Onko seksuaalisuus ja avioliitto saastaista? Naimattomuuden teologia

OSKARI JUURIKKALA

Vajaa vuosi sitten julkaisin tekstin ”Pappien selibaatin raamatulliset juuret – osa I: VT ja Jeesus”. Siinä esitin, että katolisen pappisselibaatin juuret ovat ennen kaikkea Jeesuksen esimerkissä ja opetuksessa. En siinä perustellut katolisen kirkon käytäntöä tarkemmin, vaan avasin sen teologista taustaa. Olen luvannut jatko-osaa, jossa analysoidaan kysymystä apostolien ja varhaisen kirkon käytännöistä.

Jatko-osa on nurkan takana, sitä ennen kommentoin yleisempää kysymystä, joka ilmeni aiemman kirjoituksen lukuisissa kommenteissa. Eräs lukija ilmaisi asian niin, että katolinen ”selibaatin ihannointi (…) tuntuu implisiittisesti pitävän avioliittoa jotenkin saastaisena”. Ajatus hämmensi minua ensialkuun. Olen katolisessa kirkossa ja teologiassa tottunut saarnoihin ja kirjoihin, joissa avioliitosta puhutaan mitä yleivimmin sanoin. Voit kuunnella aiheesta myös podcastini, rukousmietiskelyn ”Avioliitto, pyhyyden tie”.

Katolinen opetus voidaan kiteyttää sanomalla: avioliitto pyhä, naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden vielä pyhempi.

Olen silti huomannut, että varsinkin protestanttisten kristittyjen tuntuu käytännössä olevan vaikea ymmärtää tätä ajatusta. Olen yrittänyt ottaa haasteen vastaan ja miettiä asiaa perinpohjin. Miksi katolinen ”neitsyysihanne” eli ihanne naimattomuudesta Jumalan valtakunnan tähden herättää monissa vaikutelman seksuaalisuuden ja jopa avioliiton saastaisuudesta? (Kyseinen ihanne on muuten mielestäni Jeesuksen ja Paavalin opettama: katso aiempi kirjoitukseni tarkemmin, koskien Matt. 19:11-12 ja 1. Kor. 7:7-8.)

Jaan tässä joitain ajatuksiani, joista mielelläni kuulisin tai lukisin sinun vaikutelmasi. Auttavatko nämä ymmärtämään paremmin, vai lisäävätkö ne hämmennystä?

Onko siinä kuitenkin jotain perää: ”likaisuus” seksuaalisuuden kuvauksena?

Yritän siis ottaa vakavasti kysymyksen: voiko olla, että katolisessa ajattelussa piilee sittenkin jokin ajatus avioliiton tai ainakin seksuaalisuuden saastaisuudesta? Vastaus taitaa olla: kyllä ja ei.

Selvitetään alkuun kaksi virheellistä käsitystä, jotka voivat olla vaikeuden taustalla. Yksi syy, miksi joku saattaisi liittää toisiinsa ”neitsyysihanteen” ja avioliiton saastaisuuden, on tietenkin se, että jälkimmäinen olisi helppo selitys edelliselle. Jos avioliitto on jotain saastaista ja epäpyhää, niin neitsyys ja selibaatti ovat selvästi parempia vaihtoehtoja – jopa ainoita hyviä vaihtoehtoja.

Tämän tyyppisiä ajatuksia on joskus ihmiskunnan historiassa esiintynyt, joten olisi sinänsä loogista ajatella, että tällainen ajatus voisi olla myös katolisen teologian taustalla. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Toinen motiivi neitsyysihanteen ja avioliiton saastaisuuden väliseen yhteyteen voisi olla se, että avioliittoon kuuluu seksuaalisuus ja seksuaalisuuteen liittyy jotain saastaista. Sellaiset termit kuten ”saastainen” ja ”likainen” on usein liitetty seksuaalisuuteen, ja tähän törmää myös pastoraalisessa käytännössä: monet ihmiset kuvaavat seksuaalisia syntejä spontaanisti ilmaisuilla kuten että ”on likainen olo”.

Tässä on kuitenkin kyse vain osasta seksuaalisuutta. ”Likainen”, ”saastainen” tai ”epäpuhdas” kuvaavat metaforisesti sitä, että jokin on henkisesti ja moraalisesti rumaa ja vääristynyttä. Mikä sitten on vääristynyttä seksiä? Perinteisen kristinuskon mukaan kaikki sellainen seksuaalisuuden harjoittaminen, joka ei heijasta miehen ja naisen välistä, vastavuoroista ja kokonaisvaltaista itsensä lahjoittamista ja sitoutumista, eli sitä, mistä Raamattu käyttää ilmaisua ”kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.

Tämä ei kuitenkaan selitä neitsyysihannetta, koska aviollinen seksi ei tämän käsityksen mukaan ole epäpuhdasta. Mutta onko se pyhää? Tässä ehkä vastaus on yllättäen kyllä ja ei.

Vanha liitto ja rituaalinen puhtaus

Benjamin West: Mooses ja pronssikäärme

Lähestytään oikeaa selitysmallia ottamalla ensin pöydälle Vanhan testamentin säännökset ns. rituaalisesta puhtaudesta (ks. erityisesti 3. Mooseksen kirja, luvut 11-16). Kyseisissä teksteissä ei ole kyse varsinaisista synneistä, mutta kuitenkin käytetään puhtauden ja epäpuhtauden/saastaisuuden terminologiaa. Rituaaliset epäpuhtaudet koskevat monenlaisia asioita: tiettyjä ruokia (eläimiä), kosketusta kuolleiden ruumiisiin, tiettyjä ihosairauksia, sekä erityisesti seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Miksi?

Sääntöjen tarkoitus on suojella Jumalan pyhyyttä kansan silmissä ja sydämessä. Rituaalisen epäpuhtauden tarkat motiivit jäävät osittain arvailun varaan, ja ainakin osittain kyse on sen aikakauden ja kulttuurin vaikutelmista.

Seksuaalisuuden osalta tässä ei tosiaan puhuta seksuaalisista synneistä, vaan erilaisista fysiologisista ilmiöistä sekä ylipäänsä aviollisen seksuaalisuuden harjoittamisesta. Seksuaaliyhteys rituaalisen epäpuhtauden syynä näkyy myös eräissä sotaan viittaavissa jaksoissa: valitun kansan sota oli Jumalan asia, ja siksi sen edellä ei saanut olla seksuaalisessa yhteydessä (ks. esim. 1 Sam 21:5-7).

Kyse ei kuitenkaan ole yksinomaan aikaan ja kulttuuriin sidotuista käsityksistä, vaan niistä kumpuaa myös syvällisempi, teologisempi näkemys. Tämä voitaisiin käsillä olevan asian osalta kiteyttää sanomalla, että seksuaalisuus ei kuulu Jumalaan eikä Jumalan pyhyyteen.

Monissa muissa uskonnoissa oli päinvastoin taipumus – samoin kuin jälleen meidän aikanamme – samaistaa seksuaalisuus ja jumalallisuus, ilmeisesti siksi että seksuaalivietti lupaa poikkeuksellista täyttymystä, vaikka se ei lupausta voikaan viime kädessä täyttää. Israelin usko kuitenkin torjui tämän johdonmukaisesti ja kategorisesti.

Jeesus Kristus: uusi liitto ja uusi luominen

Rituaaliset puhtaussäännökset ovat jääneet Kristuksen luomassa liitossa taka-alalle. Onko katolinen teologia jotenkin jäänyt jumiin vanhan liiton käsityksiin? Väitän, että ei suinkaan. Sen käsitykset eivät perustu rituaaliseen puhtauteen, vaan käsitykseen uudesta liitosta ja uudesta luomisesta sellaisena kuin Jeesuksen esimerkki ja opetus sen välittävät (yhdessä Paavalin kanssa).

Jeesuksen ja koko Raamatun viesti on paradoksaalinen: avioliitto pyhä, naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden pyhempi. Avioliitto on osa Jumalan tahtoa, ja jokainen joka halveksii avioliitto (ja seksuaaliyhteyttä avioliitossa!) taistelee ainakin omassa mielessään Jumalan tarkoitusta vastaan. Mutta inhimillinen avioliitto on vain heijastusta jostain suuremmasta, siitä valtakunnasta, josta Jeesus puhuu kutsumalla itseään sulhaseksi ja kirkkoa, seurakuntaa ja uskovia morsiameksi.

Gustave Doré: Jumalainen näytelmä: Paratiisi

Jeesus ei kumoa vanhan liiton käsitystä, joka torjuu seksuaalisuuden jumaloimisen. Hän päinvastoin vahvistaa tämän periaatteen – siis sen, että (kaikella kunnioituksella) seksi ei ole taivaallista eikä jumalallista. Se on yksinkertaisesti maallista. Se kuuluu tähän maailmanaikaan, kuolevaiseen ja muuttuvaiseen järjestykseen, jonka on lopulta väistyttävä uuden luomisen tullessa. Kun saddukeukset yrittävät haastaa Israelin uskon ylösnousemukseen viittaamalla naiseen, joka oli monta kertaa naimisissa, Jeesus vastaa selkeästi ja yllättävästi:

Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa. (Matt. 22:29-30)

Millaista on olla ”kuin enkelit taivaassa”? Sitä emme täysin tiedä emmekä ymmärrä. Jotain välähdystä siitä saamme evankeliumien kuvauksista koskien ylösnoussutta Jeesusta, ja toisaalta Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 15 luvun spekulaatioista (erityisesti jakeet 42-54).

Jeesuksen vastaukseen sisältyy kuitenkin olennainen: Jumalan voima. Ikuinen elämä ei ole kuten nykyinen elämämme, joka on ”olemista kohti kuolemaa” (Sein-zum-Tode), kuten filosofi Martin Heidegger (1889–1976) osuvasti sanoi. Eikä ylösnousemusruumis ole kuten nykyinen, kuolevainen ruumiimme, jota Paavali kutsuu myös ”nöyryytyksen” tai ”alennustilan” ruumiiksi (τὸ σῶμα τῆς ταπεινώσεως). Juuri tästä Paavali puhuu kirjoittaessaan:

Hän [Jeesus Kristus] muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken. (Fil. 3:21)

Mikään tässä ei tietenkään tarkoita avioliiton halveksumista. Jos jokin on taivaallista ja jumalallista, niin rakkaus. Siksi myös aviollinen rakkaus ja seksuaalisuus sen yhtä ilmenemismuotona voi olla osallinen Jumalan pyhyydestä, kun se suuntautuu aitoon rakkauteen ja kun se on täysin sopusoinnussa Jumalan luomistahdon kanssa. Toisaalta seksi itsessään ei ole mikään tae rakkaudesta, eikä rakkauden edellytys (!), ja valitettavan helposti se jopa kääntyy aitoa rakkautta vastaan.

Pyhä, pyhempi ja kaikkein pyhin

Miksi siis naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden on pyhempi, vaikka avioliitto onkin pyhyyden tie? Luulen, että tätä taustaa vasten voimme alkaa ymmärtää Raamatun tekstejä, jotka siihen viittaavat. Käsitys ei ole katolisen kirkon keksimä oppi, vaan se perustuu suoraan Jeesuksen ja Paavalin opetuksiin.

Jeesus kehottaa jokaista, joka kykenee ymmärtämään naimattomuuden Jumalan valtakunnan tähden ja voi sen valita, valitsemaan sen (Matt. 19:11-12; katso myös kommentaari aiemmassa kirjoituksessani). Jeesus myös lupaa satakertaisesti takaisin jokaiselle, joka on luopunut maallisista asioista hänen tähtensä – jopa vaimosta ja lapsista! (Matt. 19:29; Luuk. 18:29)

Molemmissa kohdissa on kaksi tärkeää yksityiskohtaa. Yksi on luopuminen jostain, mikä on itsessään hyvää (ei syntistä ja Jumalan tahdon vastaista). Toinen on luopumisen motiivi: ”taivasten valtakunnan tähden” (Matt. 19:12), ”Jumalan valtakunnan tähden” (Luuk. 18:29) tai Jeesuksen nimen tähden (”minun nimeni tähden”, Matt. 19:29). Pyhä Augustinus huomauttaa koskien naimattomuuden armolahjaa, että me emme kunnioita neitsyitä siksi, että he ovat neitsyitä, vaan siksi, että he ovat omistautuneet Jumalalle erityisellä tavalla (De virginitate, 11).

Hieronymus Bosch - Christ Carrying the Cross - WGA02556.jpg

Hieronymus Bosch: Jeesus kantaa ristiään, 1505-1507

Tässä mainittu luopumisen logiikka perustuu siihen yleisempään teologiseen periaatteeseen, että jopa tämän maailman hyvät asiat ovat pelkkää varjoa ja heijastusta Jumalan pyhyydestä ja niistä lahjoista, joita Jumala on meille varannut. Mutta tie niihin lahjoihin ja ikuiseen elämään on luopumisen tie, Ristin ja Ylösnousemuksen tie. Näin ollen Jeesuksen opetus koskien naimattomuutta taivasten valtakunnan tähden ei ole irrallinen tai sattumanvarainen opetus, vaan se heijastaa koko hänen elämänsä ja lunastustyönsä rakennetta.

Asia voitaisiin ilmaista seuraavasti. Toisaalta kukaan ei ole pyhempi toista vain sillä perusteella, että hän on luopunut jostain – eli että hän on vaikkapa valinnut naimattomuuden Jumalan valtakunnan tähden. Pyhyys on Jumalan armon työtä: vain Jumala saa sen aikaan, ja vain Jumala sen täydellisesti tuntee.

Moni naimisissa oleva mies tai nainen on enemmän samaistunut Jumalan tahtoon kuin osa selibaattiin tai neitsyyteen sitoutuneista papeista, nunnista tai maallikoista. Ja jokainen naimisissa elävä ihminen voi tulla hyvin pyhäksi, ja hänen tulee sitä tavoitella! Jeesus kutsuu jokaista rakastamaan Jumalaa koko sydämestään, ja lähimmäistään kuin itseään. Se on äärimmäisen korkea tavoite.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että avioliitto heijastaa enemmän tämän maailman luomisjärjestystä kuin sitä uudelleensyntymistä, johon Jumala meitä kutsuu. Ja toisaalta naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden (uskollisesti elettynä) ilmaisee syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin uuden luomisen murtautumista nykyiseen aikaamme – juuri niin kuin se murtautui maailmaan Jeesuksessa, hänen elämässään ja ylösnousemuksessaan, ja hänen voimastaan kaikissa kirkon pyhissä.

Avioliiton ja naimattomuuden dynaaminen ulottuvuus

Edellinen jakso on kuvannut avioliiton ja naimattomuuden symbolista (ja jossain määrin ontologista) ulottuvuutta. Molemmat ovat hyviä asioita, molemmat ovat eri tavoin Jumalan tahtomia teitä, molemmat heijastavat Jumalan rakkautta.

Paavali 1700-lukulaisessa venäläisessä ikonissa

Molemmat ovat osallisia sekä Jumalan luomistarkoituksesta (avioliitto koskien enemmän alkuperäistä luomista, naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden koskien uutta luomista) että pelastussuunnitelmasta (avioliitto heijastaa Kristuksen ja kirkon välistä hedelmällistä, elämää antavaa suhdetta, naimattomuus ilmaisee suoremmin osallistumista uuteen maailmanjärjestykseen).

Näiden ohella asiaan liittyy myös dynaamisempi ulottuvuus. Paavali puhuu siitä etenkin 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa. Siinä hän käy läpi tätä kysymystä, kannustaen toisaalta aviolliseen uskollisuuteen ja toisaalta seuraamaan hänen tietään – jos joku on naimaton ja kokee saaneensa tämän armolahjan (1 Kor 7:7). Kannustaessaan jälkimmäiseen hän tähdentää asian dynaamista puolta seuraavasti:

Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi. Naimisissa oleva taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi vaimolleen mieliksi. Näin hän on jakautunut kahtaalle. Samoin naimaton nainen ja neitsyt [παρθένος] kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi miehelleen mieliksi. (1 Kor 7:32-34)

Tämä olisi helppo ymmärtää väärin, ja varsinkin protestanttisessa eksegetiikassa se on joskus aika tendenssimäisesti ymmärretty väärin, tyyliin että Paavali ei tässä nyt oikein ymmärrä asiaa, eihän avioliitto mitenkään estä Jumalaa rakastamasta (oudosti jää tällöin taka-alalle protestanteille niin rakas periaate, että Raamattu on Pyhän Hengen innoittama – ja Paavalin kirjeet jos mitkään!). Paavalin ilmaisutapa voi olla kömpelö, mutta kyllä hän asiansa ymmärtää. Hän ei väitä, että naimisissa olevat eivät voisi Jumalaa rakastaa. Mutta hän ymmärtää aivan oikein kaksi todella tärkeää asiaa.

  1. Avioliitto on suuri side. Se on liitto. Se on pyhä liitto – mutta juuri tämä tarkoittaa sitä, että yhdestä ihmisestä tulee toiselle maailman tärkein asia. Paavali ei toru puolisoita siitä, että he huolehtivat siitä, ”miten olisi vaimolleen/miehelleen mieliksi” – heidän tulee huolehtia siitä! Pyhä Josemaria Escrivá tapasi sanoa aviopuolisoille, että heidän tiellään taivaaseen on nimi: Anna, Pekka, tms.
  2. Tämä side ja tämä tie ei ole huono asia, mutta se määrittää elämää hyvin paljon. Tämä näkyy selvästi jo silloin, kun avioliitto solmitaan, ja vielä paljon selvemmin, jos avioparille siunaantuu jälkikasvua. Silloin ei elämään meinaa mahtua mitään muuta, ja melkein kaiken muun pitääkin olla toissijaista.

Avioliitto ja lasten kasvatus on pyhä tie, ja katolinen perinne kutsuu perhettä kotikirkoksi. Jumala kutsuu heitä tarjoamaan hänelle ja omistamaan hänelle kaikki tekonsa ja kaikki aikansa – vaipanvaihdon, ruuanlaiton, unettomat yöt… Lisäksi heillä on valtava vastuu lasten ensimmäisinä ja ratkaisevina kasvattajina uskoon ja elävän Jumalan tuntemiseen. Se ei muuta sitä, että aviollinen elämä sitoo ihmisen ”huolehtimaan maallisista asioista”.

Samastuminen Jeesuksen sydämeen

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että suurimman osan ihmisistä pitäisi jäädä naimattomiksi. Jeesus ja Paavali tähdentävät näissä teksteissä selvästi, että ”jokaisella on oma Jumalalta saatu armolahjansa” (1 Kor 7:7). Vain Jumala tietää, kenelle se sopii, ja miten monille. Mutta silloin mennään harhaan, kun heidän opetuksensa unohdetaan.

Naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden – uskollisesti ja antautumuksella elettynä – sisältää aivan erityisen Pyhän Hengen voiman, joka ilmenee monin eri tavoin kirkon elämässä ja historiassa: erityisenä hengellisenä isyytenä, poikkeuksellisina lähimmäisenrakkauden töinä, väsymättömänä lähetysintona.

Tapasin hiljattain erään vanhan ystävän, joka opiskeli papiksi Roomassa ja on nyt lähdössä lähetystyöhön Kambodzaan. Hänen kuvauksensa ranskalaisen lähetysjärjestön toimintatavasta oli lähes huimaava. Kohdemaassa ei ole kristittyjä nimeksikään (0,5 prosenttia väestöstä), ja silti lähetysjärjestöllä on siellä kymmeniä pappeja, jotka omistavat koko elämänsä siihen, että he opettelevat kielen, menevät asumaan kyliin joissa tiedetään olevan ainakin muutamia katolisia perheitä, ja näin he palvelevat usein elämänsä loppuun asti.

Jos toisaalta mietin omaa nykyistä tilannettani ja papillista työtäni, en voisi voisi kuvitellakaan olevani samaan aikaan naimisissa (vaikken avioliittoa mitenkään halveksi ja joskus vuosia sitten olisin hyvin voinut kuvitella meneväni naimisiin). Kyse ei ole pelkästään työn määrästä ja aikatauluista eli siitä, että tehokas ihmisten tavoittaminen hengellistä koulutusta ja ohjausta varten olisi lähes mahdotonta perheenisälle (tai sitten avioliitto on jatkuvassa vaarassa kun on kaikki illat ja viikonloput ulkona).

Kyse on myös syvällisemmästä sydämen ja elämänasenteen muutoksesta, jonka naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden saa aikaan ajatuksissa, rukouksessa, unelmissa, pyrkimyksissä. Se on erityistä samaistumista Kristuksen tahtoon, hänen sydämeensä, hänen pelastussuunnitelmaansa – siihen rakkauteen ihmisiä kohtaan, joka sai hänet pysymään naimattomana ja antamaan koko elämänsä uhrina ristillä meidän kaikkien syntien tähden.

Ehkä tässä piilee toisaalta syy siihen, miksi tällaista ajatusta on protestanttisessa perinteessä niin vaikea ymmärtää ja omaksua. Onko näin syvä samastuminen Kristuksen esimerkkiin mielekästä? Eikö se ole melkein Jumalan pilkkaa?

Se on kuitenkin Raamatun opetus, johdonmukaisesti ja kokonaisvaltaisesti luettuna, ja kirkon kokemus, uskollisesti elettynä.

Kaikkein pyhin: temppeli ja liturgia

Tämä kirjoitus on jo paisunut kohtuuttoman pitkäksi, mutta lisään vielä lyhyen ajatuksen. Mainitsin aiemmin että avioliitto pyhä, naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden pyhempi. Mikä sitten on kaikkein pyhin? Tietysti Jumala itse – ja toisaalta temppeli, liturgia. Kristus on uuden liiton ikuinen ylipappi, joka meni pysyvästi kaikkein pyhimpään, taivaaseen.

Varhaisen kirkon liturginen teologia perustuu ajatukseen, että maallinen kirkko viettää liturgiaa osallistuakseen taivaalliseen liturgiaan, ennakoidakseen Kristuksen lopullista tulemista, jossa hän on oleva kaikki kaikessa. Tämän vuoksi Kristuksen pappi on toinen Kristus, tai paremmin sanottuna Kristus itse, sakramentaalisesti läsnä. Hän itse lausuu sanat: ”Tämä on minun ruumiini… Tämä on minun vereni malja…”

Rogier van der Weyden: Seitsemän sakramenttia: avioliitto, n. 1445

Varhaisen kirkon hengellinen intuitio ja liturginen pyhyyden taju oli sitä mieltä, että on mahdotonta samaan aikaan toimia Kristuksen papin virassa ja elää aktiivisessa sukupuoliyhteydessä. Taustalla vaikuttivat myös vanhan liiton tekstit, kuitenkin uudelleen tulkittuina uuden liiton ja Kristuksen mysteerin valossa. Tämä oli keskeisessä roolissa siinä, miksi kirkko päätyi suosimaan naimattomien miesten vihkimistä pappeuteen. Mutta tästä lisää ensi kerralla.

Kiteyttäen: jos joku haluaa sitoutua selibaattiin tai neitsyyteen siksi, että hän halveksuu avioliittoa, niin se on vahva merkki siitä, että hänellä ei ole sitä kutsua, tai ainakaan hän ei ole ymmärtänyt, mitä todella tarkoittaa selibaatti/neitsyys Jumalan valtakunnan tähden. Oma kokemukseni on, että paras tapa ymmärtää tätä tietä ja kutsumusta on ensin ymmärtää syvällisesti, mitä avioliitto on ja mitä se tarkoittaa – sitoutumista, uhrautumista, hedelmällisyyttä ja uskollisuutta.

Jotta ei jäisi vahingossakaan sitä kuvaa, että halveksun avioliittoa, kannustan vielä kuuntelemaan podcast-jaksoni ”Avioliitto, pyhyyden tie”. Se on puolen tunnin mittainen rukousmietiskely ja sen kuuntelee näppärästi vaikka työmatkalla, siivotessa tai koiraa ulkoiluttamassa. Tai saa tietysti vaikka istua sohvalle puolison kanssa, jos sattuu naimisissa olemaan.

Mainokset

15 comments

  1. Kiitos tekstistä! Tässä oli paljon uutta, mitä en ollut aiemmin kuullut.

    Luulen, että protestanttisella puolella vaikeinta on niellä pyhä-sanan kompariitivimuoto. ;) Etenkin luterilaisuudessa korostetaan, että kaikki ovat samalla viivalla, yhtä syntisiä ja tarvitsevat Jumalan armoa, kulkevat samaa tietä. Tähän yhtälöön ajatus naimattomuudesta pyhempänä tienä ei oikein istu. Vaarana on se, että ihminen ylpistyy ja pitää itseään muita parempana.

    Toinen asia on se, että protestanttisissa kirkoissa usein ajatellaan, ettei ihminen voi kehittyä pyhyydessä. Pyhyys ihmisessä ei lisäänny, vaan hän saa vanhurskauden Jumalalta lahjana. Vaikka ihmisessä näkyisi ulkoisesti pyhempää ja parempaa elämää, ihmisen pyhyys on sama kuin lähtöhetkellä, koska Jumalan ajatellaan siinä lahjoittavan Kristuksen pyhyyden kokonaisuudessaan ihmiselle.

    Kuten sanottu, hyvä ja avaava teksti!

    Liked by 1 henkilö

    1. Hyvin sanottu!

      Tietysti voi kysyä, voiko protestanttisella puolella puhua ylipäänsä ihmisen pyhyydestä aidosti.

      Ylpistymisen vaara, se on epäilemättä olemassa. Mutta jos niin tapahtuu, sitten on paljon ymmärretty väärin. Eikä teologiaa voi rakentaa pelkästään vaarojen välttelemisen varaan. Se pitää rakentaa Raamatun varaan, ja Raamattu (varsinkin Paavali) puhuu jatkuvasti pyhyydestä, muutoksesta, Jumalan lahjan ottamisesta vastaan hedelmällisesti yms.

      Liked by 1 henkilö

  2. Kiitos isä Oskari ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!
    Luulen, että usein ”varsinkin protestanttisten kristittyjen tuntuu käytännössä olevan vaikea ymmärtää” naimattomuutta, koska heidän on käytännössä vaikea ymmärtää katolista käsitystä avioliitosta. Se taas johtunee pitkälti luterilaisesta vanhurskauttamisopista ja ihmiskäsityksestä: kun koko kristillistä elämää tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, ei siinä jää tilaa asteittaiselle pyhäksi tulemiselle, kuten Karoliinakin sanoi yllä.Tai jos jää, sitä on käytännössä vaikea eritellä, ja ylipäätään siitä prosessista huolehtii Pyhä Henki, joka tekee työtä niin, että vanhurskautettu ihminenhän kyllä tekee hyviä tekoja ikään kuin automaattisesti. Vanhurskautusta/pyhyyttä ja tekoja/kristillistä elämää ei pidä sekoittaa, koska jälkimmäinen on seurausta ensimmäisestä, eikä jälkimmäisellä voi millään tavalla vaikuttaa sen ensinmainitun lisääntymiseen. Vaikka Tunnustuskirjoista lukisikin jonkinlaisen pyhittymisajatuksen, sitä on käytännössä vaikea viljellä puhtaaksi juuri tuon vanhurskauttamispainotuksen takia: eihän ihminen voi tarjota mitään Jumalalle. Niinpä tuo kuvaamasi syvä samaistuminen Kristukseen, voi herkästi kuulostaa luterilaisessa/protestanttisessa viitekehyksessä kärjistetysti sanottuna vähän röyhkeältä omavanhurskaudelta. Ironista sinänsä että luterilaisessa kontekstissa usein katsotaan, että katolinen käsitys seksuaalisuudesta on jonkseenkin kielteinen, mutta käytännössä luterilainen avioiittoteologia – jos sellaista on – lepää paljon synkemmillä perustuksilla.

    Tykkää

    1. Jep!

      Vaikka itse jollain tasolla kunnioitan luterilaisuutta ja varsinkin monia luterilaisia, niin kyllä minun on yhä vaikeampi pitää luterilaista oppia raamatullisena. Heh, mikä paradoksi!

      Röyhkeää omavanhurskautta? Niin, mutta miksi oikeastaan? Eikö Jeesus kutsu samastumaan syvästi itseensä? Eikö Paavali kehota siihen jatkuvasti?
      Mutta omavanhurskaus on oikeasti jotain avain muuta. Se on farisealaisuutta, sitä että Jumalan edessä sanoo ”minä olen virheetön koska teen asiat niin hyvin”. Mutta eihän tässä ole mitään tekemistä sen kanssa. Tässä on kyse avoimuudesta Jumalan lahjalle, Jumalan työlle.

      Tykkää

      1. Niin, luterilaisen opin raamatullisuus onkin hyvä kysymys… Oma kokemus entisenä luterilaisena on, että moni asia Raamatussa on avautunut katolisen opin myötä tasapainoisemmin.

        Mitä tulee röyhkeään omavanhurskauteen, niin toki vähän kärjistin, ja moni voi olla eri mieltä. Luterilaisia tulkintoja kun taitaa olla aika monia. Jotain siinä samaistumisen tavassa kuitenkin on, mikä on yleensä vierasta luterilaisessa puheessa. Toisaalta pitää seurata Kristuksen esimerkkiä, koska Raamatussakin niin sanotaan, toisaalta pitää muistaa, ettei siitä mitään kuitenkaan tule eikä kuvitella itsestään liikoja. Vähän kärjistäen jälleen…

        Toki myönnetäköön, että vaikka nykyluterilaisten tai -protestanttien on usein vaikea ymmärtää naimattomuutta, esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus (XXIII uskonkohta, Pappien avioliitto) kyllä näkee selibaatin ja pidättyvyyden tavallaan arvokkaana, ainakin periaatteessa, vaikka muuten käytännössä kritisoikin niitä aika kovasti:

        ”Aivan samalla tavalla neitsyys on parempi lahja kuin avioliitto. Kuitenkaan ei puhuja ole Jumalan edessä kaunopuheisuutensa ansiosta vanhurskaampi kuin arkkitehti rakennustaiteensa ansiosta. Samoin ei neitsytkään neitsyydellään paremmin ansaitse vanhurskautusta kuin aviovaimo aviollisia velvollisuuksiaan täyttämällä. Kummankin tulee uskollisesti palvella saamaansa armonlahjan mukaisesti ja ajatella Kristuksen tähden uskolla saavansa syntien anteeksiantamuksen ja tulevansa uskosta vanhurskaaksi Jumalan edessä.”

        Mutta vaikka neitsyyttä pidetään tuossa parempana lahjana kuin avioliittoa, niin eri asia onkin, kuinka paljon Tunnustuskirjoilla on aina tekemistä nykyluterilaisuuden kanssa.. Se mikä sieltä kuitenkin minun mielestä on jäänyt, on lain ja evankeliumin/armon vahva vastakkainasettelu ja aika jännitteinen käsitys teoista ja ihmisen omasta osuudesta niissä. Niinpä minäkään en ole varma, kuten sanoit tuolla yllä, ”voiko protestanttisella puolella puhua ylipäänsä ihmisen pyhyydestä aidosti.”

        Tykkää

  3. Uskoisin että käsitys siitä että selibaatti olisi objektiivisesti pyhempi on vakiintunut teologinen hutitulkinta. Kristushan (Matt.19) ei aseta näitä paremmuusjärjestykseen .Paavali puhuu 1. Korinttolaiskirjeessä henk.koht. kutsumuksestaan eli siitä et naimattomuus oli HÄNELLE parempi. Tästä on joskus ammoin uskoakseni tehty yleisempi kaikkia koskeva normatiivinen päätelmä että ”se joka ei avioliittoa solmi tekee paremmin.”

    Ongelmallista on, että hieman vinksahtaneen käsityksen myötä papeiksi/sääntökuntalaisiksi saatetaan hakeutua ”jotta voisi tehdä paremmin” kuuntelematta omaatuntoa ja omaa kristillistä kutsumusta, joka Matt19:n mukaan voi siis olla avioliitto ihan siinä missä naimattomuuskin.

    Tykkää

    1. Hei Janne,

      Kiitos näkemyksestäsi. :-)

      Siitä olen samaa mieltä, että väärin ymmärrettynä se oppi, jonka mukaan naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden on objektiivisesti korkeampi kutsumus, voi tosiaankin johtaa joitain ihmisiä väärälle tielle. Näin on historiallisesti varmasti tapahtunut etenkin aikana, jolloin kyseinen oppi johti myös jossain määrin halveksuvaan asenteeseen avioliittoa kohtaan. Sellaista asennetta ja ajattelutapaa on ollut katolisessa kirkossa joskus, tosin ei koskaan virallisen opin tasolla.

      Tasapainon säilyttäminen on vaikeaa, koska kysymys on teologisesti hienovarainen. Oikean (raamatullisen) näkemyksen mukaan on olemassa kaksi erilaista lahjaa (!), jotka molemmat ovat pyhyyden teitä mutta toinen heijastaa objektiivisesti korkeammalla tavalla ihmisen yliluonnollista kutsumusta ja päämäärää. Tästä on tosiaan helppo siirtyä puolivahingossa virheellisiin käsityksiin, kuten:

      – että on olemassa kaksi erilaista valintaa (!), ja valitsemalla naimattomuuden valitsen automaattisesti paremmin,
      – ja/tai että kyseisen tien valitseminen on ”parempi/pyhempi ratkaisu” ja näin ollen johtaa automaattisesti suurempaan pyhyyteen.

      Kuten artikkelissa kirjoitin, nämä käsitykset ovat vääriä. Jeesuksen ja Paavalin opetus lähtee Jumalan lahjan logiikasta, ja kyseinen lahja on korkeampi/pyhempi, ei välttämättä se ihminen joka sen ottaa vastaan.

      Juuri tämä lahjan logiikka on muuten avain sille, että naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden ei muutu röyhkeäksi omavanhurskaudeksi. Se on todellakin vaarana, jos asia ymmärretään vain omana autonomisena valintana, kuuntelematta omaatuntoa ja omaa kristillistä kutsumusta.

      Oikein ymmärrettynä oppi ei ole hutitulkinta. Se seuraa loogisesti tekstien kokonaisuudesta, erityisesti Matt. 19 loppujakso ja 1 Kor. 7 loppujakso (ei pelkästään lukujen alkujaksot). Teksteihin voisi lisätä myös Ilmestyskirjan 14:4, joka irrallisena saattaisi kuulostaa miltei harhaoppiselta, mutta kuitenkin se kuuluu Jumalan innoittamiin kanonisiin Kirjoituksiin, ja juuri kanonisen tulkinnan eli Raamatun kokonaislogiikan valossa avautuu sen teologisesti oikea merkitys. Lisäksi oppi on harmoniassa kristinuskon kokonaissystematiikan kanssa ja vieläpä aivan ydinkohtien osalta, kuten pyrin kirjoituksessa osoittamaan. Näistä syistä katolinen kirkko on määritellyt sen dogmaattiseksi opinkappaleeksi (Trenton kirkolliskokous, 24. istunto, 10. kaanon).

      Liked by 1 henkilö

  4. Kun tätä keskustelua lukee, alkaa palautua mieleen millaista ajattelu oli protestanttina ollessa.
    Protestanttisuudessa on enemmän tai vähemmän implisiittisesti läsnä kaksi myyttiä, jotka tekevät Tiberjoen ylittämisestä hankalaa.
    Ensimmäinen myytti väittää, että katolinen usko on ristiriidassa Raamatun kanssa. Kuitenkin mitä enemmän katoliseen oppiin tutustuu, sitä paremmin ymmärtää, ettei tämä myytti ole totta. Toki niin kauan, kuin kukin protestantti haluaa, hän voi vältellä ottamasta asioista kunnolla selvää ja elätellä mielessään käsitystä katolisesta opista epäraamatullisena. Tällöin hän tulee vahvistaneeksi Fulton Sheenin kuuluisan oivalluksen, että ”Yhdysvalloissa ei ole sataa ihmistä, jotka vihaisivat katolista kirkkoa, mutta miljoonia, jotka vihaavat sitä mitä he virheellisesti pitävät katolisena kirkkona.”
    Toinen myytti väittää, että katolisuuden tarkat dogmaattiset muotoilut ovat epärealistisia, jollain tapaa fundamentalistisia ylilyöntejä, jotka ovat liian tarkkoja ja selkeitä ollakseen totta. Myytin mukaan erityisesti seksuaalimoraalin alueella näillä opeilla on taipumus synnyttää puritaanista, jopa farisealaista ylpeyttä. Tietty epäilevä asenne nauttii tämän myytin sisäistäneiden mielissä suurempaa uskottavuutta, kuin lapsenomainen usko. Tällöin jää huomaamatta se mahdollisuus, että ylpeys ehkä ennen kaikkea liittyy relativistiseen totuuden epäilemiseen, aivan kuten Pilatuksen tapauksessa, kun hän itse Totuuden seurassa kysyi ”Mitä on totuus?”.
    Tämän blogin kommenteissa on nähtävissä tietty ohipuhumisen ikuinen vaiva katolisten ja protestanttien välillä. Kun blogisti esittelee transendenteista, objektiivisista ja muuttumattomista realiteeteista maalliseen elämään Kristuksen voimalla heijastuvaa järjestystä, niin protestanttinen mieli tulkitsee sen immanentissa muodossa jonkin kilpailevan teologisen kuppikunnan konstruktivistisena oppina. Tämä on oikeastaan Lutherin valintettavaa perintöä kristikunnalle ja myöhemmille vallankumouksellisille: taito sanoittaa transendentti uudelleen immanentissa viitekehyksessä ja pukea kyseinen taito harkitsevaisuuden hyveelliseen kaapuun.
    No, on helppo tykittää verbaalisti kohti protestantteja katoliselta näköalapaikalta. Ja myönnän olevani tosissani vaikeuksissa kasvavan ylpeyden kanssa, kun ymmärrys katolisen uskon totuudesta kehittyy. Sitä jotenkin lakkaa elättelemästä minkäänlaista kärsivällisyyttä protestoivia kohtaan, varsinkin kun on kyse vakavista moraalisista asioista. Mutta ainoa todellinen tapa kuroa kuilua umpeen katolisten ja protestanttien välillä on rukoillen ja nöyrästi elää katolisuutta todeksi ja pyrkiä näyttämään omalla pienellä panoksellaan, mistä suunnasta totuus löytyy. Siinä sitä on työnsarkaa elämän ajaksi.
    Hieno kirjoitus isä Oskari! Opin paljon, kiitos siitä. Vastaväitteitä kohtaan puolustautuminen tuottaa monesti oivaltavinta tekstiä. Hyvä että jaksat kärsivällisesti selittää asioita auki.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, Rasmus. Mielenkiintoinen henkilökohtainen reflektio. ;-)

      Viisas johtopäätös tuo kommenttisi loppuosio. Myös luterilaisesta papista katoliseksi tullut Louis Bouyer legendaarisessa teoksessaan ”The Spirit and Forms of Protestantism” päättää kirjan hienosti kutsumalla katolisia lukijoitaan elämään nöyrästi yhä uskollisemmin todeksi kirkkonsa oppia. Se on ylivoimaisesti tehokkain tapa välittää sen uskottavuutta.

      Ja usein me katolilaiset siinä epäonnistumme. Minä myös – mutta siitä puhun tarkemmin parannuksen sakramentissa, en täällä. :-D

      Tykkää

  5. Kysymys sukupuolisuuden mahdollisesta saastaisuudesta ei ole vain teologinen vaan myöskin psykologinen ja käytännöllinen ongelma. On siis otettava huomioon asian sekä kokemusperäinen että teoreettinen näkökulma. En aio puutu asian teologiseen tai moraaliseen puoleen ,vaan pysyn empiriassa niin kun kokemus ja kirjallisuus sitä kuvaa.
    Tavallisen ihmisen sukupuolisuus värittyy hyvin pitkälle puberteetti vaiheen kokemuksista, ennen kaikkea kamppailusta suhteessa itsetyydytykseen ,sukupuolivietin aiheuttaman sisäisen paineen johdosta.
    Pojista puhuttaessa ,ensimmäiset siemensyöksyt ovat tahdon ulkopuolisia , monesti yöllisiä. Vaikka poika olisikin teoreettisesti valistettu, niin tämä tulee kuitenkin hänelle yllätyksenä. Yleensä se koetaan häpeälliseksi ja yritetään peitellä vanhemmilta. Yleensä myöskin kavereilta.
    Kokemus on ambivalentti . Toisaalta se on kiusallinen ,mutta toisaalta ensimmäinen kokemus sukupuolisuuden antamasta helpotuksesta ja tyydytyksestä. Tutkimusten mukaan , lähes 100% pojista kokeilee itsetyydytystä puberteetin alkamisen jälkeen ja jatkaa sitä pitkälle aikuisuuteen. Normaalisesti sitä peitellään ja hävetään mutta samalla ollaan ylpeitä siitä siihen liittyvän maskuliinisuus kokemuksen johdosta, eikä edes kaveripiirissä siitä puhuta muuten kuin yleisin termein.
    Tavallista on kokea se likaiseksi ja saastaiseksi ja salaisuudeksi . Psykologisesti puhuen , ei ole lainkaan väärin kutsua itsetyydytystä itsesaastuttamiseksi, niin yleinen saastaisuus kokemus on. Mutta kuten tunnettua , se ei estä itsetyydytyksen jatkamista. Ei edes vakituisen sukupuolipartnerin löytäminen poista halua itsetyydytykseen kokonaan. Sukupuoliaktikin voidaan kokea ja koetankin likaiseksi silloin kun se on pelkkää tarpeen tyydyttämistä ilman tunnetta partneriin.
    Sukupuolisuudella on mystiikkansa. Varsinkin teini-iän kurjimuksessa , tavallinen toiveajatus on se , että kun vihdoinkin voi aloittaa sukupuolielämän mihin kuuluu sukupuoliyhdyntä , niin pääsee eroon kaikesta ahdistuksesta ja likaisuudesta. Jos on onni löytää sellainen puoliso jota todella rakastaa ja jonka kanssa voi puhua, niin sukupuolisuus tulee elämän rikkaudeksi. Irtonaiset suhteet antavat kaivattuja ja kehitykselle tarpeellisia kokemuksia, mutta ne eivät korvaa todellista suhdetta.
    Irtonaisiin kokemuksiin kuuluu se , että jos sattuu löytämään jonkun joka todella tyydyttää sukupuolisesti , niin se herättää kaipuun parisuhteesta joka ei sitten olekaan mahdollinen jättäen haavan jälkeensä.
    Eli siis: Selibaatti ei ole ollenkaan hassumpaa niille joille se sopii, mutta valitettavasti kyseessä on hyvin pieni vähemmistö. Pakollinen selibaatti, esimerkiksi siksi että ei koskaan ole löytänyt itselleen rakkaus-suhdetta ,on puolestaan elämää tuhoavaa. Se luo epätoivoa , depressioita ja ennenkaikkea tunteen siitä että on epäonnistunut elämänsä suhteen. Tämä tietenkin varauksella että esimerkiksi työ ei korvaa rakkautta.
    Irtosuhteet , varsinkin esiaviolliset sellaiset ovat kulttuurin siunaamia niiden komplisoidusta luonteesta huolimatta ja sellaisenaan pitävät yllä seksin likaisuuden tunnetta.
    Lopulta moralistit ovat oikeassa. Sukupuolisuus toimii parhaiten rakkaussuhteessa, joko siunatussa tai laillisesti vahvistetussa liitossa tai avosuhteena . Mutta tähän johtopäätökseen voi tulla vain kokemuksen kautta . Ihmisillä on syvä epäluulo hyviin neuvoihin nähden ja siksi jatkossakaan ei tulla onnistumaan estää nousevia sukupolvia käymästä kaikkia elämän kivuliaita vaiheita läpi.

    Tykkää

  6. Pelkästään katolisetko näitä sivuja kommentoivat ? Olisi mielenkiintoisempaa lukea muitakin kannanottoja. Tulee sellaista sisäpiiriselitystä. Esimerkiksi Oskarin selitys ”hutitulkintaan” oli perin epämääräinen.

    Tykkää

    1. Hei Kaisa! Tietääkseni ainakin puolet ellei enemmänkin noista ylläolevien kommenttien kirjoittajista on muita kuin katolilaisia.
      Mitä tulee ”epämääräiseen” hutitulkinnan selitykseen, voit mieluusti yrittää haastaa… 😁 Mutta please, ei sitten mitään ylimalkaista vetoamista ”epämääräisyyteen” (mitä sekin nyt sitten tarkoittaa), vaan konkreettisia argumentteja, joilla on lisäarvoa keskusteluun. 🙏

      Tykkää

  7. Epämääräisyydellä tarkoitin, että et käyttänyt tarkkoja raamatunkohtia.
    Hutitulkinnan mahdollisuus ei poistu sillä, että sanoo, ettei kyseessä ole hutitulkinta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s