katolisuus

Kristuksen reliikit – keskiaikaista krääsää vai pyhän kärsimyksen jäänteitä?

EETU MANNINEN

Kristus kantaa ristiään Andrea Solarin (1460–1524) maalauksessa

Kun mietitään piirteitä, jotka saavat katolisuuden näyttäytymään ulkopuolisten silmissä oudolta ja ehkä naurettavaltakin, mieleen tulevat luultavasti ainakin reliikit eli pyhäinjäännökset: taikauskoinen kansa kumartaa keskiajalla massatuotettuja esineitä, joiden väitetään liittyvän Jeesukseen tai muihin pyhiin henkilöihin.

Tämä kuva katolisuudesta on painunut syvälle protestanttiseen mielenmaisemaan. Reliikkeihin liittyvä hartaus olikin reformaattorien monin paikoin aiheellisen kritiikin kohteena. ”Reliikkejä” todellakin tehtailtiin tiuhaan tahtiin myöhäiskeskiajalla, mikä saa jotkin ajan ilmiöt näyttäytymään meidän silmissämme erittäin huvittavilta:

Esimerkiksi Wittenbergin pyhäinjäännöskokoelmiin kuului yhteensä 19 000 esinettä, joita ihailemalla sielu sai vapautuksen jopa 127 799 vuodesta kiirastulessa. Tunnetuimpia pyhäinjäännöksiä olivat pala Mooseksen palavasta pensaasta, Neitsyt Marian hiustuppo sekä maitoa Neitsyt Marian rinnasta. Wittenbergin kaupunki sai huomattavia tuloja pyhiinvaellusvirrasta, joka saapui ihailemaan pyhäinjäännöskokoelmia kiirastulesta vapautumisen toivossa. Kaiken keskellä kirkon kontrolli oli päässyt pettämään pahan kerran ja myöhäiskeskiajan reliikkikokoelmat saivat myös varsin mielikuvituksellisia täydennyksiä. Rankimmasta päästä olivat muun muassa kaksi Pyhän Hengen höyhentä ja muna, palanen lippua (varustettuna itsensä Perkeleen partakarvoilla), jolla Kristus oli julistanut helvetin voitetuksi, puolikas arkkienkeli Gabrielin siipeä, Jerikon muurit murtanut huuto (Joos. 6:20) ja puolisen kiloa tuulta, joka oli puhaltanut Elian päälle Hoorebin vuorella (1. Kun. 19:11). (Vainio 2008, 34.)

Vaikka katolisessa reliikkeihin liittyvässä hartaudessa onkin ollut kosolti kritisoimisen aihetta, tämä ei tarkoita, että se olisi kokonaisuudessaan tuomittavaa tai että kaikki kirkon kunnioittamat reliikit olisivat väärennöksiä. Paikoitellen myös reliikkejä kohtaan osoitettu kritiikki on ollut liiallista ja yliampuvaa. Tässä artikkelissani käsittelen lyhyesti joitakin Kristukseen liittyviä reliikkejä, joita kunnioitetaan yhä kirkossa ja jotka päinvastaisesta ensivaikutelmasta huolimatta saattavat hyvinkin olla aitoja. (lisää…)

Mainokset

Jumala kutsuu pyhyyteen – älä pelkää vastata

OSKARI JUURIKKALA

Paavi Franciscus julkaisi kolme viikkoa sitten uuden kehotuskirjeen Gaudete et exsultate eli ”Iloitkaa ja riemuitkaa” (tässä koko kirje englanniksi). Paavin ensimmäisen kehotuskirjeen Evangelii gaudium eli ”Evankeliumin ilo” (2013, pdf) hengessä Gaudete et exsultate kannustaa kaikkia kristittyjä vastaamaan rohkeasti Kristuksen kutsuun. Tällä kertaa aiheena on kutsu pyhyyteen nykymaailmassa.

Kirje on siedettävän pituinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen itse. Se on tulvillaan viisaita ja käytännöllisiä neuvoja, tunnustuskuntaan katsomatta. En yritä nyt tiivistää koko kirjettä, vaan nostan esille joitain ajatuksia sen ensimmäisestä luvusta, jonka teemana on Jumalan kutsu jokaiselle – sinulle ja minulle. (lisää…)

Montako kertaa paavi on puhunut ex cathedra?

EETU MANNINEN

Apostoli Pietarin patsas Pietarinkirkossa Vatikaanissa

Oppi paavin erehtymättömyydestä on katolisen uskon piirre, joka lienee ulkopuolisen silmissä siitä oudoimmasta päästä. Koko ajatus kenenkään kuolevaisen ihmisen ”erehtymättömyydestä” tuntuu mahtailevalta ja epäuskottavalta.

Paremmin kirkkohistoriaa tuntevien mielikuvissa paavien keskenään ristiriitaiset kannanotot ja erehdykset saavat Vatikaanin I kirkolliskokouksen (1869–1870) julistaman paavin erehtymättömyyttä koskevan dogmin näyttämään ilmeisen virheelliseltä.

Vatikaanin etenkin 1800-luvulla ja viime vuosisadan alkupuolella vaalima erehtymättömyyspainotus sisältääkin monia kysymyksiä ja ongelmia. Yksi niistä on se, kuinka laajasti paavin erehtymättömyys tulisi ymmärtää. Kuinka usein paavit ovat puhuneet erehtymättömästi? (lisää…)

Paasto alkaa – uuden kääntymyksen aika

OSKARI JUURIKKALA

Paastonaika alkoi viime keskiviikkona. Sen kunniaksi tämän viikon postaus on tuhkakeskiviikon messu. Yle nauhoitti sen Pyhän Marian kirkossa Helsingissä ja se on nähtävissä Areenassa kuukauden ajan.

Jumalanpalvelus su 18.2.2018. Katolisen kirkon messu. Pyhän Marian kirkko Helsinki. Pääselebrantti: isä Oskari Juurikkala.

Kuoron laulama Miserere-psalmi oli erityisen hieno. Saarna löytyy minuuteilta 19-25.

Hapatuspäivä toukokuussa

Lisäksi muistutus 12. toukokuuta pidettävästä Hapatuspäivästä eli teologisesta seminaaripäivästä Studium Catholicumilla Helsingissä. Mukaan mahtuu vielä muutamia – ilmoittautua voi myös blogin kommenttiboksin kautta.

***

Ensimmäinen laatuaan avoin katolinen teologinen seminaaripäivä. Tule kuuntelemaan, oppimaan ja tapaamaan blogistejamme. Sitova ilmoittautuminen välttämätöntä, mukaan mahtuu 30 henkeä.

Ohjelma la 12.5.2018 klo 10-18: (lisää…)

Katolinen katsaus Teologisen Aikakauskirjan vuoteen 2017

EETU MANNINEN

Viime vuonna tein katsauksen edeltäneen vuoden Teologisen Aikakauskirjan katolisesta näkökulmasta kiinnostavaan antiin, ja nyt on uuden katsauksen aika. Teologisessa Aikakauskirjassa julkaistaan teologiaan liittyviä tutkimusartikkeleita, katsauksia, keskustelupuheenvuoroja ja kirjallisuusarvosteluja. Lehti kuuluukin jokaisen ammattiteologin lukemistoon.

Vuonna 2017 Aikakauskirjassa ilmestyi joitain katolista kirkkoa tai katolista teologiaa käsitteleviä artikkeleita. Viime vuonna ilmestyi myös odotettavasti reformaation merkkivuoteen liittyviä artikkeleita, joista osan voi katsoa olevan relevantteja myös blogimme kannalta.

Varsinaisten artikkeleiden lisäksi katolista lukijaa saattaa kiinnostaa myös numerossa 3/2017 ilmestynyt uskonnonfilosofian emeritusprofessori Simo Knuuttilan kirja-arvio kolmesta The Catholic University of America Pressin vuonna 2015 julkaisemasta katolista teologiaa käsittelevästä teoksesta, jotka ovat Johathan J. Sanfordin Before Virtue: Assessing Contemporary Virtue Ethics (280 s.), Bernhard Blackenhornin The Mystery of Union with God: Dionysian Mysticism in Albert the Great and Thomas Aquinas (508 s.) ja Thomas J. Whiten The Incarnate Lord: A Thomistic Study in Christology (534 s.). (lisää…)

Tutustumassa Neitsyt Mariaan

EETU MANNINEN

Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi Pompeo Batonin (1708-1787) maalaamina

Martti Lutherin on perinteisesti ajateltu aloittaneen reformaation naulaamalla teesinsä Wittenbergin kirkon oveen lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 1517, joten muistovuoden kohokohta alkaa lähestyä.

Monien protestanttien silmissä mariologia eli oppi Neitsyt Mariasta on muodostunut käytännössä yhdeksi merkittävimmistä katolilaisia ja protestantteja erottavista tekijöistä. Aihe on reformaation merkkivuodden lisäksi ajankohtainen myös sikäli, että lokakuu on katolisessa perinteessä ruusukon kuukausi.

En tässä artikkelissa pyri puolustamaan mitään tiettyä katolista Maria-dogmia, vaan lähestyn aihetta henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Ennen katoliseen kirkkoon liittymistäni olin nimittäin luterilainen, ja kääntymisprosessissani yksi isoista kysymyksistä oli juuri Neitsyt Marian asema.

Kokemuksistani käsin ymmärrän hyvin niitä luterilaisia ja myös muita protestantteja, joiden on vaikea ymmärtää katolista mariologiaa ja joista katolisessa kirkossa Mariaa kohtaan osoitettu hartaus näyttää yliampuvalta ja epäilyttävältä. Käsittelen siis niitä asioita, jotka olivat omasta mielestäni vaikeita ymmärtää ja jotka näyttivät ensi alkuun arveluttavilta. Toivon tällä tavoin auttavani niitä, jotka kenties painivat samojen kysymysten ja tuntemusten kanssa. (lisää…)

Neokatekumenaalinen kääntymykseni

OSKARI JUURIKKALA

Neokatekumenaalisen tien perustajan, Kiko Argüellon, maalaama ikoni

Olen viime aikoina saanut eri tilaisuuksissa tutustua lähemmin katoliseen järjestöön tai liikkeeseen, joka tunnetaan yleisesti nimellä Neokatekumenaalit. Sen jäsenet käyttävät ilmaisuja Neokatekumenaalinen Tie tai lyhyemmin vain Tie (ks. säännöt). Neokatekumenaalit ovat kohdanneet arvostelua ja epäilyksiä (ehkä hieman samaan tyyliin kuin Opus Dei, tosin osittain aivan eri syistä, kuten heidän liturgisten käytäntöjensä johdosta). Minä sen sijaan koin kuukausi sitten (hieman leikitellen) eräänlaisen neokatekumenaalisen kääntymyksen.

En toki ollut aiemmin heidän arvostelijansa. Neokatekumenaalien huomattava, jopa sankarillinen lähetysinto vaikutti minusta merkiltä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Samoin se, että heidän joukossaan on useita suurperheitä, jotka pitävät jokaista lasta lahjana ja siunauksena – ja varmasti osittain tästä syystä heidän joukostaan kumpuaa lukuisia kutsumuksia pappeuteen.

En kuitenkaan ollut koskaan tavannut muita kuin heidän pappejaan, joita pidin todella mukavina ihmisinä ja ennen kaikkea hyvinä pappeina – dynaamisina, uskollisina ja elämäniloisina palvelijoina. (Parhaiten tunsin isä Marco Pasinaton, josta on julkaistu hyviä haastatteluja mm. Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä.)

En tuntenut neokatekumenaalista tietä ja myönnän suhtautuneeni siihen varauksella. Olin kuullut ja lukenut epäilyttäviä asioita heidän liturgiastaan. Olin myös saanut vaikutelman, että he ovat jotenkin sisäänpäin kääntyviä ja ikään kuin muusta kirkosta erillisiä. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa kokemuksestani, että aiemmin annoin näiden kritiikkien vaikuttaa huomattavasti käsityksiini. (lisää…)