JUHO SANKAMO

Kaikki tiet vievät Roomaan (Turku: Hemmingus 2022) on kirja, jossa 17 suomalaista avaa kertomuksensa kautta syitä ja selityksiä sille, miksi he päätyivät katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Kertomukset ovat yhtä monipuolisia ja keskenään erilaisia, kuin ihmisetkin: mukana ovat muun muassa entinen ateisti, taiteilija, opiskelija, äiti, isä ja poliitikko. Koska suomalaiset eivät todellakaan ole tottuneet puhumaan uskostaan, niin kirjassa on hyvin poikkeuksellinen kurkistusmahdollisuus siihen, miten me elämme johdatuksen virrassa ja pyörteissä.

Meiltä katolilaisilta, jotka olemme liittyneet kirkkoon aikuisiällä, kysytään hyvin usein: miksi, oi, miksi? Itselläni on aina ollut tosi vaikea keksiä tähän mitään tyhjentävää syytä. Vastaan yleensä, että Kristus kutsui, ja että se on armoa. En osaa selittää, mutta pääasia on, että olen täällä. Se riittää.

Yksi yhteinen piirre kaikissa kertomuksissa on, että näille ihmisille katolinen kirkko on hyvin rakas ja pyhä. Heille katolilaisuus on jotain identiteettiin juurtuvaa. Se on tärkeä asia. Ja kun ottaa huomioon, kuinka erilaisia nämä ihmiset ovat taustoiltaan, töiltään ja luonteiltaan, niin tässä näkyy, kuinka katolilaisuus yhdistää. Kyse on yhteisestä kirkosta.

Tämä on niin iso ja ihmeellinen juttu

Minttu Quintana, entinen ateisti, toteaa, että Turun keskiaikamarkkinoiden roolipelissä hänet laitettiin mumisemaan ruusukkoa latinaksi. Tästä alkoi nuorella naisella yllättävä prosessi, jossa hän päätti tutustua katoliseen kirkkoon ihan oikeasti. Aluksi messu tuntui hänestä tylsältä, mutta jostain syystä hän löysi itsensä sieltä sunnuntaisin kerta toisensa jälkeen. Myöhemmin Minttu osallistui Madridissa Maailman Nuortenpäiville vuonna 2011. Ne tekivät häneen erittäin suuren vaikutuksen. Noilla katolisen kirkon nuortenpäivillä Minttu oli 1,5 miljoonan katolisen nuoren keskellä. ”Ensimmäisen kerran näin konkreettisesti, kuinka valtavaan määrään ihmisiä me katoliset kuulumme!” (s. 86.)

Toinen turkulainen, kirjailija Kirsti Ellilä, löysi katolisen kirkon pitkän polun kautta. Matkalla suuntaviittoina toimivat muun muassa rakkaus Palestrinan musiikkiin, Isä Camillo -kirjat ja Jumalista ja ihmisistä -elokuva. Tuo elokuva kertoo tositarinan Algeriassa eläneistä katolisista munkeista. Kirsti kertoo, että kun elokuva loppui Turun elokuvateatterissa, ”istuin nauliintuneena paikoillani vielä pitkään.” Hän jatkaa: ”tajusin, ettei minulla voisi olla todellista elämää katolisen kirkon ulkopuolella. Halusin olla vaikka sitten kuinka ohuella siimalla yhteydessä organisaatioon, joka saa aikaiseksi jotain sellaista kuin noiden munkkien elämä muslimikylässä.” (s. 51.)

Poliitikko Timo Soini kertoo, että nuorena miehenä hän oli poikaporukan kanssa matkustelemassa Irlannissa. Timo jäi pyörimään kirkkoon, jossa eräs nunna tuli juttelemaan hänen kanssaan. Tuo keskustelu jätti lähtemättömän jäljen Timoon. Hän muistaa vieläkin, kuinka nunna sanoi hänelle, että sinusta tulee kunnon katolilainen. (s. 258.) Niinhän siinä kävikin. Tapaamisesta sai sysäyksensä prosessi, joka johti Timo Soinin kirkkoon ottamiseen vuonna 1988.

Porilainen näyttelijä, Peter-Sebastian Lehtonen, päätyi katolisen kirkon huomaan hyvin värikkään ja rankan prosessin kautta. Matkaan liittyi mystisiä kokemuksia, joissa hän konkreettisesti kuuli hengellisen kutsun liittyä katoliseen kirkkoon. Liityttyään sittemmin katolisen kirkon täyteen yhteyteen Peter-Sebastian kertoo, kuinka tärkeä asia tämä on hänelle. Roomassa, Pietarinkirkon aukiolla Peter-Sebastian muistelee kokemuksiaan: ”Kristuksen kirkko, hänen mystinen ruumiinsa, ei ole museo; se on koti, jossa asuu perhe. Tämä on minun kotini, minun perheeni. Minä olen tullut kotiin. Koko ihmiskunta on tervetullut sinne. Pietarinkirkon aukiolla ja pyhän Paavalin haudalla purskahdin itkuun.” (s. 32.)

Kaikissa näissä kertomuksissa sykkii rakkaus katolista kirkko kohtaan. Sanoisin, että tämä on piirre, joka leimaa nimenomaan katolilaisuutta. Me rakastamme kirkkoa. Emme oikeasti pärjää ilman sitä. Katolinen kirkko on monelle meistä niin kuin Nooan arkki, joka tuo turvaa maailman myrskyjen keskellä.

Katolisessa kirkossa on tilaa monenlaisille ihmisille. Ne 17, joista kirja kertoo, ovat kuin läpileikkaus Suomen kansasta. Taustalla on kaikenlaista: vaikeita parisuhteita, päihteiden väärinkäyttöä, masennusta, ahdistusta, yksinäisyyttä, hermoromahduksia, pelkoja ja itsetuhoisuutta. Niiden, jotka eivät osaa uida kunnolla tai eivät pärjää pelastuslautoilla, kannattaa tulla Nooan arkkiin: he ovat sinne tervetulleita.

Matka jatkuu

Kirjassa saamme lukea hyvin mielenkiintoisia ja autenttisisia kuvauksia Jumalan johdatuksesta. On kuitenkin syytä korostaa, että tie ei pääty tähän. Matka jatkuu. Katoliseen kirkkoon liittyminen ei tarkoita pysähtymistä ja paikoilleen jäämistä. Päinvastoin. Tästä seikkailu jatkuu entistä kovemmilla kierroksilla. Timo Soini toteaa näin: ”Kääntyminen ei ole yksittäinen sormen napautus ihmisen elämässä vaan jatkuvaa, aina uudelleen ja uudelleen, loppuun asti on tehtävä parannusta.” (s. 265.) Peter-Sebastian Lehtonen toteaa, että ”ihmeellisiä asioita ja ihmeitä tapahtuu kaikkialla, joka päivä. Varsinkin katolilaisille.” (s. 32.)

Kirjassa on myös elämänmakuisen koomisia kertomuksia varsinkin isä Gabriel Salmelan matkan varrelta. Mielestäni oli hauska lukea, että dominikaaniveli Gabriel unelmoi pikkupoikana kahdesta asiasta. Hän halusi miljardööriksi ja suurperheen isäksi. Tavallaan voidaan hengellisesti ajatella, että nuokin unelmat ovat toteutuneet hänen kohdallaan. Isä Gabrielin kertomuksessa on myös paljon sellaista dominikaaneille tyypillistä loogista päättelyä, joka on usein virkistävää, jos uskonasioista alkaa tulla liian paatoksellisia.

Kirja on todella monipuolinen, ja se heijastelee myös suurempaa ilmiötä. Katolinen kirkko vetää suomalaisia puoleensa. Tämän kirjan soisi monen lukevan, niin ymmärtää hiukan paremmin, miksi me liityimme katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Vaikka, niin kuin alussa totesin, en minä itsekään oikein sitä ymmärrä. Mutta olen vain tyytyväinen tähän hyvään hengelliseen kotiini, katoliseen kirkkoon.