sääntökunnat

Tutkiskelevaa kristinuskoa

EETU MANNINEN

Luin juuri amerikkalaisen jesuiittapapin Joseph A. Tetlow’n teoksen Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millenium. Teos voitti vuonna 2017 Catholic Press Associationin kirjapalkinnon. Otsikkonsa mukaisesti kirjan aiheena on vaikeasti käännettävä discernment-käsite. Se pohjautuu Ignatius Loyolan Hengellisten harjoitusten ”henkien erottelua” koskevaan osioon, mutta on saanut sittemmin huomattavasti laajemman merkityssisällön.

Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millennium: Tetlow  SJ, Father Joseph A.: 9780829444568: Amazon.com: Books
Joseph A. Tetlow, S.J., Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millenium (Chicago: Loyola Press, 2016)

Tetlow havainnollistaa käsitteen merkitystä siteeraamalla Roomalaiskirjettä: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2). Jakeen avainkohta on ”niin että osaatte arvioida”, joka Tetlow’n käyttämässä raamatunkäännöksessä kuuluu: ”so that you may discern”. Käsitteen ytimessä on siis eräänlainen tiedostavuus ja kyky havainnoida ja arvioida Jumalan tahtoa ja omaa hengellistä tilaansa. Sille ei ole vakiintunutta suomennosta, mutta paremman termin puutteessa puhun itse ”tutkiskelusta”.

Mutta mitä kaikkea tämä käsite pitää sisällään? Tähän kysymykseen Tetlow pyrkii kirjallaan vastaamaan. Hän käsittelee tätä laajaa aihepiiriä lavealla pensselillä eri näkökulmista. Vaikka anekdootteja vilisevä ja välillä liiankin sivuraiteille poikkeava esitystapa ei ollut omaan makuuni sopivin mahdollinen, lukukokemukseni Tetlow’n Always Discerningin parissa oli kuitenkin pääpuolin hyvä. Uskon, että kristitty lukija saa kirjasta paljon positiivisia ohjeita omaan kristilliseen elämäänsä.

Tetlow’n tyyli on pastoraalisen leppoisa. Luvut ovat vain muutaman sivun pituisia, mikä tekee tekstistä ”ilmavaa” ja nopealukuista. Kirja on mitä ilmeisimmin suunnattu ammattiteologien sijaan laajemmalle katoliselle/kristilliselle lukijakunnalle. Sisällöllisesti huomattavaa on paavi Franciscukselle annettu keskeinen asema: lähes jokainen luku alkaa Franciscus-sitaatilla, ja häntä ja hänen ajatteluaan tuodaan tekstissä jatkuvasti esiin. Toinen silmiinpistävä piirre on teoksen amerikkakeskeisyys: sen hengellisiä pohdintoja peilataan jatkuvasti Yhdysvaltojen yhteiskuntaa ja kulttuuria vasten.

(lisää…)

Ignatiaaninen retriitti arjen keskellä

EETU MANNINEN

Jesuiittaveljestön perustajan Ignatius Loyolan (1491–1556) teosta Hengellisiä harjoituksia pidetään yleisesti hengellisen kirjallisuuden klassikkona. ”Hengellisillä harjoituksilla” Ignatius tarkoittaa ”kaikentapaista sielun valmentamista ja valmistamista juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset ja sitten kun ne on juurittu etsimään ja löytämään Jumalan tahto, joka koskee oman elämän avoimuutta sielun pelastumiseen” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Ignatius hahmottelee tätä tarkoitusta varten ohjelman neliviikkoiselle retriitille. Ohjelma sisältää ”kaikentapaista omantunnon tutkiskelua, mietiskelyä, sisäistä katselua, suullista ja henkistä rukoilemista ja muita hengellisiä toimintoja” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Harjoitusten ”viikkojen” ei välttämättä tarvitse kestää juuri seitsemää päivää, vaan niitä voidaan lyhentää tai pidentää tarpeen mukaan. ”Harjoitukset olisi kuitenkin saatava päätökseen 30 päivässä, joko hieman enemmässä tai vähemmässä” (Hengellisiä harjoituksia, 4). Retriittiin osallistujan on ohjelman mukaan ”viivyttävä yhden tunnin ajan jokaisessa viidessä päivittäisessä harjoituksessa tai sisäisessä katselussa” (Hengellisiä harjoituksia, 12).

Mutta entä jos haluaisit syventää hengellistä elämääsi hengellisillä harjoituksilla, mutta elämäntilanteesi ja arjen velvollisuudet eivät salli sinun osallistuvan tällaiseen pitkään ja kokonaisvaltaiseen retriittiin? Tässä tapauksessa voin lämpimästi suositella Hengellisten harjoitusten uutta englanninkielistä editiota, The Spiritual Exercises of St. Ignatius of Loyola: With Points for Personal Prayer from Jesuit Spiritual Masters, joka on varta vasten tehty maallikoille jokapäiväisen hengellisen elämän tueksi.

Kuten teoksen toimittanut jesuiitta ja Notre Damen yliopiston professori isä Sean Salai esipuheessaan kirjoittaa, tämä editio on vastaus tilanteeseen, jossa hengelliset maallikkoliikkeet, kuten Opus Dei, Taizé ja monet muut, ovat vieneet jalansijaa jesuiittojen kaltaisilta perinteisiltä sääntökunnilta. Editio on tarkoitettu maallikoiden yksityiseen käyttöön heidän hengellisen elämänsä avuksi. Toimittajan johdannot ohjaavat lukijaa kädestä pitäen eri harjoituksiin käyttäen hyväkseen eri aikoina eläneiden jesuiittojen oivalluksia ja esimerkkiä. Teos on myös ajankohtainen, sillä Ignatius Loyolan kääntymyksen 500-vuotisjuhlan kunniaksi on parhaillaan meneillään jesuiittojen ignatiaaninen vuosi (ks. lisää täältä).

(lisää…)

Katolinen kirkko ja Aasian-tutkimus: Sääntökuntalaiset Idän löytäjinä

EMIL ANTON

Klaus Karttunen: Itää etsimässä

Tiedättekö: on olemassa kirjoja, jotka avaavat maailmoja. Sellainen lukukokemus minulle oli Klaus Karttusen Itää etsimässä: Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita (Yliopistopaino 1994). Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka eurooppalaiset löysivät Aasian. Tämä on tapahtunut isossa kuvassa vasta aika myöhään, ja katolisella kirkolla sääntökuntineen on ollut siinä hyvinkin merkittävä rooli.

Yleisesti tiedämme, kuinka Kolumbus ”löysi” Amerikan, mutta vähemmän tiedostamme sitä, kuinka (ja kuinka myöhään!) Aasia on ”löydetty”. Esimerkiksi Japanissa ei tiettävästi käynyt yksikään eurooppalainen ennen 1500-lukua, ja silloinkin sinne päädyttiin vahingossa. Myöhäinen löytöajankohta heijastuu kollektiiviseen tietämättömyyteemme edelleen. Karttusen kanssa jokainen voi kuitenkin lähteä henkilökohtaiselle löytöretkelle.

Poimin tähän esittelyyn vain muutamia tiedonjyviä suoranaisesta tiedon valtamerestä. Keskityn nimenomaan katolisten sääntökuntalaisten – dominikaanien, fransiskaanien ja jesuiittojen – saavutuksiin, niin kuin tälle blogille sopii. Näin saamme ymmärtää, kuinka merkittävä panos katolisella kirkolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä tällaisellakin alalla kuin Aasian-tutkimus.

(lisää…)

Matkalla rukouksen tiellä jesuiittakardinaalin kanssa

EETU MANNINEN

Milanon arkkipiispana vuosina 1980–2002 toiminut, jesuiittaveljestöön kuulunut kardinaali Carlo Maria Martini (1927–2012) tunnettiin yhtenä aikansa johtavista progressiivisista kirkonmiehistä. Hän oli sallivalla kannalla esimerkiksi eronneiden ja uudelleen avioituneiden sakramenteille pääsyn, naisdiakonien ja homoseksuaalien siviiliavioliittojen suhteen (ks. esim. täältä ja täältä).

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 800px-CardinalCMMartini.jpg
Kardinaali Carlo Maria Martini, S.J. Kuva: Wikipedia

Viimeisessä haastattelussaan vuonna 2012 Martini valitti katolisen kirkon olevan 200 vuotta ajastaan jäljessä ”ikääntyneine kulttuureineen, isoine, tyhijne kirkkoineen, nousevine kirkollisine byrokratioineen ja mahtipontisine rituaaleineen ja kaftaaneineen” (ks. täältä).

Hän oli myös yksi päätekijä 1990-luvulta vuoteen 2006 kokoontuneessa niin sanotussa St. Gallenin ryhmässä, joka oli pienehkö liberaalien piispojen ja kardinaalien sisäpiiri. Sen yhtenä tavoitteena oli saada Jorge Mario Bergoglio seuraavaksi paaviksi yleisesti konservatiivina pidetyn kardinaali Joseph Ratzingerin sijaan. Kuten tiedämme, ryhmä epäonnistui vuoden 2005 konklaavissa, jossa Ratzingerista tuli paavi Benedictus XVI, mutta sai ikään kuin lohdutuspalkinnon vuonna 2013, kun Bergoglio lopulta valittiin paaviksi.

Edellä mainitsemani kiistakysymykset liittyen eronneisiin ja uudelleen avioituneisiin katolilaisiin, naisten rooliin kirkossa ja homoseksuaaleihin jakavat edelleen mielipiteitä katolisessa maailmassa (ks. esim. täältä, täältä ja täältä), enkä mene niihin tässä tämän enempää.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: luin Martinin suomennetun kirjan Matkalla rukouksen tiellä (Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa, 1997, suom. Eva Airava) ja vaikutuin teoksesta huokuvasta lämmöstä ja syvällisyydestä. Koin sen hengellisesti ravitsevaksi ja sain siitä joitain oikein hyviä vinkkejä rukouselämääni. Lisäksi moisen läpyskän (88 sivua) lukee kaltaiseni kiireellinen perheenisäkin vaikka yhden vuorokauden aikana.

(lisää…)

Trappistimunkin eväät henkiseen ja hengelliseen kasvuun

EETU MANNINEN

Thomas Keating, O.C.S.O. Kuva: Wikipedia

Luin juuri suhteellisen hiljattain kuolleen amerikkalaisen trappistimunkin ja katolisen papin Thomas Keatingin (1923–2018) kirjan Sisäinen eheytyminen: Ihmisen hengellinen matka (Helsinki: Kirjapaja, 1999, suom. Taisto Nieminen. Alkuteos: Invitation to Love, 1992), joka käsittelee kontemplatiivista rukousta. Ainakin minulle se oli oikein miellyttävä ja antoisa lukukokemus, minkä vuoksi päätin arvioida sen blogillamme – vahvan lukusuosituksen kera.

Kuten mainitsin, Keating kuului trappistien sääntökuntaan, joka tunnetaan tiukasta askeesistaan ja vaikenemissäännöistään, joihin myös hän kirjassaan toisinaan viittaa. Sivuhuomiona mainittakoon, että sääntökunta on tunnettu myös maailman parhaisiin lukeutuvista trappistioluistaan, joita sääntökunnan luostarit valmistavat etenkin Belgiassa.

Luostaritaustastaan huolimatta Keating ei kuitenkaan edusta ryppyotsaisen tiukkaa askeettisuutta, vaan päinvastoin sydämellisen lempeää hengellisyyttä, josta mahdollisimman monen kirkonmiehen soisi ottavan mallia.

(lisää…)

Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa

JOONA KORTENIEMI

On toinen pääsiäispäivä. Sen kunniaksi lienee sopiva hetki mietiskellä ehtoollista eli eukaristiaa, jossa katolinen kirkko viettää pääsiäisjuhlaa joka päivä. Kuulemani hienon tulkinnan mukaan kiirastorstaina Jeesus asetti eukaristian tulkinta-avaimeksi, ikään kuin otsikoksi, kaikelle, mitä seuraavina päivinä tapahtui. Siksi juuri eukaristian kautta voi käydä sisälle Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen mysteeriin. Eukaristian syvyyksiin meitä puolestaan johdattelee isä Wilfrid Stinissenin äskettäin suomennettu kirja Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa. Suomentajat lähettivät minulle siitä ystävällisesti arviointikappaleen, mistä kaunis kiitos.

Kirjan ovat suomentaneet, kuten Emilin edellisessä jutussaan arvioiman John Bergsman Uskon ytimen, luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M.V. Heikkinen. Myös kustantaja on sama, Väyläkirjat.  Emil joutui esittämään useita kriittisiä huomiota Bergsman kirjan suomennoksen laadusta. Yhdyn kritiikkiin, mutta laajennan hiukan näkökulmaa: Koivula ja Heikkinen ovat viime vuosina suomentaneet kelpo kokoelman tasokasta katolista hengellistä kirjallisuutta. Edellä mainitun kahden lisäksi esimerkiksi Stinissenin Sydän täynnä rukousta. Se on ekumeenisesti ja hengellisesti erittäin arvostettava projekti, johon toivotan voimia ja siunausta.

Murretun leivän suomennos vaikuttaa ainakin minun silmääni onnistuneelta. Ulkoasu tukee hienosti sisältöä Eeva Zittingin kauniine ikonikuvineen. Kirjaan on saatu Kuopion luterilaiselta piispalta Jari Jolkkoselta kiva, teologisesti painava johdanto, jossa hän painottaa, että luterilaisilla ja katolisella kirkolla on nykyisin melko suuri yksimielisyys eukaristian uhriluonteesta sekä transsubstantiaatio-termin merkityksestä. Se pitää paikkansa, vaikkei vielä ratkaisekaan kaikkia ekumeenisia haasteita, esimerkiksi kysymystä luterilaisen viran pätevyydestä katoliselta kannalta. Mutta ei mennä nyt siihen vaan itse kirjaan ja eukaristiaan.

(lisää…)

Kristillinen syvämietiskely

JOONA KORTENIEMI

Meditaatio on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Sanallinen rukous – vaikka olen saanut siitä todella paljon – tuntuu välillä suorittamiselta: huomaa ponnistelevansa ja asettelevansa kauniita sanoja peräkkäin miellyttääkseen Jumalaa, jonka ehkä mieltää jollain tavalla ankaraksi ja kitsaaksi. Tai sitten kokee, että sanat jollain tavalla rajoittavat, kahlitsevat ja estävät ottamasta vastaan sitä ääretöntä Rakkautta, joka Jumala on.

Kristillinen syvämietiskely - Wilfrid Stinissen - nidottu(9789529627493) |  Adlibris kirjakauppa

Se johtaa miettimään, miten löytäisi tavan rukoilla, jossa näkyisi paremmin rukouksen luonne Jumalalle avautumisena, jättäytymisenä, sisäisenä lepona Jumalassa. En liene ainoa kristitty, jolla on tällaisia ajatuksia.  

Meditaatio – ja siihen liittyen erityisesti mindfulness eli tietoinen läsnäolo – on nykyisin muotia. Liikemiehet, artistit ja urheilijat meditoivat. Meditaatio on omaksuttu myös joihinkin uudempiin psykologisiin terapiametodeihin. Sen hyödyistä on paljon tutkimustietoa: se lievittää ahdistusta, masennusta ja pelkotiloja, lisää sisäistä hyväksyntää ja parantaa stressinsietokykyä.

Samalla osa kristityistä suhtautuu siihen varauksella. Syynä on se, että monet suositut meditaatiometodit ovat peräisin idän uskonnoista, erityisesti zen-buddhalaisuudesta. Länsimaihin ne ovat usein tulleet hengellisesti epämääräiseksi koetun uushenkisyyden kautta. Pelkona on, että niiden taustalla oleva ajattelu siirtyy mukana ja vahingoittaa kristityn hengellistä elämää.  

Samalla kristinuskolla on luostari- ja erakkohengellisyyteen pohjautuva oma, rikas meditaation perinne. Meditaatio ei sinänsä ole millään tavalla kristinuskolle vierasta. Päinvastoin: monille suurille pyhille se on ollut itsestään selvä osa hengellistä elämää.

Miten siis löytää aidosti kristillinen tapa meditoida? Miten se voisi olla osa kristillistä rukousta? Voisiko ehkä myös uusia meditaatiometodeja integroida osaksi kristillistä rukousta antamalla niille kristillisen sisällön? Sitä selvittääkseni luin belgialaissyntyisen, mutta elämästään suurimman osan Ruotsissa vaikuttaneen karmeliitan Wilfrid Stinissenin (1927-2013) kirjan Kristillinen syvämietiskely.

(lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Pyhän Antonius Padovalaisen saarna kaloille

EMIL ANTON

Pyhä Antonius Padovalainen (k. 1231) on yksi katolisen kirkon suosituimmista pyhimyksistä. Tunnustaudun itsekin suureksi pyhän Antoniuksen faniksi. Olen kirjoittanut hänestä mm. vanhalla blogillani neljä vuotta sitten ja Fides-lehden sivuilla vuosi sitten. Tänäkin vuonna halusin tehdä jotain pyhän Antoniuksen muistopäivän kunniaksi. Sitä vietettiin toissapäivänä 13.6.

Yksi tunnetuimmista Antonius Padovalaista koskevista tarinoista on hänen saarnansa kaloille. Tarina on peräisin 1300-luvulla kootusta Antoniuksen ”Ihmeiden kirjasta” (Liber miraculorum). Ihmeen kerrotaan tapahtuneen Riminissä, missä oli Antoniuksen aikaan paljon kataareita, jotka olivat katolisen kirkon näkökulmasta harhaoppisia. Kun kataarit eivät kuunnelleet Antoniuksen saarnaa, hän alkoi saarnata kaloille. Kalat nostivat päänsä vedestä ylistääkseen Jumalaa ja kunnioittaakseen hänen pyhäänsä.

Antonius saarnaa kaloille

Riminissä Marecchiajoen rannalla on keskiaikainen kappeli paikalla, jossa ihmeen uskotaan tapahtuneen. Päätin Antoniuksen muistopäivän kunniaksi suomentaa tämän Antoniuksen saarnan kaloille. Se julkaistaan siis seuraavassa tietääkseni ensimmäistä kertaa suomeksi. Lyhyt saarna sisältää aika hienon ja hauskan ”kalojen teologian” sekä paljastaa mielenkiintoisia yksityiskohtia keskiaikaisesta maailmankuvasta liittyen esimerkiksi kalojen näkökykyyn läpinäkyvässä veden ”alkuaineessa”. (lisää…)