminen äärelliseksi onkin sovinnaista, koska fysiikan tutkimus kertoo maailmamme pohjautuvan tietyille äärellisille raja-arvoille (kvanttimekaniikka; valon nopeus ym.). Craig kuitenkin väistää kysymyksen Jumalan äärettömyydestä.”

        Itse en ole Craigin alkuperäisteokseen tutustunut, mutta Valjakka tuntuu tulkitsevan, ettei Craig oikeastaan ota kantaa kysymykseen Jumalan äärettömyydestä. Mutta onko kysymys äärettömyydestä sitten täysin ohi aiheen menevää pohdiskelua? Ei ole.

        Puhutaan jumaltodistuksista. Jos Jumalan olemassaoloa koskien voidaan tehdä hyvin voimakkaitakin johtopäätöksiä riippuen siitä, katsotaanko todellisuuden olevan ääretön vai äärellinen, niin jumalallisista maksiimeista puhuessa tulee väkisinkin työntäneensä lusikkansa soppaan, jossa joudutaan tekemisiin joukko-opin sekä mahtavuuden-käsitteen kanssa. Craig tosiaankin väistää hienosti kysymyksen Jumalan äärettömyydestä opponoimalla ainostaan ääretöntä todellisuutta. Mutta varsinainen kysymys jää vaille vastausta. Toimiakseen Anselmin — tai mikä tahansa maksiimeihin nojaava — jumaltodistus edellyttää, että ensin osataan sanoa Jumalan luonteesta. Juuri tähän soppaan Georg Cantor työnsi lusikkansa. Valjakka kirjoittaa:

        ”Vetoamalla todellisuuden äärettömyyteen voidaan perustella hyvin erilaisia väittämiä. Esimerkiksi jos universumi (tai maailmankaikkeuksien kokonaisuus, multiversumi) on ääretön, elämän sattumanvaraisessa synnyssä ja kehityksessä ei ole mitään kummallista, eikä jumalaa tarvita. Toisaalta aivan samoissa olosuhteissa evoluutio olisi jo edennyt äärettömän pitkälle ja tuottanut täysin kilpailukykyisen olion, jolla olisi ihmisen näkökulmasta kaikki jumalan ominaisuudet.”

        Kuten jo edellisessä kommentissani korostin, näistä asioista ei ole edes matemaatikkojen keskuudessa selvää vastausta. Tästä syystä meidän jokaisen — oli sitten kyseessä teologi, filosofi tai taloustieteilijä — tulisi ottaa hattu kauniiseen käteen lähestyessään tai tulkitessaan näitä kysymyksiä, jotka pohjimmiltaan ovat äärimmäisen matemaattisia. Tuossa Valjakan artikkelissa kuitenkin hyvin viitattiin ns. intuitionismiin (finitismi), joka torjuu äärettömät matemaattiset objektit:

        ”Kiintoisa yksityiskohta tässä yhteydessä on suhtautuminen intuitioon. Monet aikakauden nimekkäät matemaatikot, muun muassa Henri Poincare sekä Leopold Kronecker, jonka opissa Cantor oli ollut, torjuivat äärettömät matemaattiset objektit epäintuitiivisina. Tästä koulukunnasta käytetään nykyisin nimityksiä finitismi tai intuitionismi. Ehkä Cantor koki teoriansa kumpuavan korkeammasta kädestä myös siitä syystä, että se oli ristiriidassa inhimillisen intuition kanssa.”

        Lisää intuitionismin ja realismin välisistä eroista valottaa Simenas (2008), jota jo aiemmassa kommentissani sivusin. Lainaus lienee hieman pitkähkö, mutta mielestäni aihe ja sen monimutkaisuus huomioonottaen perusteltu:

        ”In the beginning of his article, Bernays notes that there are disagreements regarding
        the foundations of mathematics. He observes that while the edifice of
        mathematics per se is not plagued by conflicts and that the results obtained are
        consistent, nevertheless there are differences of opinion from the philosophical
        viewpoint. This should not come as a surprise, since on almost any philosophical
        question philosophers are divided.

        The difference of opinion about the philosophical outlook on mathematics
        can be illustrated by Euclid’s and Hilbert’s different treatments of the axioms
        of geometry. Euclid states that any two points can be joined by a straight
        line. Hilbert postulates that given any two points, there exists a straight line
        which passes through them. We should note that Euclid’s emphasis is on the
        construction of the line while that of Hilbert’s is on the existence. This difference
        roughly illustrates the difference between intuitionism and realism, which is
        also often called Platonism. Hilbert himself, however, was not a realist. He
        represents formalism.

        The key realist notion that is opposed by the intuitionists is the notion of the
        totality of objects. This becomes exteremely visible when the totality in question
        is the totality of infinite objects, such as infinite sets. These questions come up
        in the foundations of analysis and set theory and they are later transported to
        algebra and topology.

        In his article Bernays pays particular attention to the foundations of arithmetic,
        since arithmetic is perhaps the most basic of all the mathematical disciplines.
        The ‘totality assumption’ that is made by realists in arithmetic is the
        assumption of the totality of integers. Realists contend that given any property
        it is an objective fact that all the numbers possess it or there is at least one
        exception. This is the principle of bivalence or tertium non datur. It states that
        for any proposition A, it is true that A or not A.

        The mathematical objects to which realists apply the principle of totality are
        sets, sequences and functions. Realists treat such objects in what Bernays calls
        ‘quasi-combinatorial’ sense, that is, realists draw an analogy between the infinite
        and the finite. For example, we can easily construct all the functions which map
        finite set of integers 1, 2, 3, . . . , n to itself. The number of such functions is n^n.
        Realists pass from this to analyzing infinite sets of functions, such as functions
        mapping the real line to the real line.

        A debatable axiom which the realists use is the axiom of choice. In one of
        its versions it states that given any infinite sequence of sets of real numbers
        Mˇ1, Mˇ2, Mˇ3, . . ., there exists a sequence aˇ1, aˇ2, aˇ3, . . . where ∀n ∈ N, aˇn ∈ Mˇn.
        This statement gets problematic since it remains silent on the construction of the
        sequence. The axiom of choice is merely an existence claim. A further argument
        against Platonism is the Russel’s paradox, which basically stems from allowing
        any properties into one’s ontology. Russel demonstrated that certain properties
        lead to contradiction.”

        Siinä missä ns. realistinen-koulukunta hyväksyy matemaattisten objektien riippumattoman olemassaolon eräänlaisessa ”platonisessa taivaassa”, Simenasin mukaan esimerkiksi formalistinen-koulukunta hylkää tällaisen käsityksen todeten, että matemaattisilla väittämillä on totuusarvoa ainoastaan ”pelin itsensä määrittelemien sääntöjen puitteissa.”

        Summa summarum, yksi koulukunta äärettömän hyväksyy, toinen sen hylkää, ja kolmas torjuu koko platonismin. Selvää kuitenkin on se, että yksimielisyyttä asiasta ei ole edes matemaatikkojen keskuudessa. Ja se, että aina kun joku ei-matemaatikko tekee omia tulkintojaan äärettömyydestä, tulisi näihin suhtautua terveellä varautuneisuudella. Kuten Cantor itse jo varoitti, hyvin pintapuolinen tulkinta voi johtaa täysin vääränlaisiin lopputulemiin.

        Tykkää

  5. Pahoittelut, SK, mutta pitkästä kommentistasi huolimatta joudun edelleen kiistämään matemaattisen pyörittelysi relevanssin käsittelemäni kysymyksen kannalta.

    Syy tähän on seuraava: Väite: ”Jumala on olemassaolo” ei ole ”parametrin uudelleenmäärittelyä” tai panteismia. Kyse on klassisesta teismistä, jota ovat edustaneet kristinuskon historian merkittävimmät teologit, kuten Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Sillä ei siis ole pienintäkään tekemistä sen kanssa, että Jumala-käsite riisutaan minimiinsä ”yrityksessä tyydyttää jokin formaalin todistelun muotoseikka”.

    Väite: ”Jumala on olemassaolo” ei tarkoita, että Jumala olisi ”vain” sitä, mitä kutsumme olemassaoloksi, etenkään sanan univookkisessa merkityksessä. Klassisen teismin (ja sen sisältämän opin Jumalan olemuksen yksinkertaisuudesta) mukaan Jumalasta voi myös sanoa, ”Jumala on hyvyys” tai ”Jumala on rakkaus” ilman, että sillä tarkoitettaisiin, että Jumala on persoonaton tunne tai ominaisuus. Nämä kaikki attribuutit kuvaavat Jumalaa eri näkökulmista, mutta ne kuvaavat Jumalan yhtä olemusta, joka on identtinen Jumalan kanssa.

    Esimerkiksi Jeffrey E. Brower on muotoillut tämän siten, että Jumala on identtinen jokaisen hänestä tehdyn toden väittämän totuustekijän (truthmaker) kanssa. Jumala on siis identtinen sen kanssa, mikä tekee esimerkiksi lauseesta ”Jumala on hyvä” tai ”Jumala on rakkaus”, totta. Näillä lauseilla on vain yksi totuustekijä, eli Jumala itse. (Brower, Jeffrey E., ”Simplicity and Aseity”, in Thomas P. Flint & Michael C. Rea (edd.), The Oxford Handbook of Philosophical Theology. (s. 105–128). Oxford: Oxford University Press.2009, 111-113.)

    Tällä on merkittäviä seurauksia teismin luonteelle. Jos olemassaolo on identtinen Jumalan olemuksen kanssa, tämä tarkoittaa, että ei ole olemassa mitään olemassaoloa, joka olisi Jumalasta erillistä. Tämä ei ole panteismia, vaan klassinen kristillinen ajatus, että Jumala on itse Oleminen, jonka olemiseen kaikki olevaiset eri tavoilla osallistuvat. Esimerkiksi Jumalan sanat palavasta pensaasta: ”Minä olen se joka olen” on yleisesti tulkittu tällä tavalla paitsi kirkkoisillä, myös heitä edeltäneessä hellenistisessä juutalaisuudessa.

    Mielestäni paljon kauemmaksi teismistä luisutaan, jos olemassaolo ei olisi identtinen Jumalan olemuksen kanssa. Tällöin Jumala olisi vain yksi olento muiden joukossa, joka vain on muita voimakkaampi ja osaa tehdä vaikuttavia temppuja, kuten maailman luominen. Tällaisen (epä-) jumalakuvan ongelmallisuuden huomasi aikanaan jo Platon, jonka muotoileman Eutryfonin dilemman uhriksi tämä antropomorfinen ajatusrakennelma jää: ”Onko jokin hyvää, koska Jumala haluaa sitä, vai haluaako Jumala sitä, koska se on hyvää?”. Jos meidän mielissämme abstraktilta kuulostava ”hyvyys” ei olisi identtinen Jumalan olemassaolon kanssa, Jumalan olisi joko arbitraarisesti määrättävä, mikä on hyvää, tai noudatettava jotain itsensä ulkopuolista hyvyyden standardia. Kyseessä ei ole se Jumala, jota katolinen kirkko on palvonut vuosisatojen ajan.

    Lisäksi täytyy pitää mielessä, että kun klassisen teismin mukaan puhutaan Jumalan olemisesta tai äärettömyydestä, näitä termejä ei käytetä univookkisesti, eli samassa merkityksessä kuin luoduista asioista puhuttaessa, vaan analogisesti. Esimerkiksi lemmikkikoira ja Jumala ovat molemmat olemassa, mutta hyvin eri tavoilla. Koiran ja Jumalan olemisesta puhuttaessa sanaa ”oleminen” ei siis käytetä samassa merkityksessä, vaan analogisesti kuvaamaan asioita, joiden oleminen on jossain mielessä samankaltaista, mutta kuitenkin samaan aikaan myös hyvin radikaalisti erilaista.

    Tässä on pääsyy siihen, miksi matemaattiset pohdiskelusi menevät näkökulmastani ohi maalin. Jumalan äärettömyys ei tarkoita, että hän olisi aina ollut äärettömyyksiin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen ulottuvalla aikajanalla. Sen sijaan puhutaan ihan kokonaan toisenlaisesta todellisuudesta.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s