Kirjoittaja: Joona Korteniemi

Sekulaari vallankumous ja traditionalistinen vastavallankumous

JOONA KORTENIEMI

Kuten uskollisimmat lukijat muistanevat, teimme alkuvuodesta 2019 Emilin kanssa noin kymmenpäiväisen matkan Puolaan. Osallistuimme sen aikana muun muassa Instytut im. ks. Piotra Skargi-järjestön järjestämälle kurssille, jonka sisällöstä vastasi Kazakstanin Astanan apulaispiispa Athanasios Schneider.

Kurssin lopuksi saimme sen järjestäjiltä järjestön perustajan Plinio Corrêa de Oliveiran kirjan Revolucão e Contra-Revolucão, jonka järjestö oli – uskokaa tai älkää! – jopa suomennuttanut nimellä Vallankumous ja vastavallankumous. Nyt on aika jakaa hiukan ajatuksia siitä!

Plinio Corrêa de Oliveira (1908-1995) oli brasilialainen tomistifilosofi sekä traditionalistinen, antikommunistinen poliittinen aktivisti. Politiikassa hän tuli tunnetuksi kommunisminvastaisesta taistelustaan, kirkon sisällä puolestaan Vatikaanin II kirkolliskokouksen sekä sen jälkeisten uudistusten kriitikkona. Kirjoittajana Corrêa de Oliveira oli tuottelias: hän julkaisi viisitoista kirjaa sekä yli 2500 esseetä ja artikkelia.

Kirjojensa ohella Corrêa de Oliveira jätti perinnökseen perustamansa Tradition, Family and Property (Tradição, Família e Propriedade) – järjestön, joka toimii tällä hetkellä yli 20 maassa. Puolassa se toimii siis nimellä Instytut im. ks. Piotra Skargi. Vuonna 1961 julkaistu Vallankumous ja vastavallankumous on järjestön aatteellinen perusdokumentti.

Suomalaiselle lukijalle se on todennäköisesti ensi alkuun shokeeraava luettavaa. Samalla se voi olla myös kiinnostavaa, jos säilyttää avoimuuden, pyrkii ymmärtämään eikä vetäydy henkiseen siilipuolustukseen. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan katoliseen traditionalismiin ja samalla siihen alkuperäiseen, Wienin kongressin (1814-1815) sekä Pyhän allianssin edustamaan konservatismiin, joka on nykyisin hyvin marginaalista mutta joka aikoinaan hallitsi Eurooppaa. (lisää…)

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Kristinusko on rukousta

JOONA KORTENIEMI

Pyhä Jeesuksen Teresa (eli Avilan Teresa, 1515–1582) luonnostelee kirjansa Sisäinen linna alussa dramaattisen näyn. Vedoten Jeesuksen sanaan ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä” (Luuk. 17:21), hän opettaa, että ihmisen sisimmässä on ikään kuin äärettömän kaunis, valoa loistava kristallilinna.

François Gérard: Pyhä Teresa, 1827

Jumala itse asuu linnan sisimmässä huoneessa ja on se valo, jota linna säteilee. Valo ei kuitenkaan pääse loistamaan sisimmästä ihmisen koko persoonaan. Linna on nimittäin kauttaaltaan iljettävien hirviöiden – käärmeiden, myrkyllisten liskojen, skorpionien – peittämä.

Vertaus havainnollistaa sitä, miten toisaalta ihmisen todellinen ”itse”, todellinen identiteetti, on Jumalassa. Toisaalta, lankeemuksesta johtuen, ihminen on vieraantunut Jumalasta ja siten vieraantunut itsestään, tullut itselleen oudoksi.

Niinpä ihmisen on elämässään valittava kahden perusvaihtoehdon välillä. Hän voi astua ”sisäisen linnansa” sisälle, edetä siellä ja löytää itsensä Jumalassa, tulla todelliseksi itsekseen. Tai sitten hän voi jäädä linnan ulkopuolelle ja altistua hirviöiden eli pahojen henkien sekä himojen ja halujen puremille eli synnille. Sen myötä hän voi pahimmillaan muuttua itsekin yhä enemmän näiden hirviöiden kaltaiseksi, tulla himojen orjaksi, oman itsensä irvikuvaksi. (lisää…)

Toinen pyhiinvaellusmatka Puolaan

JOONA KORTENIEMI

Kuten ainakin uskollisimmat lukijat muistanevat, koimme alkuvuodesta blogikollega Emil Antonin kanssa unohtumattoman pyhiinvaellusseikkailun katolisessa Puolassa. Reissu oli intensiivinen, mutta samalla kävi selväksi, että valtavasti jäi näkemättä ja kokematta: Puolassa riittää tutkittavaa vaikka useamman ihmiselämän ajaksi. Siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta, mutta useampaan matkaan kyllä.

Ryhmäkuva Wawelin pihalla

Toiseen reissuun tarjoutuikin tilaisuus, kun Hämeenkylän ev-lut. seurakunnan kirjallisuuspiiri innostui suunnittelemaan matkaa Krakovaan ja Auschwitziin 6.-8.9. ja pyysi Emiliä oppaaksi. Lisäksi Emil sai kutsun jo viime matkalta tutun lankonsa vauvan kummiksi seuraavaksi viikonlopuksi. Lähdimme matkalle mukaan ystäväni Pekka Palokankaan kanssa, joka on taustaltaan vanhoillislestadiolainen mutta jo vakaasti liittymässä katoliseen kirkkoon.

Pastori Matti Hyryn johtamasta Hämeenkylän seurakunnan ryhmästä yli puolet olivat lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia (pääosin vanhoillisia, mutta oli mukana joku esikoinenkin). Näin ryhmästä muodostui mielenkiintoinen lestadiolais-luterilais-katolinen kokonaisuus. Koko 26 hengen ryhmä oli yhdessä kolme päivää, kun taas Emilin ja Pekan kanssa olimme Puolassa yhteensä 11 päivää. (lisää…)

Toinen kirje herätysliikkeille (kesäjuhlien jälkeen!)

JOONA KORTENIEMI

SRK:n Suviseurat Muhoksella

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”? (lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Hengellinen treeniohjelma

JOONA KORTENIEMI

Samalla, kun julkisuudessa kuulee yhä valituksia nuorison rapakuntoisuudesta, tutkimusten mukaan yhä useampi lapsi, nuori ja nuori aikuinen harrastaa aktiivisesti urheilua (1 ja 2). Liikunnallisuudesta onkin tullut monelle keskeinen osa identiteettiä ja minäkuvaa. Sekään ei nähtävästi ole ongelmatonta: ilmiön myötä myös nuoret miehet kärsivät yhä ankarammista ulkonäköpaineista ja terveydelle vaarallisia doping-aineita käyttävät jo tavalliset kuntosalitreenaajatkin.

Mitä asiasta pitäisi ajatella katolisesta näkökulmasta? Rääkätessään itseään lenkkipolulla tai salilla ihminen ei anna valtaa välittömälle mukavuudenhalulleen vaan pyrkii saavuttamaan jotain suurempaa hyvää: järjestystä, kauneutta, itsensä ylittämistä. Täydellisen kehon ja fyysisen suorituskyvyn tavoittelun voi nähdä eräänä ilmauksena, vaikkakin hapuilevana, ihmisen kaipuusta kohti hyvän täyteyttä, Jumalaa.

Toisaalta tilanne on traaginen, jos elämän tärkein asia ovat treenattu kroppa ja urheiluharrastus. Jokaisella on nimittäin väistämättä edessä kehon rapistuminen ja menettäminen. Jos se on suurin aarre, aarteensa tulee varmasti menettämään. Onneksi kristinuskolla on tarjolla jotain vielä haastavampaa ja jännittävämpää kuin fyysinen urheilu, nimittäin ”hengellinen urheilu”, muuttuminen Jumalan armon avulla pyhäksi! Hengellisellä elämällä on nimittäin paljon yhtäläisyyksiä urheilun kanssa jo Uuden testamentinkin mukaan (1. Kor. 9:25-27; 2. Tim. 4:7-8). Mikä parasta, siinä saavutetut tulokset ovat ikuisia! (lisää…)