EETU MANNINEN

Luin juuri amerikkalaisen jesuiittapapin Joseph A. Tetlow’n teoksen Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millenium. Teos voitti vuonna 2017 Catholic Press Associationin kirjapalkinnon. Otsikkonsa mukaisesti kirjan aiheena on vaikeasti käännettävä discernment-käsite. Se pohjautuu Ignatius Loyolan Hengellisten harjoitusten ”henkien erottelua” koskevaan osioon, mutta on saanut sittemmin huomattavasti laajemman merkityssisällön.

Tetlow havainnollistaa käsitteen merkitystä siteeraamalla Roomalaiskirjettä: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2). Jakeen avainkohta on ”niin että osaatte arvioida”, joka Tetlow’n käyttämässä raamatunkäännöksessä kuuluu: ”so that you may discern”. Käsitteen ytimessä on siis eräänlainen tiedostavuus ja kyky havainnoida ja arvioida Jumalan tahtoa ja omaa hengellistä tilaansa. Sille ei ole vakiintunutta suomennosta, mutta paremman termin puutteessa puhun itse ”tutkiskelusta”.

Mutta mitä kaikkea tämä käsite pitää sisällään? Tähän kysymykseen Tetlow pyrkii kirjallaan vastaamaan. Hän käsittelee tätä laajaa aihepiiriä lavealla pensselillä eri näkökulmista. Vaikka anekdootteja vilisevä ja välillä liiankin sivuraiteille poikkeava esitystapa ei ollut omaan makuuni sopivin mahdollinen, lukukokemukseni Tetlow’n Always Discerningin parissa oli kuitenkin pääpuolin hyvä. Uskon, että kristitty lukija saa kirjasta paljon positiivisia ohjeita omaan kristilliseen elämäänsä.

Tetlow’n tyyli on pastoraalisen leppoisa. Luvut ovat vain muutaman sivun pituisia, mikä tekee tekstistä ”ilmavaa” ja nopealukuista. Kirja on mitä ilmeisimmin suunnattu ammattiteologien sijaan laajemmalle katoliselle/kristilliselle lukijakunnalle. Sisällöllisesti huomattavaa on paavi Franciscukselle annettu keskeinen asema: lähes jokainen luku alkaa Franciscus-sitaatilla, ja häntä ja hänen ajatteluaan tuodaan tekstissä jatkuvasti esiin. Toinen silmiinpistävä piirre on teoksen amerikkakeskeisyys: sen hengellisiä pohdintoja peilataan jatkuvasti Yhdysvaltojen yhteiskuntaa ja kulttuuria vasten.

”Tutkiskelun” uusi merkitys

Teoksensa alussa Tetlow kertaa lyhyesti ”tutkiskelun” historian ja kehityksen, johon itsekin edellä hänen esityksensä pohjalta viittasin. 1900-luvun loppupuolelle asti sillä viitattiin lähinnä Hengellisen harjoitusten (pappis-)kutsumuksen valintaa ja ”henkien erottelua” koskeviin osioihin, minkä vuoksi termi kiinnosti vain ammattiteologeja. Tetlow’n mukaan käsitteen merkitys alkoi laajentua Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä: konsiili kutsui ”Jumalan kansaa” tutkimaan ajan merkkejä:

Jotta Kirkko voisi täyttää tämän tehtävän, se on kaikkina aikoina velvollinen tutkimaan ajan merkkejä ja selittämään niitä evankeliumin valossa. (Gaudium et spes, 4.)

Tetlow korostaa, että tämä tutkiskelu ei ole vain pappien ja sääntökuntalaisten asia, vaan olennainen osa jokaisen kypsän kristityn elämää. Hänen mukaansa kristityt harjoittavat sitä moraalisissa valinnoissaan, elämänvalinnoissaan ja jokapäiväisissä päätöksissään. Tetlow antaa käsitteelle tärkeän määritelmän, jota hän johdonmukaisesti seuraa kirjassaan:

Se on prosessi, päämme, sydämemme ja käsiemme jatkuva vuorovaikutus. Tutkiskelemme, aina kun olemme tietoisia dynaamisesta keskinäisestä vuorovaikutuksesta, joka vallitsee seuraavien välillä:

• päämme – ymmärryksemme oikeasta uskosta, jonka Jeesus Kristus on ilmoittanut meille Kirkon kautta;
• sydämemme – uskomme Jeesukseen Vapahtajanamme ja sitoumuksemme hänen mukaansa elämiseen
• kätemme – toimintamme tavallisessa elämässämme, uskomme ja siihen kohdistuvan vakaumuksemme käytäntöönpanon

Nämä kolme – pää, sydän, kädet – ovat aina vuorovaikutuksessa, olimmepa siitä tietoisia tai emme. Kypsyessämme Kristuksessa me tulemme yhä tietoisemmiksi siitä, miten uskoa koskevat ajatuksemme vaikuttavat siihen, mihin olemme sitoutuneita ja mitä teemme. Samalla tulemme tietoisemmiksi myös siitä, miten toimintamme ilmaisee ymmärryksemme uskosta ja sen, mitä todella haluamme ja arvostamme ja myös vaikuttaa niihin. (s. 13.)

Tetlow’n päätä ja sydäntä koskevan ajattelun ymmärtämiseksi on syytä huomioida, että hän tekee eron kristinuskon sisältöä koskevan totena pitämisen (faith) ja uskonvakaumuksen (belief) välillä. Edellisestä hän puhuu mielenmaisemana (mindset) ja jälkimmäisestä ”sydämenmaisemana” (heartset). Hän siteeraa katolista kirjailijaa Flannery O’Connoria (1925–1964), jonka mukaan ”usko (faith) on se, minkä tiedät todeksi, uskoitpa (believe) sen tai et”.

Ensimmäinen ja toinen suuri tutkiskelu

Tetlow esittelee kirjassaan kaksi ”suurta tutkiskelua” (Great Discernment). Ensimmäinen suuri tutkiskelu on: Jumala on luojani joka hetki. Jumalan luomistyö jatkuu juuri minun suhteeni samaan tapaan kuin painovoima: se ei hellitä otettaan hetkeksikään. Jos painovoima lakkaisi vetämästä minua, leijuisin oitis avaruuteen. Samoin jos Jumala lopettaisi minuun kohdistuvan huolenpitonsa, lakkaisin olemasta.

Joka hetki Jumala muovaa minua mieleisekseen. Tetlow’n mukaan tämä tarkoittaa, että Jumala pitää minusta jopa synteineni: ”ei ’niistä huolimatta’; ei ’paitsi niistä’ – vain tämä: Jumala pitää minusta synteineni!” (s. 58.)

Tässä Tetlow’n pointtina ei ole, että kaikki on hyvin, teimme mitä tahansa. Sen sijaan haluaa korostaa, että Jumalan luova rakkaus ja huolenpito on läsnä jokaisessa ihmisessä, olipa hänen elämäntyylinsä kuinka vinksallaan tahansa.

Kyseessä on hänen mukaansa paradoksi; Yhtäältä Jumala luo minua joka hetki ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, jopa synteineni. Toisaalta Jumala vihaa syntiä:

Olemme tutkiskelleet, kuinka läheisesti Jumala työskentelee meidän kanssamme ja meissä. Niinpä meidän tulee pohtia, että joka kerta kun teemme rakkaudettoman teon, syntisen teon, tavallaan pakotamme Jumalan tekemään jotain, mitä hän ei tahdo. Voimme nähdä, miksi tämä ei ole rakkaudellista. Jokainen, joka tekee vakavan synnin saattaa Jumalan kanssaluomaan mitä hän vihaa. Niin kuin Jumala on äärettömän laupias, hän on myös äärettömän oikeudenmukainen. Vakavan synnin tekijä on vaarassa kohdata Jumalan oikeudenmukaisuuden ja päätyä Jumalan vihan viinikuurnaan (Ilm. 14:19). Mikä ikinä tämä viinikuurna onkaan, meidän on parasta pysytellä poissa sieltä. (s. 99–100.)

Tekemällä syntiä vastustamme Jumalan tahtoa meitä kohtaan ja vääristämme hänen meitä koskevan hyvän suunnitelmansa.

Tämä Jumalan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden paradoksi liittyy myös jumalakuvamme kehittymiseen ja kypsymiseen: Tetlow’n mukaan on oikein nähdä Jumala myötätuntoisena, lohduttajana ja rakkauden mysteerinä. Hengellisen kasvun myötä me kuitenkin ymmärrämme, että Jumala ei ole vain tätä, vaan myös pyhyys ja oikeudenmukaisuus. Tätä tietoisuutta Tetlow kutsuu Pyhän Hengen antamaksi Herran pelon lahjaksi.

Toinen suuri tutkiskelu on: Jeesus on Herra. Tetlow’n mukaan on helppo ymmärtää, että Jeesus on kaikkien Vapahtaja, mutta meidän täytyy myös uskoa, että hän on minun Vapahtajani. Tetlow’n mukaan voimme kohdata Jeesuksen kolmella tavalla: 1) Jumalan sanassa: evankeliumeissa, 2) Kirkossa, ja 3) auttamalla hädänalaisia.

Tetlow käsittelee tätä toisen suuren tutkiskelun aihetta monesta eri näkökulmasta yrittäen osoittaa, miten Jeesuksen tutkiskelu voi auttaa meitä kasvamaan hengellisesti. Itseäni puhutteli esimerkiksi Tetlow’n pointti anteeksiannosta: Jeesus ei pelkästään antanut anteeksi niille, jotka ristiinnaulitsivat hänet, hän antoi Isälle syyn antaa heille anteeksi: he eivät tiedä, mitä tekevät. Tetlow’n mukaan meidän tulee pyrkiä seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä myös tässä:

Meidän tulee ihmetellä, kuinka he [jotka ovat satuttaneet meitä] ovat voineet tehdä meille mitä tekivät. Millaiset kokemukset pohjustivat heidän toimintaansa – joko tahallaan tai vain osittain tiedostaen? Ellemme voi tuntea myötätuntoa väärintekijöitämme kohtaan, tuntea heitä kohtaan myötätuntoa edes ajan kanssa, voimme ehkä antaa heille anteeksi, mutta emme tunne tehneemme niin sydämemme sisimmässä. (s. 85.)

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki kipeät kokemukset pitäisi lakaista maton alle ja niiden aiheuttama kipu tukahduttaa. Tetlow’nkin mukaan voimme tiedostaa kokemiemme vääryyksien syntisyyden. Samalla voimme kuitenkin yrittää päästää irti vihasta ja katkeruudesta seuratessamme Herramme esimerkkiä.

Hengellinen lohduttomuus

Kirjansa loppupuolella Tetlow käsittelee Ignatius Loyolan Hengellisten harjoitusten pohjalta hengellistä lohdutusta ja lohduttomuutta. Aihepiiri tulee Harjoituksissa esille ”henkien erottamista” koskevissa ohjeissa, joista nostin esille joitakin lainauksia taannoisessa tätä klassikkoteosta koskevassa esittelyssäni. Pähkinänkuoressa tämän jaottelun voi tiivistää niin, että hyvä henki tuo hengellistä lohdutusta ja paha henki hengellistä lohduttomuutta. Tetlow summaa tämän ignatiaanisen periaatteen seuraavasti:

Hyvä henki tuo ajatuksia ja tekoja, joihin liittyy rauha, ilo ja luottamus. Se vahvistaa, rohkaisee ja luo toivoa tulevaan. […] Hyvä henki myös pitää jalkamme massa ja johtaa meidät myöntämään ja katumaan syntejämme. Jos itkemme, se johtuu ilosta ja helpotuksesta. Tätä on lohdutus, jota hyvä henki antaa niille, jotka seuraavat Kristusta tosissaan. Me odotamme elävämme Kristuksen lohdutuksessa ja ilossa.

Paha henki tekee kaikkea, mikä on tälle vastakkaista. Se tuo epäilyksen, lohduttomuuden ja hämmennyksen sävyttämiä ajatuksia ja tekoja. […] Huonon hengen alaisina me olemme alamaissa ja jumittuneita jatkuviin ongelmiin ja vaikeuksiin kykenemättöminä muutokseen.

Tämä, huomaathan, on lohduttomuutta, ei ”normaali” tila Kristuksen seuraajalle. Kun olen siinä, unohdan rukoilla, en tunne itseäni lainkaan pyhäksi – enkä pyydä anteeksiantoa. (s. 169–170.)

Käsitellessään lohduttomuutta Tetlow korostaa, että sitä ei tule sekoittaa masennukseen: ”Masentuneisuus voi olla kliininen terveysongelma, ja meidän pitää tunnistaa ja käsitellä se. Se ei ole aiheenamme tässä. Mutta monet kokemukset, joita pidämme masentuneisuutena ovat vähemmässä määrin psykologisia kuin hengellisiä. Masennuksen voi saada loppumaan terapialla, lohduttomuuden tutkiskelulla ja toivolla.” (s. 197.) Tetlow’n mukaan meidän tulee tutkiskella, podemmeko hengellistä lohduttomuutta. Hän antaa siihen avuksi antamaansa tutkiskelun määritelmää seurailevia kysymyksiä:

Voisi sanoa, että lohduttomuus turruttaa meidät ja saa armoitetun ja arvostavan tietoisuuden, elintärkeän pään, sydämen ja käsien välisen virtauksen, hämärtymään tai tyrehtymään kokonaan. Lohduttomuus on eräänlaista hengellistä nukutusainetta. Onko tärkeää tutkiskella, olemmeko hengellisessä lohduttomuudessa? Kyllä, se on varsin tärkeää, koska me voimme odottaa kohtaavamme jonkinlaisia koettelemuksia:

• Pää – usko ei ole enää olennaista: mikä on totuus?
• Sydän – itseensä sulkeutunut, kylmä, epäluuloinen: onko muka toivoa?
• Kädet – keskittyminen mielihaluihin tai vain ”puuhastelu”: Shoppailemaan! (s. 198.)

Jos huomaamme olevamme hengellisessä lohduttomuudessa, Tetlow ohjeistaa tarkistamaan kolme asiaa:

• Omatunto: teemmekö jotain syntiä?
• Jumalaa kohtaan suuntautuva ylistyksemme, kunnioituksemme ja palveluksemme: olemmeko laiskoja ja piittaamattomia?
• Jumalasuhteemme: koetellaanko rakkauttamme ja uskollisuuttamme? (s. 170.)

Jos huomaat potevasi hengellistä lohduttomuutta, ei hätää. Ensinnäkin hengellinen lohduttomuus on Tetlow’n mukaan aina ohimenevää. Koeta siis kestää! Toiseksi hengellisen lohdutuksen lähde on meillä hyvin tiedossa: ”Milloin tahansa kun pistämme käytäntöön tietomme, että Jeesus on Herra, kiinnitämme huomiomme häneen ja pyydämme hänen apuaan, meitä lohdutetaan” (s. 186).

Lohdutus ja onnellisuus

Samoin kuin lohduttomuus on syytä erottaa masennuksesta, on hyvä tehdä ero myös lohdutuksen ja inhimillisen onnellisuuden välillä. Tetlow luettelee tämän luonnollisen inhimillisen onnellisuuteen kuuluviksi esimerkiksi positiiviset kokemukset, terveyden, riittävät tulot, hyvät ihmissuhteet, elämän mielekkyyden ja onnistumisen kokemukset. Tetlow’n mukaan kristityn ei tule suhtautua näihin asioihin negatiivisesti:

Tämä on todellakin aitoa inhimillistä onnellisuutta. Kypsät Kristuksen seuraajat aivan oikein pyytävät Jumalaa antamaan sitä meille ja rakkaillemme. Retriittiin osallistuja sanoi minulle kerran, ettei hän pyydä Jumalalta onnellisuutta koska hänestä se oli itsekästä ja liian maailmaan kiinnittynyttä. Olin eri mieltä. Pyydän vilpittömästi Jumalaa antamaan minulle onnellisuutta kunnes hän ottaa minut luokseen, koska siten voin todistaa hänen laupeutensa suomasta ilosta. Minusta se on myös harkitsevaista ja viisasta.

Mutta vaikka onnellisuuden tavoittelu on yhteistä meille kaikille, kypsät kristityt tiedostavat (discern), että ei-uskovien tavoittelussa ei ole sijaa ristille. […] Heille se on kompastuskivi. Silti jokainen ihminen kohtaa kipua, kärsimystä ja epäonnistumisia – se vain on ihmisen osa.

Meille risti ei ole kompastuskivi. (s. 178.)

Tetlow’n mukaan lohdutus sisältää onnellisuuden olematta kuitenkaan sama asia. Hän havainnollistaa tätä Johanneksen evankeliumin kohdalla, jossa Jeesus moittii ihmisiä siitä, että he hakeutuvat hänen seuraansa vain, koska saivat leipää:

Sen jälkeen, kun hän oli tehnyt ruokkimisihmeen, he tulivat etsimään häntä, ja hän joutui sanomaan heille: Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi (Joh. 6:26). He eivät uskoneet häneen, joka olisi ollut hengellistä lohdutusta; he halusivat tulla kylläisiksi leivästä, joka on inhimillistä onnellisuutta. Niinpä Jeesus sanoi heille: Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika (Joh. 6:27). (s. 180.)

Toki keskittyminen onnellisuuden tavoitteluun voi viedä huomion Jumalasta, ja tämä jos mikä vaatii tutkiskelua. Mielestäni Tetlow on kuitenkin oikeassa siinä, että kristityn ei tule suhtautua tavalliseen elämään ja Jumalan lahjoihin liian askeettisesti. Hyvät asiat voi ottaa kiitollisina vastaan, mutta niistä ei pidä antaa tulla pääasiaa. Kirkkoisä Augustinus antaa tästä hyvän vertauksen:

Ei Jumala kiellä sinua pitämästä luoduista, mutta et saa rakastaa niitä autuuden antajina. Saat pitää niitä hyvinä ja kiittää niistä, ja näin rakastaa Luojaa. Veljet, mitä jos sulhanen tekisi morsiamelleen sormuksen ja tyttö ottaisi sen vastaan ja rakastaisi sitten sormusta enemmän kuin sulhastaan, sormuksen tekijää? Eikö tytön sielu olisikin uskoton juuri sulhasen lahjan takia, vaikka hän kuinka rakastaisi sitä, minkä sulhanen on hänelle antanut? Epäilemättä tyttö rakastaa sitä, minkä on saanut sulhaseltaan. Mutta jos hän sanoisi: ”Minulle riittää tämä sormus, en enää tahdo nähdä hänen kasvojaan”, mitä silloin ajattelisitte tytöstä? Kukapa ei halveksisi moista typeryyttä? Kukapa ei pitäisi hänen sieluaan uskottomana? Rakastat miehesi sijaan kultaa ja sulhasen sijaan sormusta. Jos todella olet tuollainen, että rakastat sulhasen sijasta sormusta, etkä halua nähdä kihlattuasi, niin silloinhan tilanne on sellainen, että hän on antanut rakkauden pantin sinulle pitääkseen sinut loitolla eikä kihlatakseen sinua omakseen. Mutta sulhanenhan antaa pantin sitä varten, että sen kautta voi rakastaa häntä itseään! Ja juuri siksi on Jumalakin antanut kaiken tämän sinulle. Rakasta siis häntä, joka on tehnyt kaiken. (ep. Io. tr. 2,11, Augustinus: Kaikki rakkaudesta: Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä, suom. Timo Nisula, s. 60.)