Trappistimunkin eväät henkiseen ja hengelliseen kasvuun

EETU MANNINEN

Thomas Keating, O.C.S.O. Kuva: Wikipedia

Luin juuri suhteellisen hiljattain kuolleen amerikkalaisen trappistimunkin ja katolisen papin Thomas Keatingin (1923–2018) kirjan Sisäinen eheytyminen: Ihmisen hengellinen matka (Helsinki: Kirjapaja, 1999, suom. Taisto Nieminen. Alkuteos: Invitation to Love, 1992), joka käsittelee kontemplatiivista rukousta. Ainakin minulle se oli oikein miellyttävä ja antoisa lukukokemus, minkä vuoksi päätin arvioida sen blogillamme – vahvan lukusuosituksen kera.

Kuten mainitsin, Keating kuului trappistien sääntökuntaan, joka tunnetaan tiukasta askeesistaan ja vaikenemissäännöistään, joihin myös hän kirjassaan toisinaan viittaa. Sivuhuomiona mainittakoon, että sääntökunta on tunnettu myös maailman parhaisiin lukeutuvista trappistioluistaan, joita sääntökunnan luostarit valmistavat etenkin Belgiassa.

Luostaritaustastaan huolimatta Keating ei kuitenkaan edusta ryppyotsaisen tiukkaa askeettisuutta, vaan päinvastoin sydämellisen lempeää hengellisyyttä, josta mahdollisimman monen kirkonmiehen soisi ottavan mallia.

Psykopuoskarointia

Vaikka pidinkin teoksesta, en pitäydy arviossani pelkkään kehumiseen ja silittelyyn. Teos nimittäin nojaa sen ei-teologisen sisältönsä puolesta osittain varsin epäilyttäviin lähteisiin, mikä on mielestäni pahin kirjan uskottavuutta syövä ongelma.

Vaikka Keatingin ensisijaisena tavoitteena on ”tarjota vahva käsitetausta kontemplatiivisen rukouksen harjoittamiselle ja hengelliselle matkanteolle meidän aikanamme”, hänen agendallaan on myös hahmottaa vuoropuhelua aikamme psykologian oivallusten ja kristillisen hengellisen opetuksen klassikkojen saamien oivallusten välillä. (s. 14.) Keatingin mukaan psykologiasta on nimittäin tullut uusi ”teologian palvelijatar” (s. 53). Tämä psykologinen lähestymistapa on mielestäni kiinnostava ja lupaava, ja se myös suurelta osin toimii varsin hyvin. Tätä ei kuitenkaan voi valitettavasti sanoa kaikista ”psykologian oivalluksista”, joita kirjassa esitetään.

Ken Wilber 10.JPG
Ken Wilber. Kuva: Wikipedia

Keating viittaa useaan otteeseen nimeltä mainiten Ken Wilberiin ja hänen evoluutiopsykologiseen malliinsa. Tämän mallin tieteellinen pätevyys herätti minussa heti epäilyksiä, joten päätin nopeasti googlettaa, mikäs sen kehittelijä on miehiään. Hänestä kertovan Wikipedia-artikkelin mukaan hän on New Age-filosofi, joka on kirjoittanut filosofiasta, psykologiasta, antropologiasta ja luonnontieteistä hankkimatta kuitenkaan mistään edellä mainitusta tieteenalasta minkäänlaista tutkintoa. Ei järin lupaava lähtökohta.

Mutta katsotaanpa Wilberin mallia sellaisena kuin Keating sen esittelee. Mallin ytimessä on ajatus, että ”pikkulapsi kokee saman kehitysmallin ja samat arvojärjestelmät, jotka ihmiskunta on kokonaisuudessaan kokenut. Toisin sanoen jokainen ihminen on mikrokosmoskuva siitä, minkä ihmiskunta on käynyt läpi – tai minne se saattaa olla menossa” (s. 54).

Mallin mukaan sekä koko ihmiskunnan että nykyään varttuvan yksittäisen ihmislapsen tietoisuus kehittyy erilaisten tasojen kautta. Nämä tietoisuuden tasot ovat Wilberin/Keatingin mukaan 1) ”matelijatietoisuus”, 2) ”tyfoninen tietoisuus”, 3) ”myyttisen jäsenyyden tietoisuus”, 4) ”sielullinen minätietoisuus”. (ks. s. 54–60.)

Mallin mukaan viisi miljoonaa vuotta sitten vallinneessa ”matelijatietoisuudessa” ihmisillä ei olisi ollut tietoisuutta erillisestä minästä ja heidän elämänsä olisi keskittynyt elossa säilymiseen tähtääviin toimintoihin. Tämä taso vastaa Wilberin/Keatingin mukaan ihmiselämän ensimmäistä elinvuotta. Noin 200 000 vuotta sitten ihmiskunta siirtyi ikävuosia 2–4 vastaavaan ”tyfoniseen tietoisuuteen”, joka ”on animaaliseen elämään uppoutunutta, mutta sen avulla nämä uudet ihmiset pystyvät erottamaan ruumiinsa toisista ympäristönsä kohteista” (s. 55).

12 000 eKr. ihmiskunta siirtyi kielen syntymisen ja maanviljelyksen keksimisen nopeuttamana ikävuosia 4–8 vastaavaan ”myyttisen jäsenyyden tietoisuuteen”, jota luonnehtii voimakas ja kyseenalaistamaton samaistuminen omaan sosiaaliseen ympäristöönsä: kaupunkivaltioon, heimoon, perheeseen. Lopulta, noin 3000 eKr. ”tapahtui inhimillisen tietoisuuden dramaattisin hyppäys: järjen ilmaantuminen” (s. 57) ja siirtyminen ”sielullisen minätietoisuuden tasoon”. Mallin mukaan ihmiskunta elää tätä vaihetta nyt kollektiivisesti ja yksilötasolla kahdeksannesta ikävuodesta eteenpäin.

Myöhemmin kirjassa Keating mainitsee (edelleen Wilberiä seuraten) myös ”intuitiivisen tietoisuudentason”, jolla koko ihmisaivojen potentiaali pääsee vihdoin toteutumaan (s. 148), ja jolle ihmiskunta on ”joidenkin antropologien” mielestä jo siirtymässä (s. 191).

Tätä pseudotieteellistä huuhaata lukiessani en oikein tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Miten voisi olla edes periaatteessa mahdollista mitenkään luotettavasti ja tieteellisesti arvioida vähintään 5000 vuotta sitten eläneiden ihmisten tietoisuuden tasoja? Mallilta yksinkertaisesti puuttuu pätevältä tieteelliseltä teorialta vaadittava todennettavuus.

Olisin toivonut, että Keating olisi osannut jättää Wilberin mallin omaan arvoonsa, sillä kuten sanottu, sen pitkällinen esitteleminen ja käyttäminen syö muuten oikein hyvän kirjan uskottavuutta. Toisaalta se ei kuitenkaan välttämättä romuta kirjan perusasetelmaa: jos jätetään spekulaatiot ihmiskunnan tietoisuuden tasoista syrjään, sen yksittäisen lapsen kehitysvaiheiden kuvaukset vaikuttavat suhteellisen uskottavilta (jos joku psykologi sattuu lukemaan tätä ja – vielä parempaa – on lukenut itse kirjan, olisi kiva saada asiasta valistunut mielipide).

Varhaislapsuuden haavat ja perisynti

Kirjassaan Keating kuvaa (ilmeisesti tällä kertaa ihan oikeisiin psykologeihin nojaten) myös varhaislapsuuden haavojen tuhoisaa vaikutusta ihmisen henkiselle kehitykselle. Erilaisista vaille jäämisistä johtuen lapselle kehittyy onnenohjelmointeja, joiden mukaan elämme aikuisinakin:

Koska varhaislapsuudesta peräisin olevat onnenohjelmoinnit ovat ennallaan, aikuisiässä tapahtuvalla onnenetsinnällämme on taipumus määräytyä lapsenomaisista odotuksista käsin, odotuksista jotka ovat aivan mahdottomia toteuttaa. (s. 23.)

Jos on jäänyt vaille turvallisuutta, etsimme sitä niistä asioista, jotka symboloivat kulttuurissamme turvaa. Jos tarpeena on kontrolli, pyrimme siihen kaikissa tilanteissa ja ympäristöissä. Keatingin mukaan ”emotionaaliset onnenohjelmoinnit kasvavat vähän kerrassaan motivaation keskuksiksi, joiden ympärillä ajatuksemme, tunteemme ja käyttäytymisemme kiertävät kuin planeetat auringon ympärillä” (s. 48). Tältä pohjalta Keating kehittää mielestäni oikein kiintoisan kristilliseen perisyntiopin sovellutuksen:

Antoniuksen elämäkerta on erityisen antoisa siinä suhteessa, että siitä käy ilmi kristillisen matkan ydin, joka on sama riippumatta siitä asetetaanko paino positiiviselle vai ”negatiiviselle” puolelle: ydin on taistelu tiedostamatonta motivaatiota vastaan. Risti, jota Jeesus kutsuu meitä kaikkia kantamaan, muodostuu täsmälleen niistä tunnehaavoista, joita tuomme mukanamme varhaisesta lapsuudesta yhdessä sen selviytymismekanismin kanssa, jonka olemme kehittäneet tullaksemme toimeen niiden kanssa. Vaikka perisynti ei johdukaan siitä, että olisimme tehneet jotakin väärin, se aiheuttaa kaikkialle leviävän tunteen siitä, että olemme vieraantuneet Jumalasta, toisista ihmisistä ja itsestämme.

Perisynti-ilmaisu on tapa kuvata yleisinhimillistä kokemusta siitä että saavutamme täyden reflektoivan minätietoisuuden ilman että meillä on varmuutta henkilökohtaisesta yhdistymisestä Jumalaan. […] Tämän vieraantuneisuuden kulttuuriset seuraukset juurtuvat meihin vähitellen varhaisimmasta lapsuudesta alkaen ja siirtyvät sukupolvesta toiseen. […] Perisynnin erityisiin seurauksiin kuuluvat kaikki ne itsekkäät tavat, jotka ovat olleet kutoutuneina persoonallisuuteemme siitä hetkestä lähtien kun meidät siitettiin, kaikki se vahinko, jota toiset ihmiset ovat tietäen tai tietämättään tehneet meille ollessamme iässä, jossa emme voineet puolustautua ja kaikki ne menetelmät, joita olemme hankkineet – monet niistä ovat tiedostamattomia – torjuaksemme sietämättömien tilanteiden aiheuttaman kivun. (s. 103–104.)

Tästä tilanteesta eteenpäin pääsemiseksi Keating esittää ratkaisuksi kontemplatiivista rukousta. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole helppo, sillä kuten hän tarkkasilmäisesti osoittaa, ”valeminä” on alati nostamassa päätään myös kristillisen kasvun kaikilla vaiheilla.

Todellinen askeesi

Tässä yhteydessä on syytä keskittyä Keatingin kristillistä askeesia koskeviin pohdintoihin, joita hän esittää pitkin kirjaansa ja joihin hänen parhaat oivalluksensa mielestäni lukeutuvat. Hänen mukaansa ”kristillisen askeesin ydin on taistelu tiedostamattomien vaikuttimiemme kanssa” (s. 28). Tällä hän tarkoittaa sitä, että jos emme kohtaa ja kuoleta ”valeminäämme” ja mukanamme kantamiamme onnenohjelmointeja, kovakaan itsensä rääkkääminen ei tuota tulosta.

Armand Bouthillier Rance.jpg
Trappistiapotti Armand Jean le Bouthillier de Rancén (1626-1700) muotokuva. Kuva: Wikipedia

Hän esittää havainnollistavan kertomuksen miehestä, joka käyttäytyy machomaisesti ja osoittaa ylemmyytensä muihin nähden juomalla kaverinsa heidän keskinäisissä illanvietoissaan pöydän alle. Sitten hän kuuntelee televisioevankelistaa ja päättää tehdä elämässään täyskäännöksen: hän päättää ryhtyä munkiksi ja etsii itselleen mahdollisimman ankaran sääntökunnan ”eikä tietenkään voi olla päätymättä trappisteihin”, kuten Keating itseironisesti lisää. Luostarissa hän kuitenkin ”paastoaa munkit pöydän alle” ja tuntee samaa ylpeyden tunnetta kuin ennenkin. Keating summaa tarinan opetuksen:

Niin, mikä tässä nuoressa miehessä on muuttunut? Ei mikään muu kuin osoite, tukan malli ja vaatteet. Juuri tätä evankeliumeissa tarkoitetaan maailmallisuudella. Kun Johannes kehottaa jättämään tämän maailman, hän ei tarkoita maailmaa huutavine tarpeineen, joihin on vastattava palvelemalla. Hän tarkoittaa turvallisuuteen, nautintoon, arvostukseen ja valtaan tähtääviä itsekeskeisiä projekteja, ohjelmia ja vaatimuksia, joita selitellään järkeviksi, todistellaan oikeiksi ja jopa ihannoidaan, mutta jotka todellisuudessa estävät meitä kasvamasta aidoiksi ihmispersooniksi. (s. 30.)

Keatingin mukaan todellinen kristillinen kilvoittelu ei siis tarkoita ankaran sääntökokoelman noudattamista. Hän kritisoi ankaraa jumalakuvaa, jossa Jumalan ajatellaan alati vahtivan meidän virheitämme. Hän havainnollistaa tämän jumalakuvan ja todellisen kristillisen jumalakuvan välistä eroa kertomalla anekdootin englantilaisesta kardinaalista, jota oli pikkupoikana vannotettu pysymään erossa piparipurkista ja pönkitetty tätä kieltoa muistuttamalla, että Jumala näkee heidät joka hetki.

Tämä ankara jumalakuva jarrutti tämän kirkonmiehen hengellistä kasvua vuosikymmenten ajan, kunnes hän tajusi, ”että jos lapsena olisin aterioiden välillä pistänyt käteni pikkuleipäpurkkiin ja Jumala olisi todella vahtinut minua, hän olisi sanonut: ’Poikaseni, miksi et ota vielä toista pikkuleipää?’” (s. 72). Keating tiivistää opetuksen seuraavasti:

Hyvistä aikeistaan huolimatta vanhemmat ja opettajat heijastavat joskus Jumalaan itse luomiaan rangaistuksen uhkia. Jumala antoi meille vain kymmenen käskyä. Meidän ei pidä luoda niihin yhtään lisäkäskyä. Jos ihmiset tahtovat väkisin määrätä toisilleen vielä muita käskyjä, heidän tulee syyttää seurauksista itseään, ei Jumalaa. (s. 71.)

Tällä Keating ei tarkoita, ettei meidän pitäisi antaa minkään rajoittaa mielihalujamme. Sen sijaan ajatuksena on, että askeesin tehtävänä ei ole luonnollisten tarpeidemme tukahduttaminen tai Jumalan lepyttäminen käskyjä noudattamalla. Sen sijaan:

Oikea askeettisuus ei ole maailman hylkäämistä, vaan kaiken hyvän, kauniin ja oikean hyväksymistä. Se on sitä, että opimme käyttämään sielunkykyjämme ja tämän maailman hyviä asioita Jumalan lahjoina emmekä itsekkyyden ilmauksina. (s. 86.)

Keatingin mukaan meidän henkinen kehityksemme ei tarkoita sitä, että hylkäisimme kokonaan ne asiat, jotka ovat tuoneet meille lohtua aiemmissa vaiheissa, vaan että ”yhdennämme” ne seuraavaan tasoon. Tästä seuraa hänen mukaansa se, että ”vaikka emme hylkääkään aikaisempiin vaiheisiin sisältyviä lohdutuksia, emme enää ole riippuvaisia niistä tai reagoi niiden puuttumiseen sillä tavoin kuin reagoimme alussa” (s. 87). Sovellettuna esimerkiksi paastoon tämä tarkoittaa seuraavaa:

Mullistamalla tietoisesti syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväiseen elämään liittyvät tapamme paastolla, valvomisella ja elämäntyylimme yksinkertaistamalla luomme tilan, jossa voimme muuttua. Tilapäinen vaille jääminen jostakin voi herättää meidät huomaamaan, ettemme ole riippuvaisia ruumiillisista vaatimuksista sillä tavoin kuin olimme luulleet olevamme. Ruumiillinen kuri, lähiympäristöä palveleva työ ja ruumiillinen ponnistus kehittävät kontrolliamme noiden yllykkeiden suhteen. Tällä tavoin voimme vähentää liiallista riippuvuuttamme nautinnontarpeemme nopeasta tyydyttämisestä. (s. 179–180.)

Tavalliset ruumiilliset tarpeet ja maallisista hyvyyksistä iloitseminen eivät siis ole pahasta, vaan niihin takertuminen ja onnen ja turvan etsiminen niistä.

Mielestäni tällainen näkökulma kristilliseen kilvoitteluun on erittäin tervetullut, sillä se painottaa nähdäkseni terveellä tavalla, että Jumala ei ole ihmisen luonnollisia tarpeita vastaan vaan päinvastoin kannustaa meitä hengelliseen kasvuun ja hyväksymään ajalliset lahjansa vapaina menneiden haavojemme tuomasta ahdistuksesta ja siihen liittyvistä vinoumista. Tämä positiivinen korostus voi parhaassa tapauksessa saada askeesin ja kilvoittelun edistämään henkistä hyvinvointia sen sijaan että siihen liittyisi sitä kasuistista sääntöihin takertumista ja skrupulositeettia, jota siihen ihmisten mielissä nähdäkseni harmillisen usein yhdistyy.

Neuvoja hengelliseen kasvuun

Francisco de Zurbarán: Pyhä Ristin Johannes, 1656. Kuva: Wikipedia

Keatingin kirjassa on paljon sisältöä, jota ei ole mahdollista mahduttaa lyhyeen blogitekstiin: omaelämäkerrallisia osioita ja kertomuksia (mielestäni veli Bernien tarina oli erityisen koskettava). Keating omistaa myös ison osan (luvut 10–15) teoksestaan erityisesti pyhän Ristin Johanneksen tunnetuksi tekemästä sielun pimeän yön käsitteestä puhumiseen (siitä lisää täältä).

Näin lopuksi haluan kuitenkin vielä tuoda esiin Keatingin mietteitä koskien kontemplatiivista rukousta, joka on teoksen varsinainen pääaihe. Asia, jota hän korostaa kerta toisensa jälkeen, on sinnikkyys rukouksessa esimerkiksi ajatusten harhailusta ja tunteista tai niiden puutteesta huolimatta:

Tästä syystä kontemplatiivisen rukouksen tärkein aines, perinpohjaisen muutoksen tuovan [Jumalaan] yhdistymisen valossa, on kontemplatiivisen rukouksen harjoittaminen sinänsä, ei sen psykologinen sisältö. Jos tajuaisimme täydessä mitassa tämän totuuden, hengellinen matka tulisi paljon helpommaksi. Matkan alussa suurin osa ahdistuneisuudestamme johtuu odotuksistamme sen suhteen mitä pitäisi tapahtua ja siitä, miten sisäisesti kommentoimme sitä mitä tapahtuu. (s. 159–160.)

Keatingin mukaan tällainen hengellisellä tiellä sinnikkäästi pysyminen johtaa lopulta Jumalan luokse, koska se ei perustu mihinkään muuhun kuin luottamukseen Jumalaa kohtaan. Hän kutsuu tällaista asennetta ”voittamattomaksi luottamukseksi”:

Jos pystymme sallimaan sen että Jumala on sitä mitä hän ikinä onkin, tästä nousee voittamaton luottamus. Tällainen luottamus ei perustu hyviin tekoihimme, sosiaalisiin rooleihimme eikä mihinkään muuhunkaan. Me yksinkertaisesti luotamme Jumalan äärettömään armoon. Jumala vuodattaa rakkautensa täydellisen antautumisen peltoon ja vie meidät hengen yön kautta perinpohjaisen muutoksen tuovaan yhdistymiseen hänen kanssaan. (s. 168.)

Kaikki voivat ottaa nämä ohjeet omikseen, sillä tämä ”perinpohjaisen muutoksen tuova yhdistyminen” ei ole vain niille hengellisyyden ammattilaisille, jotka ovat pappeja tai munkkeja tai joilla on voimakkaita hengellisiä kokemuksia. Keating kritisoikin viime vuosisatojen hengellisten kirjoittajien taipumusta ”samaistaa kontemplaatio Jumalan tunnettavaan läsnäoloon tai hengellisten aistien kehkeytymiseen” (s. 195).

Hän pitää tätä syynä siihen, että esimerkiksi ”maallikot, jotka elävät hiljaista, rukouksen täyttämää elämää keskellä maailmaa” eivät ”pidä itseään kontemplatiivisina ihmisinä, koska heistä ei ole koskaan tullut munkkeja tai nunnia […]”. He saattavat todellisuudessa kuitenkin ”olla niin pyhiä, ettei heitä heilauta edes heidän näennäinen epäonnistumisensa kontemplaatiossa”, mikä on oikea ”salassa olemisen riemuvoitto” (s. 199-200).

Lopuksi listaan vielä isä Keatingin teoksensa päätteeksi antamia neuvoja kontemplatiivisen rukouksen hyötyjen maksimoinniksi, joista on toivottavasti lukijalle hyötyä:

  1. Emotionaalisten ohjelmointien purkaminen ”Kun huomaat, että arkielämässäsi esiintyy usein jokin erityisen hiertävä ja kuohuttava tunne, nimeä se, ryhtymättä analysoimaan tai luotailemaan sitä. Tunnista sitten se tapahtuma, joka on ollut sysäyksenä tuolle tunteelle. […] Sano silloin: ’Luovun kontrolloimisen tarpeestani… hyväksymisen ja kiintymyksen tarpeestani… turvallisuudentarpeestani…’” (s. 220.)
  2. Aktiivinen rukouslause ”[J]uurrutetaan tiedostamattomaan muistiin aktiivinen rukous – sen ei tarvitse olla viittä sanaa pidempi – toistamalla sitä hetkinä, joina emme tee mitään sellaista, joka vaatisi kaiken huomiomme. Tuo rukous voi olla jokin Raamatun lause tai se voi olla joitain itse valitsemiamme sanoja.” (s. 222.)
  3. Itsensä hyväksyminen ”Myötätunto itseään kohtaan on tärkeää. Kaikki emotionaaliset ohjelmointimme ovat asemissaan jo ikävuosina 4–5, viimeistään ikävuosina 6–7, eikä meidän siis tarvitse syyttää itseämme niiden synnystä. Meillä on kaikki syy myötäkärsimiseen itseämme kohtaan. […] Joskus meidän on jäätävä tunteidemme äärelle sen sijaan että yrittäisimme vapautua niistä. Nuo tunteet saattavat olla syyllisyyttä, yksinäisyyttä tai yksinäisyyteen kuuluvaa ikävystyneisyyttä. Jos jäämme vastatusten tuskaisten tunteidemme kanssa, jos nimeämme ne, tunnemme ne ja hyväksymme ne sanoen: ’Niin, tunnen vihaa… paniikkia… syyllisyyttä. Tunnustan nämä tunteet omikseni ja hyväksyn ne’, silloin voimme kohdata ne suoraan. Emme hyväksy näissä tuskaisissa tunteissa kärsimystä itseään, vaan rakastavan Jumalan, joka asuu jollakin tavoin niiden pohjalla. Näin armon vaikutus saa meissä sijaa, ja se alkaa tyynnyttää tuskaa.” (s. 225–227.)
  4. Sydämen vartija ”Seuraavassa on kolme tapaa pysyä kurssissa arkielämän asioiden keskellä. Ensimmäinen on se, että heti kun häiritseviä ajatuksia nousee, voimme heittää ne Jumalan syliin tai antaa ne lahjaksi Jeesukselle. Toinen on se, että havaitessamme häiritseviä ajatuksia keskitämme kaiken huomiomme siihen mitä olemme sillä hetkellä tekemässä ja kieltäydymme ajattelemasta noita ajatuksia. Kolmanneksi, jos häiritsevät ajatukset nousevat hetkellä, jolloin emme ole tekemässä mitään, voimme tarttua johonkin kirjaan tai ryhtyä suorittamaan jotakin mitä olemme aikoneet tehdä.” (s. 228.)
  5. Lectio divina ”[K]uunnellaan Raamattuun sisältyvää Jumalan sanaa keinona syventää suhdettamme Jumalaan tutkiskelun ja spontaanin rukouksen tasolla.” (s. 228–229)
  6. Tukiryhmään liittyminen ”Rukouksen jakaminen yhdessä, varsinkin hiljaisen rukouksen, vahvistaa uskoa. Tämän lisäksi meidän pitäisi, jos se on tapana traditiossamme, osallistua jumalanpalveluksiin ja ehtoolliselle.” (s. 230.)

2 comments

  1. Aivan oikein arvioitu nuo edellä esitetyt ihmiskunnan tietoisuuden kehityksen tasot pseudotieteeksi, sillä on hyviä perusteita olettaa protokielen syntyneen vähintäänkin satoja tuhansia vuosia sitten, ja jo paleoliittinen luolataide osoittaa, että ainakin nuoremman paleoliittisen kauden ihminen oli henkisiltä kyvyiltään jo meidän kaltainen.

    ”…tästä nousee voittamaton luottamus. Tällainen luottamus ei perustu hyviin tekoihimme, sosiaalisiin rooleihimme eikä mihinkään muuhunkaan. Me yksinkertaisesti luotamme Jumalan äärettömään armoon…”

    Kaikille meille hengellisiä sankariroolejakin kaipaaville Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt. 11:28)

    4,
    Vain sinä tiedät, mitä tarvitsemme,
    voit käyttää puutteitakin parhaaksemme.
    Tahtoosi, Herra, auta tyytymään,
    sinua vähästäkin kiittämään.

    5.
    Osani olkoon suuri taikka pieni,
    haltuusi uskon elämäni, tieni.
    Kaikkia meitä, Isä, johdata,
    sinun on valta, voima, kunnia.

    (VK 366:4-5, B.J. Ignatius 1824)

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentistasi, Markku!

      Blogitekstin ihan ensimmäistä luonnosta kaavaillessani hahmottelin monenlaista kritiikkiä tuota tietoisuuden kehitys-mallia vastaan: on yksinkertaisesti todella epäuskottavaa, että henkisesti korkeintaan 4-vuotiaan taaperon tasolla olleet varhaiset ihmiset olisivat kehittyneet taitaviksi metsästäjiksi ja hallinneet esim. tulentekotaidon, mainitsemiisi upeisiin luolamaalauksiin vaadittavasta tekniikasta puhumattakaan. Tämän mallin perusteellinen ruotiminen olisi kuitenkin vienyt liikaa huomiota Keatingin kirjan huomattavasti ansiokkaampien aspektien käsittelystä, joten päätin tyytyä huomattavasti lyhyempään kritiikkiin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s