katolisuus

Jatkuvan suorittamisen uskonto?

EETU MANNINEN

Varhaiskristillinen kuva Jeesuksesta hyvänä paimenena. Kuva: Wikipedia

Katolisen uskon mukaan ihmisen elämä on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa. Ihmisellä tulisi olla pyrkimys kehittää itseään Pyhän Hengen avulla kohti yhä suurempaa Kristuksen kaltaisuutta. Saarnoissa kuulee tyypillisesti tämän kokonaisvision mukaisia kehotuksen sanoja. Tälläkin blogilla on julkaistu juttuja ”hengellisestä fitneksestä”, ”treenistä” ja itsensä kehittämisestä. Tämä on itsestään selvä lähtökohta myös Raamatussa: esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa:

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. (1. Tess. 4:1–3.)

Tähän kuitenkin liittyy kääntöpuoli: ihminen ei ole koskaan niin hyvä, että hän ei voisi enää kasvaa pyhyydessä. Ihminen ei voi myöskään tyystin lopettaa matkaansa tai suhtautua siihen välinpitämättömästi ilman, että hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Kulttuurissamme, jota enenevässä määrin on tullut määrittämään suorittaminen ja kilpailu, tämä saattaa kuitenkin tuntua hyvinkin ahdistavalta. Kun kerran elämä jo muutenkin tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, jotta pysyisi nyky-yhteiskunnan menossa mukana, eikö uskon pitäisi olla vastakohta tälle kaikelle? Eikö hetkeäkään saisi vain olla ja levähtää?

Tähän vastaan: ehdottomasti kyllä! Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Kristinuskoon olennaisesti liittyvän pyhittymisen vaatimuksen ja parannussaarnan lisäksi täytyy siis korostaa ja pitää esillä myös toista puolta, joka kenties paradoksaalisesti on myös olennainen osa kristinuskoa: sinä olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle myös syntisenä, keskeneräisenä, vajavaisena ja omine vikoinesi.

(lisää…)

Katolinen pelastuskäsitys yhtenä kuvana

EETU MANNINEN

Blogikollega Emil kertoi kerran koulutehtävästä, jossa piti esittää katolinen pelastuskäsitys kuvallisesti. Joku opiskelija oli piirtänyt nuolet, jotka johtavat kuolemasta taivaaseen, kiirastuleen ja helvettiin. Ajatus vaikutti hauskalta ja ajattelin tarttua siihen. Olen nimittäin pitänyt piirtämisestä lapsesta asti ja teen sitä edelleen huvikseni silloin tällöin. Joskus kuva voi nimittäin kuuluisan sanonnan mukaisesti kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Julkaisen tämän päivän blogipostauksena tämän kuvan ja avaan sen sanallisesti.

(lisää…)

Poirot’n teologia

EETU MANNINEN

Pidän salapoliisisarjoista, ja vuosien varrella olen seurannut televisiosta useita sellaisia. Yllättävän monessa dekkarisarjassa katolisuus on vaihtelevissa määrin osa salapoliisin identiteettiä, mikä on tietenkin herättänyt mielenkiintoni.

Agatha Christie's Poirot (title card).png

Kuva: Wikipedia

Valitettavasti etsivien katolisuus jää harmillisen usein hyvin pinnalliselle tasolle. Esimerkiksi nimikkosarjansa päähenkilö isä Brownin (Mark Williams) ja Murdochin murhamysteerien William Murdochin (Yannick Bisson) uskonnollisuus jää heidän korostetusta katolisuudestaan (isä Brown on katolinen pappi ja Murdoch joka kerta ruumista lähestyessään ristinmerkin sutaiseva hurskas katolilainen) huolimatta useimmiten vain pinnalliseksi sanahelinäksi, joka ei vaikuta heidän toimintaansa tai asenteisiinsa oikeastaan mitenkään.

Mielestäni hyvä poikkeus tästä ilmiöstä on Agatha Christien Poirot -TV-elokuvien Hercule Poirot (David Suchet). Poirot on 1930-luvun Englannissa asuva belgialainen mestarietsivä, joka on hienostunut herrasmies, joskus jopa koomisuuteen asti. Belgialaisena Poirot on tietysti katolilainen, mutta edellä mainitsemistani esimerkeistä poiketen hänen katolisuuttaan ei hierota alusta alkaen katsojan kasvoille. Se tulee esille hienovaraisemmin.

Poirot’n uskonnollisuus ei myöskään ole pelkkää pintaa, vaan istuu luontevasti hänen hahmoonsa. Poirot’n katolisuus ilmentää toisinaan myös kristinuskon aidosti hyviä puolia: luottamusta Jumalan armoon ja moraalista suoraselkäisyyttä. Sarjassa tulee myös esille mielenkiintoisia moraalisia pulmia, joissa Poirot’n vakaumus joutuu koetukselle.

Varoitus: luvassa juonipaljastuksia (lisää…)

Autuas Carlo Acutis: kirje nuorelle miehelle

JOONA KORTENIEMI

Tämä on kirje Sinulle, nuori mies aikuisuuden kynnyksellä. Sinulle, joka ehkä jo olet uskovainen sekä Sinulle, jota uskonasiat eivät voisi vähemmän kiinnostaa. Minulla on Sinulle tärkeää asiaa. Älä säikähdä! En tuo Sinulle huonoja uutisia tai moitteita. Haluan jakaa Sinulle parasta mitä tiedän. Haluan pyytää Sinut mukaan ihmeellisimpään mahdolliseen seikkailuun!

Mietin, oletko ymmärtänyt, kuinka ainutlaatuinen ja arvokas olet? Varmasti olet jollain tasolla – niinhän koulussakin opetetaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Ja se on tosi hienoa! Mutta oletko miettinyt, mihin ne ihmisoikeudet oikeastaan perustuvat? Ne eivät voi vain ”roikkua ilmassa” – olla olemassa perustumatta mihinkään. Jos ne ovat totta, täytyy olla vielä syvempi taso, se taso, joka luo perustan myös ihmisoikeuksille ja ehdottomalle ihmisarvolle. Siitä haluaisin jutella kanssasi tämän kirjeen kautta.

(lisää…)

Katolisuus ja sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio

EETU MANNINEN

Sosialistisen internationaalin logo. Kuva: Wikipedia

Taannoisessa kirjoituksessaan kanssablogisti Juho Sankamo viittasi katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Otan tästä kopin ja ryhdyn pohtimaan katolisen opin yhteyttä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin ja sosiaalidemokratiaan.

Itse olen nimittäin tottunut suhtautumaan niihin pitkälti positiivisesti, ja ulkomaisiin kollegoihini tutustuessani olen huomannut, kuinka syvällä tämä tausta minussa elääkään. Toisaalta moni konservatiivinen kristitty, etenkin jos mennään Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle, tuntuu pitävän ”vasemmistolaisuutta” ja ”sosialismia”, jonka piiriin myös pohjoismainen sosiaalidemokratia on luettavissa, selkeästi kielteisinä ja kristinuskon vastaisina asioina.

Voiko siis katolilainen kannattaa hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa? Asian selvittämiseksi tutustuin kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä peräisin olevasta opetuksesta paljastui mielenkiintoinen, monitahoinen, kehittyvä, mutta peruslähestymistavaltaan yhtenäinen päälinja. (lisää…)

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 2 – Käytännön neuvoja

OSKARI JUURIKKALA

Eilen julkaisin artikkelin, jossa käsittelin omantunnon vaivoja. Tarkoitan sillä tässä taipumusta huolestua näennäisen pienistä asioista niin paljon, että kokee usein suurta rauhattomuutta ja epävarmuutta sielunsa tilasta. Ensimmäisessä osassa selitin, että taipumus toistuviin omantunnon vaivoihin voi johtua monista tekijöistä, kuten tunneherkkyydestä, mielivaltaisesta Jumalakuvasta tai hyväksytyksi tulemisen epävarmuudesta lapsuudessa.

Huomautin kuitenkin, että nämä ovat vain altistavia tekijöitä. Omantunnonvaivaisuus on ytimeltään eräänlainen kiusaus. Näin ollen se ei ole peräisin Jumalasta, joka on rauhan Jumala ja joka haluaa sielulle iloa ja rauhaa. Taipumusta toistuviin omantunnon vaivoihin on siis syytä vastustaa. Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja se vie aikaa. Mitä siis tehdä käytännössä, jos omatunto jatkuvasti vaivaa? Annan nyt muutamia tarkempia neuvoja katolisesta perinteestä käsin.

Ensimmäinen on: älä jää yksin. Kysy neuvoa. Puhua asiasta rohkeasti. Älä pelkää sanoa ääneen, että sinulla tuntuu olevan taipumusta omantunnon vaivoihin. Kun juttelet asiasta hyvän ja kokeneen papin kanssa (tai viisaan ja kokeneen maallikon kanssa), huomaat pian, että ongelma lievittyy.

On tärkeää, että luotat kyseiseen henkilöön. Enkä tarkoita vain sitä, että pidät häntä luotettavana. Tarkoitan, että teet niin kuin hän opastaa. Eli luotat aktiivisesti.

Tämä on tärkeää. Omantunnon vaivoista kärsivän ihminen pitää oppia luottamaan Jumalan armon ja opastuksen ulkoisiin merkkeihin. Sinun tulee luottaa, vaikka omat epäilykset ja tuntemukset sanoisivat muuta.

Pappi saattaa esimerkiksi sanoa, että se, mistä kerroit, ei ole vakava synti. Yksi yleisimpiä haasteita on juuri se, että omantunnonvaivainen ihminen näkee ja kokee kuolemansyntiä myös siellä, missä sitä ei ole. (lisää…)

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 1

OSKARI JUURIKKALA

Pietro Rotari (1707–1762): La Penitente

Kuukausi sitten Joona Korteniemi julkaisi kiehtovan ja keskustelua herättäneen pohdiskelunsa Kaksi vuotta katolilaisena. Lukuisten kommenttien joukossa oli puhetta siitä, miten tulisi toimia omantunnon vaivojen kanssa. Siinä pohdittiin erityisesti joidenkin kokemusta siitä, voiko katolinen moraaliopetus ja sakramenttielämä aiheuttaa tietyissä ihmisissä jatkuvaa epävarmuutta siitä, onko niin sanotusti armon tilassa vai ei. Keskustelu tarjosi useita hyviä ajatuksia. Halusin kuitenkin palata asiaan rauhassa ja systemaattisemmin.

Omantunnon vaivojen ongelma on tunnettu sekä pastoraalisessa teologiassa että kirkon historiassa. Olen myös itse vuosia sitten kärsinyt ongelmasta jonkin verran. Toki tunnen ihmisiä, joille asia on vakavampi kuin mitä se minulle oli. Tässä kirjoituksessa analysoin omantunnon vaivoja sekä oman kokemukseni että yleisen katolisen teologian valossa. Annan myös neuvoja, joita katolinen moraaliteologia ja pastoraalinen perinne asiaan tarjoaa.

On kuitenkin syytä muistaa, että asiaan liittyvät kokemukset voivat olla monenlaisia. Omantunnon vaivat voivat johtua eri syistä ja ilmetä eri tavoin. Ehkä juuri siksi katolisessa perinteessä kysymys on pyritty etupäässä ohjaamaan henkilökohtaisen sielunhoidon alueelle. Jos sinulla on tällaisia vaivoja, kannustan sinua jutun lukemisen lisäksi puhumaan asiasta rohkeasti kokeneen papin kanssa. Asiassa ei ole mitään hävettävää ja siihen on mahdollista saada apua. (lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Kaksi vuotta katolilaisena

JOONA KORTENIEMI

Viikko-pari sitten tuli täyteen kaksi vuotta liittymisestäni katoliseen kirkkoon. Se tapahtui Pyhän Henrikin katedraalissa helluntaina 19.5.2018. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika jakaa teille lukijoille hiukan kokemustietoa siitä, miten homma on toiminut käytännössä. Miten olen kokenut nämä kaksi vuotta, miten elämäni on muuttunut?

Joudun jo tässä vaiheessa toteamaan, että katoliseen kirkkoon liittyminen on ollut, ei vähempää kuin elämäni paras päätös. Ainoa asia, jota olen sen suhteen katunut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Jos yrittäisin kuvata kokemustani, se voisi olla jotain tämäntapaista: kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun.

Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä. Olet jälleen lapsi, opiskelet Harryn kanssa Tylypahkassa, seikkailet Gandalfin seurassa, juttelet Aslanin kanssa. Ainoa ero on vain se, että tämä ei ole fantasiaa vaan totta ja että tässä on kysymys vielä jostain äärettömän paljon paremmasta ja suuremmasta – nimittäin elävän Jumalan tuntemisesta. (lisää…)