Kirjoittaja: Joona Korteniemi

Autuas Carlo Acutis: kirje nuorelle miehelle

JOONA KORTENIEMI

Tämä on kirje Sinulle, nuori mies aikuisuuden kynnyksellä. Sinulle, joka ehkä jo olet uskovainen sekä Sinulle, jota uskonasiat eivät voisi vähemmän kiinnostaa. Minulla on Sinulle tärkeää asiaa. Älä säikähdä! En tuo Sinulle huonoja uutisia tai moitteita. Haluan jakaa Sinulle parasta mitä tiedän. Haluan pyytää Sinut mukaan ihmeellisimpään mahdolliseen seikkailuun!

Mietin, oletko ymmärtänyt, kuinka ainutlaatuinen ja arvokas olet? Varmasti olet jollain tasolla – niinhän koulussakin opetetaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Ja se on tosi hienoa! Mutta oletko miettinyt, mihin ne ihmisoikeudet oikeastaan perustuvat? Ne eivät voi vain ”roikkua ilmassa” – olla olemassa perustumatta mihinkään. Jos ne ovat totta, täytyy olla vielä syvempi taso, se taso, joka luo perustan myös ihmisoikeuksille ja ehdottomalle ihmisarvolle. Siitä haluaisin jutella kanssasi tämän kirjeen kautta.

Michelangelo - Creation of Adam (cropped).jpg

(lisää…)

Miten ymmärtää vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia?

JOONA KORTENIEMI

Suviseurat. Kuva: Wikipedia

Kirkko ja kaupunki – lehti julkaisi toukokuun alussa artikkelin, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden (vl) ikuisuusaiheita, hoitokokouksia ja seurakuntaoppia.  Se herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita: liikutti, ärsytti, kyllästytti ja nauratti. Rikostutkija Tuomas Pelkosen idea hoitokokoushiihdosta tuntui kauniilta ja liikuttavalta: hän oli kirjaimellisesti valmis kärsimään omissa nahoissaan hoitokokousten uhrien tuntemaa kipua ja tuskaa. Tietyllä tapaa varsin katolinen idea: oma rasitus tarjotaan ikään kuin uhrina, mortifikaationa, toisten puolesta.

Artikkeli toisaalta ärsytti ja kyllästytti, koska se tuntui kiertävän sitä samaa rataa, jota vl-liikettä koskeva kirkollinen keskustelu on kiertänyt viimeiset 60 jollei jopa viimeiset 120 vuotta. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen viestintäpäällikkö Olli Lohen kiemurtelu toimittaja Topias Haikalan kynsissä myös nauratti, kaikella ystävyydellä.

Toki myös ymmärrän aihepiirin pyörittelyn tarpeellisuuden. Evankelis-luterilaisen kirkon ja vl-liikkeen suhde on monella tapaa eriskummallinen. Kuten teologian tohtori Kari Kuula totesi pari vuotta sitten samaiseen lehteen kirjoittamassaan kolumnissa:

Vl-liike kun on uniikki ilmiö. Maailmassa ei ole koskaan ollut vastaavaa itsensä ainoaksi pelastuvien joukoksi määrittelevää yhteisöä, joka samalla toimii näin saumattomasti äitikirkon helmassa. Muu maailma ei kuitenkaan tiedä vl-liikkeestä. Se on pysynyt kielimuurin takana piilossa Suomen luterilaisen kirkon lehtolapsena. Mainio aihe kansainvälisellä kielellä kirjoittavalle tutkijalle.

Ongelma vain on se, kuten totesin, että käsittelyssä ei tunnuta päästävän eteenpäin vaan se kiertää kehää. Lähes kaikki artikkelit toistavat samaa kaavaa: Toimittajat voivottelevat ja päivittelevät, miten tilanne voikin olla se, että kirkon piirissä on yhteisö, joka opettaa näin kauheita. Sen jälkeen SRK kiistää, että liikkeen opetuksessa olisi mitään ongelmaa ja vetäytyy oman ”kaanaankielensä” suojiin. Lopuksi katse kääntyy evl-kirkon piispoihin, jotka yrittävät rauhoitella tilannetta sanomalla jotain diplomaattista kieli keskellä suuta (arkkipiispa Tapio Luoma oli tällä kertaa poikkeuksellisen suorapuheinen, mistä pisteet hänelle). Sen jälkeen kaikki palaa ennalleen toistuakseen taas jonkin ajan päästä samanlaisena.

Kaipaisin sitä, että vl-seurakuntaoppia koskevassa keskustelussa mentäisiin syvemmälle liikkeen ekklesiologian teologisiin perusteisiin ja tapaan tulkita Raamattua. Se mahdollistaisi vl-seurakuntaopin tutkimisen totuuskysymyksenä: kuinka uskottava ja perusteltu se on Raamatun ja kristillisen tradition valossa. Tämä siksi, koska totuudestahan (tietysti veritas in caritate eli totuus rakkaudessa) kristinuskossa on pohjimmiltaan kysymys: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32).

Osin juuri tästä syystä päätin yrittää jatkotutkimuksen tekemistä nimenomaan kyseisestä aihepiiristä. Sen valmistuminen on kuitenkin vielä hamassa tulevaisuudessa ja Jumalan sallimuksen takana. Ehkä voinkin jo tässä vaiheessa hiukan avittaa, jotta keskustelussa päästäisiin eteenpäin. (lisää…)

Kaksi vuotta katolilaisena

JOONA KORTENIEMI

Viikko-pari sitten tuli täyteen kaksi vuotta liittymisestäni katoliseen kirkkoon. Se tapahtui Pyhän Henrikin katedraalissa helluntaina 19.5.2018. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika jakaa teille lukijoille hiukan kokemustietoa siitä, miten homma on toiminut käytännössä. Miten olen kokenut nämä kaksi vuotta, miten elämäni on muuttunut?

Joudun jo tässä vaiheessa toteamaan, että katoliseen kirkkoon liittyminen on ollut, ei vähempää kuin elämäni paras päätös. Ainoa asia, jota olen sen suhteen katunut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Jos yrittäisin kuvata kokemustani, se voisi olla jotain tämäntapaista: kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun.

Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä. Olet jälleen lapsi, opiskelet Harryn kanssa Tylypahkassa, seikkailet Gandalfin seurassa, juttelet Aslanin kanssa. Ainoa ero on vain se, että tämä ei ole fantasiaa vaan totta ja että tässä on kysymys vielä jostain äärettömän paljon paremmasta ja suuremmasta – nimittäin elävän Jumalan tuntemisesta. (lisää…)

Jumalan vihan ongelma

JOONA KORTENIEMI

James Tissot: Rikas mies ja Lasarus (Kuvaa rajattu)

Jumalan viha on nykykristitylle haastava aihe. Nyky-yhteiskunta edellyttää tunteidenkäsittelytaitoja sekä hillittyä ja kohteliasta käytöstä. Tässä kontekstissa puhe Jumalan vihasta näyttäytyy usein primitiivisenä. Jumalan vihaan läheisesti liittyvä oppi synnin rangaistuksista – helvetistä ja katolisessa teologiassa myös kiirastulesta – tuntuu myös hankalalta modernin ihmisoikeusajattelun valossa.

Siinä missä sata vuotta sitten suuri osa suomalaisista sanoitti eksistentiaalisen etsintänsä araksi kysymykseksi, ”mistä löytäisin armollisen Jumalan”, nykyihminen ajattelee pikemminkin: ”Jos Jumala on olemassa, hänen tulee vähintäänkin kunnioittaa ihmisoikeuksia. Hänellä ei ole oikeutta kiduttaa ketään helvetissä”. Aihe on vaikea myös monen kristityn hengellisen elämän kannalta: vihaista ja siten pelottavalta tuntuvaa Jumalaa voi olla vaikea rakastaa. Samalla Raamattu ja kirkon traditio puhuvat Jumalan vihasta sen verran konstailematta, ettei käsitettä voi ihan kevyesti ohittaakaan.

Miten löytää Jumalan vihalle rakentava ja samalla uskottava paikka hengellisessä elämässä? Jaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia, osin keskeneräisiä ajatuksiani tästä aihepiiristä. (lisää…)

Koronapaasto

JOONA KORTENIEMI

Toissa sunnuntaina 22.3. ”valtioneuvosto pyysi somevaikuttajat mukaan jakamaan faktatietoa siitä, kuinka toimia koronavirusepidemian keskellä”. Päätimme osallistua talkoisiin. Huomasimme, että samalla tarjoutuu oiva tilaisuus pohtia poikkeusoloja, joiden keskellä nyt elämme, moraalisesta ja hengellisestä näkökulmasta. Samassa paketissa voimme tarjota apuneuvoja siihen, kuinka pitää yllä omaa ja perheen hengellistä elämää karanteeni- ja epidemiaolosuhteissa.

SARS-CoV-2 without background.png

Ensin siis faktatietoa itse viruksesta ja sen aiheuttamasta taudista (lisää täällä, täällä ja täällä). Koronavirus, joksi taudinaiheuttajaa mediassa usein kutsutaan, on itse asiassa yksi monista koronaviruksista nimeltään SARS-CoV-2. Kyseisen viruksen sukulaisia ovat vuoden 2002-2003 epidemiasta tuttu SARS-koronavirus sekä lähinnä Lähi-idässä jyllännyt MERS-koronavirus. Molemmat aiheuttavat vakavan hengitystieinfektion.

Nyt maailmalla riehuvan koronavirus SARS-CoV-2:n aiheuttama tauti on lääketieteelliseltä nimeltään COV-19. Sen yleisiä oireita ovat kuume, yskä, lihaskivut, päänsärky, hengenahdistus ja väsymys. Myös ripulin on raportoitu olevan yleinen oire. Noin 80 prosentilla tartunnan saaneista tauti on lievä, mahdollisesti jopa oireeton. Noin 14%:lla tauti on vakavampi sisältäen hengenahdistusta ja/tai keuhkokuumeen. Raportoiduista tapauksista noin kuudella prosentilla tila etenee kriittiseksi. Arviot taudin kuolleisuusprosentista vaihtelevat yhdestä jopa viiteen prosenttiin. WHO:n arvio on noin 2-3 prosenttia.

Kuten julkisuudessa on kerrottu, COV-19 on vaarallisin iäkkäille ja perussairaille, esimerkiksi diabeetikoille, tupakoitsijoille sekä sydän- ja verisuonitauteja sairastaville. Perusterveille lapsille, nuorille sekä keski-ikäisille tauti on harvoin vaarallinen. On silti syytä huomata, että ulkomailta on raportoitu myös työikäisten ja jopa nuorten koronakuolemista. Toissa päivänä Yle raportoi Jyväskylässä parikymppisen perusterveen naisen joutuneen tehohoitoon koronavirustartunnan vuoksi. Tyhmänrohkea ei siis pidä olla. (lisää…)

Sekulaari vallankumous ja traditionalistinen vastavallankumous

JOONA KORTENIEMI

Kuten uskollisimmat lukijat muistanevat, teimme alkuvuodesta 2019 Emilin kanssa noin kymmenpäiväisen matkan Puolaan. Osallistuimme sen aikana muun muassa Instytut im. ks. Piotra Skargi-järjestön järjestämälle kurssille, jonka sisällöstä vastasi Kazakstanin Astanan apulaispiispa Athanasios Schneider.

Kurssin lopuksi saimme sen järjestäjiltä järjestön perustajan Plinio Corrêa de Oliveiran kirjan Revolucão e Contra-Revolucão, jonka järjestö oli – uskokaa tai älkää! – jopa suomennuttanut nimellä Vallankumous ja vastavallankumous. Nyt on aika jakaa hiukan ajatuksia siitä!

Plinio Corrêa de Oliveira (1908-1995) oli brasilialainen tomistifilosofi sekä traditionalistinen, antikommunistinen poliittinen aktivisti. Politiikassa hän tuli tunnetuksi kommunisminvastaisesta taistelustaan, kirkon sisällä puolestaan Vatikaanin II kirkolliskokouksen sekä sen jälkeisten uudistusten kriitikkona. Kirjoittajana Corrêa de Oliveira oli tuottelias: hän julkaisi viisitoista kirjaa sekä yli 2500 esseetä ja artikkelia.

Kirjojensa ohella Corrêa de Oliveira jätti perinnökseen perustamansa Tradition, Family and Property (Tradição, Família e Propriedade) – järjestön, joka toimii tällä hetkellä yli 20 maassa. Puolassa se toimii siis nimellä Instytut im. ks. Piotra Skargi. Vuonna 1961 julkaistu Vallankumous ja vastavallankumous on järjestön aatteellinen perusdokumentti.

Suomalaiselle lukijalle se on todennäköisesti ensi alkuun shokeeraava luettavaa. Samalla se voi olla myös kiinnostavaa, jos säilyttää avoimuuden, pyrkii ymmärtämään eikä vetäydy henkiseen siilipuolustukseen. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan katoliseen traditionalismiin ja samalla siihen alkuperäiseen, Wienin kongressin (1814-1815) sekä Pyhän allianssin edustamaan konservatismiin, joka on nykyisin hyvin marginaalista mutta joka aikoinaan hallitsi Eurooppaa. (lisää…)

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Kristinusko on rukousta

JOONA KORTENIEMI

Pyhä Jeesuksen Teresa (eli Avilan Teresa, 1515–1582) luonnostelee kirjansa Sisäinen linna alussa dramaattisen näyn. Vedoten Jeesuksen sanaan ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä” (Luuk. 17:21), hän opettaa, että ihmisen sisimmässä on ikään kuin äärettömän kaunis, valoa loistava kristallilinna.

François Gérard: Pyhä Teresa, 1827

Jumala itse asuu linnan sisimmässä huoneessa ja on se valo, jota linna säteilee. Valo ei kuitenkaan pääse loistamaan sisimmästä ihmisen koko persoonaan. Linna on nimittäin kauttaaltaan iljettävien hirviöiden – käärmeiden, myrkyllisten liskojen, skorpionien – peittämä.

Vertaus havainnollistaa sitä, miten toisaalta ihmisen todellinen ”itse”, todellinen identiteetti, on Jumalassa. Toisaalta, lankeemuksesta johtuen, ihminen on vieraantunut Jumalasta ja siten vieraantunut itsestään, tullut itselleen oudoksi.

Niinpä ihmisen on elämässään valittava kahden perusvaihtoehdon välillä. Hän voi astua ”sisäisen linnansa” sisälle, edetä siellä ja löytää itsensä Jumalassa, tulla todelliseksi itsekseen. Tai sitten hän voi jäädä linnan ulkopuolelle ja altistua hirviöiden eli pahojen henkien sekä himojen ja halujen puremille eli synnille. Sen myötä hän voi pahimmillaan muuttua itsekin yhä enemmän näiden hirviöiden kaltaiseksi, tulla himojen orjaksi, oman itsensä irvikuvaksi. (lisää…)

Toinen pyhiinvaellusmatka Puolaan

JOONA KORTENIEMI

Kuten ainakin uskollisimmat lukijat muistanevat, koimme alkuvuodesta blogikollega Emil Antonin kanssa unohtumattoman pyhiinvaellusseikkailun katolisessa Puolassa. Reissu oli intensiivinen, mutta samalla kävi selväksi, että valtavasti jäi näkemättä ja kokematta: Puolassa riittää tutkittavaa vaikka useamman ihmiselämän ajaksi. Siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta, mutta useampaan matkaan kyllä.

Ryhmäkuva Wawelin pihalla

Toiseen reissuun tarjoutuikin tilaisuus, kun Hämeenkylän ev-lut. seurakunnan kirjallisuuspiiri innostui suunnittelemaan matkaa Krakovaan ja Auschwitziin 6.-8.9. ja pyysi Emiliä oppaaksi. Lisäksi Emil sai kutsun jo viime matkalta tutun lankonsa vauvan kummiksi seuraavaksi viikonlopuksi. Lähdimme matkalle mukaan ystäväni Pekka Palokankaan kanssa, joka on taustaltaan vanhoillislestadiolainen mutta jo vakaasti liittymässä katoliseen kirkkoon.

Pastori Matti Hyryn johtamasta Hämeenkylän seurakunnan ryhmästä yli puolet olivat lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia (pääosin vanhoillisia, mutta oli mukana joku esikoinenkin). Näin ryhmästä muodostui mielenkiintoinen lestadiolais-luterilais-katolinen kokonaisuus. Koko 26 hengen ryhmä oli yhdessä kolme päivää, kun taas Emilin ja Pekan kanssa olimme Puolassa yhteensä 11 päivää. (lisää…)