Veli Andreas ja Open Doors: Sanan salakuljettajasta vainottujen vahvistajaksi

EMIL ANTON

Joitain vuosia sitten huomasin, että seurakuntalainen.fi -sivustolla Open Doors -niminen järjestö julkaisi artikkeleita Lähi-idän (kuten Syyrian ja Irakin) vainotuista ja kärsivistä kristityistä. Vuoden 2020 alussa tapasin Open Doorsin Suomen-työn aloittaneen Miika Auvisen, ja pian sen jälkeen liityin järjestön puhujalähettiläsrinkiin (korona-ajan takia olen pystynyt toteuttamaan vain yhden tällaisen keikan).

Open Doorsin perustaja on hollantilainen Veli Andreas (s. 1928), josta en kumma kyllä ollut aiemmin kuullut mitään. Hänen uskomattomia kirjojaan on käännetty suomeksi useampiakin kappaleita: yli 10 miljoonaa (!) myynyt Sanan salakuljettaja (aiemmin julkaistu nimellä Piikkilanka ei pidätä) kertoo työn alkamisesta itäblokin maissa, kun taas Veljiä vahvistamassa kertoo työn painopisteen siirtymisestä Lähi-itään. Lähi-idän avaa myös mukaansatempaava puolifiktiivinen Salaiset seuraajat (2018).

Veli Andreaksen kirjojen lisäksi suomeksi on saatavilla nyt myös Miika Auvisen kertomus Open Doorsin työn tulosta Suomeen teoksessa Kun ovet avautuvat (Päivä 2020). Seuraavassa tiivistän kaikkien yllä mainittujen kirjojen annin – sukellamme siis hetkeksi Veli Andreaksen ja Open Doorsin kiehtovaan maailmaan.

Kaikki alkoi Puolasta… ellei sitten fransiskaanisisarista

Sanan salakuljettaja on syystäkin kristillinen bestseller ja klassikko, ja suosittelen sitä vahvasti. Oma kappaleeni on niin täynnä alleviivauksia, että on vaikea valita, mistä kirjoittaa. Alun rankka kuvaus siitä, kuinka Andreas lähti nuorena sotimaan Alankomaiden puolesta Indonesiaan, on pysäyttävä.

Nyt emme tähdänneet maaliin, joka oli maahan pystytetty paperinpala, vaan tähtäsimme ihmisiä, jotka olivat oman isäni ja omien veljieni kaltaisia. Usein kohteemme eivät olleet edes sotilaspuvussa. Mitä oikein olin tekemässä? Inhosin itseäni enemmän kuin olin koskaan kuvitellut olevan mahdollista. – – Ammuimme kaikkea näköpiirissä olevaa. Kun tulimme järkiimme, kylässä ei ollut yhtäkään elävää olentoa. – – Sen nähtyäni minusta tuntui, että olisin halunnut tappaa itseni. (s. 33-34)

Andreas haavoittui sodassa, ja hänet vietiin fransiskaanisisarten ylläpitämään sairaalaan. Sieltä alkoi muutos. ”Eräänä päivänä kysyin minua kylvettämään tulleelta nunnalta, miksi hän ja muut sisaret ovat aina niin iloisia.” Sisaresta asian olisi pitänyt olla kiltille hollantilaispojalle itsestään selvä: ”Kristuksen rakkaus saa sen aikaan.” Sairaalassa Andreas tarttuikin äidiltään mukaan saamaansa Raamattuun, ja evankeliumit tekivät Andreakseen vaikutuksen. Palattuaan Hollantiin Andreas rukoili eräänä iltana: ”Herra, jos näytät minulle tien, seuraan sinua. Aamen.”

Seuraavana aamuna Andreas oli täynnä iloa, josta oli pakko saada kertoa muille. Jotkut hänen ympärillään olleet kristityt tiesivät kertoa, että kyseessä oli ”uudestisyntyminen”. Andreas päätyi baptistiseurakunnan jäseneksi, mutta läpi hänen kirjojensa minuun teki vaikutuksen vahvasti ekumeeninen tai yhteiskristillinen orientaatio. Hyvänä esimerkkinä on Andreaksen ensimmäinen matka Puolaan vuonna 1955, josta Open Doorsin työn voidaan katsoa alkaneen. Siellä Andreas kävi kolmena sunnuntaina presbyteeri-, baptisti- ja ortodoksiseurakunnassa sekä katolisessa, reformoidussa ja metodistikirkossa.

Andreaksen Puolan-matkan syy oli aika erikoinen: hän osallistui Varsovassa valtavankokoiseen sosialistiseen nuortentapahtumaan, ei fanittaakseen kommunismia vaan levittääkseen kristinuskoa. Hän karkasi ryhmästä, jolle oli näytetty vain Varsovan kauniita jälleenrakennettuja puolia ja löysi sodan raunioittamat slummit ja köyhät kaupunginosat. Raamatusta kirkastui kutsumus, joka on ollut Open Doorsin työn inspiraationa vuosikymmeniä: ”vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan”. Ensimmäisinä vuosina työn muodoksi tuli Raamattujen ja kristillisten traktaattien salakuljettaminen itäblokin maihin.  

Kaitselmuksen ihmeitä

Veli Andreas

Ehkä päällimmäisenä Sanan salakuljettajasta jäivät mieleen ne monet kaitselmukselliset ihmeet, jotka siivittivät Andreaksen työtä. Paraatiesimerkki oli saapuminen Jugoslavian rajalle vuonna 1957, jolloin Andreas rukoili kuuluisaksi tulleen rukouksen: ”Herra, matkatavaroissani on Raamattuja, jotka haluan viedä rajan yli lapsillesi. Kun olit maan päällä, sait sokeat silmät näkemään. Nyt rukoilen, että sokaisisit näkevät silmät. Älä anna vartijoiden nähdä niitä tavaroita, joita et halua heidän näkevän.”

Ja niin kerta toisensa jälkeen yksi toistaan tiukemmassa sosialistimaassa Andreas pääsi läpi rajatarkastuksista kuin ihmeen kaupalla Raamattuineen ja traktaatteineen. Esimerkiksi Romanian rajalla edessä olevasta autosta ”irrotettiin pölykapselit, purettiin moottori, vedettiin istuimet ulos”, kun taas Andreaksen kuplavolkkaria viitottiin lyhyen paperien vilkaisun jälkeen jatkamaan matkaa.

Monia muita kaitselmuksellisia ihmeitä liittyi tarvittavien varojen keräämiseen, viisumien saamiseen ja Raamattujen jakamiseen. Kerran jos toisenkin itäblokin maiden viralliset tahot vakuuttivat uskonnonvapautta ja esittelivät hienoja uusia raamatunkäännöksiä, mutta sitten kävikin ilmi, ettei Raamattuja ollut julkaistu tai että ne oli lähetelty ympäri maailmaa erilaisiin näyttelyihin. Monissa Euroopan maissa Raamattu oli käytännössä kielletty kirja, ja sitä oli lähes mahdotonta saada.

Myös saarnaaminen oli usein kontrolloitua, eikä Andreas olisi saanut ulkomaalaisena saarnata näiden maiden kirkoissa. Tämän kiertämiseksi keksittiin kuitenkin mielenkiintoinen keino: Andreas ”toi terveisiä Hollannin kristityiltä”. Tervehtiä sai, ja siinä sivussa saattoi kertoa vähän evankeliumiakin… Tässä hyvä ajatus meillekin ulkomaanmatkoillemme: käydään viemässä paikallisille kristityille terveisiä. Saarnata ei tarvitse osata, mutta terveisiä voi viedä, ja ne todennäköisesti ilahduttavat ja rohkaisevat.

Ihmeellinen oli myös Andreaksen kuplavolkkari, jolla hän ajoi tuhansia ja tuhansia kilometrejä ja joka käytännössä pelitti rukouksella. Eräs menopelin tutkinut mekaanikko totesi: ”On teknisesti mahdotonta, että tämä moottori toimii. Katsokaa. Ilmansuodatin. Kaasutin. Tulpat. Anteeksi vain, mutta tämä moottori ei voi toimia.” (s. 144)

Veljiä vahvistamassa: keskellä Libanonin sisällissotaa ja Palestiinan intifadaa

Sanan salakuljettajan julkaisemisen ja työn paljastumisen jälkeen (1967) veli Andreas ei enää voinut palata itäblokin maihin. Hänen katseensa kääntyi nyt Lähi-itään, mistä tulikin seuraava pääkohde. Tästä kertoo upea ja uskomaton kirja Veljiä vahvistamassa, jonka kohokohtia ovat veli Andreaksen ystävystyminen Hizbollahin, Hamasin ja PLO:n johtajien kanssa Libanonissa ja Palestiinassa sekä sovinnontyö messiaanisten juutalaisten ja palestiinalaiskristittyjen välillä.

Veli Andreas meni keskelle Libanonin 1975 alkanutta sisällissotaa, kuten kirjan nimi kertoo, veljiä vahvistamaan. Hän juoksi luotien välissä ja rukoili paikallisten uskovien kanssa. Hän vieraili maroniittipatriarkan luona ja esitti vetoomuksen rauhan puolesta. Veli Andreaksen jatkuva sankarillinen itsensä likoon laittaminen todella tekee vaikutuksen. Jos tällä blogilla on viime aikoina mietitty protestanttisia ”pyhiä”, niin tässä kyllä voisi olla yksi sellainen.

Jälleen vaikutuksen tekee myös Andreaksen terve yhteiskristillisyys. Hän kertoo tapauksesta, jossa hän puhui karismaattisten maroniittien (katolilaisten) kokouksessa. Sen jälkeen hänen konservatiiviset baptistiystävänsä sanoivat: ”Upea kokous. Harmi vain, että he eivät ole uudestisyntyneitä.” Andreas kirjoittaa: ”Näin jotkut kristityt ovat ottaneet tehtäväkseen tuomita miesten ja naisten sydämiä. Miten nämä ihmiset voisivat olla rauhantuojia?” (s. 76)

Veli Andreas oli toista maata. Hän järjesti itselleen tapaamisen Hizbollah-ajatollahin luona ja tarjoutui ottamaan itse pankkivankien paikan. 1990-luvun alkupuolella Andreas vieraili Libanonin vuoristoon Palestiinasta karkotettujen 415 Hamasin kannattajan luona ja vei heille Raamattuja (joita arvostettiin ja luettiin ahkerasti). Lisäksi hän toimitti pakolaisleiriläisiltä terveisiä Palestiinaan jääneille perheille. Näiden kotivierailujen yhteydessä Andreas myös evankelioi ja rukoili yhessä paikallisen kristityn Bisharan kanssa, joka ei ollut kuvitellut moisen olevan mahdollista:

Minut pysäytti tänään se, miten median välittämä kuva näistä ihmisistä on hyvin toisenlainen kuin se, mitä näemme heidän kodeissaan. Kun luen lehdestä Hamasista, vaikuttaa siltä, kuin he olisivat kiinnostuneita vain yhdestä asiasta. Sitä ei tule koskaan ajatelleeksi, että heillä on perheet. He olivat kaikki hyvin vieraanvaraisia. He kaikki tarjosivat meille teetä ja kahvia, hedelmiä ja leivonnaisia. (s. 158)

Andreaksen vierailu poiki myöhemmin tilaisuuden Gazaan, missä Andreas sai kertoa kristinuskosta täydelle salille hamasilaisia. Siitä taas seurasi kutsu luennoimaan islamilaiseen yliopistoon. Gazaan perustettiin myös kristillinen kirjakauppa. Hamas-johtajat olisivat jopa halunneet Andreaksen välityksellä neuvotella Israelin kanssa tulitauon, mutta poliittiset solmut estivät tämän toteutumisen. Keskellä palestiinalaisten kansannousuja eli intifadoja 1990–2000-luvuilla Andreas teki parhaansa auttaakseen eri osapuolia ymmärtämään toisiaan. Kirjan suurimpia ansioita onkin palestiinalaisten – kristittyjen ja muslimien – näkökulman avaaminen Israelin ystäville (joka Andreaskin on).

Salaiset seuraajat

Salaiset seuraajat (2018) on erittäin hyvin kirjoitettu puolifiktiivinen kirja ”eräästä Lähi-idän maasta”, joka kuvauksen perusteella muistuttaa eniten Egyptiä. Kirjan pääosassa ovat islamista kristinuskoon kääntyneet henkilöt, joiden on usein salattava uskonsa, mentävä maan alle, pelättävä henkensä puolesta. Perheet saattavat hylätä tai pahoinpidellä, eivätkä perinteiset kristilliset seurakunnat (vanhat kirkot kuten koptit, ortodoksit, katolilaiset) mielellään ota näitä käännynnäisiä turvallisuus- ja kulttuurisyistä vastaan.

Kirja perustuu Open Doorsin työhön ja oikeisiin tapahtumiin, mutta yksityiskohtia on henkilöiden turvallisuuden takia muuteltu. Alussa on vaikuttava kuvaus vanhan kirkon papin epäluulosta Open Doorsin edustajaa kohtaan: kun protestantit eivät saa käännyttää muslimeita, he tulevat käännyttämään vanhojen kirkkojen jäseniä. ”Ymmärrän turhautumisenne. Ei meidän kuuluisi kilpailla seurakuntalaisista. Olemme niin pieni vähemmistö, että ainoa toivomme on tehdä yhteistyötä”, kuuluu kiitettävä vastaus.

Pappi nyökkäsi ja taipui yhteistyöhön, ja pian vanhassa ortodoksiseurakunnassa toimi elävä raamattupiiri. Open Doors toimitti Raamattuja seurakunnan nuorille, ja pappi johti opetusta. Open Doorsin ja vanhan kirkon välille syntyy yhteistyötä myös muslimikäännynnäisten auttamisessa. Kirja avaa hyvin sitä ongelmaa, joka islamista kääntyneelle naiselle syntyy: hän ei voi islamin lain mukaan mennä naimisiin kristityn miehen kanssa, eikä hän halua mennä naimisiin muslimin kanssa. Ainoa mahdollisuus on löytää mieheksi toinen muslimitaustainen salainen kristitty. Tällaisen pariskunnan lapsia pidetään kuitenkin lain silmissä muslimeina.

Toinen kipeä ja ilmeisesti aika yleinen ilmiö, jota kirja kuvaa ja josta tulin tietoiseksi vasta Open Doorsin työn kautta, on nuorten naisten sieppaukset, pakkokäännyttämiset ja pakkoavioliitot. Muslimit siis kidnappaavat naisen, vievät hänet jonnekin tuntemattomaan paikkaan, pakottavat kääntymään islamiin ja ryhtymään jollekulle vaimoksi, ellei suorastaan seksiorjaksi. Kuulostaa karmealta, mutta tätä tapahtuu nähtävästi hyvinkin paljon mm. Pakistanissa ja joissain Afrikan maissa (ks. esim. tämä, tämä ja tämä).  

Islamin varjopuolien lisäksi kirja auttaa toisaalta ymmärtämään myös ns. jaloa islamia. Yksi hyvä esimerkki on veli Andreaksen kohtaaminen muslimiprofessorin kanssa, joka korostaa uskonnonvapautta ja valittelee muslimiveljeskunnan kaltaisten ryhmien väkivaltaisia toimia kristittyjä kohtaan. Pysyvänä ongelmana on kuitenkin musliminäkökulmasta Israelin valta Palestiinassa. Hamasin, Hizbollahin yms. iskuja pidetään oikeutettuna itsepuolustuksena.

Toinen pysyvä ongelma on islamin luopioille langettama kuolemantuomio. Kirja kuvaa sitä kamppailua, jota Lähi-idässä islamista kristinuskoon kääntyneet joutuvat käymään: olisiko parempi lähteä ulkomaille, länteen, vapauteen? Vai pitäisikö jäädä omaan maahan todistamaan omalle kansalle henkensäkin uhalla? Muutettavat muuttaen sama kysymys koskee vanhojen kirkkojen kristillistä vähemmistöä, joka ei kenties ole yhtä lailla hengenvaarassa mutta kuitenkin jatkuvan paineen alla.

Kirja päättyy veli Andreaksen esittämiin haasteisiin. ”Olen usein sanonut, että paras keino riisua aseista terroristi on mennä halaamaan häntä – silloin olen häntä niin lähellä, ettei hän pysty ampumaan minua.” ”Monet kristityt päättelevät nyt, että tarvitsemme herätystä. Pelkäänpä, että vastaus ei ole se. Herätys täyttää vain kirkonpenkit. Tarvitaan jotakin paljon voimallisempaa: kulttuurin uudistumista. Se, että todella luovutamme elämämme Jeesukselle, merkitsee sitä, että muutamme elämäntapamme.” ”Muista, että muslimi haluaa kuolla oman pelastumisensa tähden. Kuinka saamme vakuutettua hänelle, että Jeesus on jo kuollut hänen puolestaan? Osoittamalla hänelle, että me olemme sitoutuneempia elämään Jeesukselle kuin hän on kuolemaan jihadissa.”

Nämä ovat kovia haasteita. Ne ovat pyhän miehen sanoja, sellaisen, joka saarnaa vain sitä, mitä on oikeasti itse ensin esimerkillään näyttänyt ja tehnyt. Äskettäin julkaistiin upea Jordan Petersonin ja piispa Robert Barronin keskustelu, jossa miehet olivat yhtä mieltä siitä, että kirkko on usein vaatinut ihmisiltä ihan liian vähän, lässyttänyt, kun pitäisi kutsua vaativimpaan mahdolliseen seikkailuun, sankarilliseen vastuuseen, pyhyyteen. Tässä ollaan nyt jonkin sellaisen äärellä. Jokaisella on toki oma tiensä ja kutsumuksensa.

Open Doors saapuu Suomeen

Miika Auvisen uutuuskirja Kun ovet avautuvat kertoo kaitselmuksellisen tarinan siitä, kuinka Open Doorsin työ rantautui Suomeen. Papua-Uudessa-Guineassa varttunut Auvinen palasi Suomeen 15-vuotiaana ja kertoo hymyilleensä aluksi koko ajan. ”Sehän oli Papualla ollut normaalia!”

Miika Auvinen kertoo vainotuista kristityistä ja Open Doorsin työstä koronakalenterissani

Miikan isoisä Eino Auvinen oli pidetty saarnamies, ja hänen isänsä Juha Auvinen oli Sansan toiminnanjohtaja (ks. haastattelu), joten siunaus on selvästikin siirtynyt polvelta toiselle. Gospel-bändissä laulamisen, teologianopintojen ja hengellisen työn jälkeen Miika Auvinen sai oudon näyn (Ap.t. 16:6), jonka seurauksena hän hakeutui uusille urille, tuhansien henkien finanssitalon palvelukseen. Hänet valittiin 700 hakijan joukosta oudosta teologitaustasta huolimatta. Työhaastattelun avainlause oli seuraava:

Ajattelen, että kaikessa työssä kyse on luottamuksesta. Kun opetan seurakuntaa tai puhuttelen ihmisiä keikalla, sanojeni tulee herättää kuulijan luottamus. Jos kuulija ei luota siihen, mitä sanon, myöskään sanoman sisältö ei tee vaikutusta. Tämä pätee myös maallisiin asioihin ja myyntiin. Luottamuksen rakentaminen on siinä kaikkein tärkeintä, totesin. – En ole koskaan ajatellut asiaa noin. Olet aivan oikeassa, myyntijohtaja totesi hymyillen. (s. 29)

Vuodet myyntialalla johtivat kuitenkin lopulta uupumukseen, ja vuonna 2012 Auvinen avasi Raamatun burnoutin partaalla armoa anellen. Kohta oli Jes. 43:18–19: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.”

Vuonna 2014 postilaatikosta tuli kristillinen lehti, jossa oli rekrytointi-ilmoitus Open Doorsin Suomen-toimiston käynnistäjäksi. Auvinen tajusi täyttävänsä kriteerit ja innostui: Kuinka usein Suomessa aloittaa työnsä uusi yhtä laaja hengellinen kansainvälinen järjestö? Ei usein! Kuukausi myöhemmin oli työhaastattelun aika, ja haastattelija halusi aluksi lukea raamatunjakeen. Kahvi meinasi mennä kurkkuun, kun haastattelijan valitsema kohta oli sama Jesaja 43:n kohta!

Auvinen sai paikan ja tehtävänä oli perustaa Open Doors Suomeen. Aseina olivat logo ja läppäri. Kesän 2015 Auvinen kiersi hengellisissä kesätapahtumissa, ja kymmenet ihmiset ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi ”kääntäjiksi, oikolukijoiksi, videoeditoijiksi, avuksi tapahtumiin, pitämään materiaalia esillä omassa seurakunnassaan, autokuskeiksi, roudareiksi, puhujiksi, kuriireiksi, sponsoreiksi, lastenhoitajiksi, it-tueksi, koodareiksi, graafikoiksi ja postittajiksi”. ”Olen pitkään etsinyt mielekästä palvelutehtävää, mutta sellaista ei ole ollut tarjolla. Nyt on hienoa, että voin olla hyödyksi, eräskin viisikymppinen mies totesi.”

Kriittisiäkin ajatuksia tuli vastaan: ”täytyy olla hullu, jos näinä aikoina rakentaa uutta hengellistä järjestöä Suomeen. Lähes kaikki hengelliset järjestöt ovat jo nyt talousvaikeuksissa. Valtiokin leikkaa kehitysyhteistyövaroja. Ei mitään mahdollisuutta menestyä.”

Työ on kuitenkin menestynyt. Tanskasta aluksi saatu tuki päättyi, ja Open Doors Finland pyörii nyt omin voimin muutaman palkatun työntekijän ja yli sadan hengen vapaaehtoisjoukon voimin. Vuonna 2020 Open Doors Finland pystyi jakamaan avustuksia työkohteisiin (toimintaa yli 70 maassa) jo 240 000 euroa. Tämä on huima saavutus yhden miehen käytännössä tyhjästä aloittamalta järjestöltä vain muutaman työvuoden jälkeen. Ja vaikka suuri osa lahjoituksista edelleen meneekin Suomen-työhön (palkkiot, materiaalien tuotto ja postitus, yms.), se ei ole vainotuilta kristityiltä pois, sillä myös tiedotustyö ja rukous (johon Open Doors erityisesti kutsuu ja panostaa) on heille erittäin tärkeää. Tietoisuus johtaa toimintaan.  

World Watch List ja kritiikki

Open Doorsin ehkä näkyvin ja tunnetuin työmuoto on jokavuotisen World Watch Listin (WWL) julkaiseminen. Listan idea on esitellä 50 maata, joissa on kaikkein vaarallisinta olla kristitty. Jokin aika sitten Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Open Doorsia ja WWL-listaa kriittisesti käsitellyt artikkeli, joka tunnusti listan taustalla olevan tutkimustyön luotettavuuden mutta kyseenalaisti sen pohjalta tehdyt tulkinnat.

Jutussa oli pointtinsa, vaikka siinä oli myös paljon ala-arvoista, pikkusieluista ilkeyttä. On joka tapauksessa hyvä sisäistää, että Open Doors määrittelee ”vainon” hyvin laajasti tarkoittamaan kaikkea uskonnonvapautta rikkovaa tai kaventavaa toimintaa. Onkin totta, että World Watch Listiin pintapuolisesti tutustuva saattaa saada liioitellun kuvan siitä, kuinka vaarallista kristittynä oleminen listatuissa maissa on.

Esimerkiksi WWL-materiaalien mukaan viime vuoden aikana dokumentoitujen uskonsa tähden tapettujen kristittyjen määrä oli 4 761, kun ”vähintään vakavaa vainoa” kokevien kristittyjen määräksi ilmoitetaan 340 miljoonaa. Prosenttilaskurilla tästä saadaan, että 0,0014 % näistä ”vähintään vakavasti” vainotuista tapettiin. Ja vaikka ei-dokumentoituja tappoja olisi tuplasti enemmän, tästä saa silti aikamoisen reality checkin. Esim. Irakissa tapettiin toissavuonna vain kolme kristittyä, hekin kaikki ex-muslimeja. Open Doorsin eduksi kuitenkin sanottakoon, että se tekee kaikki nämä luvut ja termiensä määritelmät julkisiksi, samoin kuin sen, mihin lahjoitusrahat käytetään.

Se, ettei vainottuja lopulta kovin usein tapeta, ei tietenkään poista sitä, etteikö silti päivittäin jossainpäin maailmaa tapettaisi, eikä sitä, etteikö muu vaino olisi oikeasti karmivaa (ajatellaan nyt vaikka niitä pakkokäännytettyjä seksiorjia). Lukuisat ahdingossa elävät kristityt tarvitsevat apua ja ovat siitä kiitollisia. Ja toki muitakin kuin kristittyjä vainotaan. Muiden vainot eivät kuitenkaan mitenkään poista Open Doorsin työn arvoa. Kristittynä veli Andreas lähti etsimään ja vahvistamaan kristittyjä veljiään. Open Doorsin työllä, esim. koronan aikana jaetulla ruoka-avulla, tuetaan ja autetaan kuitenkin lopulta myös muitakin kuin kristittyjä.

Itse olen kokenut Open Doors Finlandin työn myös todella hienona hengellisenä ja ekumeenisena projektina. Yhteisissä tapaamisissa on hyvä rukouksen ja yhteyden henki. Työssä on mukana luterilaisia ja vapaiden suuntien väkeä, ja tällainen katolilainenkin oli lämpimästi tervetullut joukkoon. Luterilaisten joukossa on eri herätysliikkeistä tulevaa väkeä ja tavallista seurakuntaväkeä. Kävin Kuopiossa ”puhujamatkalla” Rauhan Sanan puhujan kanssa. Tämähän on suomalaista kirkkohistoriaa! Open Doors ei järjestönä sotkeudu Suomen kirkkopolitiikkaan, puhujalähettiläiltä vaaditaan nimeä vain apostolisen uskontunnustuksen alle. Tälle sopii nostaa hattua.

Lopuksi

Päätän tämän kirjoituksen Auvisen kirjan kahteen mieleenpainuvimpaan kohtaan. Ne eivät kerro vainotuista kristityistä vaan suomalaisesta kristitystä, joka uskalsi avata suunsa ja puhua uskostaan. Miika Auvinen kohtasi Lapin-junan makuuhytissä Malesian kiinalaisen vähemmistöön kuuluneen nuoren miehen, joka opiskeli Iso-Britannian eräässä huippuyliopistossa ja oli vieläpä perhetaustaltaan kristitty. ”Hän kaipasi lapsuusvuosiensa kristilliseen yhteyteen, mutta koki, että elämän liian monet karikot olivat tehneet paluun mahdottomaksi.”

Keskustelumme jatkui muutaman tunnin. Sen päätteeksi rukoilimme yhdessä. Rukoilin, että tuore ystäväni saisi uuden alun ja pystyisi jättämään kaikki häntä painavat taakat Jeesukselle. Rukouksen jälkeen mies loisti iloa ja intoa. – Tiedätkö, tämä on parhaita asioita, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan! Eikö olekin aika erikoista, että tulen Suomeen asti ja täällä tapaan sinut, joka tiedät niin paljon Malesian tilanteesta ja opiskelupaikastani Britanniassa, ja saimme rukoilla yhdessä. Aion heti yliopistolle palattuani hakeutua kristilliseen opiskelijatoimintaan! (s. 160)

Toisessa tapauksessa Auvinen kohtasi Pohjois-Afrikassa Hassanin, maallistuneen muslimin, joka oli opiskellut muutaman vuoden Euroopassa. Hän ajatteli uskontojen palvelevan lähinnä hyvää moraalia ja näki Jumalan tuomarina, joka palkitsee hyvästä ja rankaisee pahasta. Auvinen selitti, että hänelle Jumala on ennen kaikkea Isä, ja kristinuskossa on kyse perhesuhteesta. ”Minulla on siksi rauha ja ilo sydämessä.”

Miksi kukaan ei ole aiemmin kertonut tuota minulle? Se, mitä sanoit, muuttaa ajatteluani täysin. En ole koskaan tajunnut, että kristinuskossa on kyse suhteesta. Kuten tiedät, maassamme ei saa vapaasti kertoa kristinuskosta eikä tutkia Raamattua. Minua on kiinnostanut, mistä kristinuskossa on kyse, mutta Euroopassakaan kukaan opiskelukaverini ei osannut aikanaan vastata kysymyksiini.

Hassanin kanssa käyty keskustelu on mietityttänyt minua usein. Hän oli elänyt muutaman vuoden Euroopassa, nähnyt kymmeniä kirkkorakennuksia, viettänyt kristillisiä juhlapyhiä, mutta silti kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, mistä kristinuskossa on kyse. Kuinka monta Hassanin kaltaista ihmistä meillä onkaan ympärillämme? (s. 153)

One comment

  1. Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! En tunne tuota Suomen Kuvalehden juttua, mutta Open Doorsin materiaalien kielenkäyttö on häirinnyt itseänikin. Toivoisin sanoilla maalailun ja tunteisiin vetoamisen sijaan asiapitoista viestintää, ei se vähennä sisällön tärkeyttä ja vaikuttavuutta. Koen, että ”vakava/äärimmäinen vaino” ja vastaavat ilmaukset nimenomaan vähentävät sitä vaikutelmaa, että materiaali on luotettavaa (tämä viittauksena Miika Auvisen haastattelukertomukseen luotettavuudesta).

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s