Kirjoittaja: Joona Korteniemi

Kristinusko on rukousta

JOONA KORTENIEMI

Pyhä Jeesuksen Teresa (eli Avilan Teresa, 1515–1582) luonnostelee kirjansa Sisäinen linna alussa dramaattisen näyn. Vedoten Jeesuksen sanaan ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä” (Luuk. 17:21), hän opettaa, että ihmisen sisimmässä on ikään kuin äärettömän kaunis, valoa loistava kristallilinna.

François Gérard: Pyhä Teresa, 1827

Jumala itse asuu linnan sisimmässä huoneessa ja on se valo, jota linna säteilee. Valo ei kuitenkaan pääse loistamaan sisimmästä ihmisen koko persoonaan. Linna on nimittäin kauttaaltaan iljettävien hirviöiden – käärmeiden, myrkyllisten liskojen, skorpionien – peittämä.

Vertaus havainnollistaa sitä, miten toisaalta ihmisen todellinen ”itse”, todellinen identiteetti, on Jumalassa. Toisaalta, lankeemuksesta johtuen, ihminen on vieraantunut Jumalasta ja siten vieraantunut itsestään, tullut itselleen oudoksi.

Niinpä ihmisen on elämässään valittava kahden perusvaihtoehdon välillä. Hän voi astua ”sisäisen linnansa” sisälle, edetä siellä ja löytää itsensä Jumalassa, tulla todelliseksi itsekseen. Tai sitten hän voi jäädä linnan ulkopuolelle ja altistua hirviöiden eli pahojen henkien sekä himojen ja halujen puremille eli synnille. Sen myötä hän voi pahimmillaan muuttua itsekin yhä enemmän näiden hirviöiden kaltaiseksi, tulla himojen orjaksi, oman itsensä irvikuvaksi. (lisää…)

Toinen pyhiinvaellusmatka Puolaan

JOONA KORTENIEMI

Kuten ainakin uskollisimmat lukijat muistanevat, koimme alkuvuodesta blogikollega Emil Antonin kanssa unohtumattoman pyhiinvaellusseikkailun katolisessa Puolassa. Reissu oli intensiivinen, mutta samalla kävi selväksi, että valtavasti jäi näkemättä ja kokematta: Puolassa riittää tutkittavaa vaikka useamman ihmiselämän ajaksi. Siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta, mutta useampaan matkaan kyllä.

Ryhmäkuva Wawelin pihalla

Toiseen reissuun tarjoutuikin tilaisuus, kun Hämeenkylän ev-lut. seurakunnan kirjallisuuspiiri innostui suunnittelemaan matkaa Krakovaan ja Auschwitziin 6.-8.9. ja pyysi Emiliä oppaaksi. Lisäksi Emil sai kutsun jo viime matkalta tutun lankonsa vauvan kummiksi seuraavaksi viikonlopuksi. Lähdimme matkalle mukaan ystäväni Pekka Palokankaan kanssa, joka on taustaltaan vanhoillislestadiolainen mutta jo vakaasti liittymässä katoliseen kirkkoon.

Pastori Matti Hyryn johtamasta Hämeenkylän seurakunnan ryhmästä yli puolet olivat lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia (pääosin vanhoillisia, mutta oli mukana joku esikoinenkin). Näin ryhmästä muodostui mielenkiintoinen lestadiolais-luterilais-katolinen kokonaisuus. Koko 26 hengen ryhmä oli yhdessä kolme päivää, kun taas Emilin ja Pekan kanssa olimme Puolassa yhteensä 11 päivää. (lisää…)

Toinen kirje herätysliikkeille (kesäjuhlien jälkeen!)

JOONA KORTENIEMI

SRK:n Suviseurat Muhoksella

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”? (lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Hengellinen treeniohjelma

JOONA KORTENIEMI

Samalla, kun julkisuudessa kuulee yhä valituksia nuorison rapakuntoisuudesta, tutkimusten mukaan yhä useampi lapsi, nuori ja nuori aikuinen harrastaa aktiivisesti urheilua (1 ja 2). Liikunnallisuudesta onkin tullut monelle keskeinen osa identiteettiä ja minäkuvaa. Sekään ei nähtävästi ole ongelmatonta: ilmiön myötä myös nuoret miehet kärsivät yhä ankarammista ulkonäköpaineista ja terveydelle vaarallisia doping-aineita käyttävät jo tavalliset kuntosalitreenaajatkin.

Mitä asiasta pitäisi ajatella katolisesta näkökulmasta? Rääkätessään itseään lenkkipolulla tai salilla ihminen ei anna valtaa välittömälle mukavuudenhalulleen vaan pyrkii saavuttamaan jotain suurempaa hyvää: järjestystä, kauneutta, itsensä ylittämistä. Täydellisen kehon ja fyysisen suorituskyvyn tavoittelun voi nähdä eräänä ilmauksena, vaikkakin hapuilevana, ihmisen kaipuusta kohti hyvän täyteyttä, Jumalaa.

Toisaalta tilanne on traaginen, jos elämän tärkein asia ovat treenattu kroppa ja urheiluharrastus. Jokaisella on nimittäin väistämättä edessä kehon rapistuminen ja menettäminen. Jos se on suurin aarre, aarteensa tulee varmasti menettämään. Onneksi kristinuskolla on tarjolla jotain vielä haastavampaa ja jännittävämpää kuin fyysinen urheilu, nimittäin ”hengellinen urheilu”, muuttuminen Jumalan armon avulla pyhäksi! Hengellisellä elämällä on nimittäin paljon yhtäläisyyksiä urheilun kanssa jo Uuden testamentinkin mukaan (1. Kor. 9:25-27; 2. Tim. 4:7-8). Mikä parasta, siinä saavutetut tulokset ovat ikuisia! (lisää…)

”Pimeässä yössä, salaa”

JOONA KORTENIEMI

Sain viikko-pari sitten luettua hengellisen klassikon, Seppo A. Teinosen suomentaman pyhän Ristin Johanneksen kirjan Pimeä yö (La Noche Oscura). Lukukokemus oli vaikuttava ja herätti runsaasti ajatuksia. Kirjoittaja, pyhä Ristin Johannes (Juan de la Cruz), oli espanjalainen pappi, mystikko ja karmeliittaveli, joka eli vuosina 1542-1591. Espanjassa elettiin tuolloin recogimienton eli ”kokoamuksen” nimellä tunnettua hengellisen, erityisesti mystisen ja askeettisen kirjallisuuden kultakautta.

St. John of the Cross, 1656, Francisco de Zurbarán

Francisco de Zurbarán: Pyhä Ristin Johannes, 1656

Karmeliitat ovat sääntökunta, joka on tunnettu askeettisesta spiritualiteetistaan sekä sen kirkolle lahjoittamista monista pyhimyksistä, eritoten mystikoista. Ristin Johanneksen ohella tunnetuimpia karmeliittoja ovat pyhä Jeesuksen Teresa (1515-1582) eli Avilan Teresa, Ristin Johanneksen aikalainen ja ystävä, pyhä Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897) eli Lisieux’n Teresa tai ”pikku-Teresa” sekä pyhä Ristin Teresa Benedicta (1891-1942) eli Edith Stein. Kaikki todella vaikuttavia ja rakastettuja hengellisiä hahmoja.

Ristin Johannes tunnetaan hengellisten kirjojensa ja runojensa ohella erityisesti siitä, että yhdessä Avilan Teresan kanssa hän uudisti karmeliittasääntökunnan palauttamalla sille sen aiemmat, askeettisemmat säännöt. Näin syntyi uusi ”paljasjalkaisten karmeliittojen” sääntökunta (Ordo Carmelitarum Discalceatorum). Uudistus herätti suorastaan käsittämättömän voimakasta vastustusta. ”Kengälliset” karmeliitat muun muassa vangitsivat Ristin Johanneksen Toledon luostariin yhdeksän kuukauden ajaksi vuonna 1571. Vankeuden aikana häntä ruoskittiin viikoittain sekä pidettiin pimeässä, ikkunattomassa vankisellissä, joka oli noin kaksi metriä leveä ja kolme metriä korkea. Puhuttelevaa on, että monet kauneimmista hengellisistä runoistaan hän kirjoitti juuri vankeutensa aikana. (lisää…)

Pyhiinvaellusseikkailu katolisessa Puolassa ja Kazakstanin pyhä änkyrä

JOONA KORTENIEMI

Vuosi sitten tein blogikollega Emil Antonin sekä parin lestadiolaiskaverini kanssa lestadiolais-katolisen ”pyhiinvaelluksen” Viroon, ortodoksisten vanhauskoisten maille. Sen yhteydessä tuli Emilin kanssa puhetta, että seuraavaksi pitäisi päästä Puolaan ja toisen jännän vähemmistön, kašubien maille. Kuinka sattuikin, vuoden 2019 alkajaisiksi Emilille ja minulle tarjoutui virolaisten kontaktien ansiosta tilaisuus tehdä kymmenen päivän matkan tähän vähemmän tunnettuun ”etelänaapuriimme” (toisella puolella samaa merta!). Reissu yhdisti monia elementtejä: se oli pyhiinvaellus, opintomatka, turistimatka ja, kuten ajan mittaan osoittautui, todellinen seikkailu!

Schneider

Matkaa edeltävä yö jäi hiukan lyhyeksi. Olimme nimittäin Emilin kanssa sopineet, että teen matkaa varten ”pyhimyskortteja”, joissa on Lars Levi Laestadiuksen kuva sekä takana esittelyteksti hänestä. Niitä voisimme sitten jaella tapaamillemme ihmisille samalla, kun kerromme  vanhoillislestadiolaisesta taustastani. Tulostimen kieltäydyttyä yhteistyöstä jouduin tekemään kortit käsin. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, ja kuten Emil sanoi, käsityö lisää lahjan arvoa. Kortin taakse Emil puolansi tekstin:

Lars Levi Laestadius (1800-1861) oli Ruotsin luterilaisen kirkon pappi sekä Pajalan ja Kaaresuvannon seurakuntien kirkkoherra. Hänen herätyssaarnojensa vaikutuksesta syntyi hengellinen liike, joka levisi Ruotsin lisäksi kaikkiin Pohjoismaihin, erityisesti Suomeen. Sen vaikutuksesta kymmenet tuhannet ihmiset jättivät alkoholin ja rikollisuuden ja kääntyivät Jumalan puoleen. Johannes Paavali II:ta siteeraten paavi Franciscus kirjoittaa: ’Pyhyys on kirkon kauneimmat kasvot. Mutta myös katolisen kirkon ulkopuolella ja hyvin erilaisissa ympäristöissä Henki herättää ’läsnäolonsa merkkejä, jotka auttavat Kristuksen opetuslapsia’. (Gaudete et exsultate 9)

(lisää…)